Välttävin, lähes keskinkertaisin tiedoin

Eläminen on varma, mutta hidas tapa oppia tuntemaan oma keskinkertaisuutensa. Kun on oppinut, on jo iällä. Kaikella tähän mennessä kertyneen kokemuksen perusteella minun pitäisi olla jo henkistynyt ja hyvin seesteinen, mutta totuus – no, niin, no… Ei kai elämäkään mahdottomia pysty sorvaamaan. 

Kirjoitin hiljan Italian taiteesta Helsingissä. Harmittelin, etten ehtinyt perehtyä Ateneumin näyttelyyn riittävän perusteellisesti. Nyt kuvaan toista kohtaamista, joka sekin jäi liian lyhyeksi. Samalla törmäsin, taas, omien tietojeni vajavuuteen.  

Tallinnan Kumu on kuumottanut mieltä jo pitkään. Millainen museo se olisi, kun kuvat mediassa ovat olleet niin kiinnostavia. Miten modernia arkkitehtuuri olisi kotonaan viehättävässä puutarhakaupunginosassa, kivenheiton päässä keskustan lasitalojen ja pilvenpiirtäjien maailmasta.  

Kumu on toisenlainen. Mikään ennakkokuva ei tehnyt oikeutta rakennukselle. Kumu oli paljon komeampi, huikeampi, hienompi. Se otti vieraansa vastaan kohteliaasti, lähes nöyrästi, maan tasalta nousten. Sisätilan avaruus ja eri saleista avautuvat näköalat valloittivat. 

Kumu on paitsi taidenäyttely, myös katsaus Viron historiaan. Tarina kansasta, joka Euroopan laidalta kurkotti kohti keskuksia. 

Varhaisin taiteilija oli Michael Sittow (1469-1525), renessanssiajan kosmopoliitti. Muotokuvat kertovat matkoista Euroopan hoveihin, taiteilija herää unohduksesta ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään. Tuntematon mestari on saanut nimen ja taiteilijan vaellusvuodet on kartoitettu. Matkustaminen ei 1500-luvun Euroopassa ollut helppoa eikä nopeaa, mutta taitavalle tekijälle on kuninkaiden ja aatelisten piireissä riittänyt kysyntää.

  

Viron taiteen aarteet, 1700-luvulta toisen maailmansodan vuosien välisen ajanjakson aikana tehdyt maalaukset ja veistokset noudattelevat samankaltaisia kehityslinjoja kuin taide eurooppalaisissa kokoelmissa. Taide lähestyy modernia, suodattaa vaikutteita maailmalta. 

Itsenäistynyt Viron tasavalta tunnistaa juurensa, kertoo omasta arvostaan. Samalla se kertoo kuvin historiaansa ja mytologiaansa. Kalevipoeg ja Vanemuine ovat sukua omalle kalevalaiselle kansanperinteellemme. Oma eepos on oman kulttuurin symboli, joka osaltaan legitimoi pyrkimyksen itsenäisyyteen.

Muutos Viron tasavallasta neuvostotasavallaksi näkyy ankarana käänteenä myös taiteen kielessä. Historia kuvissa – kuva historiassa -näyttely on hätkähdyttävä. Tasavallan ajan kuvissa kansannaiset vaelsivat kirkkotiellä, nyt ryhmämuotokuvaan ovat asettuneet kodittomat. Raskaat rautasaappaat tallaavat maata, ankea aika kuvataan samein värein. Taistellaan, liput liehuvat. Kommunismin seremoniallinen taide kuvaa valloittajien ihanteita. 

Moderni Viron tasavalta on tavoittanut kansainväliset virtaukset, uusissa töissä on energiaa ja uhmaa. 

Viron kielessä näkyvät ja kuuluvat vuosisataisten kulttuurisuhteiden jäljet. Virolaisten historia on täynnä draamaa ja ankaria vaiheita, joiden tarkempi tunteminen auttaisi ymmärtämään Kumun näyttelyiden antia syvemmin. Viron historian tentissä arvosanani tuskin olisi edes tyydyttävä. 

Rivakka kävely satamasta Kadriorgin idylliin, rankkasateen ja ajoittain rapaista vettä lainehtivien katujen kautta kannatti. Museovierailun alkaessa harmaa taivas vaihtui aurinkoon ja tuuleen. Lähtiessä oli valoisaa, myös mielessä. 

Päiväristeilyn muutaman maissa vietetyn tunnin aikana ehtii Kumuun, ehtii käydä kursorisesti museon tärkeimmät salit läpi, mutta ei ehdi perehtyä kaikkiin yksityiskohtiin. Taiteilijoiden nimet lipuvat ohi, teemat tarttuvat mieleen. 

Kumun näyttelyohjelmaan voi tutustua museon verkkosivuilla. 

Näyttelyt on nähtävä, niitä on paljon ja ne ovat näkemisen arvoisia. 

Viron historia on kiinnostava kertomus. Siihen on tutustuttava tarkemmin. 

Hyvin neuvottu

Maailma on hyviä neuvoja tulvillaan. Meitä ihmisparkoja ohjataan oikeaan, ohjaamasta päästyään. Tee näin, niin elämäsi muuttuu paremmaksi / laihemmaksi / terveemmäksi / onnellisemmaksi / vauraammaksi / viisaammaksi ja niin edelleen. (Tarpeettomat tavoitteet voi yliviivata.) Ellet onnistu, neuvojen puutteesta se ei ainakaan johdu. 

Neuvonantajia on kaksi päälajia. Sedät ja tädit. Sedät ovat varttuneita, pönäkkyyteen taipuvia herrahenkilöitä, jotka antavat hyviä neuvoja etenkin niistä asioista, joista heillä ei ole eikä ole koskaan voinutkaan olla mitään kokemusta: synnyttämisestä, lasten kasvatuksesta, kodinhoidosta. 

Tädit neuvovat kaikkia kaikesta. Valistustyöhön maalaismaiseman auvoisuudessa uppoutuva kaupunkilaistäti on jo klassikko. Maalaistädit tietävät, millä kaikilla tavoilla kaupunkilaiset elävät väärin. ”Kai sitä nyt jokaisella sen verran, että muutaman vaon perunaa voi istuttaa.” 

Jos neuvojat olisivatkin vilpittömästi neuvottavan asialla, kaikki olisi varmaan ihan kohdallaan. Mutta kun ikää kertyy, ihminen muuttuu epäluuloiseksi ja alkaa uumoilla, että hyvien neuvojen taustalla onkin jotain muuta. 

Kun lapset olivat pieniä, vallitseva kasvatusoppi korosti, kuinka hyvä lapsen on olla kotona äidin hoivissa, ainakin ensimmäiset vuodet. Päiväkotiin ehtisi myöhemminkin. 

Viime viikkoina julkisuudessa esitelty uudempi kasvatusoppi korostaa, kuinka hyvä lapsen on olla päivähoidossa. Yksivuotiaasta alkaen. Päiväkotiin olisi syytä ehtiä ajoissa. 

Silloin kun itse olin pieni, päiväkoteja ei edes ollut. Oli seimiä ja tarhoja. Kukaan ei sentään puhunut siitä, että lapsia olisi tarhattu. Useimmat lapset taisivat olla kotihoidossa – tai ainakin ne tenavat, jotka omasta lähipiiristäni tunsin. Sitten tarhoista tuli päiväkoteja, ellei muuta, niin sana vaihtui sympaattisempaan. 

Muutama vuosikymmen sitten päiväkotipaikkoja ei ollut riittävästi. Naisten osallistuminen työelämään ei ollut yhtä itsestään selvää kuin se nykyään on, ei ainakaan politiikasta päättävien setien mielestä. Lasten kotihoito oli kätevä tapa kaunistaa tilastot ja työllistää ne nuoret naiset, joille työelämällä ei ollut ’käyttöä’. 

Onko päiväkodeissa nykyään enemmän tilaa? Nuorille naisille olisi taas kysyntää työelämässä, pitkiä kotihoitojaksoja on alettu karsastaa… Päivähoito on varmaan samaan aikaan kehittynyt monta harppausta, mutta silti. 

Lapset ovat onneksi joustavia: tutkijat ovat todenneet, että kotona hoidetut lapset oppivat erilaisia asioita kuin päiväkodin tenavat – mutta samalla he kertovat havainneensa, että erot tasoittuvat kouluikään mennessä. Kiitos siitä. 

Tutkijalla on lupa muuttaa mielipidettään ja tulla uusiin tuloksiin, eihän tiede muuten edes etenisi. Mutta, toivottavasti tässä ei ole taustalla sitä neljän vuoden sykleissä nykivää tulevaisuusajattelua, joka leimaa poliittista toimintaa. Ajattelua, jossa lapset ovat samalla tavalla toistensa kaltaisia, niin kuin lammaslauma. Kysykää vaihteeksi lampureilta: lampaatkin ovat yksilöitä, jokaisella bääbäällä on oma luonteensa. 

Aikuistuminen on pitkä prosessi, pitempi kuin uskalletaan myöntää. Ihmiseksi kasvaminen vie aikaa, vaikka se alkaa jo ennen syntymää. Kaikki eivät ole valmiita aikuisia kahdeksantoista vuoden iässä, elämä voi olla sarja mutkikkaita polkuja. 

Ei mutkikkaan polun päässä välttämättä ole yhtään sen huonompi tulevaisuus kuin viivasuoran taipaleen. Sammatin Sampomäellä tänä suvena esitettävä näytelmä Sataa suolaista vettä puhuu juuri tästä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan viimeisten osien näytelmäversiossa konkretisoituvat päähenkilöiden elämänpolut. Erehdysten ja mutkien kautta edetään kohti parempaa. 

Lapset ovat yksilöitä ja itsekkäänä äitinä toivon, että he saavat säilyttää persoonalliset piirteensä. Vanhemmilla pitää olla herkkyyttä nähdä lapsensa persoonallisuus ja lupa tehdä yksilöllisiä valintoja lasten ehdoilla. Antaa aikaa ja lujaa rakkautta. 

Toivon myös, että kasvavalla olisi lupa edetä omien askelmerkkiensä mukaan. Pitää olla lupa tehdä virheitä ja oppia niistä, tehdä korjausliikkeitä. Omaan tahtiinsa. 

Neuvot ja neuvonantajat ovat uusiutuva luonnonvara. Hämmentävää on vain se nopeus, jolla ne uusiutuvat. Siinä kisassa ne pärjäävät rikkaruohoillekin. 

Pieni Italia

New Yorkissa on kaupunginosa nimeltä Little Italy, näin olen kuullut ja lukenut. Helsingissä on vielä tällä viikolla kaksi pientä Italiaa. 

Sinebrychoffin taidemuseon pian päättyvä näyttely hemmottelee katsojaa Ippolito Caffin maisemilla, Ateneumin kolmas kerros esittelee kesälomakauden ajan, 19.8. asti Italian maagista realismia, näyttelyn nimi on Fantastico! 

Ippolito Caffin maisemat ja museon kellarikerrokseen sijoitetut Piranesin grafiikanlehdet kertovat Italiasta ja Välimeren maista. Rohkea taiteilija matkusti ja maalasi myös Egyptissä, Syyriassa ja Jerusalemissa. Sinebrychoffin taidemuseon ensimmäisessä kerroksessa, tummissa saleissa taidokkaat maalaukset avautuvat kuin ikkunat. Maisemien harmoniaa, tunnelmallista valoa. Venetsia talvella, lunta talojen harteille.  

Kuvat tulipaloista ja bengaalilyhtyjen valaisemista tapahtumista ovat kuvitettua historiaa. 

Kuvien äärellä seikkaili ryhmä rouvia, joille maisemat olivat matkoilta tuttuja: arvorakennukset ovat säilyneet meidän aikaamme. Onko maisemien levollisuus tallella? 

Fantastico! on erilainen kokemus. Maaginen realismi ammentaa 1400-luvun maalaustaiteesta, aiheet ovat taiteilijoiden nykyaikaa, 1920- ja 1930-lukujen maailmaa. Maailmansota on ollut taiteen vedenjakaja. 

Pysähtyneet asetelmat, vakavat kasvot, pelkistetyt asetelmat. Diktatuurin uhka kaiken yllä? Näyttelyn voi käydä katsomassa uudelleen ja niin on varmaan viisasta. Yhdellä pistäytymisellä se ei avaudu. Eikä koskaan ole haitaksi tehdä vielä yksi pieni retki Italiaan. Samalla voisi perehtyä paremmin maalareiden nimiin...

Pirkko Heikkilän muistoksi

Pokan Pirkko, Uittamon Pirkko, Heikkilän Pirkko – koko Sammatin tuttu ja luotettu Pirkko on poissa. 

Pirkko Heikkiä oli aktiivinen toimija Haarjärven ja Luskalan kylissä ja sammattilaisissa yhdistyksissä.  Hän oli retkien ja aktiiviteettien järjestäjä ja monen hyvän asian aloittaja. Kesäkaudella Pokan pelloilla kasvatettiin vihanneksia, myös myyntiin, Helsinkiä myöten. Kesälauantaisin Pirkko myi tuotteitaan Sammatin kesätorilla. 

Talvella, kun sato oli korjattu ja pellot kynnetty, Pirkko asettui kangaspuiden ääreen. Hän oli museoviraston luotettu, ryijyjen ja kudonnaisten entistäjä ja korjaaja. Uusia, taidokkaasti kudottuja ryijyjä tuli myyntiin kesän käsityönäyttelyihin. Kangaspuiden ääressä oli usein kaksi sukupolvea, Pirkko ja hänen anoppinsa Ilmi Heikkilä. Sopuisasti. 

Pirkko Sanelma Heikkilä os. Uittamo 21.8.1933 – 10.4.2018 eli täyden elämän. 

Pirkko tunsi kaikki ja Pirkon tunsivat kaikki. Pirkolta oli helppo kysyä, jos piti löytää haastateltava tai joku muu asiantuntija – Pirkko osasi neuvoa ja usein vastata kysymyksiin. 

Olen haastatellut Pirkkoa mm. seurakuntalehti Lohkaretta varten.

Pirkon omaisten luvalla julkaisen nyt nämä tekstit uudelleen tässä Sanataidon blogissa. 

Tässä olevan henkilöesittelyn lisäksi voit lukea kuvauksen kanttori Mylläristä ja kyläkulttuurista. Kolmas teksti liittyy seurakunnan vapaaehtoistyöhön. 

Tekstit on julkaistu 2010, aikanaan Pirkko on ne lukenut ja hyväksynyt. Joitakin tekstejä on lehden taittovaiheessa jouduttu lyhentämään ja otsikoita muokkaamaan, sillä lehden tekijä ajattelee kokonaisuutta. Kuvat ovat kirjoittajan muistiinpanoja. Tässä tekstit ovat alkuperäisessä muodossaan. 

Kiitos Sinulle, Pirkko, hienosta elämäntyöstäsi! 

Tuokiokuva Heikkilän tuvasta on Eljas Myllärin henkilöesittelyn liite, kirjoitettu 2010. 

Ennen vanhaan riitti lystiä   

Pyhäpäivän rauha asuu Pirkko ja Unto Heikkilän tuvassa Valkjärven rannalla. Istutaan kahvilla ja jutellaan entisistä ajoista. Sammatin Luskala on Unton kotikylä, tähän tupaan Myllykylästä lähtöisin oleva Pirkko tuli miniäksi vuonna 1955. Jo kuukauden kuluttua häistä hänestä oli tullut Paikkarin Marttojen jäsen ja aktiivinen toimija kyläyhteisössä. 

-       Paikkarin Martat järjestivät kesäjuhlan Sverre Saarisen navetanvintillä ja me menimme Unton kanssa mukaan. 

-       Siellä näyteltiin ja ohjelma oli niin hauskaa, että minä liityin heti jäseneksi, halusin olla niin hauskassa joukossa mukana. 

Irmeli Virta lauloi ja Leeni Jalava oli primus motorina kaikessa, Sverre Saarinen ja Heikki Valkjärvi järjestivät hauskaa ohjelmaa. 

-       Olin tavannut Sverre Saarisen jo aikaisemmin ja aluksi vähän jopa pelkäsinkin häntä, työkamppeissaan olevaa tummaa, pitkäpartaista miestä. Mutta hän olikin mukava mies ja hyvä näyttelemään. 

-       Irma Särmäharju näytti minulle joskus runojaan. Irma kaipasi henkistä tukea ja esiintymismatkoilleen hän halusi minut mukaan. Olen ollut mukana Helsingissä, Nummella ja Lohjalla, kun Irma lausui omia runojaan. 

Ihmiset olivat Pirkon mielestä ennen paljon persoonallisempia, jokaisella oli oma persoonansa, nykyään ollaan paljon tasapäisempiä. 

Työteliäs yrittäjäpariskunta

Heikkilät ovat tehneet uran puutarhaviljelijöinä: perheellä oli pitkään oma myyntipaikka Helsingissä Kauppatorilla, myöhemmin tilauksia vietiin tukkuun. Pirkko on kotitalousteknikko, jonka taitoja on tarvittu niin kaupan konsulenttina kuin pitojen laittajanakin. Sammatin Sampojuhlien muonitustalkoissa Sampomäellä Pirkko on ollut joka vuosi mukana alusta asti. 

Aikaa on kulunut ja ansaituille eläkepäiville siirtyneillä Heikkilöillä on ilonaan kolme omaa lasta ja kahdeksan lastenlasta. Menneitä on mukava muistella kahvikupin ääressä tuvan pöydässä. 

Lämpimät muistot elävät

Kirjoitus on julkaistu Pirkko Heikkilän (1933-2018) muistoksi, lähiomaisten suostumuksella. 

Sammatin seurakunnan ja myöhemmin alueseurakunnan avainhenkilöitä ovat seurakunnan työntekijät ja aktiiviset vapaaehtoiset. Pienen seurakunnan henkilögalleriaan kuuluvat paitsi nykyiset toimijat, myös ne, jotka ovat ennen seurakuntalaisia palvelleet. Hyvä työ on jättänyt kestävän jäljen. Kun puhutaan kirkkomusiikista, vanhemmat seurakuntalaiset muistavat mainita myös aikaisemmat kanttorit, erityisesti Eljas Myllärin. Se oli silloin Myllärin aikaan – ja sitä aikaa kesti ennätysmäisen kauan. 

Millainen mies Eljas Mylläri oli? Hänestä kerrotaan tarinoita, häntä kunnioitetaan ja hänen työtään arvostetaan. Itse en ole häntä tuntenut. 

Lähdin 2010 selvittämään Myllärin arvoitusta – ja se tuntui olevan arvoitus vain minulle. Kaikille muille vanha kanttori oli tuttu. Pirkko ja Unto Heikkilä kutsuivat kotiinsa juttelemaan ja kuulemaan Myllärin persoonasta. Samalla puhuimme paljon siitä, millainen Luskalan ja Haarjärven kyläyhteisö aikaisemmin oli. Tarvitaan kokonainen kylä – ei vain lapsen kasvattamiseen, vaan hyvään elämään.  

Pirkko ja Unto Heikkilän haastattelu osoittaa, miten tärkeää on, että ihmisellä on ympärillään hyvä ja kannustava yhteisö. Pienen kylän yhteisissä riennoissa jokainen saa tehdä ja toteuttaa, käyttää omaa luovuuttaan ja lahjakkuuttaan hyvien asioiden edistämiseksi.  

Eljas Mylläri oli uuttera musiikkimies

Sammatin kanttori toimi virassaan 42 vuotta 

Haarjärvi ja Luskala olivat jo 1950-luvulla vireitä kyliä. Siellä oli oma laulukuorokin, jota johti ja valmensi kanttori Eljas Mylläri. 

Muistelemme Eljas Mylläriä ja sammattilaista elämää 1950- ja 60-luvuilla Pirkko ja Unto Heikkilän luona. 

Luskalan ja Haarjärven kylät muodostavat kiilamaisen alueen Sammatin pohjoiskolkkaan, Luskala alkaa pian kirkonkylän jälkeen, Haarjärven etelärajana on Sampomäki. 

Inkeriläinen Eljas Mylläri (7.3.1888 -30.4.1977) oli tullut Sammattiin Venäjältä, Kronstadtista. Viime tingassa hän oli päässyt pakenemaan Suomen puolelle vallankumouksen jaloista. 

Kronstadtin pakolaiset ovat historian lähteiden mukaan olleet vuonna 1921 Kronstadtin linnoituksesta paenneita anarkistimatruuseja ja upseereja, jotka olivat nousseet kapinaan neuvostohallitusta vastaan. Kapina epäonnistui ja kapinalliset pakenivat jään yli Suomeen, minne osa pakolaisista jäi pysyvästi. 

Eljas Mylläri on itse ollut näistä ajoista ja tapahtumista varsin vaitonainen eivätkä paikkakuntalaisetkaan liikoja kyselleet. Mylläri kotiutui Sammattiin ja oli kai hiukan ylpeäkin siitä, että oli saanut – yhtä kirjainta vaille – saman etunimen kuin suurmies Lönnrot. 

Kansakoulun opettajasta kanttoriksi ja isännäksi

Eljas Mylläristä tuli ensin Sammatin kansakoulun opettaja ja hän muutti koulurakennuksen päätyhuoneisiin, maantien puoleisessa päässä olleeseen opettajan asuntoon. Nykyään koulutalossa toimii Sammatin kirjasto ja sen päädyssä on viehättävä Lönnrot-sali. Hellin Landénista, suntio Niilo Landénin puolisosta tuli emännöitsijä, joka auttoi yksinäistä miestä taloudenpidossa. 

Vuonna 1927 Eljas Mylläri valittiin Sammatin kanttoriksi ja tätä virkaa hän hoiti vuoteen 1969 asti, kunnioitettavat 42 vuotta. 

-      Papit vaihtuivat, mutta Mylläri pysyi, muistelee Unto Heikkilä, joka on käynyt rippikoulunsakin Myllärin aikaan. 

-      Eljas Mylläri oli persoonallisuus, jota kaikki kunnioittivat. Rippikoululaiset hän piti kovassa kurissa. 

-      Ennen kaikkea hän oli musiikkimies, musiikki oli hänelle kaikki kaikessa. 

Kanttorin töiden ohella Mylläri viljeli maata. Hän hankki pienen maapaikan Luskalasta, Paikkarille johtavan tien varrelta. Ensin rakennettiin puimaliiteri, järven puolelle, tontin kauneimmalle paikalle. Myöhemmin lähelle maantietä nousi asuinrakennus. Rakennukset urakoi haarjärveläinen Virta. Naapuritontille muutti myöhemmin Eljas Myllärin veli Pekka Mylläri. 

Isäntänä Eljas Mylläri erottui muista. 

-      Maatöihin lähdettiin täällä työvaatteissa, pusakoissa ja muissa, mutta Myllärillä oli maatöissä aina pitkä tumma takki päällään, lannanajossakin, Unto Heikkilä muistelee.

Myrskylyhty näytti, missä Mylläri liikkuu

Eljas Mylläri oli uuttera mies, maanviljelyksen lisäksi hän hoiti työt kirkossa ja soitti kaikki häät ja hautajaiset. 

-      Siihen aikaan oli kaikissa kylissä lukuset, niissä rippikoululaisten oli pakko käydä, mutta lukusille tultiin muutenkin mielellään. Rippikoululaisilta kuulusteltiin tekstejä ja veisattiin virsiä. Mylläri myös opetti uusia virsiä, vaikkakin ilman säestystä, taloissa ei tuohon aikaan vielä ollut pianoja tai muita soittokoneita. 

-      Raamatusta luettiin ja keskusteltiin, kertoo Pirkko Heikkilä, joka on ollut monta kertaa mukana lukuspitoja valmistelemassa. 

-      Eljas Mylläri hoiti kanttorin virkaa myös raskaina sotavuosina, pappina oli silloin Anton Lannetta. Sota-ajan on täytynyt tuntua Mylläristä jo taustankin takia todella raskaalta – mutta näistä asioista ei tohdittu juuri keskustella. 

Eljas Mylläri teki pitkätkin työmatkat polkupyörällä. 

-      Myllärillä ei ollut muuta kulkuvälinettä. Talvipimeällä hän ripusti myrskylyhdyn pyöränsarveen ja lähti polkemaan. Kylällä nähtiin jo siitä valosta, että Mylläri oli taas menossa. Myöhemmin papeilla alkoi olla autoja ja Mylläri sai kyydin. 

Haarjärvi oli syrjäinen kylä 1960-luvun puoliväliin asti. Silloin valmistui tieyhteys ykköstielle ja aikaisemmin asumattomille alueillekin alkoi liikenneyhteyksien kohentuessa tulla uusia asukkaita. 

Kylän oma kuoro antoi eloa yksinäisiin iltoihin

Kun maanviljelys ja kirkolliset velvollisuudet oli hoidettu, kanttorille jäi vapaata. Seurallisena miehenä hän halusi, että kotonakin olisi jotain tapahtumia ja niin perustettiin laulukuoro. Kylien heleä-ääniset nuoret rouvat kutsuttiin mukaan. 

-      Irmeli Virta (myöhemmin Leijavuori) oli minulle tuttu jo Lohjan koulun ajoilta, hän oli jo kouluaikaan todella lahjakas ja kaunisääninen laulaja, kertoo Pirkko Heikkilä. 

-      Sitten oli Irma Särmäharju, joka varmaan on useimmille tullut tutuksi runoilijana. 

-      Hellin Landén oli mukana kuorossa, Ilta Ruokosuo ja Inkeri Landén joskus tyttärinen. 

-      Sirkka Liesivaara otti toisinaan musikaaliset tyttärensä mukaan. 

-      Kirsti Saarinen, Sverre Saarisen puoliso kuului myös kuoroon. 

-      Minä olin nuorin kuorolaisista, nyt muut ovat jo edesmenneitä. 

Kuoroa pyydettiin usein laulamaan kirkkoonkin, varsinaista kirkkokuoroa ei Sammatissa vielä 1950-luvulla ollut. Kuoron perinteisiin kuuluivat myös syntymäpäiväsankareiden onnittelut. Kun joku kyläläinen täytti pyöreitä, onnittelut käytiin tuomassa laulaen heti aamuvarhaisella. 

Musiikkia ja pöydän antimia

Kuoron harjoitukset pidettiin Eljas Myllärin kotona. Hänen talossaan oli keittiö, tilava olohuone, jota kutsuttiin saliksi ja pieni makuuhuone. Lauluharjoitukset pidettiin salissa, missä myös oli piano. Pianon säestyksellä laulettiin ja opeteltiin virsiä ja hengellisiä lauluja. 

Lauluharjoitusten jälkeen juotiin kahvit ja Pirkko Heikkilä muistelee, miten pöydässä aina oli uskomaton määrä herkkuja. Hellin Landen keitti kahvit.

-      Oli se pöytä aina harjallas, laskimme, että herkkuja oli joka kerta ainakin kaksitoista sorttia, muistelee Pirkko Heikkilä. 

-      Vieraanvaraisuus oli Eljas Myllärille kunnia-asia. Hän oli todella tarkka tarjoiluista, olikohan se inkeriläistä perua? 

-      Hänellä oli jo aikaisin jääkaappikin. 

Eräänä talvi-iltana sattui sitten katastrofi. Eljas Mylläri odotti kuorolaisia kotiinsa ja lämmitti salin nurkassa olevaa pyöreää peltiuunia, kakluunia. Kuinka ollakaan, uunin pellit olivat unohtuneet kiinni ja isäntä huomasi tilanteen vasta sitten, kun uuni oli jo nokinen ja salissa kova savunkatku. Hän avasi ikkunat ja yritti tuulettaa savua pois. 

-      Kaunis uuni oli kuitenkin pilalla ja ruman näköinen. Isäntä yritti jotenkin pelastaa tilanteen ja kun ei muuta keksinyt, alkoi maalata jäähtyvää uunia valkoiseksi. 

-      Siitä seurasi, että maali alkoi kuumalla pinnalla kärytä ja katkua tuli aina vaan lisää, muistelee Pirkko Heikkilä. 

Kuorolaiset auttoivat isäntää tuulettamaan taloa ja siivoamaan enimmät noet pois. Lauluharjoitukset pidettiin sillä kertaa keittiössä, minne oli jo katettu komea kahvipöytä. Eikä kahveja silläkään kertaa jätetty juomatta. 

Hellin tuli Kiikalasta emännäksi   

Eljas Mylläri oli jo ikämies, kun hän solmi avioliiton Kiikalan koulun opettajan, Hellin Laaksosen kanssa. Emännyydestä tuli näin huolehtimaan Hellin-rouva.

Samoihin aikoihin kuoron toiminta päättyi ja Sammattiin perustettiin kirkkokuoro. 

-      Hellin oli muhkean kokoinen emäntä. Hänen mukanaan Myllärin taloon muutti myös Viivi-sisar, joka oli yhtä laiha kuin Hellin rehevä. 

-      Viivi-siskolla oli vaikea kuulovamma ja siksi myös kuulolaite. 

-      Kerran kun oltiin lukusilla, tuvassa alkoi yllättäen kuulua outo, uliseva ääni, jota oli hyvin vaikea paikantaa. Lopulta selvisi, että syynä oli Viivin kuulolaite, muistelee Unto Heikkilä.

Viivi ja Hellin olivat hienoja naisia, juhlissa he esiintyivät joskus hatut päässään. Kun kylän tytönpirpanat sitten leikkivät hienoa naista, heilläkin piti aina olla hatut. 

Hellin ja Eljas Mylläri saivat monta yhteistä vuotta, molemmat elivät pitkän elämän. Eljas Mylläri kuoli vuonna 1977, Hellin-vaimo 1992. Eljas Myllärin perinnöksi jättämä rahasto oli tärkeä perusta, kun Sammatin seurakuntatalolle hankittiin piano. Musiikkimiehen muistoa kunnioittaen paikalle valittiin laadukas soitin.