lauantai 10. marraskuuta 2018

Maailmalla, kirkkoja ja kauppoja ihmettelemässä



Oltiin maailmalla, vaikka kotikaupungissa avattiin uusi  kauppakeskus, voi meitä!

Yorkshiren te kaikki jo tunnettekin. Se on juuri se paikka, joka on jo kaikissa brittitelevision human interest -sarjoissa nähty, kapeine katuineen, kivitaloineen, pensasaitoineen, lammaslaitumineen ja hauskoine ihmisineen. Aina välillä on joku juttu hupaisasti ja hellyttävästi vinksallaan. Mutta ei niin pahasti pielessä, ettei kaikkia solmuja viimeistään pubissa pintin ääressä pystyisi selvittämään.

Marraskuun lentäjä. 
Oikeasti, sitä lavastusta, jossa esimerkiksi Sydämen asialla -sarja kuvattiin, ei enää edes turistioppaissa mainita. Emmerdalen studio on olemassa, ja sinne voi jopa tehdä retken. Yorkshire on kaunista seutua, mutta loka-marraskuun vaihde ei ole parasta matkailusesonkia. Harmaina, varhain hämärtyvinä päivinä ei tee mieli maaseutukierroksille, vaikka joku niitä järjestäisikin. 


Hotellihuoneen televisiossa on ainakin kolmekymmentä kanavaa ja aina jollakin niistä pyörii joku vanha tuttu televisiosarja sille, joka nostalgiaa kaipaa. Ja sille, joka on kävellyt jalkansa uuvuksiin kauppakujilla ja museoissa… Tekstitystä ei ole, mutta onhan nämä moneen kertaan katsottu, ellei ymmärrä, on helppo arvata.


Leeds on opiskelijoiden kaupunki, täynnä nuorta pulppuavaa, eloisaa energiaa. Kaupungissa on useampia yliopistoja, yhdessä niistä vaihto-oppilas meidän perheestä.  Oli siis perusteltua käydä Leedsissä, ruisleipätuliaiset laukussa. 

Hemmottelua, pitkästä aikaa! 
Opiskelija-asuntola oli siisti ja asiallisesti varusteltu ja lähellä yliopiston kampusta. Palvelut toimivat ja opiskelijoita kaikkialta maailmasta, vaikuttaa hyvältä. Työtä joutuu vaihto-oppilaskin tekemään, kantamaan kirjoja kirjastosta, naputtelemaan tietokonetta. 

KIrkko keskustassa, kirkko, mutta myös käytettyjen levyjen pop-up -kauppa. 
Leeds on sekoitus uutta ja vanhaa. Vanhoja rakennuksia ei ole purettu pois, vaan kunnostettu, integroitu uusii taloihin, löydetty uusia käyttötapoja ja tarkoituksia. Kaupunki on syntynyt Aire-joen rannalle, vanhimmat säilyneet rakennukset ovat kirkkoja. Kirkkoja, joita on jatkuvasti rakennettu, laajennettu, uudistettu. Leeds Minsterin, vanhimman ja kauneimman ilmapiirissä pyhyys näkyy kaikkialla, lasimaalauksissa, alttareilla, penkkirivistöissä.




Katse tarttuu katedraalin penkkeihin: puisten penkkien päälle on aseteltu istuintyynyt, villalangalla kirjotut, ristipistotyöt. Aiheita on paljon, jokainen on tehnyt oman makunsa ja mieltymystensä mukaisen kokonaisuuden. Kirkkokin on vaikuttava, mutta tämä lähimmäisenrakkauden osoitusten, kädentaidon määrä! 



Joen ja siihen liittyvän kanaalin varrella on asuntoja, toimistoja, työpaikkoja. Asunto jokinäköalalla, parveke veden äärellä, houkuttelevaa. Täällä on panimoiden alue, kaupan alue, asuntolaivoja, elämää. 



Leedsin kauppakorttelit tarjoavat loputtomasti variaatioita kukkaroille ja mieltymyksille. 
Muistan ohjeen, jonka entinen esimieheni antoi: kun menet kauppaan, mene sinne myös mainonnan suunnittelijana, ei vain asiakkaana. Ohje ei brittikaupungissa oikein toimi. Kauppoja on liikaa, kaikkea on liikaa, kaikkia esillepanoja ei ehdi nähdä eikä nuuskia. Silti.  


Tunnelmat ja värimaailmat vaihtuvat tuotteiden ja kohderyhmien mukaan. Luksusta, maailmanmerkkejä, ylellisiä tuotteita hillittyä charmia tihkuvissa kehyksissä. Kaupankäynti on hillittyä, katteet varmaan elegantisti kohdallaan. 





Kaupunkien keskustoissa, luksusliikkeiden alueella olen joskus miettinyt, millainen kansa elää kaupungissa, jonka kaupallinen anti painottuu koruihin, huippumuotiin ja luksuskelloihin. Katetun kauppakäytävän tiloissa voi levähtää ja siemailla vaikka kuohuvaa. Tuleva joulu näkyy jo, valoja asennetaan, joulupalloja asetellaan. 


Vanhan viljakaupan keskuksen – Corn Exhange – uusi elämä tarjoaa tilat kitaraverstaalle, korupajalle, pienille kaupoille ja putiikeille. Tila on pyöreä, kaupat säteettäin seinustalla, tilat ovat entisiä viljakauppiaiden konttoreita, nyt uudessa, luovassa käytössä. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa musiikkijuhlien aikaan soittaa orkesteri ja muu tila muuttuu katsomoksi. 

Miten tämä tähän liittyy? Välillä on syötävä, Fish and Chips.
Kaupungin kauppojen valikoima ulottuu luksuksesta lumppuihin, elegantin muotiputiikin harkittu väljyys on muisto vain basaareissa ja torilla, missä tavarat tursuavat hyllyillä ja koreissa, jokainen neliösentti on hyödynnetty jonkin ehdottomasti välttämättömän tuotteen tarjontaan. 


Markkinatorin kojujen myyjät ovat nostaneet kankaansa tuuleen,kaikkien näkyville. Toisessa kojussa on tarjolla valmiita vaatteita, käsityötuotteita, astioita. Alkaako jostakin kojusta uusi pienen yrittäjän menestystarina? Hedelmät ja vihannekset muodostavat väripintoja, ei röykkiöinä, vaan kauniisti aseteltuina, raikkaina kokonaisuuksia. 



Kauppahallissa lihaa ja kalaa myydään suoraan kojuista, ilman eristäviä suojauksia tai lasiseiniä. Yhteys on vähän liian suora meikäläiseen hygienia-ajatteluun tottuneelle. 


Kauppaketjuja ja kilpailua riittää, päivittäistavaroita edullisesti ja vielä edullisemmin ja tuolla aivan huikeilla alennuksilla, alle kaikkien hintojen! Keltaista, oranssia ja huutavia huomiovärejä, paksuja päällekäyviä fontteja, alleviivattuina ja huutomerkein korostettuina. Täällä arkinen todellisuus ja luksus ovat vain parin kadunkulman päässä toisistaan


Joka on tutkinut Voguen brittiversiota, tietää millainen osio lehdessä tai sen verkkosivuilla on Street Style. Kuvia katumuodista ’oikeita’ asukokonaisuuksia, huolella rakennettu illuusio metropolien ’paremmasta’ elämästä. Leedsin Street Style on arkisempaa, järkevää, tilanteen mukaista. Tyylikkyyttä ja rehjua, nuhjua ja nukkavierua, rehjuista tyylikkyyttä, kaikkea. Tänne on helppo sopeutua. 


Leeds lauantaiaamuna. Kaupunki alkaa vilkastua. 
Keravalla avattiin samaan aikaan uusi uljas kauppakeskus Karuselli. Emme ehtineet ensimmäisen päivän tungokseen, jäimme vaille avajaistuotteita, voi meitä! 

Karuselli on rakennettu 1990-luvulla rakennetun, osittain romutetun kauppakeskus Aleksintorin paikalle. 
Kuinka kauan Karuselli saa olla olemassa? 

Keravalla ja kaikkialla Suomenmaassa ostoskeskuksia hallitsevat tutut ketjumyymälät, kaikissa keskuksissa suunnilleen samat. Arkkitehtuuri on yhtenäistä kaikkialla, arkista tehokkuutta, vailla jugendkaaria ja koristeita. 
Keravan Street Style? 
Määrittyykö se muutaman ketjumyymälän valikoiman mukaan? 



perjantai 9. marraskuuta 2018

Maailmalla, taidetta ihmettelemässä


Henry Mooren veistos taidemuseon edustalla. 
Matkailu mittaa jaksamista ja sietokykyä. Viimeisin testitulos: kestän mainiosti kaksi pientä taidemuseota ja historiallisen kokoelman samana päivänä, kestän, vaikka vähän petynkin toiseen taidekokoelmaan. 


Kaikki museot toimivat entrance free -periaatteella. Oliko sisäänpääsyn maksuttomuuden ansiota myös se, että kaikkialla oli paljon lapsia, tutustumassa kokoelmiin vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa. Taidemuseon tiloissa oli lisäksi erillinen, oma avara tila lapsille, paperia ja kyniä oli tarjolla pikkutaiteilijoille. Nämä tenavat eivät ainakaan opi vierastamaan museoita! 
Perinteistä kuvataidetta. 
Senga Nengudi työnsä ääressä.
Henry Moore -instituutti houkutteli vahvasti, jo nimellään. Henry Moore on aikanaan ollut Leedsin taidekoulun ensimmäinen kuvanveistoon erikoistunut oppilas. Suuren mestarin töitä ei ollut näkyvissä kuin pari, instituutin tilat oli täyttänyt Senga Nengudi, joka esiteltiin performanssitaiteilijana.  

Senga Nengudi; kristallivalaisin betonilattialla. 
Pitääpä kysyä Kainulaisen Pekalta, mikä tämä Senga-täti on naisiaan, itse en oikein pysynyt kartalla. Ehkä performanssi vaatii avautuakseen esiintyjän läsnäoloa, pelkkä viiden sentin hiekkakerros museon lattialla ei ihan kaikkea kerro. 

Museon kaikuvassa, kaakeliseinäisessä kahvilassa tarjottiin kahvia ja leivonnaisia, tyylikkäät vanhat herrat viihtyivät pöydissä, lukivat keskittyneesti kirjoja, keskustelivat. Tila kaikui hillitystä tee- ja kahvikuppien kilinästä. 



Sotarompemuseoiden laita on toisin. Leeds Royal Armouries Museum esittelee viiden laajan ja lavean kerroksensa voimalla sotahistoriaa, aseita, haarniskoita ja mustaa metallia kaikissa kammottavissa olomuodoissaan. Kokoelma on järjestetty kronologisesti, ylimmässä kerroksessa on nykyaikaa ja metsästystä. Yhden kokonaisen päivän ohjelma, josta jaksan loistavasti kolme ensimmäistä kerrosta, neljännessä alkaa jo väsyttää ja viides ei enää… vaikka siellä ovat esillä myös James Bond ja muut aikuisten satuolennot. 


Museorakennus on hienosti suunniteltu, näyttelyosastot komeita ja talon keskellä olevan avoimen tilan ansiosta rakennelmia voi tarkastella monesta eri kulmasta. Näyttelyä havainnollistavat videonäytöt, kosketuksesta aktivoituvat ääniefektit ja monet muut rakennelmat. Kosketa tauluun kiinnitettyä miekkaa ja ääni kertoo, miten sitä on käytetty ja mitä saatu aikaan. 


Miekat, kiväärit ja pistoolit esitellään tarkasti. Lunttulukot, rataslukot ja piilukot ovat kaikki silmiä hivelevän kauniita rakennelmia. Jokainen yksilöllistä käsityötä. Teknologia kehittyy, mutta estetiikkaa säilyy. 

Vanhojen aseiden toimintaperiaatteita esitellään näyttelyn videotauluilla. Lataaminen on hidasta, se vaatii tarkkaa kädentaitoa, tähtääminen voimaa ja vakaata kättä. Kovan työn takana ollut lataus pitää saada osumaan oikein. Ampujan varustukseen kuuluu kuulia, sarveen pakattua ruutia ja palavia lunttuja. Ase on miehen koru, ainakin jos ase on riittävän vanha ja runsaasti koristeltu. 


Patruunatoimiset aseet näyttävät kehityksen myötä muuttuvan yhä enemmän arkisiksi käyttöesineiksi ja teollisen näköisiksi tuotteiksi, glamour katoaa. Kun lataaminen ei enää ole taitolaji, ampuminenkin arkipäiväistyy, siitä tulee metallin – ja kuoleman – kylvämistä. Kun voi ampua sata patruunaa minuutissa, aina joku niistä osuu, vaikka tähtäisi miten huolimattomasti tahansa. 


Vanhoja haarniskoita on säilynyt, hämmästyttävän hyväkuntoisina. Englannin Henrik VIII jää kai useimmille mieleen avioliittojensa ansiosta, mutta haarniskan perusteella kuningas on ollut myös todella raamikas. 

Sotapäälliköiden haarniskat ovat juhlakunnossa – onko niiden kanssa vain näyttäydytty rintamalla? Onko lommot naputeltu pois? Nuolenreiät paikattu? 

Haarniskat ovat taidetta intarsiakoristeineen, kaiverruksineen, pakotuksineen ja muine tehosteineen.  Työn määrä on ollut valtava. Sääli tuollaista olisi taistelukentän ravassa ryvettää. Ja kuinka ketterästi peltipurkissa voi liikkua? 


Oikein hienon herran hevonenkin puetaan peltiin, osastoille rakennetuissa asetelmissa sotaratsut ja turnajaishevoset ovat jättiläiskokoisia, niiden sieraimet laajentuneet uhmakkaiksi ja asennot uhmaavat painovoimaa. Italiassa käyty Pavian taistelu vuodelta 1525 on ikuistettu yksityiskohtia myöten tarkkaan dioraamaan, luonnollisen kokoiset hahmot käyvät loputonta kamppailuaan museon toisessa kerroksessa. 


Museon osastoilla on havaintoesityksiä ja esittelyjä. Pihalla Spitfire lentäjineen. Lentäjän asuun pukeutunut esittelijä kertoo koneesta ja sen saavutuksista. Toisen maailmansodan aikaisiin asuihin pukeutuneet näyttelijät pitävät havaintoesityksen siitä, miten aseetonkin voi puolustautua kimppuunsa hyökkäävää vihollista vastaan.


Kun välskäri sitoo maailmansodan taistelussa osuman saaneen mallinuken haavoja, en voi edes kunnolla katsoa. Mieleen nousevat kaikki ne muistot, joita isäni joskus omasta haavoittumisestaan kertoi. Olen syntynyt sodan jälkeen, mutta sota on ollut läsnä minunkin elämässäni. 


Metsästys kulkee taistelujen rinnalla, värikkäänä, eksoottisena. Metsästäjien aseet ja sotilaiden aseet - maallikkona en osaa erottaa niitä toisistaan. 


Oikea sota näkyy kaupungilla, Leeds – kuten koko Britannia – muistaa Flanderin taisteluja ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muistelun symboleja ovat unikonkukat, joita on kaikkialla, ihmisten rintapielissä, kukkalaitteissa. 

» In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.
We are the dead. Short days ago
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.
Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields 
John McCrae (1872–1918)





sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Äidinkielen puolella





Meillä on isänmaa ja äidinkieli. 
Lapsen elämässä vanhemmat ovat se perälauta, joka pitää. Isä antaa turvaa, äiti pitää huolta sielusta ja ruumiista. Juuri siksi sanat ovat näin: kotimaa ja kieli, yhtä lähellä sisintä kuin vanhemmat. Identiteetin rakentajat. 

Äidinkieli on uhattuna, sanotaan. Äidinkieli rapautuu, pelätään. 
Pelkään, että pelko voi olla jopa hieman aiheellinen. Äidinkielen tilalle tunkee jonkinlainen fingelska, kansainvälinen yleiskieli, englannin kielen typistetty versio. Kaikki muutokset eivät ehkä ole ajan tuomaa luonnollista ja aina jatkuvaa kehitystä. Äidinkielen merkityksen pelätään hiipuvan, syntipukiksi osoitetaan vaikkapa kansainvälisyys. 

Yhteinen äidinkielemme on pieni murunen maailman kaikkien kielien paljoudessa. Tämän pienen kielenmurusen me omaksumme jo lapsuudessa ja opimme ilmaisemaan suomeksi kaiken, kaikki syvimmät tunteemmekin. Äidinkieli on toinen hengitys. 

Kielen oppiminen ei koskaan ole yhtä luonnollista kuin lapsena. Oppiminen on aina vaativaa, se edellyttää miljoonia toistoja, kertaamista. Lapsi on löytöretkellä kielen ja laajenevan mielikuvituksen avaruudessa, motivoituu löydöistään ja jaksaa. 

Suomalainen ei voi hankkia koulutusta vain suomen kielellä, sillä kaikkea tietoa ei varmaan koskaan saada suomennettua. Meidän on mentävä epämukavuusalueiden läpi ja opeteltava vieraita kieliä. Palkintona on kommunikaatio, ymmärrys, oppi. Asetelmat eivät koskaan ole mustavalkoisia. On mahdollista arvostaa omaa äidinkieltään ja nähdä samalla myös muiden äidinkielten merkitys. Jonkun äiti opettaa niitäkin lapsilleen, mutta meillä on tämä suomi. 

Niin suomi kuin englantikin ovat rikkaita, runsaita kieliä. On nulikkamaista kuvitella, että kumpikaan näistä kielistä olisi helposti ja nopeasti omaksuttavissa. Suomen kielestä löytää uutta läpi koko elämän, englannin kielen – ja minkä tahansa kielen – kaikkien kerrosten tunteminen vaatii laajan sivistyksen. Englanti hämää opiskelijaa, sillä sitä helppo puhua jo muutaman sadan sanan sanavarastolla, kielioppi on alkeistasolla helppo, pitemmälle etenevä huomaa, millaisia hienovaraisia nyansseja näennäisen yksinkertaisiinkin rakenteisiin sisältyy. Kielet eivät ole noin vain keskenään vaihdettavissa. 

Olin kirjaston kirjallisuusillassa, kuuntelemassa historioitsija Teemu Keskisarjan ja toimittaja Hannu Taanilan sanamittelöä. Julistan Keskisarjan voittajaksi, sillä aivan erityisen vaikutuksen teki tapa, jolla hän puolusti äidinkieltä. Aleksis Kiven elämänkertomus, Saapasnahka-torni on kirjoitettu hienolla suomen kielellä. 

Aleksis Kivi oppi lukemaan niistä kirjoista, joita kraatarin perheessä oli tarjolla. Virsikirja, katekismus ja Raamattu. Vanhan Biblian jyhkeä, arkaainen kieli on jalostunut hienoksi epiikaksi Seitsemän veljeksen sivuilla ja Kiven lukuisissa näytelmissä. Ei määrä, vaan laatu. Myöhemmin, opiskellessaan, Aleksi Kivi tutustui maailmankirjallisuuteen. Lujana peruskivenä pysyi aina äidinkieli ja Raamattu. 

Seuraavana päivänä, kirjamessujen avajaispäivänä puhuttiin viestinnästä ja kohtaamisesta. Kirsi Piha johdatteli puhetta, tähtiesiintyjistä kirkkaimpana erottui Heikki Aittokoski, tulevaisuuskirjeenvaihtaja. Kun luet tätä, me kohtaamme, näin yleisöä ohjattiin ajattelemaan. Kirjoittaessani tätä todella toivon, että ajatuksemme kohtaavat – suomen kielellä. 

Tulevaisuus voi asiantuntijan mukaan muuttaa tätäkin kohtaamista. Joku kehittää teknologian, joka mahdollistaa ihmisten välisen kommunikoinnin ja ajatustenvaihdon silloinkin, kun kaikki puhuvat omaa äidinkieltään. 

Utopiaa ja uusia innovaatioita odotellessa voisimme tehdä suurtekoja oman äidinkielemme hyväksi. Ei se, että suomi on pieni kieli, oikeuta asennoitumaan siihen vähättelevästi tai alentuvasti. Suomen kielellä on tehty suuria ja tehdään jatkossakin, jos me kunnioitamme omaa äidinkieltämme. Se, että maailmassa on muitakin kieliä, ei saa rapauttaa suomalaista itsetuntoa eikä oman kielen arvostusta. 


lauantai 27. lokakuuta 2018

Eläinkuntaa elämässäni - ja vähän kasvikuntaakin



Mumminmökillä, aamuhämärissä, katselin, miten liikenne vähitellen alkoi vilkastua. 
Olohuoneen kaihdinta nostaessani tajusin, että parin metrin päässä pihamaalla seisoi neljä peuraa – vai olivatko ne kauriita, kauniita ne ainakin olivat – liikkumatta, korvat höröllä, kuunnellen. Ja kun katse tarkentui, tajusin, että tien toisella puolella, palokaivolle johtavalla tiellä oli lisää eläimiä, ainakin neljä sirojalkaista otusta. Kun verho liikahti liikaa, eläimet lähtivät. Ei tullut kuvaa todisteeksi. 

Jonakin syysyönä näin mäyrän tallustelevan tiellä, sievästi reunaviivan viertä askeltaen. Naapurilla oli niihin aikoihin vielä pitkäselkäinen, matalajalkainen koira. Ensin arvelin, että naapurin haukku oli karannut ja lähtenyt yksin retkeilemään, kunnes tajusin, että kyseessä on villin luonnon edustaja asfaltilla. 

Myöhemmin päivällä, kun taas katselin pihaa, ulkona oli vain yksi orava. Oravilla on sesonki, pähkinäpensaiden sato alkaa varmaan olla korjattu, nyt kootaan talvivarastoa muista maan antimista.  

Olen itse varmaan kaikkein eniten juuri oravan kaltainen viljelijä ja arkistoija. Orava kätkee varastonsa varmaan talteen ja unohtaa ne sitten. Etsiikö se koskaan kätkemiään tavaroita vai hukkaako lopullisesti? Ainakin pihamaalta löytyy välillä uusia pähkinäpensaan taimia, ilmeisesti oravan kylvötöitä. Minun arkistostani ei löydy mitään, jos jotain hakee, mutta vaikka mitä, jos ei varsinaisesti hae mitään. 

Kesän alussa kylvin maahan kukkien siemeniä. Kuuman, kuivan kesän aikana niille ei tapahtunut mitään. Sellaisia vesimääriä, jota ne olisivat tarvinneet, ei kukaan ehtinyt eikä jaksanut kukansiemenille kantaa. Syyssade sai hoitaa kukkamaata ja nyt, kesäajan päättyessä, uuteen kukkapenkkiin on ilmestynyt ensimmäinen uhmakas kehäkukka. Ähäkutti, täällähän minä kumminkin olin! 

Jos päättää kukkia myöhään, ei ehkä tarvitse olla täydellinen?
Peurat – siis hirvieläimet – ovat uskollisesti hoitaneet puutarhaa. Ne ovat syöneet suihinsa karuun maahan suurin toivein ja hyvällä lapiolla istutetut tyrnintaimet, viimeistelleet uuden omenapuun leikkauksen ja ilmeisesti ottaneet reilut kymmenykset luumupuiden hedelmistä. Emme ehkä hetkeen istuta uusia tyrnejä. Niiden suojaaminen jollakin lankkuaitaa hennommalla rakenteella olisi järjetöntä, sillä hirvieläimet pääsisivät niiden kimppuun siitä huolimatta. Jos haluaisi torjua eläimiä, pitäisi olla aina paikalla, nousta aamuneljältä hätistelemään, ajaa kuokkavieraat tiehensä, joko autotielle tai naapuriin.  

Onneksi mitään pahempaa ei ole sattunut, koputan puuta. Arkisin jo ennen kuutta ja viimeistään kuuden aikaan alkavat ensimmäiset työmatkalaiset huristella mumminmökin ohi. Vilahtaako ohiajavan auton valoissa pakeneva eläin? Varoitusmerkkejä ei ole – niitä kai pitäisi täällä olla joka puolella kylää?

Valkoisen talon aikaa kirjoittaessani muistelin, miten pienen Kiki-kissan tulo johti ennennäkemättömään kollikissojen invaasioon kotimme pihamaalla. Paikassa, jossa ei koskaan ollut näkynyt yhtään kattia, mourusi lauma toinen toistaan pateettisempia, rumia ja lemmenkipeitä kolleja. Mistä ne kaikki olivat tulleet, sitä saattoi vain arvailla. Kissanpissan hajua ei kestänyt kukaan ja niin kauniista narttukissasta oli pakko luopua. Kakkoskissa, maalla hankittu kolli, käytti kollikissan vapautensa ja jätti perheemme. 

Ei enää kissoja, mutta pitkän ajan kuluttua koira. Sitäkään ei enää ole eikä uuden koiran hankkimisesta vakavasti edes keskustella. 

Seuraava kirja on vielä painossa eikä siitä pidä edes paljon puhua. Mutta yllätyksellinen eläinkohtaaminen siihenkin sujahti. Aika hyvin, vaikka en olekaan biologi. 
Ja systemaattisuudeltani pikkuoravan tasoa. 

Ehtiikö valmiiksi kukaksi? 


perjantai 12. lokakuuta 2018

Poukamassa




Puut viskovat keltaisia lehtiään kaikkialle. Askelten alla rahisee. 


Linnut ovat lähteneet, yksikään visertäjä, viheltäjä tai laulaja ei riko hiljaisuutta. 


Poukamassa puut heijastuvat veteen, värit liikkuvat hiljaa. 
Ulapan sinisen ja taivaan sinisen välissä on ruskametsän rantu. 




Sytytetään tulet ja tupa alkaa lämmetä. 
Jos avaan radion, maailmanselittäjien pajatus alkaa taas. 


torstai 11. lokakuuta 2018

MIten rakkaudesta puhutaan



Tulen kirjaston kirjailijaillasta. Aiheena oli Hannu Mäkelän muisto- ja surukirja Valo. Kirja, jota en ole lukenut ja jota en illan kirjamyynnistäkään tohtinut hankkia. Silti. 

Valo on kuvaus avioliitosta, joka päättyi ennen aikojaan. Rakastettu vaimo ja sielunkumppani kuoli liian nuorena, elämä jäi kesken. Kirjan aiheesta on ollut lukuisia artikkeleita lehdissä, onhan Hannu Mäkelä arvostettu ja kiinnostava kirjailija. Lehtien jutut jostakin kirjasta tai kirjailijasta eivät tietenkään ole sama asia kuin itse kirja. 

Mäkelän teksteistä olen pitänyt, akateemikon arvo ei ole tullut tyhjästä. Varmaan tartun vielä Valoon. 

Kun kaksi aikuista miestä puhuu rakkaudesta naiseen ja rakastumisesta, menen hämilleni. Kun silmiin nousee kyyneleitä, lavalla ja katsomossa, menen hämilleni. Paljas kontakti ylettyy ainakin kohdalleni, toiseen penkkiriviin, kaikkia yleisön reaktioita en näe tai osaa katsoa. Vakiokävijöitä, sali lähes täynnä, varttuneet daamit reilusti yliedustettuina. Ihanat kulttuuritädit. 

Tilanne muuttuu jotenkin luontevammaksi, kun puhutaan Venäjästä ja elämästä Venäjällä. Suuren naapurin asiat kiinnostavat. Virallinen tiedonvälitys ei kata kaikkea, luemme ja kuulemme johtajien ja viranomaisten tekemisistä, elämä näiden uutisten tuolla puolen ei nouse otsikoihin. Ihminen jää piiloon uutisten taakse. Kuva naapurimaasta voisi olla erilainen, jos ihmiset kohtaisivat toisensa ja tutustuisivat toistensa arkeen ja elämään. Olisiko siinä kuvassa enemmän rakkautta? 

Rakkaus on niin iso aihe, että siitä voi ja saa ja pitää puhua, avoimesti. Tarkoitan siis rakkautta, en seksiä tai erotiikkaa.  Syvältä sydämestä lähtevää rakkautta. Hannu Mäkelä kertoo rakastuneensa ensin sanoihin, kieleen, puheeseen. Sanataiteilijana hän varmasti hallitsee instrumenttinsa ja osaa sanoittaa sanoittamattomankin. Silti minua melkein ujostuttaa kuunnella, minua, joka olen jo isoäiti ja juhlin ehkä muutaman vuoden kuluttua kultahäitä. 

Rakkaus koskettaa. Rakkauden kosketuksessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Silti. 

Rakkauteen liittyy paljon sanoiksi pukematonta, tunnetta, lämpöä. Asioita, jotka jäävät vain kahden ihmisen välisiksi ja joiden pitää sellaisiksi jäädäkin. Ulkopuolisella ei ole oikeutta arvioida toisten ihmisten rakkauksia eikä ainakaan tuomita niitä. 

Rakkaus on kahden ihmisen yhteinen pesä, suoja muulta maailmalta. 
Miten pesän ikkunaa voi avata niin, ettei lumous karkaa ja katoa?
Pitää varmaan lukea. 

Siltoja kahden maan välillä. Aasinsilta teemaan? 


keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Herra Kivi, millaista se oikein oli?



Kirjoittaminen? 
Kynänterän kastaminen mustepulloon, yhä uudelleen. Paperin rahina terän liikkuessa sen pinnalla? Kuinka sileää paperi oli, kuinka kynän terä luisti? Mikä oli työssä raskainta, tuskin sentään kynän käsitteleminen?

Kirjoitan tätä tietokoneella. Näppäimistön hiljainen ääni, onko se sama kuin mustekynän tuottama hiljainen rahina?
Hiljaisuus – matami Charlottan luona oli varmaankin riittävästi hiljaisuutta ja työrauhaa? 

Tässä elämässä on niin helppo ajautua uusille nettisivuille, harhautua hakemaan tietoa ja tiedon tietoa… kuunnella. 



Kirjoittaminen? 
Kirjoittaminen on totista työtä, joka ei aina näy. Ei varsinkaan silloin, kun aihe kulkee mukana mielessä ja hakee ulospääsyä, mutta ei millään suostu paperille. Kuinka valmiita lauseet olivat, kun ne vihdoin kirjoititte näkyviin? 

Kun kirjoittaminen näkyy ruudulla, sanoja voi viskoa melkein ilmaan, järjestää uudelleen, pyyhkiä pois, lisätä, ryhmittää – jälki on yhtä siistiä vielä monen muokkauksen jälkeen. Näyttääkö valmiiden lauseiden työstäminen liiankin helpolta? 

Vaativinta on edelleenkin se, joka ei näy, maailman sirpaleiden ja lopulta kokonaisen maailman kuljettaminen mielessä, ajatuksissa.


Kirjoittajana eläminen? 
Jos tekee näkymätöntä työtä, saako siitä edes näkymätöntä palkkaa? Aikakirjojen mukaan te ette rikastunut. Jälkipolvet tietävät, että suomen kieli ja kulttuuri rikastuivat. Ellei meillä olisi teidän kirjojanne, me olisimme paljon köyhempiä. 

Riittikö vähäinen palkka ja niukka tunnustus? Kuinka rankkaa oli elää kirjailijana, kun jokainen virke edellyttää sitä, että panee peliin kunnianhimonsa ja osaamisensa. 
Kuinka moni ymmärsi, kannusti? 

Joskus tuttavani kysyy – ehkä kepeyttä tavoitellen – inhokkikysymyksen: oletkos viime aikoina kirjoitellut? 
En ole. Tämä kirjoittajana eläminen – vaikka eläkeläisenä ei tarvitse ajatella elantoa, ainoastaan täyspäisenä elämistä ja olemista – ei ole kevyttä harrastelua. Kenellä sellaiseen muka olisi aikaa? Elämä on rajallinen hyödyke. 


Kraatarin poika ehti elää vain 38 vuotta, mutta sinä aikana hän ehti luoda vankan perustan suomalaiselle kirjallisuudelle. Kivestä alkaa todellinen sanataide. Kiitos, Herra Kivi! 

maanantai 8. lokakuuta 2018

Mitä sinulle kuuluu? Oikeasti?



Liityin naamakirjaan eli facebookiin kauan sitten. Aikuisena.
Ajattelin, että hyväksyn/pyydän kavereikseni ne tutut ihmiset, joiden kaveri tai ystävä olen tai haluaisin olla.

Jokainen on joskus törmännyt ihmisiin, joilla on ihmeellinen kyky tietää, kuka on sinulle tai minulle hyvää tai huonoa seuraa. Aikuisena nämä asiat pitää ja saa tietää itse. 

Näyttää siltä, ettei facebook enää kykene hallinnoimaan eksponentiaalisesti kasvaneita käyttäjämääriään. Se haluaa sanella, kuka voi ja saa olla kaverini. Ei kiitos. Minä päätän, kenen kanssa haluan kaveerata. Oli niitä kavereita sitten 25 tai 250, valinta on minun. Tykätkää tai olkaa tykkäämättä, olen kaverilistani kanssa sinut. 

Liityin naamakirjaan pitääkseni yhteyttä ihmisiin, joita en ehkä muuten tapaa. Introvertille ihmiselle ja introvertin ammatin harjoittajalle ratkaisu tuntui oikealta. 


Onko facebook enää yhteydenpidon väline? Vaihdetaanko palstoilla kuulumisia vai vain kvasikuulumisia?

Minulla ei ole poliittista kantaa tai puoluetta, vain tavallisen mökinakan oikeudet ja valtuudet. Silti saan viestejä tuosta ja tästä piispasta, tästä ja tuosta puolueesta. Voin äänestää oman seurakuntani ja kotikuntani vaaleissa ja voin äänestää valtakunnallisissa vaaleissa, omassa vaalipiirissäni. En muilla foorumeilla. 

On hienoa tietää, kun joku fiksummista kavereistani on päässyt ehdokkaaksi ja tarjokkaaksi, tsemppiä kaikille. Jos pääsee ehdolle, pitää myös osata erottaa oma kohderyhmänsä ja satunnaiset mökinakat toisistaan. Odotan kauhulla eduskuntavaalikevättä. 

Hukkajakelu on aina taloudellinen riski, mutta somepalstoilla rahaa palaa vähemmän kuin muualla – vai palaako? Jäytääkö hukkajakelu ja tyhjäkäynti somessa ehdokkaan uskottavuutta ja mainetta? Kampanjointi on paljon vaativampaa kuin muissa medioissa.  


Liityin naamakirjaan kuullakseni/lukeakseni kavereitteni ajatuksia ja mielipiteitä, ollakseni ajan tasalla kuulumisista. Kaikkein henkilökohtaisimpia tai intiimeimpiä viestejä ei sivuille voi laittaa, mutta on kiva välillä huomata, että kaikki on hyvin. 

Vastaanotan päivittäin lukuisia kiertopalkintoja, söpöjä kuvia, ikuisia ajatuksia ja hellyttäviä videoita. Kiinnostavampaa olisi tietää, mitä ihmiset itse ajattelevat ja miten ajatuksiaan kuvittavat. Mitä kuuluu? Kiertopalkinnot ovat taitolaji, niitä pitää jakaa kohtuudella ja kertoa välillä omista ajatuksistaan. 

Ennen kuin hoksasin Robinson-rekisterien hyödyllisyyden, sain vastailla puhelinmyyjien kysymyksiin siitä, miksi en tilaa jotain lehteä. Kiinnostavimpia niistä en ole tilannut nimelläni, vaikka luenkin säännöllisesti. Myyjät joko oivalsivat tai Robinson tepsi. 

Mitä minä sanon sille, joka päivittäin jakaa näiden samojen lehtien juttuja naamakirjaan? Viisikin sitaattia päivässä? Tähän ei Robinsonkaan pysty, voihan Perjantai! 

Ennen vanhaan hienot kaupunkilaisrouvat ottivat asiakseen valistaa meitä maalaisia ja opastaa oikealle polulle. Hyvässä tarkoituksessa. Nyt nämä tädit riehuvat somessa ja valistavat lukutaidottomia ja muuten taitamattomia. Hyvässä tarkoituksessa? 


Tulevaisuuteni naamakirjassa? Onko sitä? En minä tiedä. 
Naamakirja on muuttunut enkä itsekään ole enää sama. 
Mutta te kaikki kaverit olette kivoja ihmisiä. 


torstai 4. lokakuuta 2018

Olen val(a)istunut


Syyskuussakin piti varoa.
Katajaisen kansamme lönnrotiaaniset juuret ovat nousseet pintaan. Tämä kansa ja sen viisaat valistajat ovat oivaltaneet alkusoinnun merkityksen asioiden mieleen painamisen vauhdittajana. 

Oikein lämmitti, kun jauhelihasoosia hämmentäessä tajusin, että meillä on juuri nyt, hyvänen aika sentään, menossa LIHATON LOKAKUU.  

Alkusointua ja poljentoa, kaupunkipoikien kotilääkärit siinä sanailevat ja kansa sen kun tervehtyy, vetristyy ja maailma pelastuu. Elinaikaodotus tavoittelee kolminumeroisia lukemia. 
Olemme kaikki kohta val(a)istuneet ja oppi kantaa hyvää hedelmää. 

Merkitkää siis kalentereihinne: 

Lihaton lokakuu  (halvemman lenkkimakkaran nimikkokuukausi)

Mämmitön marraskuu (onnistunee helposti Mietaaltakin) 

Juustoton joulukuu (kinkkuahan ne kaikki kumminkin) 

Tipaton tammikuu  (klassikko, moni nostaa maljan juuri tämän kunniaksi) 

Huikaton helmikuu  (ellei tammikuu sujunut säällisesti, tässä uusi maljan aihe) 

Muoviton maaliskuu  (ei muovia tosin syödä, ainakaan tietoisesti, ainakaan vielä) 

Herkuton huhtikuu  (saahan sitä yrittää) 

Turkikseton toukokuu  (jos siis kevät tulee ajallaan) 

Karkiton kesäkuu  (viime pinnistys rantakuntoon?)

Hillitön heinäkuu  (voi kai lomakuussa vähän iloakin olla)

Estoton elokuu  (kun illat taas tummuvat ja lämpö viipyy maisemissa... mmmmmm..)

Synnitön syyskuu  (katumus valtaa kesällä rietastelleet. Eikä sadonkorjuuhommilta edes ehdi) 


Olisihan näitä muitakin. 

Esimerkiksi: 

Röökitön römppäviikko 

Päästötön pääsiäinen

Mutta noudatetaanko näitä oikeasti?