Esineiden elämä ja punalesken perukirja

Kresnekka ja muuta kulunutta. Kuva: Timo Laurila

Palasin, kiitos Vaahterateatterin, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan ääreen. Hyvä kertomus kestää aikaa, taas se todistettiin. Ja murre on kielenparsista ilmaisuvoimaisin, oikein puhuttuna ja painotettuna.

Eeva Joenpellon tekstin ulottuvuuksista yksi on tarkka ajankuva, joka on rakennettu esineistä ja kalusteista. Kirjailija hahmottelee näyttämönsä herkullisen osuvasti. Vastaan tulee tuttuja vanhojen perheiden ja mummolan esineitä, arvokkaita ja merkitysten kerroksia harteillaan kantavia. Jokaisella on historiansa ja jokainen saatu ja säästetty tavara on pala valloitettua maailmaa, saavutus.

Esineiden hahmossa karttuvien Hännisen perheen menestyksen merkkien rinnalla elää kohtaloaan punalesken perhe, joka joutuu luopumaan kaikesta.

Komero, hetken neitseellisessä tilassa.  

Esineet kantavat historiaa. Olen ollut lähellä omaa tarinaani, kun olen arkisesti siivonnut komeroita. Sielun syväkyntöä, kun poimin laatikoista pitsejä, huiveja, huolella pestyjä liinoja ja verhoja. Isän jäämistössä on muistoja ja mielleyhtymiä. Olen järjestänyt, siivonnut ja luopunut. Olen tallettanut ja tarkastanut. Olen käynyt keskustelua itseni kanssa ja raivannut pois, olen neuvotellut ja päättänyt edelleen tallettaa.

Jos edellinen sukupolvi oli oppinut ottamaan talteen kaiken mahdollisen, jolle joskus vielä olisi käyttöä, jota joskus vielä voisi kääntää tai käyttää uudella tavalla – miksi tämä oppi on yhä voimissaan meillä tavaraa tursuavan maailman asukkaillakin?

Esineiden iloa Kiasmassa.

Jos köyhä punaleski talletti ja luopui vasta pahan päivän tullen, miksi me, joille tavaraa on tarjolla kaikkina vuoden päivinä ja kaikissa muodoissaan, luovumme omistamme niin vastahakoisesti? Ihan oman jutun väärti on sekin ajatus, että punalesken tavarat olivat kestävämpää laatua kuin nykyiset. Niistä oli mitä kierrättää. Onko kukaan korottanut ääntään kestävämpien tuotteiden puolesta?

Ei meillä enää ole eikä varmaan tulekaan niin pahoja päiviä, että niihin kellastuneista nailonpaidoista apua saataisiin. Nailonpaidat ovat useimmilta menneet, mutta huonosti päivänvaloa kestävää tavaraa on edelleen varastoissa. Jos joskus tarvitsisi/laihtuisi/kuihtuisi/valot sammuisivat?

Järkevä siivoaminen on muuttunut ideologiaksi, muodiksi. En ole tutustunut kuin lehtijuttujen tasolla uusiin konmarilaisiin siivousoppeihin, sillä suhtaudun niihin silti hieman skeptisesti.

On tietysti oikein heittää pois tai mieluummin kierrätykseen sellainen, jolla ei enää ole käyttöarvoa. Tavaroiden matka tavaroiden taivaaseen - joka ei ole tavarataivas - lyhenee lyhenemistään, siitä pitävät markkinavoimat huolen. Kuolinpesän huutokaupassa ei enää myydä pitovaatetta, melkein uusi tai vain hiukan kulunut pitovaate päätyy keltaiseen tai mustaan astiaan.

Onko vieläkin  tavaroita, joita pitää vartioida. 

Näyttöarvoa ja prestiisiä kantaa yhä harvempi esine, yhä lyhyemmän ajan.  Jos minkkiturkki vielä symboloi jotain, se kertoo ehkä taipumuksesta palella pakkasella tai kyvyttömyydestä hankkia untuvatakki. Vastaavia esimerkkejä on helppo löytää – vaikka niitä ei aina tee mieli kirjoittaa näkyviin, sillä aina joku ottaa nokkiinsa ja loukkaantuu. Tunne on oudon lähellä tavaran sielua.

Ennen oli järkevää ratkoa irti  käyttökelpoiset napit ja vetoketjut – nyt napit ovat virttyneet kankaan mukana pesuissa ja vetoketjun pettäminen vie koko vaatteen roskakoriin. Korjaaminen ei ole vaihtoehto, uuden hankkiminen on.

Kirjoitan vaatetavarasta, koska olen sitä viimeksi kosketellut. Sama ajatus lienee sovellettavissa astioihin, taideteoksiin, huonekaluihin…  

En kirjoita kirjoista. Edesmenneet sukulaiset kantoivat minulle kirjojaan, koska tiesivät, etteivät ne joudu hukkaan. Kuka sitä nyt kavereitaan kaatopaikalle. Sanoilla vuoratussa huoneessa on mukava olla.

Vanha kuva vanhoista kirjoista. 

Ajatus siitä, että vain sellaiset tavarat, joiden tallettaminen tuottaa iloa, kannattaa säästää, lienee oikein. Jos säästäjä on ihminen, jolle tuottavat iloa aina samat asiat, yhä uudelleen. Jos toimii näin, varastotilaa vapautuu ja elämä kevenee. Hieno homma.

Ajatus siitä, että arvioi talletettavia tavaroita vain oman ajatusmaailmansa kautta,lienee paikallaan, jos jälkipolvia ei ole, jos elämä ei jatku – tai jos on niin itsekäs, että haluaa päättää myös siitä, mitä tulevat polvet saavat nähdäkseen tästä ajasta. Itsekkyys on ajan henki – vai onko?

Jälkeen tulevilla on omat arvonsa, omat tavaransa eikä elämän muuttuminen taukoa. Se, mikä ennen oli mietityttävä hankinta ja sijoitus, tarttuu nyt kympillä mukaan marketin tarjouksesta. Arvot muuttuvat. Tavallinen, kohtuullisesti varusteltu kotitalous sisältää enemmän esineitä kuin entisaikojen herraskartano.

Kiasmaa, kierrätystä. löytämisen iloa. 

Oliko punaleskellä muita vaihtoehtoja kuin luopuminen? Meillä 2000-luvun radikaaleille luopuminen on muodikas asenne, ekologinen teko ja edistyksellisyyttä parhaimmillaan.

Punaleski ei saanut aarteitaan takaisin. Perukirja – jos sellaista edes oli – oli niukka ja lyhyt.

On helppo juttu hankkia uutta tilalle siinä vaiheessa, kun tekee mieli taas pesiytyä tavaroiden maailmaan. Valinta on helppo ja oma, päätös, jonka voi pyörtää, kun muoti tai mieli muuttuu.

En vastusta järkevää siivousta. Mutta jokin tökkii tässä muodissa. Siksi, että se on muotia, eikä ehkä muuta. Siksi, että pelkään sen pohjimmiltaan olevan osoitus jostakin itsekkyydestä.

Jatkan omaa siivousprojektiani, kaiken maailman mareista huolimatta. Ehkä työn ei ole tarkoituskaan tulla valmiiksi, ehkä se onkin prosessi.

Vie aikaa, kun siirtää muistoja muistoihin. 

Kirjat jäävät, kuitenkin.

Jälkipolvien riesaksi.

Ankaran ajan kertomus

Maa toipuu sisällissodasta, lamasta, ajanjaksosta, jolloin on tapahtunut liian paljon, liian nopeasti. Hänniset, Julinit, Grönroosit hakevat paikkaansa kapinan jälkeisessä elämässä, muistavat, vaikka jotain ehkä haluaisivat unohtaakin.

Vanhat rakenteet ovat hajoamassa, uusi haastaa entisen, joskus ylpeänä, joskus melkein pilaillen. Maailmassa, jossa jokaisella on ollut oma, määritelty paikkansa, mikään ei enää ole itsestään selvää.

Eeva Joenpelto kertoo ihmisistään puheen, aatteiden, tunteiden ja tavaroiden tasolla. Kerroksellinen ja syvällinen tarina tiivistyy Sammatin Sampomäellä koskettavaksi näytelmäksi. Vetää kaikista ovista on Lohja-sarjan aloitus, yksi tekijänsä tärkeimmistä.

Sampomäen sovitus on murteen juhlaa. Kertomus ankarasta ajasta saa lämpöä ja inhimillisyyttä tarkkaan osuvista, ilmeikkäistä repliikeistä. Sen, minkä kirja kertoo ja kuvailee, sen katsoja poimii näyttämöltä, ilmeistä ja eleistä, mutta myös esineistä.

Näytelmän rinnalla elää kirjan teksti, panoraama kauppalan elämästä. Yksityiskohtiaan myöten tarkka kuvaus, kohtaloiden kudelma, josta lukija poimii lisää yksityiskohtia, tarkkaan nähtyjä. 

Kauppias Hännisen talossa ovat pitsiliinat paikoillaan, kukkapöydät, salin nurkassa Rebekka kaivolla ja kahvikupeissa linnan kuvat. Emäntä huolehtii, että kaikki on oikein, levittää langettipistoin kirjotun liinan teepöytään, mutta huomaako koreutta kukaan muu kuin pistot nuorena morsiamena taiteillut Salme?   

Grönroosin Tilta joutuu luopumaan kaikesta, ainoaa hopealusikkaa ja miesvainaan viulua myöten. Aatteiden haaksirikosta saa osansa vanha virsikirjakin, yhtään vain muiston vuoksi talletettua esinettä ei tupaan jää, kun Tildan aika on täynnä.

Oskari Hännisen sukulaiset käyttävät myös valtaansa, anoppinsa luona vieraileva Salme saa omakseen lasisen sokeriastian. Sokkerskoolin pariksi kuuluva kresnekka on kadonnut ja särkynyt, sokeriastiasta tulee sukulaisuuden symboli. Ehjänä se sentään pysyy – toisin kuin Herrojen Eevan skooli Aleksis Kiven Kihlauksessa. Taitavasti rakennettu viittaus kirjallisuuden perinteeseen.

Tämän kaiken koreuden keskelle tulee Matti Reima, kahden matkalaukkunsa kanssa kiertelevä kauppamatkustaja, joka oivaltaa tilaisuudet ja tekee oikeaan aikaan kauppoja. Inkerin ja Matin perheeseen kaikki saadaan kerralla: Terijoelta ostettu huvila peileineen, loimukoivuisine kalusteineen, pitseineen ja kristalleineen. Hetkessä, kuin uhmaten, kaikki menestyksen symbolit, joita edellinen sukupolvi uskollisesti kokosi, esine esineeltä.

Aika. Lahjomaton aika etenee, kaikesta huolimatta. Taloja aletaan rakentaa kivestä, tulevaisuutta varten, vauraus lisääntyy, kansaa raitistavaksi ryhtiliikkeeksi ajatellun kieltolain kintereillä.

Joenpellon ihmiset ovat kiinni perinteissään ja arvoissaan, mutta kytkökset alkavat vähitellen höltyä, ne katkeilevat, vaikka kuinka kiinni pitäisi. Aika muuttuu, vie mukanaan ja tuo uusia arvoja. Siinä kertomuksen ydin. Siinäkin. Vetää kaikista ovista ja ilmavirta tuo mukanaan uutta, raikasta.

Hetket puiden alla, kesä

Puut ovat jo hereillä, samoin valo. Huomenta, tuttu honka. Tutkin oksien kruunua, kipuan katseellani oksanhankoja taivaan väreihin. Kuuntelen tuulta ja lintuja oksilla, aamun heräämistä. Päivä on lahja, avattu vasta yhdeltä nurkaltaan.

Pienin tuhisee päiväunta, unisadun ja juttelun jälkeen. Maailma on uusi sille, jonka askeleet ovat ensimmäiset. Katselen unenlämpöisiä poskia, viivyn tyynen hengityksen äärellä – huoneessa, joka juuri oli tulvillaan pienen puheen pilpatusta.

Voimasanoja mummin sydämelle. Hiljaisia askareita. Ei kiirettä, vielä.

Sylillinen kesää. Tuulenraikasta, tuoretta, puhdasta. Vastaleikattu nurmikko. Ensimmäinen sato on valoa, värejä, tunnetta. Ja kohta, sadonkorjuu alkaa todella. Rapsakat raparperit, uudet perunat, tomaatit, ensimmäiset maut.

Varjot pihamaalla, vaahtera levittää lehtensä. Kuuntelen tuulta. Kiihkeän intohimoinen, verkkaisen keimaileva, ryöpsähtelevä vihreys, joka voimistuu kohti syksyä.

Viileän veden karheus, iholle nouseva lämpö. Puhdas, lempeä tunne. Aurinko viipyy horisontissa kauan, laskeutuu verkkaan ja jättää taakseen värien hehkun. Päivä jää valon ja sinisen yön syliin. Tuuli, linnut, puut vaikenevat. Huomenna, aamu herää honkapuun oksilla.

Missä ne ovat olleet, hetket? Oliko niitä, kun elämä eteni laukka-askelin, kun jokaisen työn jälkeen tulleen tyhjän tuokion täytti ajatus seuraavasta työstä. Alituinen pakko saada maailma valmiiksi, vaikka koskaan se ei sellaiseksi tulisi. 

Tiedän, että tarvitsen hetkiä, joina maailma hengittää kevyemmin, rauhallisemmin.

Onnellista juhannuksen aikaa, keskikesän vehreää juhlaa!