Kuinka se oikein menee ja miten sitä selviää?

Eläkkeellä, elämässä, poukamassa. 

Eläkkeellä, siis.  

Ystävätär soitteli ja kertoi pohtineensa kavereiden kanssa, kuinka eläkkeellä pärjää. 

Hänellä on koko seikkailu vielä edessä. 

Mielenkiintoinen aihe, josta on kertynyt hiukan kokemustakin. Mutta vain omakohtaisia juttuja, joten lukekaa kriittisesti. Niinhän te aina luette, tiedän. 

Rahasta puhuminen toki on heikolla jäällä hölkkäämistä. Voi humahtaa kylmään kylpyyn tai törmätä vaikeuksiin. 

Raha on hyvin subjektiivinen asia, jokainen mieltää sen omalla tavallaan. Rahan arvo ja arvostus vaihtelee. Jokaisella on oma kokemuksensa ja käsityksensä siitä, mikä on pieni tai suuri raha. 

Eläkkeellä pätee sama periaate kuin muussakin elämässä. Rahaa ei koskaan ole niin paljon, että sitä voisi huolimattomasti käsitellä ja tuhlata. Aina on hyvä olla järkevä ja tarkka, turha nuukuus on asia erikseen. 

Eläke on sitä rahaa, joka on tallettunut työvuosien aikana. Omaa rahaa. Eläke on säännöllistä tuloa, freelancerin elämää kokeilleena sitäkin on alkanut arvostaa.

Siirryin eläkkeelle osa-aika eläkkeen kautta. Jo osa-aikaisena huomasin, miten velat alkoivat muuttua saataviksi.

Tarkoitan univelkoja. Se osa ajasta, joka tavallaan ’säästyi’ osa-aikaisessa elämässä ja lisääntyneiden etäpäivien työmatkoista, taisi kulua nukkumiseen. Kun ei enää tarvinnut nousta ennen kuutta ehtiäkseen pissittää koiran ja hoitaa muut pakolliset ennen junalle hölkkäämistä, ehti nukkua kunnolla. 

Koirastakin se taisi olla ihan hyvä järjestely. Ehdittiin tehdä rauhallinen lenkki ja keskustella maailman menosta perusteellisesti. Pikkuhaukulla oli aina harkittuja mielipiteitä. Ihminen, joka on nukkunut riittävästi, on koirankin mielestä siedettävämpi ihminen. Sääli, ettei meillä enää ole pikkuhaukkua. 

Olen aloittanut kirjoittajan uraani pojalta perinnöksi tulleissa väljissä verkkarihousuissa. Poikani mielestä pöksyt olivat liian lyhyet, minusta ne olivat juuri sopivan pituiset. Kun verryttelykangas muuttui kovaksi ja koppuraiseksi, luovutin housut UFF:n säilytykseen. Kuvittelin luopuneeni samalla myös luomisvoimastani. Eläkkeellä huomasin, että työvuosina oli kertynyt reilu kasa epäkurantteja työvaatteita, joita saattoi käyttää etäpäivinä ja eläkepäivinä. Vaatetus- ja tälläytymiskulut alenivat, jakkupukukeikkoja alkoi olla vähemmän. Hiihtopäiviä ja hikipaitapäiviä tuli vähän enemmän, enkä todellakaan tiedä, olenko tässä voitolla vai tappiolla. 

Kun on töissä Helsingissä ja asuu ratakaupungissa, on pakko matkustaa, junalla ja bussilla. Matkalippustrategia oli ajateltava uusiksi, mutta säästöä kertyy, koska matkapäiviä on vähemmän. Koska matkapäiviä on vähemmän, on vähemmän myös pistäytymisiä pienelle kahville keskustan tavarataloon tai heräteostoksille hulluille ja vielä hullummille päiville. Eikä rautatieaseman jäätelökioskille tule poikettua yhtä usein. Ei sinne varta vasten yhden pehmiksen takia junailla. Täytyy toki myöntää, että Kulmakonditoria on helsinkiläisten kahvipaikkoinen veroinen houkutus… 

Kun on aikaa, ehtii. Varsin yleistä luuloa, eläkkeellä on hiukan aikaakin, kaikki ei mene nukkumiseen tai syömiseen (vaikka leppoisa aamutuokio sanomalehden ääressä onkin laatuaikaa). Ehtii miettiä. Ehtii tehdä jotain itse. Elvyttää kädentaitoja tai hankkia uusia. 

Pitäisi ehtiä järjestellä ja siivota paikkoja ja tehdä ’kirpputorilöytöjä’ omista pölyisistä nurkistaan - mutta sitten huomaa, että onkin kiire. 

Maailma on täynnä tekemätöntä työtä ja osa siitä on vapaaehtoistyötä. Eläkkeellä voi harrastaa yksin tai ryhmässä. Tai olla harrastamatta. 

Eläkkeellä voi käydä vinguttamassa museokorttia ja saada siitä täyden hyödyn. Samalla voi tehdä sen lohdullisen havainnon, että vaikka oma ajatus ja muutkin liikeradat hidastuvat, maailmassa on vielä paljon vanhempaakin kamaa ja sitäkin joku aina välillä käy ihmettelemässä. 

Eläkeläisalennuksia on ja ei ole. Joskus ne ovat hyviä ja joskus nimellisiä. Mutta jos on löytänyt mukavan halpismatkan jonnekin ja päässyt nuuhkimaan ulkomaan ilmaa, voi nähtävyyden tai liikennevälineen kassalla sanoa: Seniorticket, please/bitte/silvuplee/vaarsåguud.

On heti paljon arvokkaampi ja kansainvälisempi olo.

Eläkkeelle siirtyminen on äärimmäisen henkilökohtainen juttu. Kenenkään ei pitäisi sanoa, että kyllä sinun jo pitäisi tai että et kai sinä nyt vielä. Ulkopuolinen ei välttämättä näe koko kuvaa.

Kun sielu on kypsä ja aika on kypsä, pitäisi olla kypsä muutokseen. Uskaltaa hypätä uusiin mahdollisuuksiin. 

Jämähtäminen ja jäykistyminen on tappavaa, eläke ei. 

Ja kyllä, aikuinen ihminen pärjää. 

Hyvin neuvottu

Maailma on hyviä neuvoja tulvillaan. Meitä ihmisparkoja ohjataan oikeaan, ohjaamasta päästyään. Tee näin, niin elämäsi muuttuu paremmaksi / laihemmaksi / terveemmäksi / onnellisemmaksi / vauraammaksi / viisaammaksi ja niin edelleen. (Tarpeettomat tavoitteet voi yliviivata.) Ellet onnistu, neuvojen puutteesta se ei ainakaan johdu. 

Neuvonantajia on kaksi päälajia. Sedät ja tädit. Sedät ovat varttuneita, pönäkkyyteen taipuvia herrahenkilöitä, jotka antavat hyviä neuvoja etenkin niistä asioista, joista heillä ei ole eikä ole koskaan voinutkaan olla mitään kokemusta: synnyttämisestä, lasten kasvatuksesta, kodinhoidosta. 

Tädit neuvovat kaikkia kaikesta. Valistustyöhön maalaismaiseman auvoisuudessa uppoutuva kaupunkilaistäti on jo klassikko. Maalaistädit tietävät, millä kaikilla tavoilla kaupunkilaiset elävät väärin. ”Kai sitä nyt jokaisella sen verran, että muutaman vaon perunaa voi istuttaa.” 

Jos neuvojat olisivatkin vilpittömästi neuvottavan asialla, kaikki olisi varmaan ihan kohdallaan. Mutta kun ikää kertyy, ihminen muuttuu epäluuloiseksi ja alkaa uumoilla, että hyvien neuvojen taustalla onkin jotain muuta. 

Kun lapset olivat pieniä, vallitseva kasvatusoppi korosti, kuinka hyvä lapsen on olla kotona äidin hoivissa, ainakin ensimmäiset vuodet. Päiväkotiin ehtisi myöhemminkin. 

Viime viikkoina julkisuudessa esitelty uudempi kasvatusoppi korostaa, kuinka hyvä lapsen on olla päivähoidossa. Yksivuotiaasta alkaen. Päiväkotiin olisi syytä ehtiä ajoissa. 

Silloin kun itse olin pieni, päiväkoteja ei edes ollut. Oli seimiä ja tarhoja. Kukaan ei sentään puhunut siitä, että lapsia olisi tarhattu. Useimmat lapset taisivat olla kotihoidossa – tai ainakin ne tenavat, jotka omasta lähipiiristäni tunsin. Sitten tarhoista tuli päiväkoteja, ellei muuta, niin sana vaihtui sympaattisempaan. 

Muutama vuosikymmen sitten päiväkotipaikkoja ei ollut riittävästi. Naisten osallistuminen työelämään ei ollut yhtä itsestään selvää kuin se nykyään on, ei ainakaan politiikasta päättävien setien mielestä. Lasten kotihoito oli kätevä tapa kaunistaa tilastot ja työllistää ne nuoret naiset, joille työelämällä ei ollut ’käyttöä’. 

Onko päiväkodeissa nykyään enemmän tilaa? Nuorille naisille olisi taas kysyntää työelämässä, pitkiä kotihoitojaksoja on alettu karsastaa… Päivähoito on varmaan samaan aikaan kehittynyt monta harppausta, mutta silti. 

Lapset ovat onneksi joustavia: tutkijat ovat todenneet, että kotona hoidetut lapset oppivat erilaisia asioita kuin päiväkodin tenavat – mutta samalla he kertovat havainneensa, että erot tasoittuvat kouluikään mennessä. Kiitos siitä. 

Tutkijalla on lupa muuttaa mielipidettään ja tulla uusiin tuloksiin, eihän tiede muuten edes etenisi. Mutta, toivottavasti tässä ei ole taustalla sitä neljän vuoden sykleissä nykivää tulevaisuusajattelua, joka leimaa poliittista toimintaa. Ajattelua, jossa lapset ovat samalla tavalla toistensa kaltaisia, niin kuin lammaslauma. Kysykää vaihteeksi lampureilta: lampaatkin ovat yksilöitä, jokaisella bääbäällä on oma luonteensa. 

Aikuistuminen on pitkä prosessi, pitempi kuin uskalletaan myöntää. Ihmiseksi kasvaminen vie aikaa, vaikka se alkaa jo ennen syntymää. Kaikki eivät ole valmiita aikuisia kahdeksantoista vuoden iässä, elämä voi olla sarja mutkikkaita polkuja. 

Ei mutkikkaan polun päässä välttämättä ole yhtään sen huonompi tulevaisuus kuin viivasuoran taipaleen. Sammatin Sampomäellä tänä suvena esitettävä näytelmä Sataa suolaista vettä puhuu juuri tästä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan viimeisten osien näytelmäversiossa konkretisoituvat päähenkilöiden elämänpolut. Erehdysten ja mutkien kautta edetään kohti parempaa. 

Lapset ovat yksilöitä ja itsekkäänä äitinä toivon, että he saavat säilyttää persoonalliset piirteensä. Vanhemmilla pitää olla herkkyyttä nähdä lapsensa persoonallisuus ja lupa tehdä yksilöllisiä valintoja lasten ehdoilla. Antaa aikaa ja lujaa rakkautta. 

Toivon myös, että kasvavalla olisi lupa edetä omien askelmerkkiensä mukaan. Pitää olla lupa tehdä virheitä ja oppia niistä, tehdä korjausliikkeitä. Omaan tahtiinsa. 

Neuvot ja neuvonantajat ovat uusiutuva luonnonvara. Hämmentävää on vain se nopeus, jolla ne uusiutuvat. Siinä kisassa ne pärjäävät rikkaruohoillekin. 

Vanhaa hiekkaa uusille lattioille

On syyskesän leudonlenseä iltapäivä, aurinko vielä korkealla. Kävelemme suolle, joka ei sitten sinä kesänä olekaan hillasuo. Dresscode on ikivanhat rönttövaatteet ja uudet punaiset kumisaappaat. Jotain tapahtuu ja se kestää silmänräpäyksen.

Lennän hyvin epäelegantisti ja kunnollisesti loiskahtaen selälleni suoturpeen päälle. Rämmin ylös, olen selkäpuolelta likomärkä ja etupuolella alkaa tuntua kosteutta. Se reissu oli siinä. 

Pakkaudun autoon, penkille levitetyn vanhan suojapeitteen päälle ja päätän, etten koskaanikinämilloinkaan kerro tästä molskahduksesta kenellekään. Niin noloa. Tyhjennän saappaat. Ajamme majapaikkaan, riisun vaatteeni pesukoneen vieressä ja kun viimeinenkin riepu oli koneessa, käynnistän ohjelman ja painun suihkuun. Aamulla tahrat ovat poissa ja vaatteet kuivat. 

Mutta. Mitä minä tein ihan ensimmäiseksi, kun tajusin, mitä oli tapahtunut? Tarkistin, että puhelin, avaimet ja kamera olivat tallella. Tarkistin, etteivät ne olleet kastuneet ja otin ne pois taskuista heti, kun tilanne oli hallinnassa. Ei vahinkoja elektroniikalle. Vanhat naiset kestävät kosteutta paremmin kuin sähköiset ihmelaitteet. 

Mietin hetken, laitanko niksipalstalle vinkin siitä, miten kännykkä kannattaa maasto-olosuhteissa suojata. Tekopyhää hurskastelua, olisin voinut itsekin pakata telefoonin muovipussiin, mutta tekemättä jäi.

Ei minun tästä pitänyt edes kertoa. Tämä oli vain ylipitkä johdanto.

Pankkini, siis juuri se rahalaitos, jonka asiakas olen ollut siitä lähtien, kun olen aloittanut yhdessä ensimmäisistä aikuisen ihmisen työpaikoistani, siis se sama pankki, jonka kanssa olen taistellut lainat ja muut. Tämä nimenomainen pankki ilmoitti, että minun pitää vastedes hoitaa kaikki raha-asiani sähköisesti, mieluiten älykännykällä. Kolmeen osaan taitettu tunnuslukukortti siirtyy historiaan ja jos minä haluan jatkaa historiallisten toimintatapojen käyttäjänä, se tulee olemaan mahdollista, mutta uskomattoman kallista. Ja ai niin, tallelokeropalvelu päättyy lähiviikkoina, voitteko pliis hakea pölyiset rojunne pois meidän nurkista. 

Kun alettiin puhua asioiden hoitamisesta älypuhelimella, muistin taas kuvailemani episodin suolla. Sama voisi toistua hiihtoretkellä tai mökkirannassa. Esimerkiksi. Jos me hankkisimme koiran, mikä olisi pennun lempilelu? Aivan, kännykkä, jossa on isännän/emännän tuoksu joka näppäimessä. Ei, me emme nyt voi hankkia koiraa. Mutta edellisen pennun tempaukset ovat muistissa. 

Arvioin myös, että minulla on ollut ainakin kaksi tai kolme puhelinta sinä aikana, jonka olen pärjännyt yhdellä tietokoneella. Jokainen puhelin on ollut sielunelämältään hieman erilainen. Yksi talletti vaikka mitä tietoja kavereistani, toinen ei suostunut ottamaan vastaan kuin nimen ja numeron. Joutuisin siis parin vuoden välein ohjelmoimaan myös pankkiasiani uudelleen. 

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että voin hoitaa pankkiasioitani kotona tietokoneen ääressä. Tunnuslukukortti on toiminut, kiitos kysymästä, oikein hyvin. Minulla ei vielä tähän mennessä ole ollut niin kiireellisiä pankkiasioita, etten olisi ehtinyt niitä kotikoneen ääressä hoitaa. Esimerkiksi illalla, kun soihdut ovat sammuneet ja talo hiljenee. Rauhassa ja harkiten. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän alan arvostaa mahdollisuutta tehdä tärkeät jutut omaan tahtiin.

On muodikasta maksaa sekunnin sadasosissa. Epämuodikasta, mutta vanhanaikaisen järkevää on maksaa harkitusti ja oikein. 

Kysykää vaikka kavereilta, joiden kanssa tekstailen. Sormi ei aina osu oikeaan kännykän liukkaalla pinnalla. Kirotusvihreet kaveriviesteissä ovat hassuja ja useimmiten sanat edelleen ymmärrettäviä. Tärkeissä numeroissa näppäilyvirheet voivat olla katastrofaalisia. Virheiden tekeminen käy muuten aina vikkelämmin kuin niiden korjaaminen. 

Käteinen raha on ehkä menettänyt käytettävyyttään, mutta ei arvoaan. Miksi muuten maailmalla suhtaudutaan nihkeästi, jos haluaa maksaa pikkupikkuostokset kortilla? Eikö korttimaksaminen olekaan aina ilmaista ja ihanaa?

Lähiviikkoina opettelen uusia, uuden pankkini pinnejä ja tunnuslukuja. Luulen, etten selviä urakasta pinnistelemättä. Saatan myös sortua sähläämään. Tämä on siis varoitus.

Suurista summista ei ole kyse. Ehkä jopa pelkkä sukanvarsi tai patjanalus riittäisi, mutta tuskin toimisi. Kaikki isot ja pienet raha-asiat on hoidettava pankissa – suomalainen on todella riipaisevan köyhä silloin, kun hänelle ei voida avata edes pankkitiliä. 

Kuulun kai niihin, joiden on todettu tuovan enemmän hiekkaa lattioille kuin rahaa tilille. Summat ovat tässä sittenkin epärelevantti asia. 

Minulla ei ole mitään pankkeja vastaan, ne ovat tarpeellisia instituutioita. Siitä huolimatta minä vastaan omista raha-asioistani itse. 

Tuleva rahalaitos vaikuttaa hyvältä, alku on lupaava. Onko se kuherruskausi vai pysyvä asenne – aikanaan selvinnee. Haluan asiantuntevaa, ammattimaista ja ystävällistä palvelua. Tärkeää on vahva mielikuva luottamuksellisuudesta. Plussaa on viihtyisä konttori, jonka tuulikaapissa voi pyyhkiä jalat puhtaaksi. Konttori, jonne voi tulla ja saada henkilökohtaista palvelua, jo oma järki tilttaa. 

Entisen pankkini konttoria remontoidaan. Näenköhän minä koskaan, millainen siitä tulee, sillä silloin, kun tilat ovat valmiit, minä olen asiakkaana toisaalla. 

Saavat uutta hiekkaa uusille lattioilleen. 

Nämä kuvat ovat iloksi sinulle, lukijani. Eivät ne liity rahaan, vaan elämään. 

Vakuudeksi

Kokoukset ovat elämän suola. Jos siis sattuu pitämään kokouksista. Jos on tallella lapsenusko siihen, että kokouksilla saadaan jotain aikaan. 

En osaa käyttäytyä kokouksessa. Viime aikoina, näin huomaan, en enää edes yritä. Onneksi – tai en ole varma, ehkä sittenkin pahaksi onneksi - kokouksilla on muodollinen kulttuurinsa ja puhetapansa. Herra puheenjohtaja, pyydän saada ja niin edelleen. Jos hallitset kuviot, osaat sujahtaa niihin ja sulautua luontevasti tapettiin. Hallitset siis tekniikan. Tekniikka voittaa kokouksessa aina substanssin.

Hyvä kokous on seremonia, tarkalleen kaavan mukainen. Niin kuin vihkiäiset tai hautajaiset, tunteita voi olla pelissä yhtä paljon.

Kokous on pitkä seremonia, sillä aikaa palaa ja sitä on helppo polttaa tönkkösuolaisiin fraaseihin. 

Konklaavin kokoonpano ei yleensä yllätä. Monien kanssa ollaan tuttuja vuosikymmenien takaa, ainakin vuosien takaa. Untuvikkoja on paikalla liian harvoin – ovatko harittavin hampain hymyilevät vanhat kokoushait niin pelottavia? 

Vaikka kuinka tunnettaisiin, esittäytymisiltä ei voi välttyä. Kunnon kokoushai on harjaantunut kertomaan joka käänteessä oman tarinansa. Ammatin ja ansiot, kun mantran. Minä-minä-maan kielellä. 

Asiassa pysyminen voi olla ylivoimaista. Se, että saa puheenvuoron, tuntuu tarkoittavan, että voi luvan perästä kertoa kaiken. Ei se niin mene. Arvokkainta ei ole kahvi tai kuiva pulla tai huoneenvuokra. Arvokkain asia ovat ihmiset ja heidän aikansa ja tarkkaavaisuutensa. Silti, ainutkertaista aikaa voidaan rajattomasti hukata epäoleellisuuksiin tai itsestäänselvyyksiin. Vaikka olisi miten kiire. 

Kokouksissa tehdään päätöksiä. Lue: useimmissa kokouksissa nuijitaan päätöksiksi niitä asioita, mitä jossain toisaalla on sovittu päätettäväksi. Aito keskustelu on harvinainen luonnonvara kaikkialla, kokouksissa erityisesti. 

Tottakai, veli hyvä, tottakai (eikö me tämä saunassa jo valmiiksi sovittu) … pikku muodollisuus vielä (älä nyt niitä akkoja enää kuuntele, horisevat omiaan) ja sitten. Voisimme varmaan käydä läpi (senkin juntti, olisit edes opetellut lukemaan) – siis ihan vaan sisälukuna – (sanasta sanaan!) tämän kannanoton (kun minä kerran sen sinulle juuri kirjoitin)? 

Hyvä veli menee hyvän veljen puolesta vaikka tuleen tai kokoukseen. Kannattaa. Puoltaa. Antaa myönteisen lausunnon. Läiskii piirtoheittimeen kalvot, jotka joku toinen hyvä veli on laatinut ja tutustuu niihin ensimmäisen kerran yhdessä kokouksen muiden osanottajien kanssa. Tuota, äh. 

Mutta on toki hyvä olla läsnä, kun jaetaan valtaa tai harrastuspisteitä. Pisteitä saa, kun on paikalla. Valta on herkkua, sille voi uhrata vaikka muutaman periaatteen. 

Luottamustehtäviin ehdolla olevat esittäytyvät oikein olan takaa, syystä ja pyynnöstä. Lupaavat olla nohevia ja kertovat, kuinka heillä on kissa/koira/lapsi/lapsenlapsi. Mukavilla ihmisillä on mukavia läheisiä, ei siinä mitään, mutta kun tässä luodaan työryhmää eikä perusteta kenneliä! Mikä itse kunkin anti yhteiselle asialle olisi, jää arvoitukseksi. Ainakin he ovat mukavia ihmisiä ja smalltalk sujuu – ainakin, jos aiheena on oma itse.

Ja niin edetään, kohta kohdalta, numero numerolta. Luetaan ääneen lausuntoja ja raportteja ja suunnitelmia, jotka jokainen on saanut hyvissä ajoin ennen kokousta luettavaksi ja tutustuttavaksi. Siltä varalta vaan, ettei joku ole osannut lukea, eikä kai meillä nyt niin kiire ole. Lakikieli on tunnetusti mehevimmillään ääneen luettuna. Oikein pitkä pöytäkirjalitania vaientaa ylimääräiset repliikit, taatusti. 

Vanhan naisen rukous kuuluu näin: herra armahda minua jonninjoutavilta kokouksilta. 

Siihen hommaan ei herraksi tarvitse vaivata Jumalaa tai muuta korkeaa olentoa. Ihan tavallinen osastopäällikkö tai yrittäjä riittää vallan hyvin. 

Kunhan herra ei kutsu kokouksiin. Niissä minä olen ollut tarpeeksi monta kertaa. 

Olen saanut kiintiöni täyteen. 

Enkä edes osaa käyttäytyä. 

Kuvan kokousväki on kuvattu Jyväskylässä kesällä 2017. Kokoontumisen aiheena olivat kansallispuvut. 

Vakuudeksi: kaikki yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät ole tahallisia, vaan väistämättömiä. Niinkuin Heinrich Böll tiesi. 

Yksiksenipä yskiskelen

Otsikko johtaa lievästi harhaan: yskiskelen jo ajoittain vähän vähemmän ja hillitymmin. Melkoisen miesmäistä meteliä tässä on tullut pidettyä. Röhinää ja rohinaa. Uuden vuosikerran kevätflunssa ei ole yhtään ladylike. Ja noin 25 % sen oireista on edelleen olemassa. Annetaan kenelle vaan, ilmaiseksi, jos ei muuten kelpaa.

Alkoiko se siitä, kun pulahdin aamu-uinnille Puulaan? Tai siitä, kun kävin isolla kirkolla ja koskin ovenkahvaa? Ruuhkajunastako tämä jäi liepeisiin? Hengittikö joku kohti kaupassa tai pankissa? Torilta se ei ole, kesätorin aamuna minulla oli jo tämä luomutuote hallussa, osittain piilevänä tosin.

Turha kai pohtia röhvellyksen ja krohinan alkuperää. Pitäisi pikemminkin olla iloinen siitä, että tässäkin iässä ja tällä elämänkokemuksella pystyy vielä elämään vaarallisesti ja altistumaan esimerkiksi kulkutaudeille. Mille muulle sitä voisi altistua? Hauskanpidolle? Korkokengillä kävelylle? Nuotin vierestä laulamiselle?

Ennen vanhaan oli tapana sanoa, että keuhkotautia on helppo sairastaa, sen ku yskii ja köhii ja on vaikjan näkööne. Kakaroita nauratti, taudin kokeneita ei. Nuoruus oli kai jonkinlainen tauti sekin, muistaakseni. Siitä on niin kauan. Ja se parani yllättävän nopeasti.

Kaikki hienot suunnitelmat ja aikataulut on muutama päivä sitten nollattu, tämä tiedoksi. Jos viikko sitten haaveilin, että teen ja jaksan, kutsun kokoon ja virittelen. Nyt haaveilen, että jaksaisin edes nämä välttämättömät. On jäänyt komeron stailaus ja nurkkien puunaus vähemmälle. No, ei ne sotkut ennenkään ole omin lupinsa meiltä minnekään häipyneet.

Onneksi on virtuaalikaverina Saimaannorppa. Muistutamme toisiamme. Molemmat laiskanpulskeita ja hiukan harmaantuneita. Molemmilla kömpelöt liikeradat ja loputon kärsivällisyys, voi vain lojua paikoillaan. Silloin, kun norppa on retkillään, katselen, miten aallot hakkaavat kiveä, linnut vierailevat statisteina ohjelmassa ja sade kirjoo järven pintaa. Yöllä loistaa kuu, mutta mitään muuta ei näy. Norppa päihittää neuvostoelokuvatkin hitaudessa, mutta on loistavaa viihdettä puolikuntoisille mummoille.

Kun kaverit sanovat, älä sure, kyllä se pian ohi menee, kun vaan jaksat sairastaa. Taitavat olla oikeassa, ärhäkkää lajia, mutta talttuu kyllä.

Mitä ihmettä minä sitten käytän perukkeena, verukkeena ja selityksenä, kun on tullut oltua laiska?

Laitan tähän muutaman kukan. Ne ovat jo hiukan uloskukkineita, hajoaisivat varmaan, jos yskisi tai aivastaisi kohti, mutta ruudulla ne säilyvät. 

Tätä nuhanenää ei sitten kuvata.