tiistai 25. helmikuuta 2014

Kevät kutisee hyppysissä


…jalat vievät lankakauppaan - no minä nyt vähän katselen - pitää nuuhkia villaa ja alpakkaa ja mohairia ja hypistellä puuvillaa…

Virkkaaminen on jäänyt vähiin, vaikka virkkaaminen oli pikkulikkana se kaikkein hauskin käsityötapa. Virkkaaminen on myös yksiselitteistä: tarvitaan lankaa ja yksi koukku ja silmukkaketju ulottuu vaikka maan ääriin. Ellei käänny ja tee pylväitä. Pylväitä tosin kutsutaan jossain päin tolpiksi. Koukkuaminen on sitten asia ihan erikseen, jotakin neulomisen ja virkkaamisen väliltä, pitkälle koukulle kerättyjä silmukoita, joista paluukerroksella syntyy tasaista, kangasmaista pintaa.

Ongelmallisempaa on kutominen. Moni puhuu sujuvasti kutomisesta vaikka työvälineenä niin puikot kuin kangaspuutkin. Puissa tai puikoilla kudottu, lopputuloksessa on melkoinen ero. Fiinimpää on tietysti erottaa kutominen kutomisesta ja puhua neulomisesta silloin, kun käytellään neulepuikkoja ja saadaan aikaan neuleita. Paitsi että neulojat puhuvat myös tikkuamisesta ja silloin lopputulos on tikkuri eli villapaita tai lapanen. Ihan tarkalleen oikein, mutta tikkuri on myös kappalemitta ja silloin se tarkoittaa kymmentä - vaikkapa oravannahkaa. Ja neljä tikkuria voi olla joko pino villapaitoja tai kiihtelys, neljänkymmenen kappaleen erä. Vanhoina hyvinä aikoina, kun oravannahka oli valuuttaa, emännillä oli pitkä, eläimen luusta veistetty kinnasneula, jolla neulottiin tai neulailtiin neulakintaita tai tikkureita.  

Joka kerta kun käyn Helsingissä, juna pysähtyy Kauppakeskus Tikkurin lähellä. Mutta yhtään ehtaa villaista tikkuria ei siinä talossa taida olla kaupan.

Ompelija oli ennen koko kylän naisten vaatettaja, luottohenkilö, joka tiesi kihlaukset ja häät ja muut perhejuhlat ensimmäisenä, kun ihanat kankaat tuotiin kaupungista ompelijan tupaan. Kraatareiden aika oli jo minun lapsuudessani ohi, kraatarilta onnistui miehen puvun tekeminen mittojen mukaan. Ompelija leikkasi, harsi ja sovitti, yliluotteli ja saumasi, monta vaihetta ehti olla ennen kuin hameen helma ja housun lahkeet neulattiin määrämittaan ja pallestettiin. Tehtiin siis palte. Ommeltiin napit ja nepit. 

Ompelija teki päärmeitä ja poimutuksia, koketteja ja istutettuja hihoja ja muita, taitavasti ja taidostaan tietoisena. Tietty ammattiylpeys kuului asiaan. Elleivät ompelukset onnistuneet, siitä sai kruppukraatarin nimen. Mutta palttamiset ja muut viimeistelyt tehtiin vasta, kun mekkoa oli sovitettu eli pruuvattu.

…enkä minä sittenkään ihan tarkkaan tiedä, mutta kai sitä täytyy taas joku kudin alulle laittaa. Illat ovat valoisia ja kevään värit puhkeavat maisemaan. Tekee mieli tehdä käsillä.





maanantai 17. helmikuuta 2014

Näkemiin, pikkutassu

Wäkkärän Dollaridooris eli Donna  2005-2014

Tiesimme, että tämä päivä tulisi. Pelkäsimme, että se olisi lähellä. Ennusmerkit olivat selvät ja ne kävivät toteen. Jos tilannetta olisi pitkitetty, se olisi kertonut enemmän ihmisen itsekkyydestä kuin mistään muusta. Pieni, väsynyt ja kipeä sydän sai rauhan, loppuun uupunut pieni koira pääsi pois.

Ihmiselle on hyväksi huomata olevansa ehdottomasti, pyyteettömästi rakastettu ja luotettu. Ihmiselle on hyväksi huomata olevansa tervetullut, odotettu ja kaivattu. Ihmiselle on hyväksi huomata, että osaa antaa toiselle hyvää mieltä ihan vaan korvan takaa rapsuttamalla ja silittelemällä. Pieni koira voi tehdä ihmiselle monta hyvää asiaa ihan vaan olemalla oma itsensä. Pitäisikö ihmisenkin useammin olla vain oma itsensä?


Meillä on ikävä pientä karvatassua. Ikävä ääniä, tuoksuja, tunteita. Ikävä perheenjäsentä, jolla oli vallattoman pennun sielu ja leikkisyys. Kaipaamme viisasta katsetta ja hyviä yhteisiä hetkiä. Kiitos!

torstai 13. helmikuuta 2014

Karhujen kanssa metsässä


Sain ensimmäiset sukseni ekaluokkalaisena. Ne olivat ruskeaksi tervattua puuta ja kummassakin luki Karhu. Jouluaattona, kun suksipaketti avattiin, sovitin mäystimiä  jalkaan heti, kodin eteisessä, joka oli hiukan niin kuin käytävä. Sitten sukset vietiin ulos ja niillä sai hiihtää ja aina välillä isä otti ja tervasi ne, lämmitysuunin luukun edessä, tulisen kuumassa. Niihin laitettiin myöhemmin siteet ja pääsin mukaan keskusteluun siitä, kumpi on parempi, voitto vai rotanloukku. Voitto tietysti, rotanloukku oli paljon rumempikin. Niin kauniita suksia ei enää ole missään.

Kävin taas tänään ulkoiluttamassa Karhuja. Kuusi kilometriä loskaista latua, parin plusasteen sohjokelillä. Onneksi kukaan ei ottanut aikaa, olisi tullut aika pitkäksi Makedonian mummojoukkueen valmentajallekin. Aurinko kiilteli pilvien lomassa, metsä oli täynnä sumua, hienoja kolmiulotteisia kuvia, olisi pitänyt olla kamera matkassa. Menolatu väylän oikealla laidalla oli hiihdetty, ei koneella tehty, paluulatu oli paikoin hiekkainen, onneksi oli hiljaista ja saattoi vapaasti valita puolensa.

Hiihtoladulla olivat edellisiltä talvilta tutuiksi tulleet, vakituiset kiertäjänsä. Hiukan kauhtuneissa tuulipuvuissa suihkivat pipolakkiset sedät, joilla on ankara vauhti päällä. Tuhdissa kunnossa puhisevat verkkaripapat, joilla on viime vuosituhannella saatu mainospipo, virtaviivaiset menijät virtaviivaisissa asusteissaan ja kiiltävissä aurinkolaseissaan. Varttuneet ladyt, meikatut ja luonnonkauniit. Luistelutyyliä ja perinteistä. Koko kansa ladulla, joka tuo mieleen lapsuuden kansanhiihdot.

Hiihtäminen ei ole tekstiiliurheilua, mutta meno maistuu, kun on sopiva vaatekerta. Alusvaateoppi on luku sinänsä, mutta päällysvaateoppikin on tärkeää. Jos lähtee pikalenkille, pitää olla ainakin kännykkä, avaimet ja nenäliinat. Joustavan hiihtopuvun kolme taskua riittää juuri. Mutta pitemmillä reissuilla tarvitaan edellisten lisäksi kamera, kolikkokukkaro latukahvilaa varten, hätävarasuklaapatukka, aurinkolasit, huulirasva ja varalapaset. Ainakin. Kun tarvitaan taskuja, perinteinen anorakki on ainoa harkinnan arvoinen vaate.

Karhut odottavat ulkokomerossa. Tulisipa kunnon kelit!




keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Pientä ja isoa puhetta


Joku toinenkin on ehkä ollut samassa työpaikassa nuoren ja ihanan Neiti Näpsän (nimi muutettu, arvasitteko?) kanssa. Vuosia sitten, asiakastilaisuuden viihdevaiheessa havahduin kuuntelemaan kuinka Neiti Näpsä puhui kilpailijan kanssa. Muutaman paukun vauhdittamana hän liverteli ja laverteli asioita, joita on luvallista ja asiallista puhua vain työpaikalla, kollegoiden kesken, silloin kun on pakko purkaa paineita. Luulen, että alalla kuin alalla on insiders only -asioita.

Kun pääsin huomauttamaan ja muistuttamaan, että meilläkin on oma vaitiolovelvollisuutemme, Neiti Näpsä melkein pillahti itkuun ja totesi, ettei kenelläkään ole oikeutta puuttua hänen sanomisiinsa – niin kuin ei ehkä olisi ollutkaan. Ja sitä paitsi, hänellä oli ollut vaikea lapsuus eikä hänen psyykensä kestänyt riitelyä…


Toisinaan on vapauttavaa huomata, että työhön ja asioiden hoitamiseen keskittyvässä maailmassa kaikkia ihmisten taustoja ei tiedetä eikä ole tarpeenkaan tietää. Vanhassa maailmassa, jossa suvut asuivat samoilla sijoillaan vuosikymmeniä, taustat tiedettiin ja osattiin ottaa huomioon. Joskus jopa liian hyvin, hankalasta leimautumisesta ei helposti irti pyristelty. Korostava tai kuristava lisätieto?

Asiakastilaisuuden viihdevaihe on pientä puhetta, smalltalkia varten. Ääntä tulee, soveliaita ilmeitä, hyvänsuopia eleitä, mutta henkilökohtaisiin kipupisteisiin ei kajota. Liikesalaisuudet - ainakin oman talon - ja firman sisäiset ongelmat ohitetaan, asiat selitetään parhain päin.

Smalltalkille ei ole vastakohtaa, ei ole tapana puhua isosta puheesta. Syvälle menevästä analyysistä, jossa käydään vaikeiden elämänkokemusten pohjamudissa, puidaan sukulaisuudet ja muut ihmissuhteiden kivikot. Isoja aiheita. Luottamuksellisuutta.

Kun julkisuuden henkilö ’avautuu’, ’tilittää’ ,’purkaa’, onko puhe oikeasti isoa vai onko kyse pikemminkin smalltalkin myyvemmästä, rohkeammasta muodosta? Kerrotaanko kaikki kuitenkaan, vaikka niin näyttää olevan? Ovatko sydämensivistys ja hienotunteisuus vielä kurssissa? Vanhanaikaisia ja kadotettuja hyveitä?

Blogia kirjoittaessa tulee pohtineeksi henkilökohtaisuuden rajoja. Blogin ei tarvitse olla pelkkää smalltalkia, siinä saa ottaa esiin mieltä kiertävän ongelman ja kertoa oman näkemyksensä. Kirjoittaa kaikesta, mikä saa sydämen lyömään nopeammin, oli aihe sitten ihana tai kamala. Rajat määrittelee kirjoittaja, toivottavasti myös lukija.

Blogi tuskin muuttaa maailmaa, mutta kirjoittaminen selkeyttää ainakin kirjoittajan ajatuksia. Blogilla on omat vaitiolovelvollisuutensa ja etiikkansa, yksityisyyden suojaa on kunnioitettava. Puhe voi olla isoa. Samaa mieltä saa olla, mutta vielä mielenkiintoisempaa on, jos lukijalla on eriävä mielipide.



En tiedä, missä Neiti Näpsä nykyään vaikuttaa. Neiti hän ei enää ole eikä siis Näpsäkään, toivottavasti on viisastunut. Maailma tasii, sanottiin ennen vanhaan.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Tintarella di luna?


Oli pipo oli pipo
Hupsutupsuinen pipo.


Oli toinenkin pipo
Ihan pipo pipo pipo.


Oli kauluri-luri
Ja sitten pakkanen puri
Se ei koskenut poskee
Vaikka täysillä puri.


Oli pullo-pulloveri
Villalangoista jeeeahhh!


0li pullo-pulloveri
Hupsutupsun kaveri.


Oli toinenkin tyyli
Tietty akryyli-Lyyli
Sikasporttinen dyyli
Tämä akryyli-Lyyli.



Keränloput lapasiksi
Se on nuukamummon niksi.
Kaikki ladulle tahtoi
Minkäs sillekään mahtoi!

maanantai 3. helmikuuta 2014

Matkalla maan halki


Pasilasta Rovaniemelle, sieltä tunturiin - melkein maan laidasta toiseen - koko yö junassa. Paluukyyti autolla takaisin - koko päivä matkalla.

Syyspuolella matkustettiin mustan maan plusasteista vanhanajan pakkaseen ja kaamoksensiniseen lumeen. Nyt, talven hiljaisten selkäviikkojen aikaan melkein lumettoman maan pakkasista täydelliseen valkoiseen talveen. Mennessä kohti pimeämpää, tullessa kohti valoa. Kevään aikana osat vaihtuvat, kun pohjoinen valo pääsee näyttämään voimansa.

Oliko siellä pakkasta, olihan siellä. Mutta se oli sitä Lapin pakkasta, eihän se samalla tavalla tunnu. Vaan tuntui kumminkin, muutamana päivänä ihan kohtuullisia pakkaslukemia säesti tuikea viima ja tunne kylmästä voimistui.


 Puolen vuorokauden mittainen taival maata pitkin kulkien - lentäen tämä etäisyys olisi vain kivenheiton verran. Puolen vuorokauden lentomatka veisi toiselle puolen maapalloa. Kaikki on nykyään vielä suhteellisempaa kuin koskaan aikaisemmin.


Pohjoisen lähestymisen - tai loittonemisen - huomasi ennen paremmin. Vaikka tunturiin tai kotiin kiirehtivä ohikulkija harvoin ehtii tavoittaa paikallista puheenpartta, paikkojen nimet ja maamerkit osuvat junan tai auton ikkunasta silmiin. Ne olivat ennen erilaisempia, nyt on samat gigantit, bauhausit ja aabeeseet kaikkialla, samat kertaalleen piirretyn ja sataan kertaan monistetun näköiset liitelit ja huoltohallit Hangosta Petsamoon.


Vaan kun pääsee pois kulkuneuvosta, saa omat kulkuneuvot jalan alle ja lähtee ladulle, siellä se on, oikea pohjoinen. Maa, jossa taivaskin tuntuu kymmenen kertaa etelän taivasta suuremmalta. Maa, jossa silmällä on tilaa tehdä avaria kaaria ja sitten poimia yksityiskohtia. Lumi, josta voi ja saa lumoutua. Hopeista huurretta ja auringon lämmintä kultaa.

Kauan sitten oleskelin jonkin aikaa Saksan tiheimmin asutuilla seuduilla, Ruhr-joen liepeillä. Liikuimme ystävien kanssa kaupungista toiseen. Ihmettelin, miksi automatkat olivat minulle niin rankkoja ja stressaavia, väsyin joka kerta. Kun pääsin takaisin Suomeen, tiesin, miksi. Minun suomalaiseen tajuntaani on sisäänrakennettu maisema, jossa taajamia on harvassa, metsätaipaleita kehäkolmosen sisäpuolellakin ja aina silloin tällöin avautuu peltoaukea tai vesistö, talvella valkeana avaruutena, kesällä vihreän ja sinisen hiljaisena vuoropuheluna. Seutu, jossa kaupunki vaihtuu toiseen ilman rajaa, vain kyltin osoittamana, missä talorivit eivät milloinkaan katkea, kysyy voimia.

Matkailu on työvoimavaltaista teollisuutta ja hyvä niin. Niin kauan kuin pohjoiset kohteet houkuttelevat, niin kauan riittää hyvinvointia. Hyvinvointikin jakautuu enemmän koko maan alueelle: siinä missä ennen vanhaan kohtasi pohjoisen pirtin tyttären ensimmäisiä asiakaspalvelun oppejaan soveltamassa, saattaa nyt tavata espoolaisen sesonkityöläisen tai ekstraajan, jonka kotipaikka on Korson liepeillä. Tekemisen meininki toivottavasti säilyy.


En tiedä, jaksaisinko, jos asuisin aina pohjoisessa, jaksaisinko haltioitua, laimenisiko lumo. Mutta taas kirjoitan muistiin, mitä oli liikaa ja mitä liian vähän ja mitä vielä olisi pitänyt muistaa ottaa matkaan. Seuraavaa reissua varten, jospa sitä joskus oppisi pakkaamaan järkevämmin…
 
Kunniavanhuksella on lupa levähtää tuvan permannolla.
Kaikkia se tervehtii, nuuhkaisee tai urahtaa käheän haukahduksen.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Selkäviikoilla II



Kuljen kautta kinkaman kuuraisen
Puiden keskellä pakastaa.

Takaa aavan valkean lakeuden
Viima tavoittaa kulkijaa.

Joskus keskellä tuiskun ja pakkasen
Kohtaan kauneutta ankaraa.

Tyyntyy tuuli kun metsä naavainen
Kotimatkaani viitoittaa.

Alla pakkasen pilvien lumisten
Latu perille johdattaa. 


maanantai 27. tammikuuta 2014

Selkäviikoilla



Läpi huurteisten honkien holviston
Annan suksien kuljettaa.

Oksat tummien kuusien hiljaisten
Lumen painoa kannattaa.

Puhdas puuteri uusi ja utuinen
Jängän koivuja koristaa.

Talvipäivänä kimmellys hopeinen
Sadun maisemaa muistuttaa.

Latu keskellä valkeuden, ihmetyksen
Pienen kulkijan lumoaa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mian matkassa Japaniin



Kuvakaappaus kirjan kannesta ei onnistunut, mutta tuhatvuotinen kivi symboloikoon  Sein tarinaa. 

Joulukirjojen joukossa oli mielenkiintoinen tuttavuus, Mia Kankimäen esikoisteos
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Mia Kankimäen kirja on kuvaus nykyajan Japanista, suomalaisen kirjoittajan monitasoisesta löytöretkestä ja tutustumisesta vanhaan japanilaiseen kulttuuriin. Teos on luokiteltu tietokirjaksi, siinä on vankka tietopohja, mutta se on myös kiehtova tarina. Samalla se on Mian oma henkilökohtainen kertomus.

Kirja ytimessä on lukijan suhde tärkeään kirjaan. Se on matkakirja, sillä kirjoittaja kertoo, kuinka hän päätyi Kiotoon ja perehtyi yli tuhat vuotta sitten eläneen Sei Shōnagonin elämään ja aikakauteen.

Sei Shõnagon oli hovinainen ja kirjailija, jonka teksteistä on julkaistu The Pillow Book – pieluskirja tai tyynynaluskirja. Tyynyaluskirjassa – joka on koostettu nykymuotoonsa vasta myöhemmin, säilyneistä tekstifragmenteista – Sei kommentoi hovin tapahtumia, juoruja, kirjoittaa huomioitaan ja laatii listoja. Listoja asioista, jotka kiehtovat, jotka ovat hurmaavia tai ärsyttäviä tai jotka rakentavat elämyksiä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Sei Shõnagon oli etuoikeutettu hovinainen, jolla oli mahdollisuus saada käyttöönsä kallisarvoista ja harvinaista paperia. Kirjoituksiaan Sei on ehkä säilyttänyt tekstejään päänalusena käytetyssä kotelossa. Tekstit kiertävät hovissa kädestä käteen, kunnes aikanaan päätyvät kokonaisuudeksi, kirjaksi. Ovatko samojen kansien sisällä kaikki katkelmat vai vain osa – ja onko sillä merkitystä?

Kuten Mia Kankimäki toteaa, Sei Shõnagon oli oman aikansa bloggari. Hän kirjoittaa muistiin ajankohtaisia asioita, huomioita ja ilmiöitä. Hänen tekstejään luetaan lähipiirissä, ehkä kommentoidaan, niistä keskustellaan. Kirjoitusten henkilökohtaisuus ja välittömän kokemuksen tunne – ainakin Kankimäen kirjassa olevien katkelmien perusteella – saa nykylukijankin viehättymään.

Mia Kankimäen sujuva teksti ja juohevasti tasolta toiselle etenevä, taitavasti jaksoteltu kerronta luo uuden kehyksen tuhatvuotisille teksteille: on kuin lukisi Mian blogia, jossa kirjoittaja kommentoi tuhat vuotta sitten kirjoitettua blogia.

Blogin kirjoittaja peilaa omaa elämäänsä ja omaa maailmankuvaansa. Onko aiheellista edes korostaa, että ajallinen välimatka on tuhat vuotta, kun ajatuksellisesti, kokemuksen tasolla ollaan tässä ja nyt? Samassa naiseudessa kaikki kolme, Sei, Mia ja lukija.

Sei Shõnagon kirjoitti henkilökohtaisesti ja sai tekstinsä elämään vuosituhannen yli.  
Käynee tavoitteesta myös sähköisen median käyttäjälle ;))


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, 2013, 380 sivua.
ISBN: 9789511272502





maanantai 20. tammikuuta 2014

Pakkasta ja kärkikuusikko


Onhan tätä jo odotettu. Pakkasta. Leudon ja kostean loppuvuoden jälkeen raikas kylmyys puhdistaa maiseman ja sielun, nitistää pöpöt ja bakteerit. Talven valo on vielä niukkaa, mutta lumen hohde moninkertaistaa sen. Huomenna päivä on jo hiukan pitempi. Aamun valo antaa voimaa.

Lunta ei ole paksulti – mutta sitä on laajalti, niin kuin eräs Sammattiseuran perustajajäsenistä tapasi sanoa. Lunta on tammikuun puolivälissä vihdoin sen verran, että jäniksen jälki erottuu. Hiihtämiseen se ei vielä riitä, eikä perustuksen lumettamiseen tai lumilinnan rakentamiseen.

 

Ja pihamaalla jälkiä todella näkyy. Jäniksillä on ollut kokoontumisajot tai kotihipat makuuhuoneen ikkunan alla. Isompia tassutuksia en sinne toivokaan. Joku viluinen kissa on oikaissut liiterin polkua. Kulkukoiria ei enää ole, koiranjälkien lähellä kulkee aina ihmisen askellus.


Pakkanen muuttaa muotoaan ja tuntuu erilaiselta. Maalla lumi narskuu jalan alla ja maisema huurtuu Pekka Halosen parhaiden kuvien veroiseksi. Kaupungissa ilma on kosteampaa ja purevaa, teille kertyy suolasohjoa ja kengänpohjiin tarttuu sepeliä. Pohjoisen pakkaslukemiin täällä ei ylletä, kuiva kylmä jää haaveeksi. Elimistö alkaa tottua talveen ja paksuihin tamineisiin pukeutuminen sujuu jo luontevasti. Kun kadulla astelee vastaan paljaspää, saa ihan hillitä sisällään asuvaa täti Besserwisseriä, ettei tulisi huomautettua.

Lumettoman talven iloja on urheilukisojen seuraaminen sisätiloissa, vaikka touhu ei aina olekaan loogista. Naisten takaa-ajossa eivät kisaile miehet vaan naiset, miesten takaa-ajossa naisilla ei (onneksi) ole roolia. Välillä ylletään kärkikymmenikköön ja palkintopalleille, joskus syöksytään jopa kärkikuusikkoon.

Näköradion selostajat luottavat aina yhtä huonosti katsojansa havaintokykyyn: jos hiihtäjä hiihtää ladulla, se on sanottava ääneen, vaikka kuvakin kertoo saman. Ehkä näillä nykyisilläkin pekkatiilikaisilla on mielessään se kuulija, jonka katse on tiukasti sukankutimessa tai -parsimuksessa.


Talvilajeja on toki aina harrastettu, vaikka ehkä vähemmän tosikkomaisesti. Olen kuullut meheviä muistelmia siitä, millainen taito- ja kestävyyslaji kuusiaidassa lymyäminen entisaikaan on ollut. Kyselkää emännyyskoulua iltahämärissä kiertäneiltä isänniltä.

Päivät pitenevät ja valo moninkertaistuu, kun puhdas lumi sen heijastaa. Kylätien huurteen sävyttämä maisema on Kalevalasta: kylvi mäet männiköiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.