Nyt on se aika. Tai piti olla, ennen tammikuun lopun vesisateita.
Tähän aikaan vuodesta se aika kyllä on, ainakin jossain päin maailmaa.
Muistatteko millaista oli ennen? Silloin, kun mäkihyppyä ja viestihiihtoa
selostettiin radiossa tai mustavalkotelevisiossa. Minäpäs muistan, on nääs
ikää…
Talvella harrastetaan urheilua, mutta ularadion aikaan se
taisi olla enemmänkin urhoilua. Talven urhoilua harrastivat
mäkihyppääjät ja hiihtäjät.
Mäkihypyssä oli ainakin kaksi koulukuntaa, vaikka kaikilla hyppääjillä
oli pääsääntöisesti pipo päässä, sillä tavalla hassusti – miten se niin pysyikin
paikoillaan koko lennon ajan? Haalaria ei käytetty, sen asemesta hyppyasuna oli
villapaita, jossa valkoiset raidat hihansuussa ja kauluksessa. Hyppääjä piti
kädet eteen ojennettuna, niin kuin uimarit ja uimahyppääjät nykyään ja toisen
koulukunnan edustajilla oli kädet vartalon sivulla, sormet hiihtohousujen
sivusaumassa. Siis aerodynaamisesti. Ja sitten oli vielä Recknagel, Itä-Saksan Helmut. Joka onnistui omaperäisellä tyylilläänkin.
Tärkeintä oli varma alastulo. Joskus radioselostuksesta
saattoi saada sellaisen kuvan, että osa hyppääjistä jäi maan ja taivaan välille
räpiköimään niin kuin naakkalauma, mutta luultavasti painovoima hoiti kaikki
tavalla tai toisella alas. Teelemarkkeja ja tasajalkoja ja muita ei tunnettu
vielä silloin, niiden aika alkoi vasta sen jälkeen, kun televisiokamerat
saatiin raahattua mäkiin. Kaikki hyppääjät tulivat alas, sen saattoi jokainen
katsoja todeta.
Siihen aikaan ei ohjelmassa ikinä ollut mäen karsintaa,
vaikka kaikki hyppyrimäet oli rakennettu natisevasta puusta. Betonimäkien
aikaan alettiin järjestää mäkien karsintoja, vaikka luulisi, ettei betoni niin
helposti yhdessä suvessa vesakoidu. Vesurihommia.
Hiihtäminen tapahtui tervattujen puusuksien ja mustikkasopan
voimalla ja eniten mustikkasoppaa rinnuksilleen roiskuttanut julistettiin
voittajaksi. Naisten kisoissa roiskittiin vähemmän, mutta hiihdettiin pakoon
venäläisiä, miesten kisoissa pelotteena oli Ruotsin Siksten Jäärnperi. Minulla
oli ruskeat Karhut, joita isä tervasi tulen ääressä. Jos halusi seurata
kilpailuja, piti olla hiljaa ja kuunnella, korva melkein radiossa kiinni. Hiihtämään ehti kisan jälkeen.
Radioselostuksissa taituroivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen.
Tiilikainen oli Aunuksen radion veteraani, Noponen nuori ja innokas maisteri.
Kuuntelija näki sielunsa silmin matkamuistomerkeistä kirjaviin anorakkeihin
sonnustautuneen kaksikon seisomassa melkein polviaan myöten hankeen vajonneena
ja hehkuttamassa, kuinka väliajat riittivät ja voi, jos eivät riittäneetkään, silloin kilpailija lyötiin. Kaikki kisat
päättyivät hevosenkenkään ja vaikka voittaja oli jo maalissa, vielä piti
jännittää väliaikoja. Ja jos aikaa jäi, Paavon ajatus karkasi Kuusamon lumille.
Myöhemmin tapasin Noposen ja jouduin luopumaan illuusiosta.
Eivät ne veijarit olleet hangessa seisoneet, vaan selostuskopissa istuivat ja
tutkailivat kilpailun etenemistä katsomalla
paitsi ikkunasta, myös tulosliuskoista. Selostaminen vaati valmistautumista ja
mielikuvitusta, mutta mukana oli aina myös nippu hyvin teroitettuja lyijykyniä.
Noposen jälkeen tullut selostajapolvi teki työtään
televisiolle ja tuskaili tuskailemistaan sitä, ettei monitorista näkynyt mitään.
Ilmeisesti selostamoihin ei enää rakennettu ikkunoita, joista katsoa. Nykyään
monitorit on kai saatu toimimaan, sillä enää ei niitä sadatella. Joskus – tai
aika usein – tuntuu siltä, että selostaja selostaa liikaa tai että selostaja
selostaa sitä, minkä valpas katsoja muutenkin näkisi kuvaruudustaan.
Väliaikalähdöistä alettiin puhua siinä vaiheessa, kun
väliaikalähtöjen rinnalle tuli yhteislähtöjä. Sen jälkeen on taas palattu
kivikaudelle. Naisten takaa-ajo on kuvaruutujen aikanakin suosittua myös
urheiluruudussa, miesten takaa-ajosta puhumattakaan. Samoja lajeja tapaa muuallakin arkitodellisuudessa, mutta ladulla ne ilmeisesti ovat kiehtovimmillaan?
Kirjoittajalla on kahdet käytetyt sukset ja hitaanpuoleinen hiihtotyyli.
Muuta asiantuntemusta on aika vähän.