Epäilen epidemiaa

Kiasmasta kaapattua. 

Kiitos kysymästä, kyllä tämä flunssa jo tästä. Lääkkeet tuntuvat tepsivän ja olo helpottuu asteittain, nyt ollaan jo hyvällä puolella, toivon. Kirjoitin puolikuntoisena monta kirjoitusta blogiin. Oli aikaa eikä ulos tehnyt mieli, eikä ihmisten ilmoille ainakaan. Nyt jo tekee. 

Käyttökelvotonta, kitkerää katkeraa kamaa kaikki. Ei julkaistavissa, ei hyvien lukijoiden silmille. Siinä saivat kyytiä niin … no joo, olkoon. 

Suomalainen tiedonvälitys on toiminut koko sen ajan, jonka olen ollut vanhanaikaisen perusräkätaudin kourissa ja kynsissä. Uutisia on tullut tasaiseen tahtiin. Huonoja uutisia. Eikä tässä maassa sellaisia asioita tapahdukaan, joista ei julkinen sana osaisi huonoa uutista höylätä. Kansalainen on kansalaisen pahin vihollinen. 

Kiasmassa, taisi olla syksyllä.

Ensinnäkin: meitä on liian vähän. Meitä syntyy liian vähän. Meitä on synnytettävä enemmän. Huolimatta siitä, että välillä tuntuu kuin yhteiskunta tekisi kaikkensa estääkseen nuoria perheitä saamasta lapsia. Asennoidutaan nurjasti, säädetään mahdottomia tai ainakin kalliita säädöksiä, tarjotaan pätkätöitä ja kalliita asuntoja. 

Kukaan ei kerro siitä, että lapsen saaminen on iloinen asia ja että yhteiskunnan olisi hyvä katsoa perheen puoleen hiukan lempeämmin ja kannustavammin.

Sitä paitsi: me, jotka jo olemme, olemme jo liian vanhoja ja pian melkoinen taakka ja mieliharmi kaikille hipstereille ja muille itsensätoteuttajille. Me ehkä kulutamme, mutta olemme kaupassa tiellä. Me hankimme hyödykkeitä, mutta kun tavaraa on maailmassa jo liikaa. Me matkustamme, mutta kun se on niin epäekologista. Meitä siedetään, ei arvosteta. 

Uutta on tämä: me kaikki syömme väärin. Vain jokunen nainen ja muutama mies syö oikein. Muut mässäilevät lihalla ja perunalla ja lihovat ja laiskistuvat ja vaikka mitä. Pitää syödä puoli kiloa vihanneksia päivässä vai oliko se nyt aterialla ja pitää unohtaa makkarat ja muut herkut. Jos joku on hyvää, se on epäterveellistä. Luulen, melkein jo tiedän, kuinka raavas mies reagoi, kun kuulee eläneensä ensimmäiset 50 vuottansa väärin. Kohauttaa hartioitaan ja jatkaa samaan malliin. Nutturapäät nutiskoot. 

Ja vielä: ajamme vääränlaisilla häkkyröillä ja polttoaineilla. Sähköautot eivät ota yleistyäkseen, vaikka huoltoasemalla on pistorasioitakin odottamassa. Siinä ajassa, jossa tankataan 500 tavallista autoa, saadaan  jopa pari sähkömoottoria ladattua. Diesel on paha, mutta talouden nousukausi hyvä? Potkulaudallako tämän maan elinkeinoelämän kuljetukset pitäisi hoitaa? 

Sama paikka ja aika 

Me valitsemme väärin.  Me juomme muovimukista vaikka vyöllä keikkuva pahkakuksa olisi kaikkein ekologisin valinta. Me ajamme autolla markettiin ostamaan pakattuja elintarvikkeita, joiden pakkaukset ovat kyllä muuten hyviä, mutta kun niitä ei voi kierrättää. 

Onko todella ekologisempaa käyttää rajalliset metsävarat muovisen kertakäyttökaman korvaamiseen kuin tehdä muovin kierrättämisestä helppoa, järkevää ja arvokas kansalaishyve? 

Ei meillä ole muoviongelmaa, meidän ongelmamme on ihmisten piittaamattomuus, joka poikii jatkuvasti uusia ongelmia. Uutistulva on taattu, jos tästä jotain positiivista… 

Ja kaiken kukkuraksi me pukeudumme halpavaatteisiin ja teemme sen vielä rumasti. Aina löytyy joku entinen missi tai tissitäti, joka neuvoo meitä, jotka edelleen puemme vääränväriset sukat vääriin jalkoihin. 

Mikään ei muuten ole niin hyvä keksintö kuin pyörä tai ruuti tai paperinaru. Joka viikko joku viisas täti neuvoo, kuinka joulukuusesta kannattaa karsia oksat, ennen kuin sen vie roskiin. Ja niin edelleen. Ellei keksi mitään, voi aina keksiä pyörän uudelleen. Aloita 1900-luvun alun lehdistä, ellet usko. Kierrätys, nuukailu ja nipotus palaavat palstoille yhtä uskollisesti kuin laihdutusohjeet loppiaisen jälkeen. 

Epäilen, että tiedotusvälineissä on vallalla pahanlaatuinen epidemia. Kaikki uutisten tuottajat ovat puolikuntoisia ja enemmän tai vähemmän negatiivisia. Ainoa, joka nousee kunnolla massasta, on syyttävä sormi. Sinä teet väärin, täysin pieleen kaiken. Kansalainen! Katso nyt itseäsi! 

Antakaa niille aspiriinia ja sairaslomaa. Emme me näitä syytöksiä ja ojennuksia tarvitse, vaan positiivista mieltä ja optimismia. Ratkaisuja, joilla arki kohenee. Asioita, jotka kohottavat mielialaa. 

By the way, kevät on tulossa. Kai te senkin osaatte sössiä?         

Kirjoitelmaan liitetyt kuvat eivät liity aiheeseen ollenkaan. Mutta kun kaiken pitää olla visuaalista. 

Älä luule, nuori ystäväni

Graffiti Keravan Kauppakaarella!

Kun ennen…  oliko ennen oikeasti paremmin? 

Silloin, kun telkkarista näkyi noin kolme kanavaa, elämän askelmerkkejä oli niin tiuhassa, että toisinaan sekin haave, että katsoisi kaikessa rauhassa YHDEN kokonaisen ohjelman illan aikana, jäikin vain haaveeksi. 

Nyt olisi jo väljempää, mutta tuottaa tuskaa löytää ohjelmakartoilta edes YKSI ohjelma, jota tekisi mieli katsoa. Visailujen ja kisailujen seassa on säälittävän vähän ehtaa ohjelmatavaraa. 

Ohjelmaa eläkeläiselle. 

Silloin, kun me kaikki tiesimme, mikä on oikein ja miten kuuluu – kun tuntui, että elämä oli kaikkien mahdollisten sääntöjen ja tapojen ja ilmiöiden keskellä puristuksissa…

Säännöt ovat lientyneet, tapakulttuuri väljentynyt ja enää ei ole pakko… Olen alkanut toivoa, että olisi taas yhteinen sääntö, jonka mukaan ollaan ihmisiksi. Lakki pois päästä ruokapöydässä, naiset ensin, virttyneimmät pieruverkkarit roskikseen, kiitos, edes nämä. 

Kun olin pieni ja kipeä, äiti osti appelsiinimehua, joka oli pakattu peltitölkkiin. Se oli hapanta ja kitkerää ja se maistui kipeältä, mutta se oli vaihtelua kaiken sen tavallisen ja joka päivä saadun marjamehun jälkeen. Kaupassa oli appelsiineja, omenioita ja banaaneja. Lautanen piti syödä tyhjäksi ja välillä oli tillilihaa. 

Purkkimehu on aikoja sitten julistettu epäterveelliseksi, kaupassa on kaiken maailman hedelmät ja vihannekset, kukaan ei enää keitä marjamehua eikä laita tillilihaa. Lautasta ei kannattaisi enää mättää ihan niin täyteen. Mutta kukaan ei enää komenna syömään tai olemaan syömättä. Itse pitää kaikki. 

Graffiti tämäkin.

Ennen oli kirjasyksy. Yksi tai kaksi opusta, joista kaikki puhuivat. Muistan, miten Ellitäti ja vanhemmat puhuivat Kremlin kelloista ja myöhemmin Tuntemattomasta ja Ihmisistä telineillä. Tulivat kylään, voimapaperiin kääritty kirja käsilaukussa, lainasivat kirjoja ja puhuivat niistä. 

Vieläkin on kirjasyksy. Monen, monen kirjan syksy eikä yhtä yhteistä puheenaihetta enää ole. Kirjoja saa kirjastosta, kaupasta, divarista, ota tästä -hyllystä, marketista, netistä, kylkiäisenä. Kaikkea on, mutta mikään ei nouse esiin niin kuin ennen. 

Elämä riepoo ihmistä, eläkkeellä se vasta innostuukin riepomaan. Ei ennen ollut paremmin eikä huonommin. Ennen oli ennen. 

Mutta niinkin se voi olla, että ensimmäisen muistaa aina paremmin kuin seuraavat. Ensimmäisen appelsiinimehun, ensimmäisen salaa luetun lapsilta kielletyn kirjan, ensimmäiset rintaliivit ja saumasukat, telkkarin virityskuvan.

Mitä sinä muistat, nuori ystäväni? 

Siis sitten, kun. 

Vartoos, kun tulet tähän ikään! 

Sirkushevosten taakse on noussut ISOJA taloja. Muistan vielä sen kaupan samalla paikalla. Kuinkahan kauan muistan sen? 

Olen val(a)istunut

Syyskuussakin piti varoa.

Katajaisen kansamme lönnrotiaaniset juuret ovat nousseet pintaan. Tämä kansa ja sen viisaat valistajat ovat oivaltaneet alkusoinnun merkityksen asioiden mieleen painamisen vauhdittajana. 

Oikein lämmitti, kun jauhelihasoosia hämmentäessä tajusin, että meillä on juuri nyt, hyvänen aika sentään, menossa LIHATON LOKAKUU.  

Alkusointua ja poljentoa, kaupunkipoikien kotilääkärit siinä sanailevat ja kansa sen kun tervehtyy, vetristyy ja maailma pelastuu. Elinaikaodotus tavoittelee kolminumeroisia lukemia. 

Olemme kaikki kohta val(a)istuneet ja oppi kantaa hyvää hedelmää. 

Merkitkää siis kalentereihinne: 

Lihaton lokakuu  (halvemman lenkkimakkaran nimikkokuukausi)

Mämmitön marraskuu (onnistunee helposti Mietaaltakin) 

Juustoton joulukuu (kinkkuahan ne kaikki kumminkin) 

Tipaton tammikuu  (klassikko, moni nostaa maljan juuri tämän kunniaksi) 

Huikaton helmikuu  (ellei tammikuu sujunut säällisesti, tässä uusi maljan aihe) 

Muoviton maaliskuu  (ei muovia tosin syödä, ainakaan tietoisesti, ainakaan vielä) 

Herkuton huhtikuu  (saahan sitä yrittää) 

Turkikseton toukokuu  (jos siis kevät tulee ajallaan) 

Karkiton kesäkuu  (viime pinnistys rantakuntoon?)

Hillitön heinäkuu  (voi kai lomakuussa vähän iloakin olla)

Estoton elokuu  (kun illat taas tummuvat ja lämpö viipyy maisemissa... mmmmmm..)

Synnitön syyskuu  (katumus valtaa kesällä rietastelleet. Eikä sadonkorjuuhommilta edes ehdi) 

Olisihan näitä muitakin. 

Esimerkiksi: 

Röökitön römppäviikko 

Päästötön pääsiäinen

Mutta noudatetaanko näitä oikeasti? 

NIHkeetä - Kaisankallion puolustukseksi

Elämän polkua 

Suuret päätökset tehdään suurella tunteella.  

Tunteita on pelissä aina enemmän kuin uskallamme myöntää. 

Entisen kotikuntani – joka on entinen kunta, sillä naapurikaupunki Lohja on ahminut alueen kaikki pienet kunnat sateenvarjonsa alle – siis Sammatin – vanhusten kodikas ja asiallisessa kunnossa oleva koti, Kaisankallio on tulilinjalla.

  

Pieni kunta kykeni rakentamaan kunniakansalaisilleen kodin – itseasiassa jopa kahteen kertaan, ensin Lohilammelle, sitten keskelle kylää – mutta iso kaupunki ei kykene sitä ylläpitämään. Lakkautetaan? 

Millaiset tunteet tässä jylläävät? Kateusko vai joku muu inha tunne saa päättäjät Kaisankalliota vierastamaan? Eikö teillä todellakaan ole yhtään parempia ideoita? Kodikas Kaisankallio on keskellä kylää ja lähellä kylän palveluja. Omaisten on helppo tulla vierailulle. Työntekijät ovat tuttuja, läheltä. Kirkkoon on lyhyt matka. Raikkaan hongikon katveessa oleva rakennus on luonnonläheinen ja ihmisläheinen. On tilaa ulkoilla. Asukkaat viihtyvät. 

On aina helpompaa lakkauttaa ja lopettaa kuin jatkaa ja kehittää? Eikö Kaisankalliota osata nähdä mahdollisuutena? Rauhallisena, kodikkaana, yhteisöönsä integroituneena? Missä on tilanneherkkyys ja mielikuvitus?

Vaikuttaako kaupungin toimielimissä NIH-ilmiö – not invented here – ei meidän keksintö? Miksi hyvän jatkaminen ja jakaminen on niin NIHkeetä? 

Jäljet pelottavat: naapurista loppui arvostettu, luonnonläheinen kyläkoulu, asukkaiden tarmokkaasta toiminnasta huolimatta. Koulusta olisi voinut kehittää vaikkapa liikunnallisesti tai luonnonläheisesti suuntautuneen ala-asteen, mutta ei. Lasten koulutie piteni huomattavasti, mutta ilmiselvät huononnukset pelottavat vain lapsia ja heidän vanhempiaan, ei päättäjiä.

Kaikki me toimimme tunteiden varassa. Kaikissa päätöksissä on tunne mukana, osana tai kokonaan. Mikä on se tunne, joka puetaan taloudellisuuden pukuun ja joka saa päättäjät päättämään, ilman, että ihmistä huomioidaan? 

Toivon, että hyvä tunne voittaisi. 

Toivon, että nähtäisiin vanhukset kunniakansalaisina, joiden elämän tulee olla laadukasta. 

Toivon, että vanhuksien paikka säilyisi lähellä koteja ja omaisia. 

Olen itsekin mummi ja osaan arvostaa läheisyyttä. 

PS. Rakkaus, kiintymys, ihastus ja suru ovat tunteita, joiden olemassaolon myönnämme ja joihin liittyy positiivinen arvovaraus. Ikään kuin ne olisivat ainoita oikeita tunteita.

Tunteita ovat myös kateus, alemmuudentunto, viha, epäluuloisuus, ahneus, pelko. Niitä ei ole tavattu pitää positiivisina, mutta tunteita nekin ovat. Ja ne häijyläiset ovat usein vallassa, kun isoja päätöksiä tehdään.

Kaikki me lähdemme joskus. 

Pienet mummot

Jos me keskenkasvuiset tytöt ja elämän ruuhkahuipuille johtavia polkuja rohkeasti ja röyhkeästi porskuttavat naiset ja kovaääniset kaikkitietävät tädit osaamme elää niin kuin tulee ja on kelvollista ja jos Taivaan Isä on meille oikein suopea, meistäkin tulee lopuksi pieniä mummoja. 

Pienissä mummoissa tiivistyy kaikki se, mikä elämän kannalta lopultakin on oleellista ja tärkeää. Nöyrä ote elämään, kiitollisuus ja viisaus. 

Pienten mummojen viisaus on lempeää viisautta, jonka taustalla kuultavat elämän kaikki askeleet. Se on harmaan villasukan viisautta ja pehmeäksi kuluneen pellavaliinan suloisen siloista kosketusta. Pienten mummojen teot ovat arjen tärkeitä tekoja, joista meidän on hyvä ottaa oppia. 

Pienet mummot levittävä ympärilleen rauhaa ja levollisuutta, sillä pienet mummot puhuvat hiljaa ja siksi meidän täytyy kuunnella tarkasti jokaista sanaa. Pienten mummojen sanat ovat kultaa ja kultaa jaetaan kaikissa maailmoissa kaikille ihmisille vain harkiten ja verkkaan. 

Pienet mummot ovat tehneet elämäntyönsä ja enemmänkin ja nyt he saavat siitä huokaista ja levähtää, asettua lehtevän puun varjoon kuuntelemaan nuorempien melskettä ja hoivaamaan niitä, joille pienen mummon käden kosketus on tärkeä. 

Pienet mummot kantavat lempeää ja rakastavaa huolta meidän nuorempien askeleista, mutta osaammeko me kantaa oikeaa huolta pienen mummon polusta tämän maan kamaralla? 

Pienet mummot vievät monta muistoa mukanaan, ellemme me huomaa tarttua niihin ja kysellä ja keskustella niistä, ennen kuin pienet mummot kadottavat elämän langat. Meille siirtyy vastuu muistojen säilymisestä. 

Muistot voivat olla kipeitä ja karheita, mutta pienillä mummoilla on ainutlaatuinen kyky löytää niistä kauneimmat ja tärkeimmät. Silti, ilman kontrasteja mikään kuva ei ole todellinen tai täydellinen. 

Kun pienet mummot lähtevät Taivaaseen, maailmaan jää iso tyhjä paikka. Se täyttyy vähitellen muistoista ja ajatuksista ja tunteista, jotka pienen mummon elämä ja elämäntyö meille antoivat. 

Sivistysvaltiossa, siis sivistys valtiossa

Winston Smith tiesi, että Isoveli valvoo. Hän ei päässyt pakoon kaukovarjostinta. 

Kohta meilläkin on kaikilla kaukovarjostin.1)

Elän valistuneessa ja edistyneessä sivistysvaltiossa. Ympäristöni digitalisoituu vauhdilla, mutta en enää tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Olen alkanut epäillä. 

Olen tehnyt työtä tietokoneella niin kauan, kuin järkevään työkäyttöön suunniteltuja tietokoneita on ollut saatavilla. Ensimmäiset kompuutterit eivät kuulu tähän joukkoon. 

Sinä talvena, jona tuijotin silmäni kipeiksi työpaikan himmeän ja harmaan tietokoneruudun ääressä, en iltaisin jaksanut katsoa edes uutisia televisiosta. Tiedän kokemuksesta, että digityövälineen kaikki ominaisuudet ovat parantuneet huimasti. 

Tietokone on tehokas työväline. On elämän alueita, joilla digitaalisuuden edut ovat kiistattomat. Kaupan ja tiedonvälityksen piirissä kehityksen suunta olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten ja hyödyntää paljon aikaisemmin. 

Tietokone on ihmisen ystävä, joka viihdyttää ja huvittaa. Yhden illan mainoskatkoihin perustuvan otoksen mukaan elämämme suurimpia ongelmia ovat: mistä löydän sopivimman hotellin, miten saan lainani ja vippini parempaan kuosiin, kuinka löydän oikeat kanavat ja ohjelmat. Viihdettä ja ajankulua on tarjolla enemmän kuin kenelläkään on aikaa olla jouten. 

Nyt oletetaan, että kaikilla on jokin LAITE. Siihen, että laitteen hankkiminen edellyttää asiantuntemusta ja osaamista, ei kukaan puutu. Oletetaan, että sen käyttäminen on vain tahdonvallan asia. 

Kukaan ei myöskään muistuta, ainakaan aktiivisesti, siitä, että laitteen viesti on kaksisuuntainen. Samalla, kun keräät tietoa itsellesi, laite kerää tietoa sinusta. Kaukovarjostimen aika on lähellä. 

Meille kerrotaan, että elämä on nettiä, ikä kaikki. 

Pian me kaikki olemme netissä, halusimme tai emme. Kaikki nekin, joilla on kaihi, muistisairaus, nivelrikko tai kuulovamma. Kaikki, joilla on jokin vaikeus silmän ja käden koordinaation osalta eivätkä osaa kohdistaa katsettaan tai sormeaan oikeaan paikkaan. Puhumattakaan niistä, jotka eivät ajoissa ole oppineet tekniikkaa ja jotka siksi pelkäävät sitä. Virheitä on niin helppo tehdä, työläs korjata. 

Jos et osaa, pyydä jotakuta nuorta opettamaan. Opiskelu käy kuin kuvaruudulla, suloisesti ja seesteisesti ja kas! olet pian entistä parempi kansalainen. Netissä me kohtaamme, myös ne, jotka ovat syntyneet väärään, vanhaan aikaan ja paikkaan. 

Kaikki eivät tarvitse hotellia, pikavippiä tai viihdekanavaa. Ihan tavallinen arkinen asioiden hoitaminen riittää. Se, että voi kohtuullisin ponnistuksin tai kuluin saada asiansa, elämänsä kuntoon. Ennen se onnistui pankissa, virastossa, palvelupisteessä. Ellei oman koneen avulla selvinnyt, apua saattoi hakea luukulta. 

Elämmekö me todellakin sivistysvaltiossa? Sellaisessa, jossa myös heikoimmista huolehditaan ja varmistetaan, että arjen peruspalvelut ovat kaikkien käytettävissä, ymmärrettävässä muodossa? Vai onko nettiä ikä kaikki korvannut palvelukulttuurin ja sivistyneen käytöksen? 

Minä osaan vielä. Saatan osata ensi vuonnakin. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos vielä silloin roikun tämän maan viranomaisten riesana? Miten tässä käy? Jaksaako kaukovarjostimeni pysyä vauhdissa ja pääni pysyä varjostimen rytmissä? 

Välillä alkaa todellakin tuntua siltä, että kiusaamisen tunnusmerkit täyttyvät. Näin aikuisten kesken. 

1)     Viittaan George Orwellin kirjaan Vuonna 1984. Omistan sen yltiövanhanaikaisena paperiversiona, jonka käyttöjärjestelmä ei ole vuoden 1967 jälkeen vaatinut yhtään päivitystä. Itse asiassa, välillä olen ollut hämmentynyt sen ajankohtaisuudesta.

Palveluksessa

Sammatin Kievarin lauluillassa Tuulikki Eloranta kertoi kohtaamisestaan Dannyn kanssa. Iso Dee oli opastanut nuorta laulajaa: tämä on palveluammatti. Pois siis tähden elkeet. 

Tuulikki osaa ottaa yleisönsä, osaa tuottaa iloa, palvella myös meitä soraääniä. Toivottavasti ensi suvena taas, yhdessä laulaen. 

Tuulikki on sisäistänyt palvelutehtävänsä. Kun laulaja astuu estradille, ulkoasu on huoliteltu ja tunnelmaan sopiva. Heleä kesämekko siivittää säveliä, olemus on reipas punaiseksi lakattuihin kynnenkärkiin asti. Tilanteen mukaan pukeutuminen on huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja – palvelua. Kiitos hyvistä hetkistä! 

Miina Äkkijyrkän mahtisonni on mahtgipontinen johdatus aiheen vaihdokseen. 

Palveluammatteja on enemmän kuin palvelun tasosta voisi päätellä. Palvelu ei vaan jostain syystä tunnu sujuvan niin notkeasti kuin toivoisi. Palvelun tuottamisen ja vastaanottamisen tuomaa iloa, hyviä kontakteja ja mukavaa yhdessäoloa harva tuntuu arvostavan. Palveluammatissa olevalle hyvä työilmapiiri on kannustava asia. 

Sosiaalinen media kuohahtaa, kun joku kyseenalaistaa likaisten astioiden käsittelyn huoltoasemilla. Tarjotin pitää kiikuttaa omin käsin rullakkoon, joissakin paikoissa jopa edellytetään, että asiakas lajittelee likaiset kahvelit tiskikoneen koreihin. Ymmärrettävää työmaaruokaloissa ja huoltoasemilla, käsittämätöntä paikoissa, jotka mainostavat laadukasta ja herkullista tarjontaansa. 

Minulla on kolme vakituista narinan aihetta. Saatte ajatella niistä mitä haluatte, jos vain lupaatte, että ajattelette. Tiedän toistavani itseäni enkä edes lupaa lopettaa jankuttamista. 

Ensinnäkin: mitä vähemmän palvelua, sitä vähemmän työpaikkoja. Näyttää siltä, ettei ketään ole palkattu puhdistamaan pöytiä. Työpaikat maksavat, mutta niin maksaa meille veronalaisille työttömyyskin. Ongelman ratkaisemiseen tarvitaan toki asennetta myös päättäjiltä, yksin yritysten voimin se ei onnistu. 

Toiseksi: vaikka likaiset astiat on kiltisti kiikutettu pois, moni pöytä kaipaa päivän mittaan myös puhtaan rievun kosketusta. Toivottavasti ne eivät tämän huomion jälkeen ulkoista asiakkaille myös pöytien pyyhkimistä ja lattian moppaamista. Katso ensimmäinen kohta.

Kolmanneksi: miksi likaisilla astioilla ja ruoantähteillä piripintaan täyttyneet rullakot jäävät ruokapaikan tai ravintolan asiakastiloihin odottamaan hakijaansa? Ainakin tunneiksi, ellei viikoiksi: aina, jos pysähdymme tietylle asemalle, siellä ne ovat ja odottavat noutajaa. Ovatko paikassa työskentelevät niin turtuneita ympäristöönsä, etteivät näe, kuinka rullakot ja niiden likaiset astiat peittävät ikkunat ja näköalat, masentavat tunnelman ja latistavat mielikuvan kauniisti kalustetusta taukopaikasta. Vai pitäisikö epähygieenisestä näkymästä ilmoittaa terveystarkastajalle? Etuna on tietysti se, ettei ikkunoiden pesulla sitten niin kovin suurta väliä olekaan… eihän kukaan näe, ettei niistä näe läpi. 

Pengonpohjan kyläyhdistyksen kesäretkellä seikkailtiin Hyrsylän mutkaan, eikä palvelussa todellakaan ollut valittamista. Bussi kurvasi pihaan ja ensimmäinen tervehdykseen ojennettu käsi oli lähellä jo ennen kuin koko ryhmä oli selviytynyt autosta pihamaalle. Lähdimme seuraamaan viitoitettua reittiä. 

Hyrsylän mutkan talot muodostavat aikuisten puuhapuiston, jossa edetään vanhasta Langin talosta kohti 35 vuotta sitten pystytettyyn hirsilinnaan. Loppuhuipennus on senioriasukkaan tulevaisuuden talo, väljä, valkoinen ja virtaviivainen. 

Hyrsylän hirsilinna ja sen ympärille kerätyt kohteet – Langin talo ja vanhat rakennukset – ovat osa Aira Samulinin elämäntyötä.  Tästä työstä talon emäntä kertoo vierailleen, jotka pysähtyvät kahville avaraan tupaan. Lämmintä pullaa ja kahvia ruusukupeista, tunnelmaa ja eloisa kertomus pitkästä elämästä. 

Hyrsylän mutkan tarina osoittaa, miten lapsuuden muistot kantavat läpi elämän. Aira Suvion nuket ja leikit jäivät sodan jalkoihin, mutta nukkemuseon hyllyiltä ovat löytäneet turvapaikan nekin nuket, joilla kukaan ei enää leiki. 

Nykylasten pehmolelut voi heittää pesukoneeseen ja lingota kuiviksi, mutta Hyrsylän nallehuoneessa asuvat, lastuja tai olkia sisällään pitävät teddyturkit kammoavat vettä ja pesua. Siksi niiden poskea vasten kuiskutellut salaisuudet ovatkin edelleen tallessa. Sen näkee jo nappisilmien katseesta. 

Kahvihetken jälkeen lähdettiin vielä katsomaan valkoista taloa. Pengonpohjalaiset jatkoivat matkaa, Aira Samulin valmistautui ottamaan vastaan seuraavan ryhmän. 

Hyrsylän mutkan tarinat kiehtovat. 

Seniorille suunnitellut apuvälineet ja sähköiset valvontalaitteet ovat tulevaisuutta, johon on syytä asennoitua ennakkoluulottomasti. 

Onko asukas noussut vuoteestaan ja onko jääkaappia avattu, ovatko valot sammuneet – sähköinen valvonta ei korvaa inhimillistä kontaktia tai lähimmäisen valvontaa, mutta palvelee vapauttamalla voimavaroja tärkeiden tehtävien paremmalle hoitamiselle.