Niitä on 2000, ja jokainen niistä on aarre

H Ahtela ja pelkistetty maisema.

Pakenin sadepäivää Ateneumin saleihin. Esillä on – huhtikuun puoliväliin asti – Tuomo Sepon museolle lahjoittama kokoelma – tai oikeastaan pieni osa siitä. Lahjoitettuja teoksia on lähes 2000, esillä on niistä noin viidennes. Otsikolla Valo muuttaa kaiken.

Ina Collianderin pyhät kuvat pysäyttävät, tässä vain pieni otos. 

Näyttely on taiten koottu. Kierroksen alussa on hillitty Vionoja, loppupuolella värikäs Rafael Wardi. Siinä välissä harras Ina Colliander, M Ahtela ja monet muut. Näyttely toimii kuvataiteen oppituntina ja katsauksena siihen, mitä hienoimmat mestarit ovat saaneet aikaan. Parasta on se, että samalta tekijältä on useampia töitä. 

Haastattelussa Tuomo Seppo kertoo, kuinka pitkä yhteistyö ja ystävyys taiteilijoiden kanssa loi aivan uusia ulottuvuuksia: pitkään taiteilijan työtä seurannut keräilijä muuttuu ystäväksi ja näkee kehityskaaret tuotannossa. Osaa niistä näyttelykin valottaa. Hyvän taiteilijan tunnistettava käsiala säilyy läpivuosien, vaikka taiteilijan kädenjälki onkin kuin peilikuva, ikää heijastava.

Reino Hietasen töitä kokoelmassa on paljon. 

 

Miksi muuten puhumme keräilijästä? Ikään kuin taidekokoelman rakentaminen olisi jotenkin satunnaista ja impulsiivista. Eikö kerääjä olisi tässä oikeampi ilmaus. Ihminen, joka käyttää suuren osan energiastaan, ajastaan, tunteistaan ja varoistaan taidekokoelman kartuttamiseksi. Parasta kai olisi, jos kerääminen unohdettaisiin kokonaan – keräänhän minäkin aina välillä pyykkejä narulta ja puolukoita metsästä. 

Viisaampaa olisi liittää tähän joku sana, joka kattaisin kaiken sen inhimillisen tunneasteikon, joka taideteosten hankkimiseen liittyy. Sellaista työtä ei Tuomo Seppo olisi hankkinut, joka ei olisi sytyttänyt sielussa jotakin.

Näyttelyn viimeisessä salissa, ennen Tuulikki Pietilän kokoelman esittelyä on esillä Tuomo Sepon kutomia mattoja. Isoäitini oli arvostettu matonkutoja, hänen työnjälkensä oli suoraa ja siistiä, värit kohdallaan. Isoäitini olisi hyväksynyt kaikki Tuomi Sepon matot, arvostanut niitä.

Mietin, muodostaako harrastajan – jos noin laajaa keräämistä voi edes harrastukseksi sanoa – aikaansaama taidekokoelma jollakin tavalla erilaisen kokonaisuuden kuin ’virallisen’ järjestelmän rakentama. Rahaa virallinen taho voi käyttää enemmän, mutta sydäntä? Museoiden kokoelmista vastaavat ihmiset, ehkä monet ihmiset. Tekevätkö he enemmän kompromisseja kuin ne, jotka toimivat rakkaudesta taiteeseen? Onko olemassa joku sellainen kaava tai malli, jonka mukaan instituutio ostaa töitä?

Kun palasin kadulle, oli alkanut sataa uudelleen, sakeammin. Jostain syystä se ei häirinnyt ollenkaan. 

Valo muuttaa kaiken.

Tämä kuva on Taidekeskus Salmelan näyttlystä 2013. Ateneumissa oli siis myös tuttuja, Reino Hietasen sininen jää mieleen. 

Talvi luovuttaa

Lumen ote kirpoaa, rannat paljastuvat, pälvet laajenevat. 

Mennään kaatamaan koivu, joka kasvaa liian lähellä rantaa. Oksat on helppo kerätä jäältä, viedä odottamaan kesää ja silppuria.

Ulappa elää valossa, valo elää ulapan yllä. 

Pilvet liikkuvat lakeuden päällä, 

kirkkaus ja varjo vuorottelevat. 

Vielä se kantaa, mutta kuinka kauan?

Päivällä aurinko lämmittää kiviä ja talven kohmeisuus alkaa paeta niiden ympäriltä.

Kivien lomaan on kinostunut lunta, jäätynyt ja kinostunut. 

Kivien keskellä sulaa jähmettynyt aallokko.

Rannan tuntumassa näkee, kuinka tuuli on 

viskonut kaikkialle oksia ja lehtiä. 

Kun talvi on lähtenyt, kevättuuli vie roskat mukanaan.

Rantapolulla kohtaa vuodenajat. 

Syksyn lehdet, talven jäänteet, kevätlumen, 

joka kuluttaa vanhan pois.

Maisema on tunne

Maassa, jossa vuodenaikoja on kahdeksan, kaikki ajat eivät satu samaan aikaan kaikkialle. Kotimaanmatkasta voi tulla aikamatka vuodenaikojen välillä.

Tie eteläisen Suomen sulavien lumenriekaleiden keskeltä pohjoiseen vei sakeaan pyryyn ja pakkaseen. Napapiirin pohjoispuolella, Väylän vartta pohjoiseen ja vähitellen alkoi täysi, todellinen talvi. Valkoista lunta niin, ettei näkyvyyttäkään paljon ollut. Ellei aikamatkaa, niin aikamoista matkantekoa.

Seuraavana aamuna kaikki oli niin kuin ei mitenkään muuten olisi voinut ollakaan. Postikorteissa kaikki näyttää aina tältä. Raikas pakkanen, aurinko korkealla heti aamusta ja ladut hiihtäjää varten viimeisteltyinä. Sukset alle ja nenä kohti aurinkoa. Talven parhaat viikot olivat käsillä, laduilla riittää väkeä, ruuhkaksi sitä ei voinut sanoa, mutta hilpeäksi tungokseksi, ainakin hetkittäin.

Latu tekee hiihtäjälle hyvää. Se saa sielun tyyntymään, antaa rytmin liikkeeseen, hengityksen vauhtiin. Katse poimii valkean väylän pienet nähtävyydet, suurten kuusien katveeseen muodostuneet peikonpesät ja naavaisin oksin taivasta harovat puut. Valkoisen lumisen kentän ja sitä reunustavat metsät, korkeana valkoisena hohtavan tunturin.

Aurinkoisesta talvimaisemasta voisi kirjoittaa sadun tai runon, sillä saduissa tai runoissa tunteilla on pääosa. Maisema on ilokseen liikkuvalle tunne. Jos keli ei suosi, tukikohdan sohva ja sauna suosivat, ruokapaikat hemmottelevat.

Etelään palatessa lumet hupenevat silmissä. Ajetaan Väylän vartta ja katsellaan maisemaa Ruotsin puolelta. Tie nousee korkeammalle ja Tornionjoki näyttää majesteettisuutensa. Suomen puolella tie on lähempänä vettä ja Väylää, joen mittasuhteita ei kulkija oivalla.  Avara väylä on paikoin jo sula, valoisaa lunta kaikkialla. Hyvin hoidettuja ruotsalaistaloja pihapiireineen, mutta myös mökkejä, joiden portaille lumi on kinostunut. Kaikissa tuvissa ei talven mittaan ole käyty.

Pohjois-Pohjanmaan lakeuksien yllä viipyi aamun tunteina pilvi. Lumi haihtui ilmaan. Pohjoisen talvi vaihtui kevättalveen, kevättalvi kevääseen.

Kotimaan kulttuuri on koko ajan läsnä, kun kuljetaan etelästä pohjoiseen ja takaisin. Viittoja museoihin, kaupunkeja, paikkoja, joissa kiteytyy suomalaisuuden historia. Mahtipontista tai kipeää, kaikkea kaikille. Matkalainen, jolla on aikataulu ja päämäärä, joutuu painamaan kaasua ja ajamaan ohi.

Oulussa tienviitta vie Teuvo Pakkalan jalanjäljille ja kaupungin keskustaan ajava näkee puutalot, joiden pihoilla Pojat seikkailivat, Paavo Rintalan kertomana ja Mikko Niskasen ja Loirin eläväksi kuvittamina. Suomen keskipisteen vaiheilla ylitetään jäistään vapautuva apea Lamujoki ja mieleen nousee Pentti Haanpään, suuren sanataiturin kohtalo. Maisema on tunne myös siksi, että sen olemukseen liittyy elämää ja kokemuksia, omia ja jaettuja.

Isä, hei!

Isä, hei!

Muistatko, kuinka istuimme keittiön ikkunan ääressä ja katselimme lumisadetta ja tiellä ajavia lumiauroja? Eilen oli taas sellainen ilta, lunta satoi hiljaa, katulamppujen valossa. Aamulla oli niin lämmintä, ettei aura-autoja tarvittu.

Muistatko, kun iltaisin lampun valossa istuimme ja puhelimme tutuista ja elämän varrella vastaan tulleista ihmisistä? Tapasin yhden kaukaisen tutun ihan hiljattain ja huomasin, että sinä olisit ollut se ainoa ihminen, jolle olisin voinut siitä kertoa. 

Eikä meidän olisi tarvinnut selitellä, olisi heti tiedetty ja muistettu. Nämä muut ihmiset, niille pitää taustoittaa ja selittää, ole siinä sitten spontaani.

Muistatko, kuinka me aina yhdessä suunnittelimme syntymäpäiviä ja kuinka odotit veteraaniystäviesi vierailua, yhdessä laulettua Iltahuutoa ja sitä tarinointia, joka täytti pienen tuvan kokonaan. 

Nyt olisi sadas syntymäpäiväsi, varmaan juttua taas riittäisi. Ikätoverien joukko on nopeasti hupenemassa, iltahuudon aika on monella jo tullut.

Muistatko, kun minä olin pieni tyttö ja sain aina turvaa sinun kädestäsi.

Muistoja on niin monta ja tällaisina päivinä ne tulvivat mieleen ja silmiin.

Kiitos, isä.