Kolmen kukan haaste – kun yhdessäkin olisi kyllin?

Paikkarin torppa Sampojuhlien sunnuntaina. 

Sain haasteen ystävältäni: kuvaa kolme kukkaa päivässä, haasta kolme ystävääsi kuvaamaan kolme kukkaa ja sitten vuorostaan nämä ystävät haastavat kolme ystäväänsä ja heidän kolme ystäväänsä ottaa haasteen ja eipä aikaankaan kun koko some peittyy ihaniin kesäkukkiin…

Ja nämä ystävättäret, joista yksi on kuin Saaronin lilja, toinen kuin vieno kissankello, kolmas kuin uljas teeruusu, neljäs aurinkoinen kuin voikukka, viides kuin unelmoiva kielo ja kuudes räväkkä kuin pioni – olisivat varmasti vastanneet haasteeseen – ja voivat toki edelleenkin vastata, mielellään, kiitos!

Kiitos haasteesta, mutta anteeksi, toivorikkaat haastajat, se sai minut ajattelemaan toisin.

Suvisen sunnuntain kukkaloisto Paikkarin pientareella tuo mieleen lapsuuden kukkaretket, loputtoman aurinkoiset päivät, jolloin taapersin vihreän piha-aidan takana olevalle niitylle ja poimin äidille ison kimpun kukkia. Leinikkejä, niittykellukoita, päivänkakkaroita, vaikka minkälaisia sinikelloja, heiniä, apiloita. Tiesin kohdan, johon maariankämmekkä joka kesä uudelleen puhkesi, mutta sitä en koskaan poiminut. Kahden ison koivun juurella oli paikka, josta löytyivät ensimmäiset metsämansikat.

Ja taas, torpan pihapiirissä kukkivat leinikit, lehdokit, juhannusruusut ja mäkitervakot. Joko vanhat omenapuut ovat kukkineet? Onko syreenien aika kohta jo ohi?  Maisema vaihtuvine kukkineen on kuin Sammatin suvivirsi tai muisto lapsuuden kesistä.

Niittyleinikit, katse kohti valoa. 

 Se kukka, josta nyt on pakko kirjoittaa, ei ole näissä kuvissa. Rakastan sinistä väriä, kaunista, intensiivistä sinistä ja hennolla roosalla taitettua sinistä. Rakastan yönsinistä ja hangelle lankeavan varjon sinistä. Kun moottoritien pientareet puhkeavat sinisen lupiinin loistoon, maisemassa on satumaista sävyä. Ollaan kuin avaruusmaisemassa. Siniset niityt hohtavat kesäauringossa, puut ovat vehreimmillään, taivas on sininen. Väreissä on intohimoa ja tunnetta. Mutta kuitenkin.

Tutun kylän tutuissa tuvissa asuu kunnon väkeä, uurastajia, jotka eivät enää jaksa huolehtia peltotilkuistaan niin kuin ennen. Sarka toisensa jälkeen jää kesannolle. Samaan tahtiin, nopeamminkin, lupiinien kasvuston huomaa vallanneen alaa. Kun emäntien ja isäntien voimat hupenevat, kun kaalia ei enää kasvateta eikä porkkanoita kylvetä, lupiini käyttää röyhkeästi tilaisuuden, pahakseen. Sininen kukkamatto valtaa alaa nopeammin kuin arvaakaan. Lupiini on monta vertaa röyhkeämpi kuin voikukka tai nokkonen.

Kun kesä saavuttaa lakipisteensä, lupiinin kukat alkavat kuihtua, sininen hehku vaihtuu likaisenväriseen siemenvaiheeseen ja uudet lupiinisukupolvet kehittyvät siemenkodissa, valmiina viemään tilaa apiloilta, lehdokeilta, leinikeiltä, kellokukilta. Voikukkakin jää niille toiseksi.

Lapsuudessa ihailtiin vanhaa kukkapenkkiä, jossa leijonankidat, tiikerililjat ja lupiinit loistivat kilpaa. Lupiinin kukat leikattiin aina ennen kuin ne ehtivät siementää ja niin ne pysyivät kurissa.

Kuka huolehtisi maantien pientareiden niittämisestä? Kuka jaksaisi torjua salakavalan  sinisen valloittajan? Lupiini on kohta todellinen haaste kesäniittyjen monimuotoisuudelle. Yhden kukan ankara haaste, jonka haluaisin jakaa mahdollisimman monelle. Onhan se kieltämättä hetken verran kaunis, mutta.

Lehdokki, kesän kuningatar.

Pohjakosketuksia

Jos olisin valinnut otsikkoni jenkkimaan bisnesoppaiden mukaan, viesti kuuluisi varmaan näin: tee työtäs laulellen, hyräily voi ehkä joskus riittää, ainakaan älä lakkaa hymyilemästä.

Jokaviikkoinen positiivisuusannos korostaa venymistä, jaksamista, hymyilemistä ja hyvää todistusta lähimmäisestä. Eikä ole pahitteeksi, jos siinä samalla voi fiksusti innovoida, uudistaa työtään ja tehdä itseään positiivisesti tykö. Viisi sanaa, joita ei koskaan saa sanoa, kolme sääntöä, joita ei pidä unohtaa, kymmenen kultaista ohjetta.

Konsulttisedät tietävät ja jakavat tietoaan. Jos olet aina raikas, rakastettava ja raadat muita enemmän… kukapa tietää. Eräänä aamuna heräät ja olet konsernin kallispalkkaisin johtaja. Ihanuutesi on huomattu, taitosi tunnustettu ja niin edelleen. Ja niin he elivät elämänsä onnellisina, hymykramppi kasvoillaan hamaan loppuun asti elleivät sitä ennen kuolleet tai simahtaneet äkilliseen burnoutiin.

Arki antaa toisenlaisia pohjakosketuksia

Muistatteko pikkupomon? Sen, jolla oli KIIRE. Aina niin kiire. Joskus teki mieli vaihtaa kadun toiselle puolelle, kun konttoripäällikkö porhalsi terhakassa etukenossa kokouksesta toiseen. Jos osuit kohdalle, saatoit saada varttitunnin esitelmän siitä, miten herralla itsellään oli niin kiire, niin kiire, taaskin ja tänäänkin – ei sekuntiakaan aikaa… Miten tavallisen arkisen kiireen voikin niin hekumallisen monisanaisesti kuvata ja kokea? Ja miten jostain aina löytyi aikaa sen kertomiseen?

Kuka uskoo, että jonkun erilaisen asian osaajana voisit täydentää oman yksikkönsä osaamistasoa. Eihän tuollaisen toisintaitajan tekemisiä voi kontrolloida? Mistä se oikeasti tietää? Jos se osaa jotain muuta kieltä kuin huonoa englantia, kuka pystyy valvomaan, että se puhuu oikeasta asiasta? Onko se ihan vaan ilkeyksissään opetellut muita juttuja kuin muut ihmiset? Vähitellen sitä alkaa oivaltaa, että ongelma ei ehkä olekaan osaajan osaaminen, vaan työtoverin heikko itsetunto. Onko siihen lääkettä?

Muistatko kollegan, jonka muisti jäi edelliseen työpaikkaan? Siellä tehtiin näin, miksi täällä ei tehdä samoin. Siellä kyllä osattiin hoitaa, tehdä, palkita – miksi et sitten mene takaisin.

Kaikilla muistin vangeilla on elinkautinen. Kun muistin jättiläiset laskeutuvat keinutuoli-ikään, he purkavat aktiivisuutensa, katkeruutensa ja kaikkitietävyytensä yhdistysten hallituksiin. Eikä muisti lopu eikä pomo pääse pomotuksestaan. Ennen meillä aina… Miksi mitään muuta tehtäisiin nykyäänkään – miksi muuten kukaan ei ole kiinnostunut näin mukavasta vapaaehtoistyöstä…

Nerous voi olla hyvin selektiivistä. Ei kuulu minun tehtäviini. Ei kuulu minulle. Ei näissä palkkaluokissa, ei kiitos. Jos se on tärkeää, mikset hoida itse. Sitä paitsi minun esimieheni on MM, ei siis NN.

Siinä ajassa, jonka spesialisti käyttää reviirinsä ja ainutlaatuisuutensa puolustamiseen, tyhmempi olisi hoitanut joutavan pikkuhomman pois päiväjärjestyksestä. Eihän se minulle kuulu, mutta kun se ei oikeasti ole mistään  poiskaan. Normaali asioiden hoitaminen ei valitettavasti aina ole hohdokasta, joskus se on silkkaa työtä, silkkoa sisältä.

Arjen pohjakosketuksista huomaa kasvaneensa aikuiseksi. Ei ole alaa tai ammattiryhmää, joka ei niistä kärsisi eikä paikkaa, jossa niistä pääsisi kokonaan eroon. Ei niin kauan, kuin asioita tekevät ihmiset. Laiskat, lahjattomat, loistavat, leijonat ja kyyhkyset. Ne, jotka aina tienneet, että äidin esiliinan alla on turvallista. En minä, mutta kun nuo muut. Kuka korjaisi peilin, siinä on vikaa.

Oikeilla ohjeilla pysyy pinnalla, vai pysyykö?

Todella menestyvät ja vaikutusvaltaiset ihmiset eivät koskaan tee näin tai sano noin tai valitse väärin. Heidän takaraivossaan takoa nalkuttavat viisi sääntöä, kaksitoista ohjetta ja kymmenen kieltoa. He pukeutuvat oikein, syövät hallitusti, osaavat olla empaattisia, sympaattisia. Heillä on menestyvä puoliso, kaunis koti, kohtuullinen golftasoitus, kauniit lapset, jotka tietävät, kuinka saa ja kuinka ei saa. Elämä hymyilee.

Konsulttisetien ohjeet ja esimerkit ovat iltasatuja aikuisille, illuusio paremmasta elämästä, jonka totuudellisuuden saa kyseenalaistaa. Vaikka joku nämä sadut totena julkaisisi.

Satuolennot eivät koskaan karauta kiville. Ei ikinä.

Oletko oman elämäsi Barbie? Tiedätkö, Ken olet?

Ehkä elämä satuolentona ei edes olisi hauskempaa.

Otsikkokuvassa kanavan portteja Reininmaalta. Jotta pohjakosketuksia ei tulisi, tarvittiin monimutkaista tekniikkaa. 

Minun ylpeyteni

Minulla on oma ylpeyteni. Sitä hyvin tavallista lajia.

Minä en haluaisi, että minun ylpeydestäni ja yksityisimmistä asioistani keskusteltaisiin julkisesti tai ”avoimesti”.  Se on minun juttuni, ei muiden.

Kun minä olin pieni, meidän luokalla oli tyttö, jonka kirjoitus oli kauheaa töhryä. Se oppi kyllä, mutta minä en tiedä, oppiko se tyttö ikinä esimerkiksi virkkaamaan tai neulomaan. Opettaja sanoi, että sen pitää antaa töhrätä, kun nykyään kuulemma ei saa enää poisopettaa vasenkätistä. Sille voi tulla puhevika. Vanhoina hyvinä aikoina se olisi pantu ruotuun.

Entisaikaan aikuiset kyllä saattoivat puhua seksistä ja muusta sellaisesta, mutta ne kuiskailivat ja vihjailivat tai olivat hiljaa. Sillä oli puolensa. Yksityisyyttä kunnioitettiin.

Helppoa ei ollut, kun joskus tihkui julki, että se ja se hakkaa vaimoansa tai kiusaa lapsiansa ja ryyppää perheen rahat. 

Turvalliseen kotiin ja vakaisiin ihmissuhteisiin kaikilla on oikeus. Kotietsintöjä ja tarkastuksia saa tehdä vain poliisi ja sekin luvan perästä. Hyvä niin.

Minä olen tehnyt työtä kaikenlaisten ihmisten kanssa ja meillä on sujunut ihan hyvin, vaikka yksityiselämässä on oltu erilaisia. Minä olen ylpeä kaikista kavereistani.

Puhutaan jo välillä jotain muuta.