Kaamos, kaamoksempi, kaamein???

Vertaile vaikka itse. Mikä niistä on paras? Etelän kaamos, joka tekee sateen, joka iskee ikkunoihin niin kuin paloruisku. Etelän pimeä, josta ei tiedä, onko se märkä vai liukas vai hyytävä vai kaikkia. Pohjoisen pimeä, joka on sininen ja tekee värit untuvaisiksi. Pohjoisen kaamos, joka voi olla kylmä, mutta reilulla tavalla.

Käytiin rannassa, katseltiin syksyn kaunista valoa ja kuunneltiin matkapäivän ratoksi  radiota.

Äidinkieli on ihmeellinen ja kaunis. Mutta sitten, kun ihminen aikuistuu, kieleen tulee vieraita vaikutteita ja sitten tulee semmoisia sanoja, joita ei ollut mausteena äidinkielen äidinmaidossa. Ja sanojen taivuttelu, se se on taitolaji, vaatii taiteellisia taipumuksia.

Nyt on sata päivää kisoihin. Sata päivää eikä varmaan enää yhtään päivää, jolloin eivät eetteriin kaikuisi nuo sykähdyttävät sanaparit:

                      Olumppialaiset - Sootshi

                      Olimpia - Sootsi

                      Olumppia - Shootttsshi

                      Olumppiakisat - Shotsi

                      Olympia - Sotshi.

Oli Noposella ja Tiilikaisella puolensa. Siihen aikaan ei tosin ollut touppinkia, kurlinkia, friistailia tai sloupstailia tai muita lajeja joiden nimi voi maallikolle olla yhtä vaikea sanoa kuin ymmärtääkin. Ja Paavo saattoi runoilla Kuusamon hongista ja vaikka mistä, mutta aina oikein äännetyllä suomenkielellä.

Onneksi Squaw Valleyn kisat ovat jo olympiahistoriaa. Ääntämyksen, ei menestyksen takia. Suomi oli 1960 kuudenneksi paras maa, Haku-Veikko toi kotiin kaikenvärisiä mitaleita ja Nikke Halonen hopeaa, Äitee oli naisten viestissä ja pronssille yltivät.

Ennen oli mukava kuunnella radiota. 

Odotettu, ihana, rankka

Varpaat ihan muusina. Hartioissa tuntuu. Kaikki on muuten OK, mutta ostoskärryt voisi antaa asiakkaille ja sisällyttää pääsymaksuun kotiinkuljetuspalvelun.

Kirjamessut! Torstai on paras päivä, silloin halleissa on vielä happea.  Ohjelmat paranevat viikonloppua kohden, mutta lämpötila nousee ja happitaso heikkenee. Ja vaikka inhoan kaikenlaisia hikisiä väentungoksia, odotan syyskuusta asti, että pääsen juuri tuohon tungokseen.

Entinen kotini oli koulutalo, jossa oli pieni kirjasto. Joku - varmaankin kauppiaan tytär - oli tuonut kirjastoon arvostelukappaleina saamiaan kirjoja, Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän kirjoja, ohuita niteitä. Muutakin oli, arvokkaannäköinen ja muhkea Aurora Karamzinin elämäkerta, jota en koskaan tohtinut ottaa luettavaksi, vaikka sitä monta kertaa katselin. Sekalainen valikoima kertomakirjallisuutta, vähemmän sekavasti ammattikirjallisuutta, mutta niistä en ollut kiinnostunut.

Ne ohuet novellikirjat olivat aika outoja. Tietenkään ei ole niin, että minä, teini-ikäinen, olisin silloin ollut liian nuori ja oppimaton niitä hienouksia tajuamaan. Kummia tyyppejä nämä Tuuri ja Mäkelä, ajattelin, ja kesti kauan, ennen kuin tartuin uudelleen sen nimisen kirjailijan opukseen.

Ja tänään, aamupäivällä, istuin onnesta hyristen Mika Waltari -katsomossa, kuuntelin, kuinka Reidar Palmgren haastatteli Antti Tuuria. Kaivoin alekasasta yhden vielä puuttuvan Tuurin (vajausta on edelleenkin paljon) ja sain siihen kirjailijan signeerauksen. Upeita lauseita ja taidokkaita siirtymiä kappaleesta toiseen.

Vakiokierrokseen kuuluivat suuret kustantajat, pienemmät, uudemmat ilonaiheet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS ei petä ikinä, kiinnostavaa, oikeasti viisasta luettavaa.

Ateneumin osastolta tarttui mukaan kaksi aarretta, Edelfeldt ja Kalevala kuvissa. Evääksi talvisiin iltoihin, katseltavaksi yhdessä pojantyttären kanssa sitten, kun kuvat alkavat kiinnostaa ja niiden tarinat. Niille on jo paikkakin valmiina, viime vuonna ostetun Pekka Halosen vieressä.  

Valoa, siis elämää

Syksyisiä päivänrippeitä, sateenharmaata niin, ettei tupatyökään ilman lamppua luista. Kaamos lähenee, mutta kaamoksen sinistä lumihämyä saa etelässä vielä pitkään odotella.

Joskus aikaisemmin, kun soitin aamupuhelun, hiljainen ääni vastasi. On vähän huono aamu, särkyjä taas pitkin yötä, valvotti. En ole oikein päässyt vauhtiin. Mutta kyllä minä heti aamulla verhot avasin, ettei naapuri huolestu.

Kaupungissa valo voi olla jopa saastetta, turhaa. Maalla se on elämän merkki, jota naapurin on lupa tarkata. Kun lamppu syttyy vanhuksen taloon, elämän puolella ollaan.

Illalla sytytetään lyhtyjä, annetaan liekin loistaa. Ripustetaan ledit pihapuihin, häädetään harmaus pois.

Nyt voi taas aloittaa valokauden, elämän merkkien ajan.

INVENTAARI

Nippanappa viisi viikkoa myyjäisiin! Hyvänen aika! KIIRE!

Kun blogissa sanailee ja aikailee, ei ole kohta enää sitäkään!

Lapasia on enää muutamat, ittetekosia tosin kaikki. Ei ehkä riitä. Ehtisikö neuloa lisää? Kannattaisiko?

Jokohan lapset ovat harjoitelleet tiernapoikia?

Joko emännillä on kakkuvuoat rasvattuina? Ei kai sentään. Ja jos vaikka… Siihen kisaan en uskaltaudu mukaan, ei näillä lahjakkuuksilla.

Kirjoja vielä on. HUURREKUKKIA ja NÄKEMIIN.

Jos olet kiinnostunut Sanataidon runokirjoista, lähetä tarkemmat tietosi linkkiin 

SANATAITO

Meilaan sinulle tarkemmat tiedot ja tarjouksen.

Kirjat ovat omakustanteita ja toisinaan joku on niitä kehunutkin.

Tai sitten voit tulla Nuorisoseuran joulutorille Sammattiin ensimmäisen adventin aattona.

Lapasjuttuja pitää vielä miettiä.

Kunnioittaen

Ennen vanhaan tärkeät kirjeet lopetettiin kunnioittaen. Nykyään ei edes kirjoiteta kirjeitä. Kunnioitetaanko?

Meidän maalla on persoonallisuuksia. En luettele nimiä, sillä ne, joiden nimet kuuluu tietää, tietävät ne kyllä. Yksi kulkijoista ja oman ankaran sarkansa puurtajista on poissa. Yksi osa yhteisöä. Kunnioitan, kunnioitan muistoa, niitä opetuksia ja ajatuksen siemeniä, jotka sain.

Pilven päällä istuskelee, sytyttää aina vaan uuden tupakan, murahtelee ja tuumailee, tuttu hahmo. Välillä käsi nousee tervehdykseen, joskus tulee sanottua jotakin painavampaakin. Vastaako joku tervehdykseen? Eivätpä aina kiireiltään ehtineet vastata täälläkään, ehtihän siihen jo tottua. Askel lyheni loppuaikoina, onkohan liikkuminen nyt helpompaa?

Ihminen on ihmiselle peili. Naapurin vajavaisuuden näkee helpommin kuin omat valuvikansa. Poikkeavuuden sietäminen mittaa omaa suvaitsevuutta. Pitää uskaltaa katsoa eikä aina uskalla, vaan keksii muita selityksiä.

Yhteisö kunnioittaa jäseniään. Ei kiitä tai ylistä, joskus tuiskahtaa nuhteet, mutta huolehtii ja valvoo. Kaveria ei jätetä vaan viedään kotiin.

Epäilen vahvasti, että elämisen tarkoitus saattaa sittenkin olla hyvä ja onnellinen arki, murheista selviytyminen, pienet juhlahetket ja satunnaiset isommat ilot.

Jos tyyli on muuta kuin naapurin tädin tai jopa useammankin naapurin tädin, olisiko hyvä vaihtoehto kunnioittaa ja antaa tilaa erilaisuudelle?

Jokaisella tekijällä on käsialansa. Milloin pitää kunnioittaa yksilöllistä ilmaisua, milloin korjata se vallitsevan ymmärrysperinteen mukaiseksi?

Kun kirjoittaa ja kuvittelee, että lukija tempautuu siihen samaan tajunnanvirtaan kuin itsekin on sanoja naputellessaan syöksähtänyt, onko kaiken murteikkuuden tehokkaasti siistaava oikoluku se malli, johon pitää mukautua? Kumpaa kunnioitan enemmän, persoonallista puhujaa vai oikolukijaa?

Kunnioittaen

PS. Ei kai lopetukseni tunnu pelkältä fraasilta? Kyllä, lukijaa pitää aina kunnioittaa. Viettäkää hyvä päivä!

Lokakuu

Talvi tulee, tättärää!

Pian kaipaat pässinpökkimää!

Kas, villa sielun lämmittää

ja pakkaspojan kesyttää. 

Mikä juttu se lokakuu oikein on? Millainen se on? Syyslehden keltainen. Päivä päivältä paljaampana harittavan orvon oksan näköinen. Maan harmaa.

Illalla syttyvät tähdet ja on lupa laittaa valot pihamaalle.

Lokakuu on kuin oven sarana, se avaa tien syksystä kaamokseen, virittää talveen. Vene käännetään talviteloille, kesäkeittiössä palaa vielä pieni lohtunuotio.

Tehdään tulet takkaan ja kaikki mahtuvat tupaan lämmittelemään.

Kohta on oikeasti talvi.

Ei voimalla, vaan sopivasti putoamalla

Lyijynharmaa taivas, vesi, kivet. Tuuli piiskaa puita, aallokko huuhtoo kesää rantakivistä, pieni laituri vavahtelee pohjavirran voimasta.

Kiven pinta on kohdannut elementtien raivon satoja, tuhansia, miljoonia kertoja. Se on uurteensa ansainnut. Cutta cavat lapidem, non vi, sed saepe cadendo.

Suurmiehen on ehkä oltava niin kuin kivi. Otettava vastaan myrskyt ja tyvenet, pidettävä horjumatta omat asemat ja asennot. Jaksettava vielä silloinkin, kun muut hakeutuvat suojaan. On kannettava uurteensa, ne ansaitut.

Marskia on viime aikoina tuuletettu ja piiskattu. On pengottu yksityiselämää ja kyseenalaistettu toimintaa. On tehty tulkintoja, jotka ovat sitten hiipuneet omaan sensaatiohakuisuuteensa. Mutta lopputulos on, joitakin jopa ärsyttävällä tavalla, plussalla. Marskista puhutaan ja hänen muistonsa elää. Siis: pääasia, että puhutaan, eisilläniinväliä, mitä puhutaan. Kiven, suomenlampaan, aihkipuun, myrskytaivaan sävyinen sarka pitää pintansa.

Toinen suurten mittojen suomalainen, Elias Lönnrot on tunnettu ja tunnustettu nuhteettomuudestaan. Sama tuttu harmaa sävy, varsinkin vanhuuden päivinä, sama vakaa askellus kohti suuruutta. Välillä toivoisi, että joku nostaisi esiin Kajaanin ensi vuosien vallattoman tohtorin ja seikkailut pikkukaupungin sosieteetissa. Saataisiin aikaan vaikkapa pieni skandaali ja nostettaisiin kipsikuva kaapin päältä tuulettumaan, annettaisiin pohtimisen aihetta nuoremmillekin. Mitä siitä, jos vähän sirpaleita lentelisikin, kyllä Elkassa substanssia riittää!

Yhteisössä

Kauppareissu, ensin kukkien huoltoa kirkkomaalla, sitten pistäytyminen Reinon kaupassa, sieltä vielä ostoksille. Jutellaan tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Ihana päivä, eikö vain, jatkuisipa kesä…

Kaupan kassalla tulee vastaan tuttu lapsuuden ajoilta, kertoo täyttävänsä vuosia, reilusti yli viisikymmentä. Onnitellaan ja puhutaan autoista.

Reinon kanssa ollaan ainakin toisen polven kavereita. Isät suorittivat asevelvollisuutensa yhdessä, tapasivat siipirikkoina sotasairaalassa, toipuivat tavallaan ja tahollaan, yhteys ja veljeys ei koskaan katkennut.

Joku keskustelupalsta uteli hiljattain, montako ystävää ihmisellä on. En osaisi vastata, en haluaisi yrittääkään, tekisin varmasti väärin, loukkaisin. Ystäviä on monta tai vain muutama, tilanteesta ja aiheesta riippuen. Kaverista voi tulla ystävä, joskus ystävyys hiipuu tuttavuuteen, joskus leimahtaa kunnolla. Vähiten on aina niitä, jotka päästää ehdoitta iholleen.

Vihamiehensä jokainen varmaan osaa luetella tarkemmin.

Kun ehtii iälle, joutuu luopumaan. Se, jonka kanssa olisi halunnut keskustella ja tehdä työtä, lähtee tuonilmaisiin synkeän sairauden lannistamana. Eräänä päivänä ei enää ole sitä ihmistä, jonka kanssa meilailtiin iltakaudet kommentteja ja kompia. Kaikki viestitkään eivät ole tallella, päiväperhoja niistä monet olivatkin, mutta kuitenkin.

Ikävä ja suru ovat myös itsekkäitä tunteita. Olisit voinut jäädä, olisin ehtinyt sanoa senkin, että olet tärkeä osa elämääni. Olisit voinut olla, minulle ainakin! Oma itsekkyys on vaikeampi kohdata ja tunnistaa kuin itsekkyys toisessa.

Aurinkoisena päivänä yhteisö on lämmin, välittävä ja iloinen. Olen osa siitä. Onnekseni.

Aamujen vaihteleva fantastisuus

Kun on pitkään miettinyt, pohtinut, hiertänyt esiin mielikuvia, sielu ei ota asettuakseen. Levottoman yön yli vyöryvät muistot, mieliharmit, ongelmat ja ratkaisemattomat, kaikki sekoittuvat toisiinsa ja alkavat elää. Unissa mielleyhtymien ketjut kuljettavat mukanaan, kun alitajunta tekee työtään.

Aamutakkua riittää, ennen kuin herää kokonaan, pääsee uuden päivän rytmiin.

Oliko se se työ vai sittenkin täysikuu? 

Raskaiden taakkojen päivän lopulla uupumus alkaa hartioista, etenee selkään ja polviin, uuvuttaa levolle. Fyysinen väsymys kouraisee ja kesyttää, upottaa uneen, jossa ei unennäköä ole.

Kuu voi möllöttää ihan niin kuin huvittaa, ei häiritse.

Aurinko tavoittaa veden pinnalla väreilevän usvan, valo elää. Toisena aamuna vain lähin vastaranta on näkyvissä, muu on sulautunut sumuun. Kun astuu veteen, raikkaus tarttuu ihoon. Päivä alkaa.

Tavallisina kaupunkiaamuina tulee mieleen Siegfried Lenz: ich habe es mit der traurigen Dusche versucht. Todentotta, suihkukin voi olla suruista tehty. Tai ainakin arkisuudesta.

Tapakulttuuria

-     

Päivää, tänne ei kyllä saa tulla koiran kanssa. Joku voi olla allerginen.

-       Päivää, tuota… kun… Niin, minä vain tämän yhden palautuksen hoitaisin, olkaa hyvä ja kiitos.

-       Kiitos, mutta ei sitten koiria.  

Poistumme. En minä koiraa olisi palauttanutkaan, se on minun kaverini.

-       Kyllä me vielä tarjoilemme ruokaa, voitte tilata tästä.

-       Niin, meillä on koira mukana.

-       No sitten se on toinen juttu, tänne ei saa tulla koiran kanssa. Se häiritsee muita asiakkaita.

-       Eihän täällä ole ketään muita asiakkaita. Ravintola on tyhjä.

-       Voi niitä tulla.

Syömme annoksemme pihapöydässä. Nolla-asteisessa ja tuulisessa säässä se käy äkkiä. Unohdan kantaa likaiset astiat sisälle telineeseen. Ainakin viisikymmentä tyhjää asiakaspaikkaa odottaa asiakkaita sisällä lämpimässä, koko ruokailun ajan ne pysyvät tyhjinä.

-       Teillähän on täällä tänään oikein paljon yleisöä. Mahdummekohan me mukaan?

-       Totta kai, tervetuloa. Koiran voi varmaan ottaa syliin, jos on  tungosta.

-       Kyllä, koira on jo kolmatta kertaa mukana täällä, kiitos, tiedämme säännöt.

-       Vai että kolmas kerta, onneksi olkoon. Tässä pieni matkamuisto hänelle.

Saan käteeni hienon CD-levyn. Koira käyttäytyy arvokkaasti ja asiantuntevasti koko vierailun ajan. Kyllä musti tietää.

-       Kuulekko mie en voi päästää sinnuu tuon koiran kanssa tänne sissään, säännöt on semmoset, mutta syökää tuolla terassilla, soppiiko? Siellä on vielä lämmin ilima.

-       Sopiihan se, kiitos.

-       Mie tuon pöytään, siellä on vettä, jos koira tahtoo juoda.

Saamme lounaan ja nautimme terassin tunnelmasta.

-       Mie vielä aattelin tulla kahtomaan miten tämä teiän musti pärjää. Ootpas sie mukava kaveri (rapsuti rapsuti raps), maistuikos teille muille ruoka?

-       Maistui se, kiitos. Oikein hyvää, kiitos.

Huoltoasemilla tankataan auto ja matkustajat. Näyttää isolla syöttöläketjulla asiakkaita riittävän, vaikka kaikki koirien kanssa liikenteessä olevat on häädetty pienemmille asemille. Sinne, missä on aurinkoinen terassi, juomakuppi odottamassa ja kiellotkin kerrotaan ystävällisesti.

Kesän reissut on kohta tehty, edessä ovat syksyn seikkailut.

Ota koira mukaan, silloin tiedät, missä on oikeasti hyvä palvelu. 

Köyhä ja …

… vaatimaton kappeli, pieni seurakunta vietti juhlaa. Kellotapulin valmistumisesta on tänä suvena kulunut 250 vuotta.

Kirkko ja kellotapuli ovat täynnä tarinoita. Liikuttavia, koskettavia, inhimillisiä. Selviytymistä, kestämistä, kohtalon iskujen kohtaamista, onnistumisia. Kertomisen arvoisia kaikki. Sammattilaisten työ oman kirkkonsa puolesta on huikea ja siitä on syytä olla ylpeä.

Köyhyyden voi unohtaa, perinne ja hengen palo ovat valtava rikkaus ja voimavara.

Kirkko ja kellotapuli ovat turvassa. Niillä on tehtävä ja toimi, ne ovat muutakin kuin vain historian muistomerkkejä.

* * * 

Sammattilaiset ovat taistelleet ja ponnistelleet Paikkarin torpan ja Lohilammen museon puolesta. On puhuttu, kirjoitettu, laulettu itkuvirsiä, kerätty nimiä ja saatu erävoitto viivytystaistelussa. Mitähän tulevaisuuden ennustaja sanoisi Lammintalosta?

Lohilammelta alkaa Lönnrotin suvun tarina, Paikkarilla elävät Eliaksen lapsuusmuistot ja Lammintaloon päättyy professorin elämäntaival. Elämäntyö elää yhä, muistoina siitä ovat Lönnrot-opisto, Sammatin 150-vuotias kirjasto ja kansakoulu.

Paikkarin torppa on ollut Museoviraston hallussa vuodesta 1889, Lohilammen museo on ollut yleisölle avoin 1912 alkaen. Molemmat ovat Sammatin kesäisiä nähtävyyksiä, joita Lohjan kaupunki ylläpitää, kolmantena tässä sarjassa on Lammintalo, jonka isäntä on Suomen kulttuuriperinnön säätiö.

Entä jos?

Entä jos museot olisikin suljettu? Hiljaiset pihapiirit olisivat hiljenneet kokonaan, arvokkaat muistot olisivat kadonneet, joko varastojen uumeniin tai unohduksiin.

Tai entä JOS?

Entä jos Paikkarin torppa, Lohilammen rustholli ja Lammintalo avattaisiin nyt, tässä ajassa ja tämän ajan ihmisille, uusina museoina? Miten niitä kohennettaisiin, markkinoitaisiin, millaisia rakennelmia museoiden ympärille tulisi?

Kuvittelen, en siis tiedä, mutta kuvittelen, että museon perustaminen 1800-luvun mielenmaisemassa on ollut helpompaa kuin tavallisen talon pystyttäminen tässä ajassa. Kukaan tuskin on kysellyt sähköpiirustuksia, lvi-suunnitelmia tai toimenpidelupia. Jos museot nyt perustettaisiin, byrokratiaa olisi taatusti enemmän.

Mutta jos museot nyt uusina avattaisiin, niitä varmaan markkinoitaisiin tehokkaammin. Museokäyntiä taustoitettaisiin lisänäyttelyillä, tietoiskuilla ja muulla materiaalilla.

1950-luvun kansakoululainen sai jo pikkutaaperona rautaisannoksen suomalaisten suurmiesten elämäkertoja. Kun suurten ikäluokkien lapset kesälomallaan vierailivat Sammatin museoissa, heille ei tarvinnut kertoa, mitä ovat Kalevala ja Lönnrot. Ensimmäiset tarinat oli kuultu jo alaluokilla, laajempiin analyyseihin ehdittiin aikuisuuden kynnyksellä. Taustatieto oli hallussa, kun museoon astuttiin.

Paikkarin torpan, Lohilammen ja Lammintalon tulevat kävijät ovat koulutettua ja sivistynyttä väkeä, mutta kaikille eivät Lönnrotin ja Kalevalan perusfaktat enää ole tuttuja. Maailma on muuttunut, tieto lisääntynyt, osaaminen pirstaloitunut, kulttuuri moniarvoistunut.

Kaikki kävijät eivät ole suomalaisia eivätkä kaikki kävijät tunnista meille suomalaisille tärkeitä arvoja, vaikka ne meidän mielestämme yleispäteviä ovatkin. Silti museoiden markkinointi tuntuu edelleen nojaavan vanhoihin ajatusmalleihin.

Kun museot ensi suvena avaavat ovensa, odottaako kävijää sama näyttely ja samat asetelmat kuin aina ennenkin? Vai tiedostetaanko, että nyt on etsikkoaika, jonka kuluessa museoiden markkinointi ja esittely pitää päivittää? Annetaanko vanhoille tarinoille uudet siivet?

 PS. En allekirjoittanut. En usko nimien keräämiseen enkä säilyttämiseen säilyttämisen vuoksi. 

Voin olla väärässäkin. 

Kesä, katoava, muuttuva

Ennen vanhaan - siis esihistoriallisena aikana - tuuleen tuli syksyinen kirpeys syyskuun ensimmäisenä, kun koulu alkoi. Nyt koulu alkaa jo ennen Marjanpäivää ja ilmassa on selvästi erottuva syksyinen vivahde. Mökkipihan varvikossa mustikanlehdet loistivat jo ruskan väreissä, vaikka elokuu oli vasta korkattu. 

Toukokuu oli helteinen, kesä tuli vauhdilla, kuumana kuivana tuulena. Sitten palattiin normaaliin ja sukellettiin äärilaitaan, pohjatuuli puhalsi viikon verran ja lahdenpoukaman uimavesi muuttui iholla kipristeleväksi. Lämpö palasi heinäkuun lopulla, ilmaan tuli intiaanikesän makua ja vesi oli taas leppoisan uimalämmintä. Sitten syksy muistutti olemassaolostaan, tuulen ja sateen voimalla.

Voisin nostaa lippuni salkoon ja nousta barrikadille ja vaatia, että kesät vastedes tilattaisiin kotimaasta ja suomalaisilta tuottajilta ja valvottaisiin, että kesäpäivät olisivat odotuksenmukaisia ja samanlaisia kuin lapsena. Tasalaatuisia niin kuin näkkileipäpaketit tai lyijykynät tai saapassukat tai reinotossut tai tulitikkurasiat tai … vai onko niidenkään laatu aina vankkumaton?

Aikuisena huomaa tarkemmin, kokee toisin kuin lapsena, huomaa sateen ja tuulen. Kesä ei ole sarja loputtoman aurinkoisia päiviä, jolloin voi rientää seikkailusta toiseen, ihanan vapauden siivittämänä. Kesäkin on vuodenaika, jolla on omat oikkunsa.

Aikuisena on erilaista.