Joulu oli taas ovela

Ennen vanhaan joulun pyhät vietettiin pyhinä. Rauhoituttiin, oltiin yhdessä, hiljennyttiin ja lopulta tavattiin tuttavia. Tapaninpäivän iltana postiluukkuun ilmestyi ensimmäinen mainos ilotulitteista. Nyt niitä alkoi sinkoilla jo aatonaattona. Joulu on ollut ovela – vai oliko se sittenkin kauppamies, joka kävi ovella?

Koko syksyn naistenlehdet hehkuttivat tavaroista luopumista ja komeroiden raivaamista. Sitten alkoi laatukeskustelu, sillä mikä voisikaan olla järkevämpää kuin harkittujen, hyvälaatuisten tuotteiden hankkiminen. Ja tottahan pukinkontti nyt ainakin pitää täyttää hempeillä ja hellyttävillä, ihanan turhilla esineillä. Lahjat voi pakata kierrätyskelpoisesti ja samalla halpuuttaa antimensa arkisiksi. Vanhanaikainen emäntä voisi kuvitella, että siinäpä se oli, mutta eipäs ollutkaan. Joulupäivän ykkösuutisena ovat muotibloggareiden kootut alennusmyyntivinkit. Joulu on taas ollut ovela – vai onko se edelleenkin se katala kauppamies?

Suomalainen joulu on ainutlaatuinen perinteineen ja tuttuine seremonioineen. Mutta tarvitaan vain yksi naapurimaan bulevardilehden – luultavasti kieli oikein isosti poskessa – laadittu uutinen tai analyysi suomalaisen joulunvieton kamaluudesta, kun koko kansa jo hermostuu ja hiiltyy. Niin että mitä ne oikein luulevat olevansa? Tärkeämpää olisi katsoa peiliin, naurahtaa hyväntahtoisesti naapureille ja viettää joulua ilman itsetunto-ongelmia. Joulu on ovela – se nostaa kansalliset traumat ja ikiaikaisen alemmuudentunnon esiin, mutta ainakin se yrittää saada kansakunnan ryhdistäytymään, ihan omin voimin.

Joululauluja soitettiin radiossa ennen vain jouluna. Kummasti se muutaman tutun laulun repertoaari riitti kattamaan kansan tarpeet. Nyt joulutingeltangel helisee ja kilisee marraskuusta asti. Helisee ja kilisee, antaa sähäkkää rytmiä askelille kaupassa ja markkinoilla. Joulu soi kansainvälisesti ja kun englantilaisilla on ’one-horse-open-sleigh’, me suomalaiset tyydymme pelkkään nelikirjaimiseen rekeen. Joulu on aika ovela – mitä enemmän jouluiskelmiä tulee, sitä tiukemmin sielu tarttuu vanhoihin, kotoisiin säveliin. Niihin, joissa on paitsi melodiaa, myös sisältöä.

Jouluvirren aikana, kun koko seurakunta veisaa hartaana tuttuja sanoja, sielu liikuttuu ja sykähtää. Kuuntelen virttä, kuuntelen tekstiä, joka toisaalta tulkitsee tarkkaan Martti Lutherin ajatuksia, toisaalta suomentajansa elämän ankaria kokemuksia. Miten vaatimattomilla apuvälineillä, mahdollisesti vain muutaman sanakirjan turvin, tämä teksti on laadittu. Miten paljon se silti tavoittaa, yhä edelleenkin. Joulu on ovela – se pakottaa peruskysymyksien ääreen, antaa ajatuksille kiinnekohtia.

Aika ovela juttu, koko joulu. Viikkojen touhu ja valmistelu – ja sitten, PUM ja POKS. Kun jouluateria on syöty ja paketit avattu, arki kurottautuu esiin ja haluaa jo kurkistaa olkapään yli.

Ovela juttu, mutta kaikkeen ei pidä suostua. Pyhiä on vielä, ja välipäiviä. Oikein ovela viettää ne juuri niin kuin itse haluaa – pyhinä. Luulen tietäväni, että se on joulunkin tavoite. 

Perhejoulun virheetön suorittaminen

On taas SE aika. Perhejoulu vaanii nurkan takana, oletko varmasti valmis? Tarkistetaan nyt vielä. Siis: joku Joulu-niminen on nyt tulossa, meillekin, teillekin, heillekin.

Ei ihme, että Muumipeikkoakin pelotti, Taikatalven tuoksinassa. Talviuninen peikko sai shokkiherätyksen jouluhössöilyyn, jossa kaikilla oli kauhea paniikki päällä.

Valmistelut piti aloittaa jo ????kuussa. Tai vähän aikaisemmin. 

Keväällä piti istuttaa perunat (imelletty perunalaatikko), lantunsiemenet (lanttulaatikko), porkkanat (porkkanalaatikko), herneet (herneet), sinapinsiemenet (sinappi), riisit (riisipuuro ja viktuuriakiisseli), luumut (väskynäsoppa) ja mitä vielä?

Teurastaa sika ja laittaa takajalka suolaveteen lillumaan, eikö niin? Ja sitten liottaa suolaa pois ennen paistamista? Ja mitä niille muille ruhonosille pitikään tehdä?

Nykyaikainen versio lienee se, että herkkukinkku tilataan heti pyhäinpäivän jälkeen ja laatikot valmistellaan pakastimeen viimeistään ensimmäisenä adventtina… Niin että varmasti on, ja kaikille riittää. Varautumista jaksetaan hehkuttaa. Ehkä siihen todellakin on syynsä?

Tässä maankolkassa kaupat ovat auki aamusta iltaan ja ahneimmat koko yön ja ylimääräistä riittää roskistettavaksi asti. Varautumista arvostetaan maailmassa, jossa sinkkutalouksien määrä ylittää kohta kahden hengen kotitalouksien määrän, perheistä puhumattakaan. Voihan lumimyrsky tulla ja jumittaa liikenteen tai trooppinen hurrikaani vesittää kadut tai heinäsirkkalauma rouskuttaa suihinsa pienimmätkin näreet. Uhkakuvien maalaaminen kun on meilläpäin kansallisurheilua. 

Talo siivotaan, siis jynssätään lattiasta kattoon ja päinvastoin, myötä- ja vastapäivään. Uuninpankko ripsotaan katajaluudalla ja ikkunoihin asetetaan puhtaat uutimet.

Joulukuun alusta meitä muistutetaan, kannustetaan, kehotetaan ja vähitellen iloinen opastus  muuttuu painostukseksi. Naistenlehdissä, mainoksissa, mediassa. Jalo tavoite on aito perhejoulu, näköisjuhla, jonka jokainen piirto on tarkka 1:1 jäljennös fiktiivisen isoäidin joulusta. Suoritus, josta palkitaan tiskivuorella, uupumuksella ja mitä-ihmettä-minä-näilläkin-hitsin-pöperönjämillä-teen -oireyhtymällä.

Monena jouluna etsin keittokirjan välistä äidin laatiman muistilistan. Se muistutti äidistä, vaikka äiti oli jo poissa. Se antoi rungon joululle, jonka valmistin paitsi perheelle, myös iäkkäille läheisille. Joukkue, joka ei koskaan ole ollut suurensuuri, on pienentynyt, lapset ovat omillaan, rakkaat jouluvieraat poissa. Joulun valmistelu enää ole kokkaamisesta kiinni.

Listaa en enää tarvitse, ainakaan ostoslistan tukena. Ne jouluherkut, joita todella haluan maistella, ovat kyllä mielessä, ei niitä niin monta ole. Ne joulun rakkaat esineet ja muistot, jotka haluan nostaa esiin, ovat kyllä tiedossa.

Rakastan joulua, mutta tärkeintä lienee sittenkin kiireetön rauha, yhdessäolo, muistot.

Ei perhejoulun virheettömään suorittamiseen ihan niin paljon tarvita.

Välillä saa olla ja lepuuttaa jalkoja, käsiä, ajatuksia, sielua.

Vaikka meille ihan jotain muuta uskotellaankin.

Rauhaisaa jouluvalmistelujen aikaa!

Ruokarituaalit eli luopumisen haikeudesta

Joulun alla oli kaikenlaista ylimääräistä hoidettavaa ja huolehdittavaa. Valmistelut jäivät viime hetkeen ja niinhän siinä kävi, että joulun ruokarituaaleista tingittiin. Pöydästä puuttui useampikin sortti, laatikoita ja salaatteja, sillin ostaminen unohtui.

Siihen aikaan, kun joulupöytään istui edellisen sukupolven edustajia, oli kunnia-asiana toteuttaa ruokalista tarkkaan ja tunnollisesti. Aika teki tehtävänsä ja muonitettavien joukko väheni, joulu joululta. Kunniavieraita muistetaan nykyään kirkkomaalla, kynttilöiden sytyttämisen aikaan.

Olinko aluksi pettynyt, kun kukaan ei kysellyt puuttuvien laatikoiden kohtalosta? Harmittiko, kun salaattien vähyyttä ei noteerattu? Kaipasiko kukaan leivonnaisia?

Ykkösherkut tekivät kauppansa aivan kelvollisesti.

Vähitellen pettymys, joka johtui  siitä, ettei kukaan ollut pettynyt, hiipui. Tilalle alkoi tulla vastustamaton voitonriemu. Me selvisimme tästäkin joulusta, vaikka ruokalistaa oli supistettu, me selvisimme paremmin, kun pöperöitä ei ollut tuputettavaksi asti. Meillä on vielä toivoa!

Kyllä minä jouluherkut osaan. Kun äiti oli lähtenyt tuonilmaisiin, vastuu siirtyi minulle. Etsin äidin keittokirjan, talletin tutulla käsialalla kirjoitetun muistilistan ja aloitin emännöinnin. Näinä vuosikymmeninä olen kyllä oppinut, sekä valmistamaan että varioimaan. Minä teen hyvää jouluruokaa. Se maistuu juuri siltä, miltä sen pitääkin. Mutta, sitä tulee aina enemmän kuin riittävästi.

Suurin osa perinteisistä suomalaisista jouluherkuista on hyviä, helppoja ja melko taloudellisiakin ruokia. Laatikoiden aineet ovat edullisia, niiden kypsyttely onnistuu kiertoilmauunissa sujuvasti, valmista ruokaa voi pakastaa tai jopa säilyttää ulkona paukkupakkasessa. Ongelmana onkin se, että kaupan pienimmästäkin lantusta tulee litratolkulla laatikkoa, pieni punakaali täyttää silputtuna isomman kattilan eikä sydämellisiä pikkusämpylöitä kukaan jaksa syödä niin paljon kuin soisi. Jos perheessä olisi kahdeksan nälkäistä – näinhän vanha kunnon Kotiruoka annoksensa on mitoittanut – ongelmaa ei ehkä olisi. Kun perheessä on kaksi tai kolme vähäruokaista tai nirsoa – niin kuin mitoitus nykyään aika usein on – syntyy ongelmia.

Suomalainen joulupöytä ei koskaan ole ollut vakio. Silloin, kun ruokahuolto on ollut vaatimatonta, jouluateria oli vuoden kohokohta. Pöytään kannettiin kaikki, mitä syksyn mittaan oli saatu säästettyä ja säilöttyä, kaikki, mitä ei arkena raaskittu tarjota.

Kun nykyajan emäntä yrittää hillitä tarjontaa joulun alla ja tehdä adventtiajan  ruokalistaa yksinkertaistamalla eroa aattoillan aterian hyväksi, tulos on heikko. Me syömme joka päivä jopa parempaa arkiruokaa kuin isoisiemme sukupolvi juhlissaan.

Joulupöydän antimina ovat olleet harvinaisemmat herkut, erikoisuudet, joita alettiin saada tarjolle, kun höyrylaivat toivat tavaraa siirtomaista ja muualta. Mutta onko enää olemassakaan harvinaisia herkkuja? Sellaista eksotiikkaa, jota ei paremmasta päivittäistavarakaupasta saisi mihin vuodenaikaan tahansa? Kun mämmiäkin saa pakastealtaasta ympäri vuoden.

Perinneherkuilla on arvonsa, mutta niiden keskittäminen yhdelle joulukuun lopun aterialle on järjetöntä. Perinneherkkuja pitää tarjota, eri vuodenaikoina.

Seuraava tämän ajatusketjun haaraumista onkin sitten ankarampi ja vaikeampi. Millaisia muita aikansa eläneitä rutiineja ja rituaaleja meillä on? Mistä muusta me voimme luopua, mistä meidän pitää uskaltaa luopua? 

Tuleva vuosi tuo supistuksia ja leikkauksia. Kaikkea en hyväksy ja suurta osaa en ymmärrä. Saadaanko aikaan todellisia säästöjä ja tehokkuutta? Kuka poliitikoista on niin kaukaa viisas, että osaa tehdä oikeita ratkaisuja ja – mikä ehkä tärkeintä – osaa markkinoida ne edistysaskelina meille pienille veronmaksajille?

Onko supistusten hyväksyminen yhtä takkuista kuin joulupöydän ruokarituaalin saneeraus? Meidän pitää uskaltaa uudistua ja ajatella monta asiaa toisella tavalla.

Helppoa se ei tule olemaan, toivottavasti edes mielenkiintoista ja opettavaista.

Pian se on jo täällä

Hiirimuori katseli fiikuksen oksalta tapahtumia. ”Vaari hyvä”, se kuiskasi, ”tuolla on joku, joka loistaa ja valaisee.”

”Taas se on siellä”, huomasi Hiirivaarikin. ”Onkohan se taas tullut, se joulu?”

”Tuleeko Joulupukkikin tänne?”

”Etkös huomannut uutista, Joulupukki on jo matkalla”, tuhahti Hiirivaari.

Hiirimuori ei viitsinyt sanoa mitään. Kuka sitä telkkaria ehtisi, kun talonväen touhut ovat kotihiirten kannalta niin paljon mielenkiintoisempia.

Mutta voi se Joulupukki tännekin tulla. Tai ainakin jättää paketteja kuusen alle.

On se ihan hyvin mahdollista.

Askeleet vakaat on porraspuulla

Pukki näin kolkuttaa, voithan jo kuulla.

Kilttien pilttien jouluinen tuttu

Ovelta pilkistää punainen nuttu.

Säkki on matkassa, lahjoja kantaa

Risuja voisiko tuhmille antaa?

Tuskinpa sentään. Toiveita, haaveita,

unelmia, säkki on täynnä, toteutuvia.

Valkoista partaa ja tuiketta katseen

Muistelen, palaan taas lapseen.

Entisten joulujen kertomus meille

Arkeen tuo lämpöä, uupuneille.