Olemme oppineet, että nyt on poikkeuksellisen kuumaa.
Viiteenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin kuumaa. Suomessa. Kalkutassa ja
niillä main maailmaa tämä kuumuus tuskin olisi uutinen.
Opimme talvella, että lunta oli poikkeuksellisen vähän.
Paitsi Lapissa, missä sitä oli poikkeuksellisen paljon. Vai oliko se joku
toinen talvi?
Poikkeuksellisen leudon syksyn keskeltä pyrähdimme
poikkeuksellisen kylmään Lappiin. Vai tuntuiko se vaan siltä? Koettiin
kontrasti kylmän vesisateen ja narskuvan pakkasen välillä, tajuttiin taas, että
meillä on elintilaa, myös sääilmiöille.
Poikkeuksellisen kylmän kesäkuun jälkeen taivas käänsi
takkinsa ympäri ja antoi porottaa. Hidas mansikkasesonki otti kuuman loppukirin
ja mustikat muistivat, mitä mustikkana oleminen on. Innokkaimmat siniposket
muistivat sen niin hyvin, että olivat muuttuneet lähes rusinoiksi. Terveellisiä
varmaan nekin, mutta hankalia poimia. Siniraitaiset sorsankakat laiturilla,
merkki, joka ei ikinä petä. Ota koppa käteen ja poimuri toiseen, siitä se
alkaa, taas. Sinisormisten sesonki.
Säästä puhuminen on aina ollut puolueeton ja hillitty tapa
kyhnyttää auki yhteistä ajatuskanavaa ja luoda suhdetta lähimmäiseen. On se
ollut, onhan se, ei meillä vaan ennen, vai ei teilläkään, voivoi. Ja juuri kun
tuntui, että pelkkä helle riittäisi jutunjuureksi, sään haltija rysäytti kunnon
tujauksen ryydiksi, nyt sitä vasta juttu luistaakin. Tuntemattomampienkin
kesken.
On siis kerrottava, että kesä
saavutti kuuman lakipisteensä ja äkkiä noussut ukkonen iski takapihalla kahteen
puuhun, jossain tuvan nurkan lähellä sähkölinjaan. Sukkela salama hajotti muutamassa
sekunnissa ison kasan sulakkeita, palautti yhden pihalampun sisäosat olomuotonsa
alkupisteeseen eli maan tomuksi.
Sademittari säilytti juuri ja juuri
kasvonsa eikä tulvinut yli vaikka hilkulla sekin oli. Vesi pieksi pihapolkua,
männynneulaset muodostivat maahan pieniä harjanteita ja pihakasvit kaatuivat
lakoon. Oksia ja risuja sinkoili puista.
Ja vaikka rajuilman temput omassa pihassa veivät kaikki
ajatukset ja huomion koko illaksi, vahinkoa se teki naapurissakin, särki
laitteita ja oli polttaa kokonaisen talon, onneksi valpas naapuri ehti hätiin
ja hälytti apua.
Jokaisella vanhemmalla sukulaisella on oma ukkostarinansa,
siitä kuinka salama löi tupaan ja satutti pistorasian lähellä istunutta ja
jätti palaneet jäljet seinäpapereihin – nyt siis meilläkin on oma tarinamme. Olisihan
siinä paljon pahemminkin voinut käydä ja mitä jos… Tervetullut muistutus siitä, että töpseli
irti aina, kun sitä ei tarvita. Mutta olisi me naapurien kanssa puheissa
pysytty ilman näitäkin, ihan varmasti.
Tavatonta tavatonta eikä koskaan ennen ole käynyt näin. Ei
mies- eikä naismuistiin. Miesmuisti voi olla aika lyhyt ja naismuistia
kutsutaan joskus nimellä nalkutus, miksiköhän? On tavallista, että ukkonen
jyrisee ja salamoi, on hiukan enemmän tavatonta, että se osuu taloihin ja tekee
vahinkoa. Ukkosella on ukkosen elkeet.
Muutama viikko vielä ja illat alkavat tummua ja
säätieteilijä julkaisee tilastonsa hellepäivien lukumäärästä, ei niitä sittenkään
niin monta meilläpäin vuoteen mahdu. Kun oppii lämpimässä olemaan ja
nauttimaan, alkaa kohta jo tuoksua syksy. Tulee viima ja vilu ja elimistö alkaa
vähitellen totutella talveen.
Mutta sitä ennen on vielä muutama ukkonen ja elosalama.
Vielä ehdit irrotella. Ainakin töpselit.