torstai 28. tammikuuta 2016

Talven urhoilua


Nyt on se aika. Tai piti olla, ennen tammikuun lopun vesisateita. Tähän aikaan vuodesta se aika kyllä on, ainakin jossain päin maailmaa.

Muistatteko millaista oli ennen?  Silloin, kun mäkihyppyä ja viestihiihtoa selostettiin radiossa tai mustavalkotelevisiossa. Minäpäs muistan, on nääs ikää…

Talvella harrastetaan urheilua, mutta ularadion aikaan se taisi olla enemmänkin urhoilua. Talven urhoilua harrastivat mäkihyppääjät ja hiihtäjät.

Mäkihypyssä oli ainakin kaksi koulukuntaa, vaikka kaikilla hyppääjillä oli pääsääntöisesti pipo päässä, sillä tavalla hassusti – miten se niin pysyikin paikoillaan koko lennon ajan? Haalaria ei käytetty, sen asemesta hyppyasuna oli villapaita, jossa valkoiset raidat hihansuussa ja kauluksessa. Hyppääjä piti kädet eteen ojennettuna, niin kuin uimarit ja uimahyppääjät nykyään ja toisen koulukunnan edustajilla oli kädet vartalon sivulla, sormet hiihtohousujen sivusaumassa. Siis aerodynaamisesti. Ja sitten oli vielä Recknagel, Itä-Saksan Helmut. Joka onnistui omaperäisellä tyylilläänkin.  

Tärkeintä oli varma alastulo. Joskus radioselostuksesta saattoi saada sellaisen kuvan, että osa hyppääjistä jäi maan ja taivaan välille räpiköimään niin kuin naakkalauma, mutta luultavasti painovoima hoiti kaikki tavalla tai toisella alas. Teelemarkkeja ja tasajalkoja ja muita ei tunnettu vielä silloin, niiden aika alkoi vasta sen jälkeen, kun televisiokamerat saatiin raahattua mäkiin. Kaikki hyppääjät tulivat alas, sen saattoi jokainen katsoja todeta.

Siihen aikaan ei ohjelmassa ikinä ollut mäen karsintaa, vaikka kaikki hyppyrimäet oli rakennettu natisevasta puusta. Betonimäkien aikaan alettiin järjestää mäkien karsintoja, vaikka luulisi, ettei betoni niin helposti yhdessä suvessa vesakoidu. Vesurihommia.

Hiihtäminen tapahtui tervattujen puusuksien ja mustikkasopan voimalla ja eniten mustikkasoppaa rinnuksilleen roiskuttanut julistettiin voittajaksi. Naisten kisoissa roiskittiin vähemmän, mutta hiihdettiin pakoon venäläisiä, miesten kisoissa pelotteena oli Ruotsin Siksten Jäärnperi. Minulla oli ruskeat Karhut, joita isä tervasi tulen ääressä. Jos halusi seurata kilpailuja, piti olla hiljaa ja kuunnella, korva melkein radiossa kiinni. Hiihtämään ehti kisan jälkeen. 

Radioselostuksissa taituroivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen. Tiilikainen oli Aunuksen radion veteraani, Noponen nuori ja innokas maisteri. Kuuntelija näki sielunsa silmin matkamuistomerkeistä kirjaviin anorakkeihin sonnustautuneen kaksikon seisomassa melkein polviaan myöten hankeen vajonneena ja hehkuttamassa, kuinka väliajat riittivät ja voi, jos eivät riittäneetkään, silloin kilpailija lyötiin. Kaikki kisat päättyivät hevosenkenkään ja vaikka voittaja oli jo maalissa, vielä piti jännittää väliaikoja. Ja jos aikaa jäi, Paavon ajatus karkasi Kuusamon lumille.

Myöhemmin tapasin Noposen ja jouduin luopumaan illuusiosta. Eivät ne veijarit olleet hangessa seisoneet, vaan selostuskopissa istuivat ja tutkailivat kilpailun etenemistä  katsomalla paitsi ikkunasta, myös tulosliuskoista. Selostaminen vaati valmistautumista ja mielikuvitusta, mutta mukana oli aina myös nippu hyvin teroitettuja lyijykyniä.

Noposen jälkeen tullut selostajapolvi teki työtään televisiolle ja tuskaili tuskailemistaan sitä, ettei monitorista näkynyt mitään. Ilmeisesti selostamoihin ei enää rakennettu ikkunoita, joista katsoa. Nykyään monitorit on kai saatu toimimaan, sillä enää ei niitä sadatella. Joskus – tai aika usein – tuntuu siltä, että selostaja selostaa liikaa tai että selostaja selostaa sitä, minkä valpas katsoja muutenkin näkisi kuvaruudustaan.

Väliaikalähdöistä alettiin puhua siinä vaiheessa, kun väliaikalähtöjen rinnalle tuli yhteislähtöjä. Sen jälkeen on taas palattu kivikaudelle. Naisten takaa-ajo on kuvaruutujen aikanakin suosittua myös urheiluruudussa, miesten takaa-ajosta puhumattakaan. Samoja lajeja tapaa muuallakin arkitodellisuudessa, mutta ladulla ne ilmeisesti ovat kiehtovimmillaan? 


Kirjoittajalla on kahdet käytetyt sukset ja hitaanpuoleinen hiihtotyyli. 
Muuta asiantuntemusta on aika vähän. 


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Tammikuun taivas



Vanhat jättiläiset tuvan takana, ne ovat kohta kokonaan poissa.

Tammikuun taivaaseen ne hetki sitten yltivät, eivät enää. Oliko jättiläisten jo aika lähteä, en tiedä. Ei ole sitä, jolta olisin mielelläni kysynyt. Minä vastaan päätöksestä, vain minä.

Rungot ovat maassa, ne sahataan kappaleiksi ja pilkotaan takkapuiksi. Kerään ryhmyisiä oksia kasaan ja ehkä niiden vuoro on keväällä, kun puu on hiukan kuivahtanut ja hakettimelle altis.



Koivut ovat olleet tällä tontilla jo ennen kuin talo. Nuorista koivuista on kasvanut jättiläisiä, joiden kuntoa olemme alkaneet arvailla. Kestääkö ydin, on puu riittävän lujaa kestääkseen syksyn ja talven tuulet, ukkoset?


Jättiläiset tavoittavat taivasta ja kun aika on, pääsevät sinne.
Viljon päivänä katselen pihan suuria puita ja niiden lomassa versovaa elämää. Sitä on, runsaasti uutta koulutettavaa oksistoa.

Ja huomenna on kaikkein Kallein päivä.
Tammikuun taivaan alla



tiistai 26. tammikuuta 2016

Ajatusten kenkäheinät


Hyvä kenkäheinä on vahvan vihreää ja sileää. Se pitää lämpimänä, suojaa ja antaa pehmoisen askeleen. Hyvä kenkäheinä lienee ekologisin tuote, johon ihminen voi pukeutua.

Mieleen tarttuva teksti on kuin kenkäheinä ajatukselle, se lämmittää, vaimentaa kovaa todellisuutta ja siivittää.

Tutustuin Lapinmaahan ensimmäisen aikuisten ihmisten työni kautta. Tuntemattomasta maasta ja sen kansasta piti koota tietoa ja oppia tarinat. Oppaakseni, onnekseni, ponnahti kirjaston hyllystä Samuli Paulaharju. Luin kuvauksia ja kertomuksia, muisteluksia. Tutkin kirjojen yhteydessä olevia sanastoja ja sananselityksiä. Moni paikannimi ja käsite sai luontevan selityksensä.

Paulaharjun ihmiset elävät luonnon rytmissä, lähellä metsää ja vuodenaikojen vaihtelua. Lapinmies, usein vailla virallista nimeä, rakentaa ja korjaa eloa vesiltä ja suurilta selkosilta. Myyttisimmillään Paulaharju on Tunturien yöpuolta kuvatessaan – miten olisi eepikon ura voinutkaan jatkua, jos ymmärtämätön kritiikki ei olisi säikäyttänyt.

Paulaharjun kirjoja on kertynyt ja kertyy omaan hyllyyn epäsäännöllisen säännöllisesti. Nykyään niitä voi lukea myös verkossa, mutta tunne ei ole sama kuin kansiltaan virttyneissä Lapin muisteluksissa. Suomen Lapin ohella Paulaharju on kuvannut elämää Ruotsin puolella ja lakeuksilla. Kun Härmän mummat pääsevät kirjan sivuille, heihin kiintyy niin kuin isoäitiinsä.


Jos Paulaharju on tieteellinen, runollisesti kuvaileva ja seesteisissä menneen ajan tunnelmissa viipyvä kirjoittaja, Mukka oli toista maata. Upeaa kieltä, mutta myös ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan yhtä lähellä luonnonkiertoa kuin laajoissa metsissä ja tuntureilla asuvien puolivillien porojen ja muiden eläinten. Kiimaa, kuolemaa, elämää, syntymän ja kuoleman näytelmiä. Vangitsevia lukukokemuksia ihmiselle, joka juuri oli tavannut ensimmäiset tunturinsa. 

En aikanaan kyseenalaistanut enkä kysellyt, vaikka myöhemmin eroavaisuudet Paulaharjun seesteisten tietäjien ja oman kulttuurinsa arvokkaiden edustajien välillä olivatkin selkeästi nähtävissä. Ihmisen erilaiset särmät kuvataan, vaihtuvassa valossa.
Miten liian varhain lähtenyt Mukka asemoituu tähän aikaan? Vieläkö mestaria arvostetaan – joko taitavaa sanankäyttäjää osataan lukea oikein? Kuka on Mukan seuraaja?

Kuva Lapista ja lappilaisesta ihmisestä on monelle vieläkin kuva entisestä. Tumman tunturiyön tarina, maassa, jossa velhot hallitsevat ihmismieltä. Kertomus on yhä salaperäinen ja arvaamaton kuin revontulten loimu.

Urbaani Lappi on haasteellinen kuvattava. Kehitys ei ole pysähtynyt, nykyaika on läsnä Rovaniemen raitilla, kun nuoren Jari Tervon sankarit sekoilevat, sotkevat asiansa ja elämänsä. Lapin lumoa – ehkä, mutta enemmän tarkkaa ajan ja ihmisten kuvaa. Kenkäheinää? Nämä sankarit kiskovat jalkoihinsa tennissukat ja lenkkarit, ovat ainakin siinä lähempänä meitä etelän kasvatteja – vai eikö sittenkään?

Kun sileä kenkäheinä on Katja Ketun ajatus ja kieli. Sanoja, jotka kuvittavat tapahtumia Jäämeren rannalta Siperiaan. Olisi ehkä väärin leimata hänet lappilaiseksi kirjoittajaksi – sillä tämä teksti ei tottele mitään leimaa eikä alistu luokitteluihin. Katja Ketun teemat syleilevät maailmoja eivätkä suostu kunnioittamaan rajoja.

Sanojen runsaus, kielen ilmeikkyys, verbaaliset löytöretket saavat aikaan sen, että lukeminen etenee hitaasti, on luettava sanoja, risteileviä ja mutkittelevia juonia ja tutkittava ihmisiä. Jännite kantaa ensimmäiseltä sivulta loppuriveille asti, ei näitä kesken voi jättää. Tunnistan Paulaharjun kielen ja sanojen kauneuden, mutta tavoitan myös mukkalaisen vimman ja kiiman. Tunnistan jatkumon, jossa tarinat versovat yhä rohkeampina.

Juuriaan ei Katja Kettu kiellä. Siksi legendat ja todellisuus sekoittuvat maagisella tavalla toisiinsa, siksi puhe on ilmeikästä ja ihmiset ankaran luonnon kasvattamia.

Lappi elää kirjoissa, sävykkäänä ja elinvoimaisena. Lappi tulee kirjallisuuteen, uudistuvana. Eikä se koskaan ole pois lähtenytkään.


Kuvissa on mukana Ernst Mankerin kirjoittama ja muun muassa Åke Gustafssonin kuvittama upea De åtta årstidernas folk. Julkaisuvuosi on 1974, kirja on ollut saatavissa myös suomenkielisenä. 




perjantai 15. tammikuuta 2016

Jokaiselle joku…


Sain puhua elämää kokeneen, seesteisen ihmisen kanssa. Lähimmäisin oli lähtenyt pois viereltä, pitkään sairastettuaan.
-       - Se on elämän laki, jokaiselle tulee lopulta joku ja niin on lähdettävä, hän totesi, rauhallisesti, ilman katkeruutta.

Meille jokaiselle tulee joku. Milloin ja mikä ja minkälainen, sitä ei tiedä. Eikä ennustaminen auta, lähtöjärjestys ei ole julkinen. Onneksi.

Maailmankuulu viihdetähti saa lähtiessään megaluokan huomion. Niin, emmehän me koskaan tavanneet, mutta kyllä minäkin teinityttönä musta-valkoisesta televisiosta kuuluisan laulajan ja esiintyjän esiintymisiä katselin. Mielikuva maailmasta, joka ei olisi kaikkialla samanlainen eikä ainakaan yksinkertainen, vahvistui. Kun saatiin värejä ja äänentoisto kohentui, elämyksiä tulvi enemmän. Vaikka paljon hukkui kohinaan, kosketus piti miljoonat otteessaan, vuodesta toiseen.

Mitä meille jää, paitsi muistoja. Elämäntyön tuomaa, esineitä, tallenteita, kuvia. Jokaisesta jotain. Jotain, mikä ansaitsee tulla talletetuksi ja arvostetuksi.

Ihminen voi koskettaa toista monella tavalla, monella aistilla.
Kosketus ratkaisee.
Pidetään kiinni.


Sytytetään kynttilät, kun sininen hämärä saapuu. Muistetaan.