Käsialaa

Ukkonen teki lyhyen työvierailun, saatiin kunnon sadekuuro.

Sateen jälkeen koko koillisranta oli hetken sininen. Kimmo Kaivannon sininen.

Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttely on nähty ja ilolla todettu, että tänä vuonna anti on todella tasokasta. Juhlanäyttely on taiteen ihailijalle juhlaa.

Kimmo Kaivannon käsialasta ei voi erehtyä. Se on muutakin kuin sininen, viivan voima ja aiheen käsittely paljastavat tekijän ennen kuin on ehtinyt katsoa kuvastosta. Samanlaisia mestareita ovat Esko Tirronen ja Eero Hiironen. Taidokasta, tunnistettavaa. Hiirosen töissä näkyy suvereeni metallityön hallinta.

Nina Ternon hevoset ovat Salmelan vakiokalustoa, uudessa esillepanossa nekin saavat eloa. Uutta olivat Ternon piirrokset: hellää viivaa, joka hyväilee hevosen piirteitä, vastakohta veistosten hallitulle rosoisuudelle.

Antti Huovisen muotokuvissa on elämän sykettä. 

Milloin syntyy taiteilijan käsiala? Miten alkaa tunnistettavuus? Salmelan nuorista taitajista vakuuttivat Tero Laaksonen, Tiina Suikkanen ja Kia Taegen. Antti Huovisen henkilökuvat olivat kuin tuttavia, ihmisiä, joita olisi ollut helppo lähestyä ja jututtaa. Netta Tiitinen oli jälleen mukana, tunnistettavana, ei ehkä aivan yhtä valloittavana kuin edellisillä kerroilla, mutta selkeästi oman tyylinsä tekijänä.

Onko tunnistettava käsiala muutakin kuin vain katsojan ahaa-elämys? Kas, Kaivanto, hyvää päivää, Hiironen. Voiko käsiala olla kahle, maneeri? Mistä tietää, milloin on aika uudistua? Pohtiiko taiteilija tällaisia asioita?

Kirjoittaminen on ensisijaisesti taitoa, useammin osaamista ja kielen instrumentin hallintaa. Tiedotetta, myyntitekstiä tai pöytäkirjaa sorvatessa oma käsiala on taustalla. Lukijan ei tarvitse tunnistaa kirjoittajan tyyliä vaan oivaltaa sisältö. Käyttöohjeesta tulee harvoin hyvä, jos se on ensisijaisesti luova taideteos. Onko kuvataiteilijalla samanlaisia arkitehtäviä kuin kirjoittajalla?

Luova tekstintuottaminen, sanataide on vain murto-osa kaikesta sanallisesta viestinnästä. Silti, kaikkein nautittavinta luettavaa ovat Haanpään jutut, Paulaharjun mestarilliset kuvaukset, helisevä Leino ja joskus ilkikurinen Mustapää. Antti Tuurin pelkistetty virke. Arkaainen Aleksis Kivi ja maalaileva Juhani Aho. Tyylit, jotka tunnistaa yhtä lailla kuin Kaivannon sinisen.

Sateen jälkeen maiseman värit pelkistyvät. 

Jokaiselle kirjoittajalle luova kirjoittaminen on tärkeää, sillä se pitää käsialan virkeänä. Rytmi, kuva, tunne saa tekstin pulppuamaan omien lainalaisuuksiensa mukaisesti. Onko kirjoittajan flow samanlainen kuin maalarin inspiraatio?

Salmelan jälkeen on vuorossa toinen kesän kohokohdista, Ateljee Hannulan kesänäyttely. Mestari Simo Hannulan käsiala, joka ei koskaan alistu maneeriksi.

Maltan tuskin odottaa.

Hyvää taidekesää, käykää näyttelyissä!

Kesäyö

Summertime… laulu, joka on kuultava, nautittava tuoreena, livenä. Laulu, jota ei saa laulaa huonosti eikä vähän sinnepäin. Se on elettävä!

Summertime, and the livin' is easy

Fish are jumpin' and the cotton is high

Oh, your daddy's rich and your ma is good-lookin'

So hush little baby, Don't you cry

One of these mornings you're gonna rise up singing

And you'll spread your wings and you'll take to the sky

But 'til that morning, there ain't nothin' can harm you

With Daddy and Mammy standin' by

Tekstin olen kopioinut netistä…

Jokainen runon suomennos on oman aikansa heijastus ja tulkki. Kesäyö Sauvo Puhtilan sanoin tihkuu luonnonromantiikkaa, alkuteksti on jotain muuta. Upea melodia, hieno alkuteksti - kuka suomentaisi tämän uudelleen, toisi tähän aikaan? 

Tekniikka- ja kestävyyslajeja

Kesäkuun loppu, arkinen aamupäivä. Olen menossa kirjastoon, vastaan tulee polkupyöräilijä, tuulitakin kaverina on lämmin villainen pipo. Vaatetus on ajankohtaan nähden poikkeuksellinen, säätilan huomioiden järkevä. Viima puraisee reippaasti liikkuvaa.

Heinäkuun ensimmäinen. Sauna on lämpiämässä, kohta sytytetään tulet mökin uuneihin. Järvi on koko päivän vellonut metallinharmaana, taivasta heijastaen. Tulenteko ulkokeittiössä ei onnistu, keittiön sähköliedellä vesi kiehuu niin kuin pitääkin. Saunasta uskalletaan sentään uimaan: vesi on vilpoista, mutta ei niin karhean kylmää kuin toukokuun helteillä. Älypelejä ja kestävyyslajeja nämä säät.

Sadekausi, kolea kesä. Tähän asti toteutuneet ennustukset tiedämme, seuraavien päivien säätilasta on olemassa ennusteita joka lähtöön: koleus jatkuu, helleaalto tulee, sadetta riittää.

Sää on ykkösviihdettä, pukeutumiskysymys, haaste luovalle mielikuvitukselle, luonteva puheenaihe tuntemattomienkin kesken. Missä kaksi tai kolme kohtaa, siellä säätä päivitellään ja ennusteita päivitetään. Kaivetaan sadetakit ja tuulipuvut esiin, kääriydytään goretekseihin Sampojuhlan ajaksi, harrastetaan extremejuttuja kuten tihkusateen kestämistä. Keksitään tekemistä ja ajankulua, pidetään sadetta. Suomen kesä taitaa sittenkin olla tekniikkalaji: kuinka selvitä seuraavaan helteeseen asti!

Meidän ei tarvitse pelätä, että epäonnistunut kesä veisi leivän pöydästä tai talvivarastot hupenisivat ennen aikojaan. Jos marjasato näillä pientareilla myöhästyy tai jää niukaksi, tuttu torikauppias onnistuu varmasti tänäkin suvena hankkimaan kotimaiset, mummojen poimimat mustikat ja puolukat. Reiluakin reilumpaa kauppaa - saan hyvät marjat ja mummo muutaman euron verran piristystä elämäänsä. Ja ellei mummokaan marjaa löydä, kaupasta löytyy ruokaa, eksoottisia herkkuja kotimaisten tilalle ja rinnalle.

Isoisäni sukupolvi koki nälkävuodet, isoisäni esivanhemmat pienen jääkauden ankeat vuodet. Ajat, jolloin elämä oli epävarmaa ja kiinni vuodentulosta. Ellei satoa saatu, talven ennuste ei hyvää luvannut. Mikä silloin piti elämänuskoa yllä? Mihin uskalsi uskoa, mitä saattoi arasti toivoa? Veikö halla uskon ja unelmat?

Kylmä kesä saa matkailijat liikkeelle, varauskirjat täyttyvät. Itse olen tehnyt aikamatkoja, etsinyt entistä. Äkkilähtö vuosisatojen uumeniin – ja lopputulos on sama kuin minkä tahansa chartermatkan jälkeen: sittenkin sitä on hyvällä puolella elämää.

Paikkarin pientareilla tavataan huomenna, sunnuntaina

Sampomäki taas kokoaa ihmiset,

aitoon tunnelmaan ystävät yhteiset.

Ketju juhlien jatkuu ja vahvistuu

taiten arvokas perinne uudistuu.

Kun teitä Paikkarin pihoille kutsumme

Irma Särmäharjun säkein sen kerromme:

”Kesäaurinko kultaa maiseman tienoon,

laulu lintusten yhtyy tunnelmaan vienoon.

Miten onkaan kaunis tää kotoinen lehto,

tämä Paikkarin Eliaksen syntymäkehto.

Kelpaa Kalevan kansan tänne yhtehen tulla,

sulo syntymäseutu on sulla ja mulla.”

Laulajan muistamme, näin uskomme yhä:

tälle kansalle Sampomäki on rakas ja pyhä.

Voimaa Sammatti ammentaa perinteistä,

kun ollut on Elias Lönnrot yksi meistä.

Kuiske Valkjärven lempeiden laineiden,

laulu lintujen soi – kuin aikoina Eliaksen.

Taas kultaiseen Paikkarin aikaan palataan,

suvituulessa kannel kun helkkyvi lauluaan.

Sanat kuulet pian viisaat ja sävelet suloiset,

nautit kahvit ja muut pöydän antimet.

Suvisunnuntai arjen saa karkottaa

juhlan vieton kun soittajat aloittaa.

Hyvää ja viihtyisää Sampojuhlaa!

Haurastuminen, sielu ja ruumis

Kropasta en osaa puhua tai kirjoittaa, sillä minuun on iskostettu, että se on sanana non grata. Viisikymmenluvun puhekielestä tuttu, yllättäen uudelleen esiin putkahtanut, ei edes kaunis. Mutta sielu, henki ja ruumis, hiukan väkinäisesti sointuva keho, tomumaja. Ihminen, kokonaisuus, niitä olen pohtinut.

Milloin ne ovat kohdakkain? Oikean ikäinen sielu saman ikäisessä ruumiissa? Niin, että voimat ja tavoitteet käyvät yksiin. Aika harvoina hetkinä, sittenkin, kun tarkkaan katsotaan, joskus elämän lakipisteessä.

Vasta kävelemään oppineen askel horjuu, mutta suunta on rohkeasti kohti elämää. Ajatus – jota ei aina aikuisten kielellä ilmaista – on kirkas. Elämä on edessä ja se maistuu, uudelle joka aamu. Sellaiselle, joka saa hymyn syttymään.

Jonakin päivänä lapsen mieli vaihtuu aikuisuuteen, voiman ja tahdon tasapainoon, kaikkivoipaisuuteen. Kuinka viisaita, oikeamielisiä ja osaavia me olemmekaan, kuinka helppo on antaa neuvoja ja tietää tarkalleen. Kuinka kaukana kirkkaasta lakipisteestä ovat elämän rajat?

Elämä opettaa kärsivällisyyttä, annostelee hyviä ja katkeria antimiaan eikä aina tasan eikä kaikille oikeissa suhteissa. Kun ikää karttuu ja jaksaminen vähenee, riittääkö kärsivällisyys sittenkään? Kun voimat ja sielunvoimat alkavat hiipua, usein eri tahtiin.

Kun ihmisen fysiikka on hauras, harmaantunut oksa, osaako lähipiiri hyväksyä ja ymmärtää sen? Kuinka paljon luopuminen sattuu, luopujaan ja luovuttajaan? Miten helppo on hyväksyä oma avuttomuus, millaista tuskaa sen tiedostaminen voi tuoda?

Kuinka paljon rohkeutta vaatii tarttua käteen ja yrittää auttaa? Tulla lähelle, kohdata toisen vajavaisuus. Onko helpompaa vaatia apua muualta kuin voittaa omat pelkonsa?

Kun sielu hiipuu ja haurastuu, muisti hajoaa ja järjestys elämästä katoaa, kuka kerää sirpaleet? Kuka tietää oikeat sanat ja vastaukset?

Kun elämän polte on korkeimmillaan, se valaisee kauas. Kun sielu hiipuu, onko sen osa jäädä piiloon, hajota. Mihin yksityisyyden rajat piirretään? Mitä minulla on oikeus tietää, mistä saan puhua?

En tiedä vastauksia, en ehkä oikeita kysymyksiäkään.

Voimia, ystävät?

Vapaa ja ehtoinen

Kahvikuppeja pöytiin, kattauksen viimeistelyä. Pullaa, piirakkaa, teetä ja kahvia, gluteenittomia, muistiko joku jo maidon ja kerman… oliko jossain mehukannu lapsille?

Työ, jota vapaaehtoiset tekevät, on useimmiten emäntien askareita, tai niin kuin leppoisasti sanotaan, ehtoisien emäntien työtä. Vapaaehtoisesti, usein ennestään mittavan työtaakan lisäksi. Vanhat sanonnat pätevät tässäkin: pyydä mukaan kiireistä ihmistä, silloin työ tulee hoidettua. Tai: tee sinä, kun olet niin hyväkin ja osasit viimeksikin. Tai: voisiksää? Hei kiltti, voisiksä?

Kahvikuppien laittaja sipaisee samalla pöytäliinan suoraan, asettelee kukat, oikaisee tuolia, näkee työt. Työn näkeminen on sekä riesa että siunaus: asiat hoituvat tarkalleen, turhia muistuttelematta ja hötkyilemättä, mutta askeleita kertyy.

Onneksi on vielä niitäkin, jotka työn nähdessään rientävät avuksi ja kantavat kahvikuppeja, täyttävät pullavateja ja auttavat raivaamaan pöytää. Kun osallistuja-arvio heittää reilusti yläkanttiin, tilanteesta selvitään vain huumorilla ja yhteistyöllä. Tilanneherkkyyden pitää olla kohdallaan.

Moni asia jäisi ilman näitä vapaaehtoisia toteutumatta, monen tapahtuman budjetti nousisi pilviin. Mitä silloin tehtäisiin? Kysymykseni on retorinen, vastausta ei ole.

Kaipaako tekijä kiitosta? Ei ainakaan myönnä sellaista tarvitsevansa, mutta ilahtuu varmasti ystävällisestä sanasta ja kädenpuristuksesta. Palkitseva on myös tunne siitä, että on saanut olla mukana, olla tärkeä.

Tänä viikonloppuna ovat olleet kiitoksen arvoisia Sammatin suvisen kirkkopyhän puuhakkaat ja avustajat, ensi pyhänä Sampojuhlien aktiivit. Kun kesä kääntyy vähitellen kohti sadonkorjuujuhlaa ja muita syystapahtumia, arvasittehan?  

Vapaille ja ehtoisille emännillä ja isännille on kysyntää.

Kiitos!

Kesä korkenee

Olen juuri nähnyt monta paikkaa, joissa olen ennen ollut. Pienen, huikean sinisen järven, jonka rannalla vieläkin on kivikkoinen uimaranta, ennen se oli puhdas ja paljaalle jalalle kiltti. Vilahduksen siitä niitystä, jolla lapsena seikkailin, kivet, jotka ovat kasvaneet pieniksi. Kauppalan, jossa tunsin jokaisen talon ja tien.

Taloja oli tullut lisää, se tie, joka vie Harjulle, onkin pieni. Kunnanlääkärin talo ja neuvola, jossa oli vanha terveystäti, se, joka tuli kotiin ja pisti penisilliiniä, ne olivat vielä, mutta uusilla nimillä. Lapsena ajattelin, että ehkä se täti asuikin siinä talossa, vintillä, pyörä takaovelle lukittuna ja hassut kiharatupsut harmaissa hiuksissa. Ei se niin ollut, mutta aina se täti siellä oli, ellei ajellut ympäri kauppalaa lapsia isolla neulalla pistelemässä.

Ensimmäinen talo, jossa minun sanottiin asuneen, on kasvanut molemmista päädyistään kiinni kahteen uudempaan. Kauppala on ollut jo kauan kaupunki ja pullistelee menestystään ja vaurauttaan joka suuntaan, sinnekin, missä ennen oli vain metsää ja joutomaata. Keskustaa en entiseksi tunnista enkä löydä sitä arkisenkaunista ilmettä, joka on piirtynyt ensimmäisiin muistoihin.

Kauppalassa, ennenvanhaan suunnistettiin kauppojen ja talojen mukaan. Kadunnimiä ei kukaan muistanut, vaikka niitäkin oli. Ehkä syynsä oli silläkin, että usein viranomaisen antama nimi ei ole kovin luonteva. 

Maalla on vuosituhannet eletty ilman osoitteita ja tiennimiä. Taloilla on nimet, Enkvistin paikka tai Paratiisi tai Jennun tupa, niillä suunnistetaan ja se, joka ei tiedä, että talon nimi ei ole nykyisen isännän nimi, vaan ensimmäisen omistajan ja rakentajan, on hukassa ja eksyy. Jokaisella talolla on kyllä numerokin, mutta entä sitten? Kun kerrotaan talosta, mukana tulee kuin varkain jonkinlainen pienoishistoria.

Kotimatkalla, ilta-auringon valossa ajoimme vanhaa reittiä halki peltoaukeiden, avarien maisemien ja vihreys oli uskomatonta, kultaisen auringon loiste ja lämmin valo. Isäni ajoi muutaman kertaa kesässä kauppalasta tänne maalle, vanhalle kotiseudulle. Mökille Myllykylään ajeltiin iloisen rupattelun merkeissä, isä kertoi juttuja, kertasi muistojaan. Kotimatkalla, kohti työtä ja arkea, juteltiin erilaisia, pohdittiin asioita, ei aina niin hilpeitä.

Kesä korkenee ja kesällä palataan muistoihin ja vanhoille paikoille. Ne ihmiset, jotka aina ovat olleet, niitä ei saa pitää itsestään selvinä. Kun tavataan, halataan lämpimästi, vannotaan, että pian taas nähdään ja päätetään, että poiketaan. Sitten aika vie mukanaan eikä tule poikettua eikä käytyä, vaikka piti. Siksi on arvokasta, että joku vielä näkee vaivaa, kirjoittaa lennokkaan kutsun ja keittää sopat ja leipoo seitsemän sorttia.

Ajan kuvaa

Kohta tiedetään, valittiinko Aleksanteri vai joku muu. Ja jos Aleksanteri, niin taitaa sitten olla ensimmäinen. Kuva ei ole ennuste, vaan yhteensattuma. Muista ehdokkaista ei ole sopivaa viitekuvaa, lievää törkeämmin kuluneita sanaleikkejä ovat laulusta tuttu kulkuriveli tai sitten se, että ollaan naisehdokkaan pauloissa.

Tämä kaikki on politiikkaa ja poliittisen ratkaisun odottelua. Kun kirjoitan tätä, tulos ei vielä ole tiedossa.

Lohjalaisten retkellä Hangossa tutustuttiin toisenlaiseen politiikkaan. Ruutia, terästä ja kiveä on elämä ollut jatkosodan alkupäivinä. Hangon vapauttaminen on vaatinut työtä ja suuria uhrauksia, muistot elävät maastossa, jos osaa katsoa oikein. Harparskog-linjan rakennelmia ei satunnainen matkailija välttämättä edes löydä, mutta Pekka Silvast tunsi maastot ja teiden mutkat. Sotaromua löytyy kuulemma edelleenkin. Kohtalot kiteytyvät osaavan oppaan myötä kertomuksiksi.

Kauan sitten Sallassa, uuden kirkonkylän uuden kirkon liepeillä muistan oivaltaneeni, millainen rakennelma Salpalinjan on täytynyt olla. Panssariestekivet muodostivat graafisen kuvion modernin Sallan kirkon lähelle. Karun tunturikylän keskustassa kivillä oli oma ankarankaunis viestinsä. 

Hankoniemen rehevissä metsissä ja notkelmissa kulki samanlainen kivijono, mutta lehtipuiden lomaan piiloutuen, välillä asutuksen keskelle kadoten. Samanlaiset terävälinjaiset paadet kuin Salpalinjallakin. Ajan kuva, jonka ei toivoisi päättäjiltä unohtuvan.

Helteisen alkuviikon jälkeen saatiin sadetta, retkipäivänä vettä tuli ajoittain rankasti. Kun sade lakkasi, mereltä nousi sakea sumu. Hangon upea punagraniitti himmeni lähes tummanharmaaksi.

Lounaspaikka, Smörmagasinet, kertoi toisenlaisista ajoista. Voikaupasta Euroopan kanssa, voilaivoissa matkustaneista siirtolaisista, jotka päätyivät Amerikan kultamaille - tarinoissa elävät menestyjät, vaikka kaikille ei käynyt hyvin. Joku lähti matkaan Titanicilla, joku tapasi kohtalonsa muuten. Vanhan voimakasiinin tarina jatkuu, avainsana on edelleen ruoka.

Ajan kuvia, monen ajan, kerroksellisia.

Voi! Kukka! Oi! Ah!

 Metsän pieni kuusi on keväällä ihan uusi.

 Hongikossa tuulee ja mustikatkin sen kuulee.

 Pihalla pihlaja pyhä, se kukkii siellä yhä.

 Hirren hopea himmeä muistaa aikaa mennyttä.

 Voi! Kukka! Keltainen niitty ja niityllä voikukka!

Värssyille näille ei myönnetä kolmea tähteä

paras varmaan on kahville lähteä!

Oi kevät! Ah kevät! Voi! Kukka!

Kirsikkapuistossa kaikki hyvin

Täydellistä, ihanaa, kaihoisaa. Ranjevskaja ja seurapiiri koolla. Ja sitten kaiken keskelle tepastelee Lopahin keltaisissa kengissään, hieman nousukas, mutta myös mies, jonka takataskussa on tulevaisuus.

Kun esirippu laskeutuu, kirveeniskut alkavat kuulua.

Tai kolme sisarta ja kaipuu Moskovaan. Kaipuu, riutuva, päättymätön.

Alkukesän ilmeessä on jotain tsehovilaista. Aamujen autereiset tunnelmat, ukkosen jyly etäällä niin kuin kirveeniskut kirsikkapuistossa ja palava talo sisarten tarinassa. Aamuvarhaisella jossain kuulomatkan päässä työnsä aloittava monitoimikone ei tähän romanttiseen viitekehykseen tosin kovin hyvin sopeudu…

Puut ja pensaat uhmaavat tuulta, oksat kukkien painosta keinuen. Aamusta iltaan maisema on täynnä viserrystä, siritystä, laulua. Kielon ja syreenin tuoksuun voi upottaa suuria tunteita ja sommitella intohimoisia säkeitä - tämä ihmeellisten kukkien vuodenaika tekee jokaisesta nuoren ja umpirakastuneen...

Kun omenapuu ja kirsikka pudottavat terälehtiään, kesätunnelma kaartuu väreilevästä romantiikasta realismiin: saiko omenapuu kukkansa pölytettyä, saadaanko satoa, ehditäänkö ja luumut kriikunat koota talteen ennen puutarhassa vierailevia kauriita ja lintuja? Tuleeko mustikkaa, puolukkaa, puutarhamarjoja?

Mutta ensin nautitaan tämän kaikkialla ryöppyävän ja tuoksuvan kesän alkusäkeet, annetaan tuulen ja lintujen leikkiä oksilla. Kaikkien siellä asuvien ja vierailevien iloksi. Kirsikkapuistossa, kriikunapuiden alla kaikki hyvin.