Matka Taajamaan

Tunnen Taajaman, vuosien, jopa vuosikymmenien takaa. Viime vuosina ei reitti ole sinne suuntautunut, joten kun tarjoutui tilaisuus, lähdin katsomaan tuttuja maisemia.  

Muistoni ovat ruusuisia. Taajamaan lähdettiin aina keväällä, ajettiin heräävän luonnon läpi, katseltiin viljavainioita ja herääviä pihapiirejä, kauniisti rakennettuja taloja ja niiden piharakennuksia. Mansardikattoja, harjakattoja, kattojen yli kurkottavia lehtipuita, avaria pihapiirejä. Huviloita. Taajaman keskustan muodostivat muutamat kauniit puurakennukset kirkon ja venerannan välissä. Taajama oli idylli, jota kehysti sinisenä läikehtivä vesi. Syysretkellä nautittiin viljapeltojen ja puiden väreistä, paratiisiomenoista. 

Ajoimme sovittuun kohtauspaikkaan maitolasinvalkoisena kevättalven pilvipäivänä ja varjoton valo paljasti routaiset, nuhruiset tienpenkat ja hupenevat kinokset. Talvi sinnitteli vielä, ankeana ja melkein kaikkensa luovuttaneena, kevät ei ollut tullut. Järvi oli paikoitellen tummaksi painuneen jään ja valkoisten lumilaikkujen peitossa, virtapaikoissa sulaa, kukaan ei enää uskaltautunut jäälle. Taajaman kannalta asetelma oli kieltämättä epäedullisin mahdollinen.

Tiet olivat uudet, päällystetyt, hyvin opastetut. Viittoja lukiessani kaipasin vanhoja nimiä ja kylien paikkoja, nyt pääsisin Taajamasta sujuvasti naapuritaajamaan ja seuraavaan. Enää ei taida olla niin väliä sillä, minkä nimiset kylät jäävät matkan varrelle. Liikenne on nopeaa, sujuvaa ja mittasuhteet sen mukaiset. Kukaan ei enää pysähdy yhden kylän takia.

Taajaman idylli oli kadonnut tai ainakin peittynyt uuden ajan alle. Siihen, missä ennen oli peltoa, oli nyt viskattu kuormallinen rivitaloja. Kylänraitin tuolla puolen kohosi tehdasrakennus, liikekeskuksen suunnalla elementtitalot olivat niitä samoja, joita on rakennettu tämän maan kaikkiin dynaamisiin taajamiin.

Harmaata betoniarkkitehtuuria, lastulevyä ja lateksimaalia, virttynyttä luksusta jumalaisen kauniin maaseutumaiseman tilalla. Yhtä melko uuden näköistä rakennusta korjattiin, toinen taisi odottaa vuoroaan. Merkkejä ajasta ja elämästä, joka pian olisi aikansa elänyttä.  

Kaksi ala-astetta, yläaste, lukio ja joku muu koulu tekivät Taajamasta koulutuskeskuksen, sunnuntairauhaansa uinuvat kaupat tekivät Taajamasta kaupan solmukohdan.Uskokoon esitettä ken tahtoo. 

Tiet oli aurattu ja hiekoitettu, hautausmaalla polut olivat iljanteisen liukkaita ja vain isoimmat avattu talvisille kävijöille. Jos olisin löytänyt etsimäni, olisin joutunut kahlaamaan läpi koppuraisen hangen, se olisi pettänyt allani. En löytänyt, enkä löytänyt paikkaa, mistä kysyä. 

Apea valo ja Taajaman harmaa, uupunut ilme jäivät vaivaamaan. Kesällä olisi varmasti kauniimpaa, mutta.

Meidän tehtävämme on nostaa Suomi ahdingosta, saada vienti vetämään ja pyörät pyörimään hyvinvointia kymmenien taajamien asukkaille, koko kansalle.

Jos Taajaman väki tyytyy ankeaan, harmaaseen, taistelunsa luovuttaneeseen maisemaan, kuinka se voi nousta ja terhistyä? Saako se uskoa ja luottamusta siihen, että kovalla työllä ja hetken kieltäymyksellä elämä voisi ottaa askeleen parempaan?  Osaammeko me luoda uutta ja ainutlaatuista ja valloittaa maailman, kun hädin tuskin saamme kotinurkat pysymään jonkinlaisessa ojennuksessa? Kuka näkee ja nostaa toisten näkösälle meissä piilevän ainutlaatuisuuden? Onko kotiseutukaan enää pelastettavissa?

Suomalaisia tuotteita eivät ideologisista syistä osta muut kuin suomalaiset. Kaikki muut vertaavat sitä kaikkeen muuhun tässä maailmassa tuotettuun. Suomalaisen tuotteen poimii ostoskärryynsä kuka vain, jos se on riittävän laadukas, kestävä ja ominaisuuksiltaan ainutlaatuinen. Emme kykene kilpailemaan massatuotannolla ja juuri tämä meidän pitäisi osata kääntää eduksemme. Meidän pitäisi luoda yksilöllisiä  tuotteita, joiden lisäarvona on elämys ja tunne jostakin lähes saavuttamattomasta. Luksus.

Luksusta ei ole korealla tapetilla verhoiltu lastulevy, luksusta on ajan patinoima hirsiseinä. Luksusta ei ole betonielementti, vaan taidolla sommiteltu kiviseinä. Luksusta ei ole uusi uuden vuoksi ja vanhan kustannuksella, vaan luksusta on historian eri kerrosten rinnakkainelo ja kulttuurin kerrostumat.

Mutta kuinka me voimme nousta maailman tietoisuuteen, kun me emme näytä edes sitä, että tiedostamme oman kotiseutumme arvot ja merkityksen?

Kiinnekohtia – muistoja

On esineitä. Ja esineitä. Monta, joiden parasta ennen päivä oli jo, loppuun käytettyä. Sellaisia, jonka arvo ja merkitys ovat muilta salattuja. Silti arvokkaita.

Katselen, kosketan varovasti. Avaan varovasti taitteisiinsa kellastuneen liinan, kiillotan hellästi hopean pintaa. Kosketus, joka joskus oli arkea, on pyhä muisto jostakin kaukaisesta, pois menneestä. Jos katselet minua tällä hetkellä, näet, mutta et tavoita ajatusteni ydintä. Se on vain minun, sillä ne, jotka voisivat jakaa tunteen, ovat tästä todellisuudesta kaukana.

Elämän kiinnekohdat, muistot, ovat tärkeintä pääomaa, josta voi olla kiitollinen. Muistot, jotka kiteytyvät mieleen ja heräävät eloon tällaisina päivinä. En tahdo muistoesineitä, tahdon vain pitää lähelläni ne esineet, joissa muistot asuvat.

Ihmiset, kohtaamiset ja heidän lähellään eläminen ovat kasvattaneet. Enkä enää usko, että vanhempi voisi lapselle voisi opettaa sellaisia elämän arvoja, joita hän itse ei hyväksy tai noudata. Sillä vain hyväksytty ja yhdessä noudatettu normi voi toimia.

Voiko lasta edes kasvattaa, eikö puukin kasva kasvattamatta, siihen suuntaan, jonka tuuli ja maaperä ja valo sille näyttävät. Vanhemman rooli on rakastaa, yrittää suojata tuulelta, olla tukena ja varjona ja huolehtia ravinnosta. Siinä on kyllin, jos tekee parhaansa.

Kasvattaja on vanhempi, sisarus, isovanhempi, mutta yhtä hyvin kasvattaja on naapuri, läheinen, tuttu. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä – ainakin, jos kylä on arvoiltaan ja arvostuksiltaan riittävän yhtenäinen.

Kylän merkitys tuskin vähenee, vaikka lapsi aikuistuukin, sillä koko elämän mittaisen  matkan me teemme yhdessä toisten kanssa. Sama huolenpito, joka saattelee lasta, tukee vanhusta viimeisellä taipaleella. Elämä on kehä, jolla me vaellamme.

Puhutaan yhteisöllisyydestä, sillä ennen itsestään selville asioille pitää tässä maailmassa on yhteiskunnallisesti hyvältä kalskahtava nimi.

Muistan hymyn, äänenvärin, naurun. Mieleeni on jäänyt tyylitaju, sydämen sivistys, luonteva arvokkuus. Muistan huolenpidon, joka konkretisoitui keittiön pitkän pöydän ääressä, nauruna, jutteluna, tunteena siitä, että kuului joukkoon ja oli hetken osa isoa perhettä. Muistan tuoksun, joka oli aivan omanlaisensa sekoitus puhdistusaineita ja työmatkoilta tuotuja aromeja. Muistan, enkä voi luovuttaa muistojani kenellekään, ne ovat vain minun.

Tänä päivänä olen surullinen, vaikka olen tiennyt, että tämäkin päivä joskus tulisi. Elämää ei voi harjoitella, sitä voi vain elää. Vaikka on ikävä, tästäkin päivästä on lupa olla kiitollinen.

Kun minua ei enää ole, monet rakkaat, kuluneet tavarat muuttuvat pelkiksi kuluneiksi tavaroiksi. Vielä ne ovat muistoja, jotka koen kaikilla aisteilla. Voin vain yrittää kirjoittaa niitä näkyviin, mutta en tiedä, osaanko, onnistunko. Minun on luotettava siihen, että yrittäminenkin merkitsee jo jotain.

Kiitos muistoista, hyvää taivasmatkaa!

Marraskuun taivas

Werlanderintie, Niemenkylän virkavierun kohdalla.

Marraskuun taivas kylän yllä. Ilmassa tuoksuu, pakastuu. Sytytetään valoja, raivataan tilaa pimeältä. Tumma maa, jossa on annettava katseen kulkea rauhallisesti, yön väreihin totutellen. Siellä ne ovat, tallella niin kuin kuu, paikoillaan.

Seuraavana aamuna kuulaus on vaihtunut sateeseen. Vesi piiskaa viimeisiä lehtiä, puutarha pukeutuu harmaaseen. Kun sade taukoaa, pensaat sinkoilevat pikkulintuja.

Se, joka tänne on juurtunut, pysyy nyt sijoillaan. Turvaa siihen, mikä on aina tiedetty ja osattu. Turvaa siihen, mitä on. Uuden rakentamisen aikakin on, mutta se ei ole tämä.

Sammatin kirkkomaan vanhaa puolta, taustalla lainajyvästö.

Vanhan puun viisaus on hiljaisuutta, kuuntelua. Elämä kiteytyy tarinoiksi. Sytytä lamppu ja avaa aikakirjat, sytytä kynttilä ja kuuntele sieluasi.  

Pyhäinpäivän aikaan kirkkomaalle syttyvät elävät tulet. Sukupolvet ovat läsnä, lähellä. Muistot, mielikuvat. Rakkaat, lämpimät muistot. Rakas, kirpeänsuloinen ikävä. Kiitos, että olitte, kiitos, että teitte niin monta muistoa.

Sammatin kirkko

34 vuotta sitten

Isä soitti. Äiti oli varhain aamulla kuollut. Hän oli saanut kohtauksen, mutta elvytys ei ollut auttanut. Äiti oli poissa. Minun oma, ainoa äitini.

Yli puolet elämästäni olen ollut äiditön, viimeiset vuodet täysorpo. Olen elänyt jo pitempään kuin äitini koskaan ehti elää.

Päivä, jona äiti kuoli, oli kaunis ja aurinkoinen. Hämeenpuiston vaahteroiden lehdet olivat pudonneet, niiden keltainen loimu peitti maan. Rapeana kahisevat lehdet kerättiin pois, ennen kuin ne maatuivat ruskeaksi massaksi. Ilma oli raikas ja vaikka oli syksy, tuntui siltä, että maailmassa kaikki olisi mahdollista ja oikein, kunhan vain tarttuu toimeen ja tekee. Sitten soi puhelin.

* * *

Päivä, jona äitini siunattiin haudan lepoon, oli viileä, pilvipoutainen. Seuraavana aamuna, kun menimme keräämään muistokortteja ja seppelenauhoja, haudan kukkaset olivat kuurassa. Pakkasen jälkeen ne alkoivat nopeasti lakastua.

Niinä päivänä, kun isän kanssa järjestelimme hautajaisia, meille kehittyi yhteinen sanaton kieli. Monta asiaa kumpikin oli ajatellut samalla tavalla eikä juuri mistään tarvinnut pitkään neuvotella. Tehtäisiinkö näin, tehdään vaan. Siniset vai punaiset kukat? Orvokit, tummansiniset. Tämä vai tämä? Toinen viittasi kädellä oman valintansa, silmät märkinä.

Se kieli ja yhteys säilyi ja lujittui. Me, jotka olimme aina olleet läheiset, tulimme vielä läheisemmiksi.

* * *

Suru, jonka silloin saimme, on yhä olemassa. Mutta suru on muuttunut, aluksi sielua jyränneestä kokemuksesta on tullut voimavara. Kesti pitkään, ennen kuin surun osasi oivaltaa lahjaksi. Kyllä se ohi menee, sanottiin. Onneksi ei niin ole käynyt. Kyllä sinä osaat jatkaa, suru muuttuu, sanottiin myös. Niin myös kävi. Ihmiselle voi kirjoittaa muistokirjoituksen, surulle ei.

Elämä toi uutta, uusia kohtaamisia. Joskus ajattelen – mitähän äiti olisi tähän sanonut – mitä äiti olisi tästä ajatellut -– olisiko äiti tämän hyväksynyt? Ja samalla pohdin omaa suhdetta lapsiini. Luotanko lapseen – kun kysymys oikeasti on siitä, osaanko luottaa siihen, että olen äitinä tehnyt parhaani, antanut oikeat suuntaviitat.

Vaikka äiti olisi olemassa, äiti ei voi olla läsnä kaikessa lapsensa elämässä. On vain luotettava siihen, että on antanut riittävät tiedot ja taidot niin, että lapsi osaa valita. Valita oikein tai valita niin, että lopputulos on hänen kannaltaan paras ja oikeaan suuntaan vievä. On luotettava siihenkin, että lapsi osaa ottaa virheistään opiksi.

Vieläkin on kaapeissa äidin mankeloimia liinavaatteita. Niitä, jotka olivat isän mielestä liian hienoja arkikäyttöön. Ja sielun sopukassa muistoja, joita muistetaan arkena ja pyhänä. Hienoja ja sileitä.