Ajatusten kenkäheinät

Hyvä kenkäheinä on vahvan vihreää ja sileää. Se pitää lämpimänä, suojaa ja antaa pehmoisen askeleen. Hyvä kenkäheinä lienee ekologisin tuote, johon ihminen voi pukeutua.

Mieleen tarttuva teksti on kuin kenkäheinä ajatukselle, se lämmittää, vaimentaa kovaa todellisuutta ja siivittää.

Tutustuin Lapinmaahan ensimmäisen aikuisten ihmisten työni kautta. Tuntemattomasta maasta ja sen kansasta piti koota tietoa ja oppia tarinat. Oppaakseni, onnekseni, ponnahti kirjaston hyllystä Samuli Paulaharju. Luin kuvauksia ja kertomuksia, muisteluksia. Tutkin kirjojen yhteydessä olevia sanastoja ja sananselityksiä. Moni paikannimi ja käsite sai luontevan selityksensä.

Paulaharjun ihmiset elävät luonnon rytmissä, lähellä metsää ja vuodenaikojen vaihtelua. Lapinmies, usein vailla virallista nimeä, rakentaa ja korjaa eloa vesiltä ja suurilta selkosilta. Myyttisimmillään Paulaharju on Tunturien yöpuolta kuvatessaan – miten olisi eepikon ura voinutkaan jatkua, jos ymmärtämätön kritiikki ei olisi säikäyttänyt.

Paulaharjun kirjoja on kertynyt ja kertyy omaan hyllyyn epäsäännöllisen säännöllisesti. Nykyään niitä voi lukea myös verkossa, mutta tunne ei ole sama kuin kansiltaan virttyneissä Lapin muisteluksissa. Suomen Lapin ohella Paulaharju on kuvannut elämää Ruotsin puolella ja lakeuksilla. Kun Härmän mummat pääsevät kirjan sivuille, heihin kiintyy niin kuin isoäitiinsä.

Jos Paulaharju on tieteellinen, runollisesti kuvaileva ja seesteisissä menneen ajan tunnelmissa viipyvä kirjoittaja, Mukka oli toista maata. Upeaa kieltä, mutta myös ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan yhtä lähellä luonnonkiertoa kuin laajoissa metsissä ja tuntureilla asuvien puolivillien porojen ja muiden eläinten. Kiimaa, kuolemaa, elämää, syntymän ja kuoleman näytelmiä. Vangitsevia lukukokemuksia ihmiselle, joka juuri oli tavannut ensimmäiset tunturinsa. 

En aikanaan kyseenalaistanut enkä kysellyt, vaikka myöhemmin eroavaisuudet Paulaharjun seesteisten tietäjien ja oman kulttuurinsa arvokkaiden edustajien välillä olivatkin selkeästi nähtävissä. Ihmisen erilaiset särmät kuvataan, vaihtuvassa valossa.

Miten liian varhain lähtenyt Mukka asemoituu tähän aikaan? Vieläkö mestaria arvostetaan – joko taitavaa sanankäyttäjää osataan lukea oikein? Kuka on Mukan seuraaja?

Kuva Lapista ja lappilaisesta ihmisestä on monelle vieläkin kuva entisestä. Tumman tunturiyön tarina, maassa, jossa velhot hallitsevat ihmismieltä. Kertomus on yhä salaperäinen ja arvaamaton kuin revontulten loimu.

Urbaani Lappi on haasteellinen kuvattava. Kehitys ei ole pysähtynyt, nykyaika on läsnä Rovaniemen raitilla, kun nuoren Jari Tervon sankarit sekoilevat, sotkevat asiansa ja elämänsä. Lapin lumoa – ehkä, mutta enemmän tarkkaa ajan ja ihmisten kuvaa. Kenkäheinää? Nämä sankarit kiskovat jalkoihinsa tennissukat ja lenkkarit, ovat ainakin siinä lähempänä meitä etelän kasvatteja – vai eikö sittenkään?

Kun sileä kenkäheinä on Katja Ketun ajatus ja kieli. Sanoja, jotka kuvittavat tapahtumia Jäämeren rannalta Siperiaan. Olisi ehkä väärin leimata hänet lappilaiseksi kirjoittajaksi – sillä tämä teksti ei tottele mitään leimaa eikä alistu luokitteluihin. Katja Ketun teemat syleilevät maailmoja eivätkä suostu kunnioittamaan rajoja.

Sanojen runsaus, kielen ilmeikkyys, verbaaliset löytöretket saavat aikaan sen, että lukeminen etenee hitaasti, on luettava sanoja, risteileviä ja mutkittelevia juonia ja tutkittava ihmisiä. Jännite kantaa ensimmäiseltä sivulta loppuriveille asti, ei näitä kesken voi jättää. Tunnistan Paulaharjun kielen ja sanojen kauneuden, mutta tavoitan myös mukkalaisen vimman ja kiiman. Tunnistan jatkumon, jossa tarinat versovat yhä rohkeampina.

Juuriaan ei Katja Kettu kiellä. Siksi legendat ja todellisuus sekoittuvat maagisella tavalla toisiinsa, siksi puhe on ilmeikästä ja ihmiset ankaran luonnon kasvattamia.

Lappi elää kirjoissa, sävykkäänä ja elinvoimaisena. Lappi tulee kirjallisuuteen, uudistuvana. Eikä se koskaan ole pois lähtenytkään.

Kuvissa on mukana Ernst Mankerin kirjoittama ja muun muassa Åke Gustafssonin kuvittama upea De åtta årstidernas folk. Julkaisuvuosi on 1974, kirja on ollut saatavissa myös suomenkielisenä. 

Lukemisen ääni

Olen lukenut saman montamonta kertaa. Pieni pojantytär kiipeää syliini, antaa kirjan käteen ja pyytää lukemaan. Katselemme yhdessä kuvia, luen tekstit, yhdessä lasketaan, montako pupua tai lintua on sivulla.

Kun olemme viimeisellä sivulla, hän pyytää, että luetaan uudestaan. Ja niin luetaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Lämmin sylihetki sanojen ja kuvien äärellä jatkuu.

Toivoisi, tahtoisi, haluaisi, että aikuisille tarkoitettu tekstikin luettaisiin uudelleen… Vain luettu teksti on elinvoimaista. Lukiessa teksti syntyy uudelleen. Onko kuvakirjan tekstiä kuuntelevan lapsen kokemus aina sama, vai kasvaako kuvista ja sanoista uusia mielleyhtymiä, niin kuin aikuisella?

On kirjoja, joiden lukukokemus vaatii päästä paperille tai blogiin, tuoreena, lähes höyryävänä, heti. On kirjoja, joita ei osaa laskea kädestään ennen kuin viimeinenkin sana on luettu.

Mutta on kirjoja, joita voi luonnehtia lukutuotteiksi, sielusta ja mielestä nopeasti huuhtoutuviksi. Onneksi, tai sittenkin, valitettavasti.

On kirjoja, jotka elävät voimallisesti kuunneltuina, äänikirjoina. Aikuinen pääsee lähelle samaa kuuntelemisen ja elävän äänen kokemusta kuin pieni lapsi – vaikka sylin virkaa toimittaa tuoli tai auton istuin.

Vanhan isännän tapa oli merkitä jokaisen omistamansa kirjan viimeiselle sivulle se päivä, jona hän oli kirjan saanut luettua. Vanhan isännän kirjasto ehti hajota, ennen kuin se luetteloitiin, tuskin luetteloimista edes ajateltiin. Kirjoista ja siitä, miten ja milloin niitä oli hankittu ja luettu, olisi voinut koota elämäkerran, ihmisen sivistymisen tiekartan. Vaikka sivistys ei koskaan olekaan ainoastaan lukemista.

Lukemisen ääni on hiljaisuus, sivujen vaimea rapina. Lukemisen äänen voittaa sateen ääni ikkunaa vasten, takkatulen ratina, kahvinkeittimen lorina. Lukemisen ääntä säestävät huokaukset, naurunpyrskähdykset, tuolin natina, vaitelias elämä.

Nostan katseeni kirjasta. Musta lintu istuu vanhan omenapuun oksalla. Katselee tovin ikkunan suuntaan, lehahtaa tiehensä. Nopeana kuin luettu sana, äänettömänä.

Isänmaallinen lukukirja

Joskus keskikoulun loppupuolella oppikirjaksi tuli Isänmaallinen lukukirja. Sen kanssa elettiin ainakin vuosi, ellei kaksi. Äidinkielen tunneilla tutkittiin suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, eikä ihan pieninä haarukkapaloina, mukana oli lastuja ja vuoloksia Juhani Aholta ja muilta mestareilta.

Kirjan sisältö oli sitä, mitä otsikko lupasi. Suoraselkäistä, havumetsän tuoksuista tekstiä, jossa hongat humisivat, kalliot hohtivat harmauttaan, pellot olivat viljavia, kuuset tuoksuivat pihkalle ja koivut vastasidotulle saunavastalle. Rukiista leipää ja kirnupiimää. Kotomaamme koko kuva, jonka oikeellisuutta kukaan ei kiistänyt.

Isänmaallinen lukukirja tuskin olisi edes mahdollinen oppikirjan nimi peruskoulun aikakaudella. Mekin kasvoimme siitä ulos, yllättävän nopeasti. Me, kohta radikaaleiksi kuusikymmenlukulaisiksi muuttuneet kirkassilmät, emme asettaneet kirjaa tai sen sisältöä koskaan kyseenalaisiksi. Tuli orvokkikabaree, alkoivat soida protestilaulut ja Prahan kevät lavensi tajunnan ja oli alkusoitto kansainvälisten asioiden tiedostamiselle.

Lukukirjan otsikko ehti unohtua, joku oli kai vienyt kirjansakin divariin, luovuttanut nuoremmalle sisarukselleen tai ainakin unohtanut siniselkäisten Nuorten Toivekirjaston kirjojen väliin hyllyyn, paikkaan, josta se käsiin osui. Siihen aikaan lukukirjat olivat kestävää laatua ja samaa opusta saivat koko pesueen kersat käyttää. Kun ei sisaruksia ollut, on joitakin hyväkuntoisia kirjoja tallella. Kyllä niitä silti säädetty määrä luettiin. Kirjoihin piirtely ja muu ’sotkeminen’ olisi ehkä näkynyt huolellisuusnumerossa.

Millaisen Isänmaallisen lukukirjan tämä aika tarvitsee?

Riittäisikö yksi lukukirja enää kokonaisen kouluvuoden ajaksi? Kiehtooko nykynuorta kirja, jonka kuvat kansikuvaa lukuun ottamatta olisivat vain kielikuvia? Puhuttelisiko kovakantinen, jämäkkä olemus? Onko kirja enää edes esine, jonka nuori haluaa omistaa?

Maailma on tullut kotiovelle, astunut sisään ja maailman uutiset pyyhkivät tajuntaa tasatunnein. Mikään ei järkytä niin kuin uutiset joskus kouluvuosina järkyttivät. Katukuva on monenkirjavampi kuin koskaan. Vanhempien sukupolvien kertomukset kosmopoliittisesta Viipurista eivät enää ole pelkkää satua: meillä on keskellämme useita kansallisuuksia ja erilaisten äidinkielien puhujia, edellytykset aitoon kosmopoliittiseen isänmaahan ovat olemassa. Ovatko muistot saaneet kultahippuja harteilleen vai onko aika muuttunut: yhtä auvoisalta ei rinnakkainelo aina tunnu. Meillä on vielä kasvamista uuteen moniarvoiseen yhteiskuntaan.  

Olisiko uusi Isänmaallinen lukukirja sellainen, jossa yhdistyisivät kurdilasten, somalilasten, vietnamista tulleiden ja muiden isänmaalliset kertomukset ja kokemukset? Ratkaisu olisi puolusteltavissa järjen ja yleisen avarakatseisuuden nimissä.

Vai olisiko Isänmaallinen lukukirja entisten laitostensa kaltainen, äidinkielinen jämäkkä paketti hyvää, soljuvaa suomenkieltä? Sellainen, joka kuin huomaamatta opettaa kieltä ja kielen tajua, kertoo kulttuurista ja sen juurista. Samalla se voisi  opettaa nauttimaan kotoisesta, tuhdin rukiisesta kielenparresta? Jokaisella kulttuurilla on oma Isänmaallinen lukukirjansa, mutta meillä on oikeus kertoa äidinkielemme parhaista saavutuksista myös muille.

Todellisuus on muuttunut ja hyviä kirjoittajia tullut paljon, mutta yhä edelleen palaan mielelläni Juhani Ahon kieleen, sen sujuvuuteen ja sointiin. Jo lukukirjasta tuttuun. Ahon tekstejä on luettavissa myös verkkosivuilla, alkuperäisistä ensipainoksista digitoituina versioina. Vanhan kirjan rapiseva hauraus ja menneiden aikojen tuoksu puuttuvat, mutta lastut ovat yhtä herkän kauniita kuin juuri vuoltuina.

Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.

Juhani Ahon Lastujen ensimmäinen painos, Kosteikko, kukkula, saari. Porvoo 1891.

Odotettu, ihana, rankka

Varpaat ihan muusina. Hartioissa tuntuu. Kaikki on muuten OK, mutta ostoskärryt voisi antaa asiakkaille ja sisällyttää pääsymaksuun kotiinkuljetuspalvelun.

Kirjamessut! Torstai on paras päivä, silloin halleissa on vielä happea.  Ohjelmat paranevat viikonloppua kohden, mutta lämpötila nousee ja happitaso heikkenee. Ja vaikka inhoan kaikenlaisia hikisiä väentungoksia, odotan syyskuusta asti, että pääsen juuri tuohon tungokseen.

Entinen kotini oli koulutalo, jossa oli pieni kirjasto. Joku - varmaankin kauppiaan tytär - oli tuonut kirjastoon arvostelukappaleina saamiaan kirjoja, Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän kirjoja, ohuita niteitä. Muutakin oli, arvokkaannäköinen ja muhkea Aurora Karamzinin elämäkerta, jota en koskaan tohtinut ottaa luettavaksi, vaikka sitä monta kertaa katselin. Sekalainen valikoima kertomakirjallisuutta, vähemmän sekavasti ammattikirjallisuutta, mutta niistä en ollut kiinnostunut.

Ne ohuet novellikirjat olivat aika outoja. Tietenkään ei ole niin, että minä, teini-ikäinen, olisin silloin ollut liian nuori ja oppimaton niitä hienouksia tajuamaan. Kummia tyyppejä nämä Tuuri ja Mäkelä, ajattelin, ja kesti kauan, ennen kuin tartuin uudelleen sen nimisen kirjailijan opukseen.

Ja tänään, aamupäivällä, istuin onnesta hyristen Mika Waltari -katsomossa, kuuntelin, kuinka Reidar Palmgren haastatteli Antti Tuuria. Kaivoin alekasasta yhden vielä puuttuvan Tuurin (vajausta on edelleenkin paljon) ja sain siihen kirjailijan signeerauksen. Upeita lauseita ja taidokkaita siirtymiä kappaleesta toiseen.

Vakiokierrokseen kuuluivat suuret kustantajat, pienemmät, uudemmat ilonaiheet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS ei petä ikinä, kiinnostavaa, oikeasti viisasta luettavaa.

Ateneumin osastolta tarttui mukaan kaksi aarretta, Edelfeldt ja Kalevala kuvissa. Evääksi talvisiin iltoihin, katseltavaksi yhdessä pojantyttären kanssa sitten, kun kuvat alkavat kiinnostaa ja niiden tarinat. Niille on jo paikkakin valmiina, viime vuonna ostetun Pekka Halosen vieressä.  

Sisällön sisältö

Lukeminen luonnon helmassa saattaa odottamatta keskeytyä.

Sammatti juhli komeasti 150-vuotiasta kirjastoaan. Elias Lönnrotin visiosta on vuosikymmenien aikana kehittynyt toimiva instituutio, paikallista kulttuuria parhaimmillaan. Kirjaston juhlassa oli monta kirjaston kanta-asiakasta, joilla on elämänmittainen, tiivis suhde tähän kulttuurilaitokseen. Paavo Arhinmäki piti kannustavan ja tomeran onnittelupuheen. Ministeri hallitsee kovien faktojen ohella Harry Potterit eikä ole mikään ankeuttaja.

Kirjaston media on perinteisesti ollut painettu sana, kirja ja lehdet. Kirjaston voima ovat monipuoliset sisällöt ja niiden luonteva tarjonta. Viime vuosina sähköiset mediat ovat astuneet ovesta sisään ja valloittaneet tilaa. Kirjaston käsite on sovitettu kokonaan uudelleen, aivan kuten syntymäpäiväjuhlassa kuultu Säkkijärven polkka.

Kun keskustellaan median tulevaisuudesta, ammattilaisilla on esittää tarkat tilastot siitä, millaisia välineitä eri-ikäisillä on hallussaan. Siispä: sosiaalinen media, sähköinen tiedonsiirto ja edistykselliset välineet - tabletit, älypuhelimet ja muut ovat useimpien mielestä nuorten juttu. Mitä nuorempi, sen paremmin ovat sähköiset värkit hallussa. Lukulasisukupolvi tavailee painettua sanaa. Trendikkääseen elämään kuuluu kaikkien mahdollisuuksien hyödyntäminen eikä laitteiden omistamisen tuoma statusarvokaan ihan pieni ole. Uskottavaa, onhan siitä tilastokin?  

Mediatietäjien arvioissa sähköiset ja perinteiset mediat ovat vastapooleina. Muuttuisiko kuva, jos tarkasteltaisiin välineiden asemesta sisältöjä?

Väitän, vaikka en tarkkaan tiedäkään, että liian usein sisällöt on suunniteltu niille, joilla tilastojen mukaan on eniten laitteita. Samalla väitän, että laitteiden omaksumisella ei ole mitään ikärajaa, jos sisällöt ja tarjonta siihen motivoivat.  Yhdeksänkymppinen lukee lehtensä mobiililaitteella, sillä siinä tekstin voi suurentaa sopivaan kokoon. Eläkeläinen valitsee sävelradion sijaan äänikirjan ja lataa verkosta mielimusiikkiaan - joka ei ole yksinomaan rokkia.

Sähköisellä medialla on etunsa. Vaikka olen aina juonut aamuteeni broadsheet-kokoisten lehtien kera, yhä useammin luen uutiset läppärin ruudulta. Ainoastaan sähköinen lehti seuraa sujuvasti säiden ja mielialojen mukaan kaupungin ja loma-asunnon välillä sukkuloivaa perhettämme.

Lopetin kakkoslehden tilauksen ja lopetin lukemattomien lehtien kantamisen paperinkeräykseen. Tärkeimmät paikalliset uutiset julkaistaan varmasti lehtien nettisivuilla.

Suurimmat kirjastot tarjoavat asiakkailleen laajan valikoiman kansainvälisiä lehtiä omilla tietokoneruuduillaan. Kustannukset ovat järkevät, tiedonvälitys tosiaikaista ja palvelu kattavaa. Sanotaan, että uutinen on vanha jo silloin, kun se ilmestyy painettuna. Kuinka vanha on sellainen uutinen, joka tulee hitaassa maapostissa maailman toiselta laidalta?

Median tulevaisuus on siksi äärimmäisen mielenkiintoinen. Jos jako tehdään sisällön mukaan, jonakin päivänä erotetaan toisistaan päivittäismediat ja kestokulutukseen suunnitellut. Päivittäinen media on sitä, jota ei ehkä enää paineta paperille, kestokulutukseen tarkoitetut sisällöt ovat eri juttu.

Jonakin päivänä keskustellaan myös siitä, mitä sähköinen lehti saa maksaa. Sisällön tuottaminen on vaativaa ammattityötä, mutta mikä on paperiraaka-aineen, painamisen ja painetun lehden jakelulogistiikan osuus tilausmaksusta? Ilmaista ei sähköinenkään jakelu ole.

Sammatin kirjasto on oiva paikka hyvää sisältöä kaipaavalle, sillä se on palveleva, kodikas ja hyvin varustettu. Elias Lönnrotin kirjaston alkupääomaksi lahjoittamista niteistä on suuri osa vieläkin hyllyssä. Mikään sähköisen tiedonvälityksen tuotoksista ei ole vielä osoittautunut yhtä pitkäikäiseksi.