Albert Edelfelt

ELÄMÄÄ JA KEHYKSIÄ 

Albert Edelfelt, kansallistaiteilija 

Kesäilta, näyttelyn alku. 

Olin haaveillut tästä ja suunnitellut tätä tapaamista jo jonkin aikaa. Tiesin, että Herra Taiteilija Albert Edelfelt olisi tavattavissa – ellei henkilökohtaisesti, niin ainakin henkilökohtaisten taiteellisten töittensä kautta. Nyt, olen päässyt tapaamaan mestaria. Edelfelt on tuttu ja turvallinen. Onpa mukava tavata!

Sisaren muotokuva oli valittu myös näyttely tunnukseksi. 

Pidin, nautin Ateneumin ripustuksesta. Värikkäitä, sävykkäitä seiniä, kauniisti valaistuja teoksia, taustatietoa sopivina annoksina, suurenmoisia suurennoksia taiteilijan kirjeistä, taideteoksia nekin. 

Kuinka paljon vaivaa taiteilija on yhden yksityisen kirjeen takia nähnyt, piirtänyt ja maalannut vesiväreillä, kuinka monta luonnosta hän oli maalauksistaan tehnyt! 

Ja taulut, teemoittain, kauniisti kehystettyinä. 

Espanjalainen tunnelma, kuvassa ja kehyksessä. 

Neitsyt Maria. 

Ja taulut, teemoittain, kauniisti kehystettyinä. 

Taidekirjojen kuvissa taulut esitellään usein ilman kehyksiä. Tässä jutussa kehykset ovat, vaikka niiden kuvaaminen amatöörikameralla on hetkittäin vaikeaa eikä kuvan varovainen käsittely tietokoneella saa kaikkia vinksahduksia katoamaan. 

Kehys on taiteilijan tai kuvan omistajan valinta, se korostaa aihetta ja rajaa tilaa. Ja kaunis kehys on itsessään jo taideteos. 

Opiskelijan töitä. 

Albert Edelfelt on opiskellut maalaustaidetta Helsingissä, niin yliopiston piirustuslaitoksella kuin Beckerin akatemiassakin. Hän jatkoi opintojaan Antwerpenissa ja Pariisissa ja oleskeli pitkiä aikoja maailmalla. Kotiin, Porvoon Haikkoon hän palasi mielellään kesän tullen. 

Euroopan maisemat tulivat meille tutuiksi maalausten myötä. Puun kaunis varjo terassin yllä, kaukana siintävä meri ja vehreä vuori. Pariisin Luxemburgin puisto, joka maalauksessa sai loisteliaat mittasuhteet. 

Meren kyntäjien ankara työ

Kaikkein ikonisimmat Edelfeltin työt kertovat suomalaisista: Poltettu kylä, Lapsen ruumissaatto, Jumalanpalvelus saaristossa, Ruokolahden eukot kirkonmäellä, kaikki ne ovat näyttelyssä ja niitä on hyvä nähdä uudelleen, katsella, kuinka värit ja siveltimenvedot kertovat. Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista ja von Döbeln kannustaa joukkojaan. Jossain sodan vanavedessä kulkee suru, joka vie voimat. 

Edelfelt kuvaa kansanihmisiä, lasten kirkkaita katseita ja ihmisiä työnsä ääressä. 

Tyttö tulee vastaan metsätiellä, sukankudin käsissään, esiliinan taskussa on varmaankin kerä pässinpökkimää villaa. Käsitöitä piti tehdä, piti olla ahkera, pitkien jalkamatkojen aikanakin. 

Päivänvalossa neulominen sujui parhaiten, illalla, päreen tai kynttilän loimussa niin tarkka työ ei ehkä olisi onnistunut. 

 

Ompelijattaret työstävät ikkunan ääressä valkoisia kankaitaan, hohtava palttina loistaa päivänvalossa, työtä tehdessä voi jutella, kertoa valkoisista unelmista ja utuisista haaveista. 

 

Edelfeltin heikkous – ja varmaankin myös merkittävä tulolähde - olivat hienostorouvat ja perheet hienoissa iltapuvuissaan, kimmeltävissä koruissaan, salin seinälle sopivassa sommitelmassa. Rouvat ovat järjestään kauniita: ei kai rumista kuvia tehtykään? 

Kun taiteilijan kirjeenvaihto vapautui perikunnan säätämästä pannasta, tutkijat ovat päässeet tutkimaan – tai penkomaan – taiteilijan rakkauselämää. 

Kaunis Virginie oli loistava malli, mutta uudemman tiedon mukaan myös rakastajatar. Muitakin ehkä oli, yksinäisten Pariisin talvien lohtuna. Inhimillistä. Kuinka ahtaasti ja ankarasti kauan sitten eläneen ihmisen yksityisintä elämää pitää tarkastella? 

Rakkautta, entä sitten? Rakkaus on elämän voimavara. 

Juorut ovat juoruja ja juorut asettuvat omaan arvoonsa aikanaan, olkoon miten totta tahansa.  Maalaukset säilyvät. Salaperäinen katse, siron pitsin kaunistama asu, tunnelma, ne pysyvät. 

Punatukkainen malli. 

 

Merkkihenkilöt, Robert Kajanuksesta, Ville Vallgrenista aina Louis Pasteuriin ovat tulleet tutuiksi Edelfeltin muotokuvien kautta, valovoimaisina, värikkäinä persoonallisuuksina. Parhaita ovat miljöömuotokuvat, joissa mallin työ ja elämä näkyvät. 

Robert Kajanus

Adolf von Becker.

Adolf von Beckerin muotokuvasta on esillä pieni luonnos. 

Kalpeat ja himmeät valokuvat eivät koskaan yllä samaan intensiteettiin, eikä niitä näistä kuuluisuuksista kovin monia edes ole. 

Muotokuvissa loistavat Aino Ackté ja Ida Aalberg, mutta itkuvirttä laulavan Larin Parasken pieni kuva on täynnä elämää ja pakahduttavaa tunnetta. 

Edelfelt ja muut kultakauden mestarit ovat luoneet Suomen taiteen perustan, kuvanneet kansaa ja kansallismaisemia. 

Haikkoon maisemaa. 

Helsingin edustalla. 

Helsingin kauppatorilta. Mustavalkoiselta vaikuttava maalaus, jossa on myös muita sävyjä.
Oikaisu: Työ kuuluu Turun taidemuseon kokoelmaan, siksi kuvatekstissä on ollut virhe.  

Palaan kaupungille, onnellisena, olinhan tavannut Taiteilijan. Katselen Esplanadin turisteja, pieniä ihmisryhmiä, jotka katselevat maisemaa ja taloja ja toisiaan kätevänkokoisten kameroidensa läpi. Heidän kuvansa jäisivät elämään oman elämän muistoihin. 

Tyylikkäät, iäkkäät matkalaiset, katseet, uteliaat, onnelliset.

Taiteilijan matkakohteita. 

Taiteen ihmemaassa seikkaili Liisa Laurila 

Kirjottimet ja sanankoukka, niistä ajatuskuva

Kirjoitusvälineet ja naseva ilmaus, niistä mielikuva. 

Kirjatutkinto saattaa sortata ilmoitinta. Sensuuri saattaa vaikeuttaa ilmaisua.  

Kielikön osaanto olisi syvä asia. Kieliopin osaaminen olisi tärkeää. 

 

Olen ihastuksissani! Mitä kaikkea olenkaan löytänyt! 

Uusia sanoja, jotka ovatkin vanhoja. Vanhoja sanoja, jotka ovat kokonaan uusia. 

Edellä olevat virkkeet olen itse muodostanut, jos sanamuodot eivät ihan oikein sujuneet, älkää olko vihaiset! Olisitko itse osannut vastustaa kiusapukkia? 

 

Työvuosinani sain aina välillä huomautuksia siitä, etteivät sanat, joita olin mieleni kätköistä poiminut, olleetkaan yleisesti tunnettuja ja tuttuja. Mahtavatko edes olla oikeita sanojakaan? 

Enkä edes ollut sortannut tekstiäni, aihehtinut vain ja etsinyt ilavaa ilmoitinta, siis: ilmeikästä ilmaisua. Enkä ollut kirjoittanut väärin, vaikka olinkin kirjoittanut eri tavalla kuin ynnäinen nurkkaherra, siis tavallinen kirjoittaja. 

Eivät ne sanat nyt niin kuukkelillisia olleet. 

 

Sanoja on maailma täynnä ja koko ajan niitä syntyy lisää. Ongelmana välillä on ollut uudissanojen oppiminen ja omaksuminen, kun sielu ei ota vastaan sanaa, jonka epäilee olevan vierasta syntyperää, laina tai väännös. Puhutaan kielen rapautumisesta ja turmeltumisesta. Pitäisikö sittenkin puhua tehointumisesta eli kehityksestä? 

Meidän uudet sanamme suodattuvat kieleen englannin kielestä, Lönnrotin aikaan, autonomisessa Suomessa vaikutelmia saatiin ruotsista ja jonkin verran venäjästä. 

 

Kalevi Koukkunen on sanastanut Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaista sanakirjaa ja laatinut liki 600-sivuisen sanakirjan Peltoveturi ja notkistelija – unohdettujen sanojen kirja. Peltoveturi on tietysti traktori ja notkistelija balettitanssija. 

 

Koukkusella on ollut muitakin lähteitä, mutta ehdottomasti laajin kaikista on Lönnrotin sanakirja. Kirjassa on kaksi sanastokokonaisuutta: Lönnrot – suomi ja Suomi – Lönnrot. Noin 270 tiivistä, kahdelle palstalle ladottua sivua molemmissa. Tätä aarretta ei hetkessä ammenneta tyhjiin. Kirjan kokoaminen on ollut vuosien työ, aivan kuten Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan laatiminenkin. 

 

Elias Lönnrot (9.4.1802-19.3.1884), käytti eläkevuotensa kahden suurhankkeen parissa. Hän halusi laatia suomalais-ruotsalaisen sanakirjan, kirjan, jollaista hän omissa töissäänkin olisi varmaan tarvinnut. Sanakirjatyössä olivat mukana monet Lönnrotin työtoverit, kielentutkijat, mutta suurimman työn teki suurmies itse. 

Elias Lönnrot ahersi lähes kaksi vuosikymmentä sanojensa äärellä, kirja valmistui 1880 ja siinä on 200 000 sanaa.  

 

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen, mutta kielen kehitys oli aluksi verkkaista. Suomalaisuuden esitaistelijat ymmärsivät 1800-luvulla, että äidinkieltä oli määrätietoisesti kehitettävä, jotta se kelpaisi sivistyskieleksi. Omalla kielellä kirjoitetut tekstit olivat välttämätön osa sivistystä.  Tarvittiin uusia sanoja, valtava määrä sanoja, joilla voitaisiin kuvata kaikkia niitä uusia asioita, joita kehitys toi mukanaan. Tietokirjoissa, oppikirjoissa, kaunokirjallisuudessa, sanomalehdissä ja kaikkialla muuallakin tarvittiin, kehitettiin ja käytettiin uusia sanoja. 

 

Elias Lönnrot on luonut käsitteitä, joita me luontevasti käytämme arkikielessä, ajattelematta sanan syntyhistoriaa. Olemme kiitollisia kasviopin termeistä, jotka Lönnrot kehitti kirjoittaessaan Flora Fennica -kirjaansa, esimerkiksi emi, hede, kota, palho, ponsi, ruoti ja juurakko. Yhteiskunnan ja sivistyksen alalla Lönnrotin sanoja ovat sivistys, sopimus, itsenäisyys, kansallisuus, tasavalta, hallinto, jäljennös, jäämistö, määräpäivä, pöytäkirja, esitys, kirjallisuus, mietelmä.Lääkärinä hän joutui kehittämään kansantajuisia lääketieteellisiä termejä: kuume, laskimo, valtimo.

 

Lönnrot loi valtavan määrän uudissanoja, mutta osa niistä jäi ehdotuksiksi. Sanoja unohtui, korvautui uusilla, paremmilla ehdotuksilla. Monet sanat liittyivät oman aikansa elämänkulkuun. Kun työnteko ja elämäntyyli muuttuivat, sanatkin seurasivat mukana.  Hienoilla naisilla oli entisaikaan muhvi, jossa käsiä saattoi lämmitellä. Lönnrotin sanakirjassa muhvi on käsiturkkinen. Komeat herrat kasvattivat ennen ja nykyäänkin parran, pitkäpartainen mies on Lönnrotin teksteissä partajääveli tai partalainen.  

Toinen eläkevuosien hanke oli suomenkielinen virsikirja. Arkkipiispa Bergenheim tiesi, että Elias Lönnrot oli jäänyt eläkkeelle täysinpalvelleena suomen kielen professorina ja muuttanut Nikun taloon Sammattiin. Arkkipiispa lähti suurmiestä tapaamaan ja pyysi häntä mukaan virsikirjakomitean työhön. 

Virsikirjasta tuli rakas työ, jota Lönnrot vielä kuolinvuoteellaankin jatkoi. Lönnrotin virsikirjaksikin mainittu Suomen kirkon virsikirja julkaistiin vuonna 1886.

Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin alkuperäistä virttä sekä 64 suomennosta, hänen säkeistöjään oli vielä 25 muussa virressä ja uudistuksiksi oli hänen nimiinsä merkitty 206 virttä. 

 

Kalevi Koukkusen kirja nostaa esiin sanoja, jotka ovat hyviä, ilmeikkäitä, nasevia – vaikka kaikkia ei enää käytetä tai ne ovat jääneet käyttämättä. Olen selaillut kirjaa, etsinyt merkityksiä, tehnyt löytöjä. 

Olen vailla mielenmaltetta lukenut sanoja! Ja olen kuitenkin vasta löytöretkieni alussa. 

Taidan olla akkaköpeli ja joruniekka! 

 

Kalevi Koukkunen: Peltoveturi ja notkistelija – unohdettujen sanojen kirja. 

Aviador kustannus 2023, ISBN 978952311195

 

 

Vappu Paikkarin torpan pihapiirissä

 

Vapun juhla on jo perinteinen 

Valkolakki reilun kokoinen,

Sammatin pojalle parahultainen

Juhlakansalle mieluinen.

 

Minna rohvessoorin lakittaa 

Elias saa ansaittua kunniaa 

Paikkarilla kansa juhlistaa 

Juhlakalu katsoo torpan maisemaa.  

 

Tuulikki suven lauluilla 

Kesätuulen tuttavilla 

Sai laulun soimaan rantamilla 

Soinnut Valkjärven pientareilla.

 

Kevät tulee Paikkarille 

Eliaksen lapsuustanhuville 

Koivuille, hiirenkorvaisille

Pihapiirin kukkasille.  

 

Paikkarille juhlakansa 

Saapui sadetakit mukanansa: 

Pilvet väistyi, taivaaltansa 

Loisti päivä kirkkauttansa!

 

Paikkarin torpan pihapiirissä juhlistettiin Vappua Elias Lönnrotin patsaan lakituksella. 

Lakin asetti rohvessoorin päähän professori Minna Hannula-Sormunen.  

Laulua ohjasi pätevästi Tuulikki Eloranta. 

Viime vuonna ensimmäisen kerran toteutettu juhla sai tänä vuonna satapäisen yleisön. 

 

Elias on lakkinsa ansainnut! 

Pihapuu ja harjaretussi

Nostalgiaa, 2011. 

Tietokoneiden aikana valokuvia on suhteellisen helppo korjata. Kuva ruudulle, muokkausohjelma kehiin ja lisää väriä ja valoa, horisontti suoraan ja rajaukset kuntoon. Ruutuja voi kuvata rajattoman paljon, joskus joku onnistuu. 

 

Olen selannut vanhoja kuvia – joita voi jonkun mielestä olla liikaa – ja etsinyt varjoja, katveita, lehtiä, syksyjä, talvia.  Puun vuodenaikoja. Tuntuu kuin olisin ottanut enemmän muotokuvia puista kuin ihmisistä. Ovatko kaikki kuvat onnistuneita? Ei, mutta niissä on muistoarvoa. Kohta taas enemmän. 

  

Ennen kaikki oli käsityötä. Valokuvaaja valotti ruudun, toisenkin, kehitti kuvat ateljeen pimiössä ja jos oli korjattavaa, korjaili ohuella siveltimellä ja tussilla virheet. Retusointi oli työlästä ja hidasta, parhaat retussimiehet erikoisammattilaisia. Joidenkin tuotteiden kuvat tehtiin lähes kokonaan retusoimalla, oikeasti ne olivat taideteoksia. 

  

Kokenut, paljon teollisuudessa työskennellyt valokuvaaja oli kehittänyt menetelmän, jota kutsui harjaretussiksi. Työtapa oli nerokas, mutta yksinkertainen: otetaan pitkävartinen lattiaharja ja varmistetaan harjaamalla, ettei kuvan tai tuotteen ympärillä ole turhia roskia tai muuta ylimääräistä. Lakaiseminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin hidas ja tarkka näpertely retussivälineiden kanssa. 

Elämässä pitää välillä tehdä harjaretussia. Raivata nurkkia ja karaista mielensä. Välineeksi kelpaa aika usein roskapussi ja sumeilematon mieli. Kun roinat ovat pussissa, suunta kohti jätesäiliötä tai kierrätyslaatikkoa. Heti, ennen kuin minä-voin-tätä-varmasti-joskus -ilmiö ehtii iskeä. Isompia korjauksia varten pitää kerätä voimia ja kiukkua. 

2010. 

Vanha vaahtera on ollut hiukan kauemmin kuin Mumminmökki. Sitä suojeltiin ja varjeltiin talon rakentamisen aikana. Sen lähelle istutettiin tulppaanin sipuleita ja krookuksia. Karussa maassa tulppaanien menestys on satunnaista ja krookuksetkaan eivät kovin ahkerasti lisäänny. Ja osansa on kai silläkin, että peurat ja kauriit ja jänikset vierailevat pihamaalla kuin seisovassa pöydässä konsanaan. Tulppaanit lienevät herkkuja – voisihan ihminenkin niitä syödä! 

Kun isäntä lähti parin syysviikon ajaksi kuntoutukseen, talon pihaa siivottiin ja hiukan lempeästi raivattiinkin. Lopuksi kätkettiin iso pussillinen tulppaanin sipuleita nurmikkoon. 

Keväällä tuli puhelu: ”Mitä ihmettä sinä olet minun pihalleni tehnyt?” 

 

Tulppaaneja oli alkanut nousta nurmikolta, eikä isäntä edes kunnolla kyennyt ihastustaan peittämään, vaikka yrittikin aloittaa puhelun vähän dramaattisemmalla repliikillä. Istutuksia jatkettiin sitten muinakin syksyinä. 

 

Suurten puiden vehreät lehdet loivat varjojen leikin pihamaalle, sen katve oli viileä ja kaunis. Joka syksy puu tuotti pihamaalle monta kuormaa kahisevaa, kun kuivia lehtiä haravoitiin. Keväällä sen vehreillä oksilla viihtyivät linnut, talvella se sai kylkeensä lintulaudan, jota tiaiset arvostivat ja jonka antimia oravat hartiavoimin rohmusivat, keväällä näkyi kottaraisia mustine siipineen. 

Naapurina oleva vanhus lahosi paikoilleen jo muutama vuosi sitten. Nyt on ison kaksihaaraisen vuoro. Se pitää kaataa hallitusti, ennen kuin jotain hallitsematonta tapahtuu. Valitan, ystäväni puu, mutta elämässä täytyy tehdä kirpeitä ja kipeitä ratkaisuja. Retussia. 

 

Jotain tulee varmaan tilalle, mutta älkää vielä kysykö, mitä. Pitää hiukan silmitellä. 

 

Muistelin tarinoita harjaretussista, kun katselin Tallinnan lautalla kuvaamaani merimaisemaa. Merituulen ja varmaan myös suolaisten roiskeiden himmentämä ikkuna oli kameran ja auringonlaskun välissä, vähän turhan blurri otos ollakseen mahtava maisema. Mutta aurinko, se puski voimalla harmauden läpi. 

 

Ensimmäiset

 

Ensimmäinen on ihme, sensaatio, aarre.  

Seuraavat ilahduttavat, lämmittävät. 

Kevät ottaa vauhtia ensimmäisistä leskenlehdistä, vuokoista.  

Maasta ponnistavat tulppaanit ja narsissit.

Keltainen perhonen tekee ison kaaren maan yllä. 

Ei maa niin marto ollutkaan, kuin lumen jälkeen näytti. 

 

Sitten ei enää olekaan kevät, vaan alkukesä, melkein kesä. 

Kukkia kaikkialla, sinisiä, valkoisia, kaikkialla. 

Ja varhainen valo herättää kesään, oikeaan kesään.

Valoisat päivät täynnä linnunlaulua, lyhenevät yöt, lämpimät päivät. 

Teinit seikkailevat jo paitasillaan.

Vielä en uskalla paljain jaloin nurmikolle. 

 

Valoa tulee lisää, joka päivä. 

 

Unohdan talven, unohdan pakkasen, järkeviin vaatteisiin sonnustautumisen, 

Rotevat kengät, liukuesteet, paksun pipon ja heijastimet. 

 

Jonakin päivänä, jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa 

Valon aika alkaa lyhentyä

Kesä hupenee, katoaa, värit kypsyvät

Eikä perhosmekolla enää tarkene.

Talvi kiertyy vastaan eikä anna armoa. 

Paksut tamineet on taas haettava kaapista. 

Sukset tarkastettava.

 

Kyllä minä sen tiedän. 

Mutta juuri nyt mietin, perhosmekkoa ja kevyttä paitaa.

Tänä päivänä, kun suvi on suloinen ja maa niin kaunis. 

 

Älkää muistuttako.

Kyllä minä tiedän.

Mutta ensin eletään kesä!

 

 

 

 

 

 

Kapea, kaunainen, kateellinen

Jos vaalitaistelun tavoite on provosoida ja kärjistää, siinä on totisesti onnistuttu. Kulttuuriväki on takajaloillaan yhden puoluejohtajan yhdestä repliikistä. Eikä syyttä. 

 

Poliitikon pitää nähdä kokonaisuuksia, pohtia pitemmälle eikä vain katsella omia varpaitaan. Kapea, kaunainen katsanto on tietysti terävä… mistä näitä ankeuttajia tulee, kun tavoitteena kuitenkin lienee tulevaisuuden rakentaminen?

 

Mitä kulttuuri on? Se on elämänvoima, laaja ja lavea. 

Meillä on runsas kirjo kulttuuria, on ruokakulttuuri, tapakulttuuri, pukeutumiskulttuuri, kanssakäymisen kulttuuri, käytöstavat. Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, teatteri, tanssi – huipulla ooppera, joka yhdistää musiikin, kuvan ja sanat.  

 

Kulttuuri on pyramidi. Sen juuret ovat kotikasvatuksessa, kohteliaisuudessa, toisten huomioon ottamisessa. Se versoo virikkeistä, ensimmäisistä sanoista, lauluista, paperille raapustetuista viivoista.  Kulttuuri kasvaa ihmisen mukana, koko elämän ajan. 

 

Uskon yhä, että kulttuurin merkitys on aina ymmärretty. Kristillinen kirkko on osa kansan kulttuuria, se on vahvistanut lukutaitoa ennen koululaitoksen alkua, kirkoissa on soinut musiikki ja kirkoissa on aina ollut arvossaan kädentaito ja taide. 

Vappuaattona 2023 Sammatissa. 

 

Kulttuuri on tämän maan itsenäisyyden peruskivi. Ellei suomi olisi kehittynyt sivistyskieleksi, jolla voidaan tehdä tiedettä ja taidetta, ellei suomalaisen kansan oman kielellisen perinteen arvoa olisi tajuttu, elleivät kultakauden taiteilijat olisi avanneet ikkunoita Eurooppaan, meillä ei olisi ollut rakennuspuita kansalliselle identiteetille. Kulttuuri antoi sitä päättäväisyyttä, jonka voimalla ponnistimme itsenäisyyteen. 

Kulttuuria puolustamalla puolustamme omaa hyvinvointiamme ja arvokkaita elämänarvoja. 

 

Kiitos kulttuurin ja pitkän sivistyksen jatkumon, meillä on poliitikkoja, jotka osaavat ilmaista itseään, loukata kanssakulkijoita, riehua ja rementää pyhien arvojen kaatamiseksi. Ilman suomalaista kulttuuripainotteista koulutusta heillä ei olisi välineitä tähän hölmöilyyn. 

 

Pitäisi varmaan antaa kaikkien kukkien kukkia, sillä luonnon lakien mukaan ne kumminkin aikanaan kuihtuvat, mutta nyt pelataan liian suurilla arvoilla. 

Hyvää on vain se, että kertoivat kantansa jo ennen vaaleja, osataan varoa! 

Muistakaa äänestää! 

Juha-kerrasto

Kaikilla viisailla miehillä oli ennen Juha-kerrastoja vaatekaapissa. Juha-kerrastot oli valmistettu beigen värisestä puuvillaneuloksesta. Neulos oli pehmeää, joustavaa, mutta kestävää interlockia.

 

Juha-kerrastoon kuului pitkähihainen paita ja pitkät alushousut, kalsongit. Materiaali kesti hyvin kovakouraistakin pesua.  Kerrastoja jynssättiin pesutuvissa, pyöritettiin pulsaattorikoneissa ja ehtivätpä ne kokea nykyaikaisten pesukoneidenkin tehokkaan käsittelyn. Pulsaattorikoneessa pesty kerrasto huuhdeltiin käsin, siitä puristettiin liiat vedet koneen telojen välissä. Pesutuvassa saattoi olla linko – surra – joka antoi kerrastolle kovia kierroksia ja sai sen kuivemmaksi. Lopuksi kerrasto pääsi pyykkinarulle ja huolellisimmat pyykkärit saattoivat viimeistellä sen mankeloimalla. 

  

Juha-kerrasto oli Nokian Kutomo Oy:n, nykyisen Nanson 1950- ja 60-lukujen hittituote. Niitä myytiin miehille, jotka tekivät kovaa ja hikistä ruumiillista työtä. Niitä myytiin herrasmiehille, joiden työasu oli valkoinen paita. Juha-kerraston väri ei näkynyt ohuemman paidan alta. Juha-kerrasto oli oivallinen, koska asunnot olivat ennen vähän viileämpiä kuin nykyään, työpaikoilla saattoi olla vetoista.

 

Juha-kerrasto varmisti kutomolaisten työllisyyden. Jos tilauksia oli niukasti, tehtiin Juha-kerrastoja varastoon. Kun ilmat syksyllä viilenivät, perheenemännän tarkistivat miesväen vaatevarastot. Kansa vaelsi kauppoihin ja hankki talven varalle lämpimiä kerrastoja. Oli hyvä, että varastot oli täytetty ajoissa. Ensimmäisinä vuosina kerrastojen mainoskasvona taisi olla varastossa työskentelevä komea nuorimies. 

 

Kova käyttö takasi, että aika ja tehokkaat pesut kuluttivat kerrastoja, hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Juha-kerrastoista tuli hyviä matonkuteita: jos katsot tarkasti kutomolaisen kodissa olevaa räsymattoa, saatat huomata ruudullisten kuteiden lomassa beigen sävyisiä raitoja. Ne tasapainottavat käytöstä poistettujen työpaitojen tummia sävyjä ja taittavat vanhojen lakanoiden valkoisuutta. Hyvä palvelija teki vielä matossa viimeisen palveluksensa. 

 

Me muutimme Valkoisesta talosta elokuussa. Isä oli saanut uuden työpaikan, äidin työ Valkoisessa talossa olisi loppunut, minä siirryin keskikoulusta lukioon. Kallen autossa matkattiin kohti uutta, silmissä haikeat kyyneleet. 

Järkisyyt puolsivat muuttoa, sielu harasi vastaan. Äiti oli tarkkana ihmisenä ennen muuttoa käynyt Kutomon Myymälässä ja ostanut kaikilla jäljellä olevilla henkilökuntakortin kupongeilla vaatteita, isällekin kerraston tai pari. 

 

Elämä asettui uomiinsa, vaikka välillä muisteltiin Valkoisen talon aikaa. Kuulimme, että talon asukkaat vaihtuisivat, vaikka tehtaan työ jatkuisi.  

 

Joka joulu olimme saaneet tehtaalta joulupaketin. Muuton jälkeen emme sitä enää odottaneet, mutta posti toi yllätyksen. Vielä kerran, Kutomon joulupaketti! Äidille ja tyttärelle vaaleanpunaista charmeusea, viehkeät yöpaidat. Isä sai, kuinkas muuten, Juha-kerraston. Se oli pakattu pahviseen laatikkoon. 

 

Isä otti lahjansa ilolla vastaan. Hän vei kerrastolaatikon vaatekomeroon, siltä varalta, että tulisi tilanne, joka vaatisi siistin ja puhtaan kerraston käyttämistä. 

Ne vanhemmat, aikaisemmin hankitut hän päätti käyttää ensin työvaatteiden alla loppuun. Kerraston paita oli usein päällä. Saunan jälkeen puettiin puhtaat vaatteet, isä istahti pöydän ääreen, syötiin jotain herkullista, isä oli paitasillaan ja rauhoittui. 

 

 

Aika muuttui. Asunnot alkoivat olla lämpimiä. Helppohoitoiset tekokuidut tulivat interlockin tilalle, hitaammin kuivuva puuvilla ei enää pärjännyt pyykkinarulla uusille keksinnöille, tuli urheilukerrastoja, käteviä ja kevyitä. Isä jäi eläkkeelle, leskeksi, elämä muuttui. 

 

Kun järjestelin vanhempieni kotia isän kuoleman jälkeen, vaatehuoneen hyllyllä tuli vastaan tutun oloinen pahvilaatikko, hiukan reunasta revenneenä. Siellä se Juha-kerrasto oli, käyttämättömänä. Tehtaan jäljiltä kauniisti taiteltuna, pieni tarkistuslipuke mukana. Isä oli varjellut siistiä alusasuaan, eikä sitä tilannetta, jossa sille olisi ollut käyttöä, enää tullut. Toisaalta, nykyaikaiset kerrastot olivat sopineet paremmin kaikkiin tilanteisiin. 

 

Valkoinen talo oli vanhemmilleni hyvä työpaikka. Työtä oli paljon, mutta myös arvostusta ja mahdollisuus toteuttaa omia ideoitaan. Isä oli saanut suorittaa höyrykoneenhoitajan tutkinnon ja opiskella puutarhanhoitoa. 

 

Isä täyttäisi keskiviikkona 15.3. komeat 106 vuotta. 

Onnea sinne pilven reunalle! 

Onko siellä mukavia kerrastoja? 

 

 

ILMAISTA vai maksutonta?

Taivas aukeaa taas huhtikuun alussa. Me äänestämme ja saamme uuden eduskunnan ja meitä hallitaan niin paljon paremmin ja pätevämmin. 

Ilma on sakeana lupauksia ja hyvää toivoa. Ottakaa vaarin tästä hetkestä, arki kyllä palaa nopeammin kuin arvaisikaan! 

 

Olin jokin aika sitten yhteydessä paikalliseen terveydenhoitoon, hoitotarvikkeiden jakeluun. Tarvitsemieni tuotteiden kerrottiin olevan ILMAISIA. 

Kiitin palvelun hoitajaa ja totesin, olisiko kuitenkin rehellisempää ajatella, että tuotteet ovat minulle MAKSUTTOMIA. 

Ilmaiseksi niitä ei mistään saa, mutta saan edun, koska joku, tässä tapauksessa kunta, on ne ensin rahalla maksanut. Epäilin myös, että työvuosinani olisin nämäkin ILMAISET tuotteet jo muutamaan kertaan maksanut etukäteen, veroina. 

(Vuoden alusta edut myöntää hyvinvointialue – mikä lienee käyttäjän kannalta suunnilleen sama asia.)

Täti tuhahteli ja korosti, että saan palvelut ILMAISEKSI. 

Sitä, että hoitotarvikkeet ovat rahanarvoista tavaraa, hän ei kiistänyt. 

En edelleenkään tiedä, minkä arvoisen edun olen saanut. Jos tietäisin, arvostaisinko sujuvaa palvelua ja priimatavaraa enemmän? Huolehtisinko paremmin minulle uskotusta tarvikkeesta? 

ILMAISIA tuotteita en ehkä edes huolisi, sillä uskon, jopa toivon, että on olemassa osto-organisaatio, joka varmistaa tuotteiden sopivuuden ja laadun sekä tinkii paljousalennukset.   

 

 

Vaaleja edeltävissä keskusteluissa on korostettu, kuinka hyviä ILMAISIA palveluja yhteiskuntamme tuottaa. Koulu, kirjasto ja terveydenhuolto ovat ILMAISIA, samoin monet muut palvelut. 

 

Moni nykyään ILMAINEN asia on ennen ollut maksullinen. Kuulun suuriin ikäluokkiin ja olen käynyt yksityistä oppikoulua. Lukukausimaksut, kirjat ja korvaus kouluruoasta sekä koulumatkat rasittivat vanhempieni vaatimatonta taloutta. Silti he eivät koskaan kiistäneet oikeuttani käydä koulua. Heille oli tärkeää antaa tyttärelle hyvät lähtökohdat. Vain kouluja käymällä pääsisi elämässä eteenpäin. 

 

Terveydenhuoltokin oli maksullista. Äiti vei minut polkupyörän tarakalla kunnansairaalaan, nielurisat leikattiin ja toistuvat, ensimmäistä kouluvuotta häirinneet angiinat loppuivat. Leikkaus oli toki edullisempi kuin yksityisen lääkärin tarjoama, mutta ei maksuton. Onneksi lääkäriä ei tuon episodin jälkeen kovin usein tarvittu. 

 

On hienoa, että suomalainen yhteiskunta huolehtii jäsenistään, ylläpitää ja tarjoaa maksuttomia palveluja. Mutta onko maksuttomista eduista tullut ILMAISIA ja ovatko ne samalla menettäneet jotakin? 

ILMAINEN on ilmauksena aavistuksen verran pejoratiivinen.  ILMAINEN on arvoton, helppohintainen, huono. ILMAINEN on jotain, jonka voi huoleti hylätä, niin kuin mainoslahjaksi saatu toimimaton kynä. 

Eivätkö yhteiskunnan palvelut sittenkin ole MAKSUTTOMIA?

 

Olen toiminut urheilujärjestössä ja pohtinut yhdessä päättäjien kanssa, miten paljon harrastamisen pitäisi maksaa. Markkinoidaanko vapaaehtoisten tekemää työtä maksuttomana vai määritelläänkö sille kohtuullinen hinta? Kulukorvaus ja vaivanpalkka, joilla varmistetaan, että kiinnostuneet saavat olla mukana koko kauden ajan. 

Järjestöjen aktiiveilla on ollut selkeä näkemys siitä, että maksullinen valmennus sitouttaa huomattavasti maksutonta tehokkaammin, saa harrastajat pysymään mukana ryhmissä ja säännöllisessä toiminnassa. Ryhmästä ei lipsuta, jos harrastamiseen on jouduttu panostamaan, myös rahallisesti. Lahjakkuudet hyötyvät, mutta myös muut harrastajat. 

On lajeja, joiden harrastaminen edellyttää kalliita välineitä ja suorituspaikkoja. Niihin osallistuminen on perustellusti hintavaa, mutta samalla tavoiteltua ja arvostettua, kultapossukerhon jäsenyys tuo statusta. 

 

Kun ruoan ja välttämättömien hyödykkeiden hinta on noussut, kuluttajien valinnat ovat tulleet tietoisemmiksi. Enää ei tuhlata eikä heitetä suotta roskiin. Kierrätetään, korjataan, säästetään. Vanhanaikaisia arvoja ja arkisia perinteitä on taas alettu arvostaa. Keitellään kotiruokaa, leivotaan, parsitaan. Maksuttomia, edullisia ratkaisuja. 

 

Vaalit ovat lähellä, enkä edes tiedä, ketä äänestäisin. Jos seuraa uutisia, ei politiikalta tai puoluepuheelta voi välttyä, mutta kuitenkin, omien ratkaisujen tekeminen on aina yhtä vaikeaa. 

Yleensä äänestän miestä vain, jos yhtään sopivaa naisehdokasta ei ole näkyvillä. Mieluiten valitsen ehdokkaan, joka on suunnilleen ikäiseni ja samantapaisessa elämäntilanteessa, sillä silloin uskon, että edustaja – vaikka emme tuntisikaan henkilökohtaisesti – todennäköisemmin tekee minun kannaltani hyvän ratkaisun. 

 

Luulin, että valinta muuttuisi helpommaksi, kun ikää tulee, sillä aikuisia tai seniori-ikäisiä päättäjätkin usein ovat. Ei se niin ole käynyt. 

 

Kaipaan päättäjiltä ryhdikkäitä arvoja. Perspektiiviä ja kykyä nähdä, etteivät suomalaisen yhteiskunnan saavutukset ole olleet itsestään selviä, eikä se, mikä nyt on ILMAISTA, ole tullut helposti tai vaivattomasti, vaan työn tuloksena. 

Se, mikä on MAKSUTONTA, on yhteisin varoin kustannettua, rahan ja vaivan arvoista. Eilisen maksullinen palvelu on tänään maksuton etu, mutta ei ILMAINEN. Tilanteet voivat muuttua, moneen suuntaan. 

 

Kaipaan arvostavaa asennetta. Sitä, että palvelujen ja etujen arvo ymmärrettäisiin ja niitä käytettäisiin viisaasti ja taloudellisesti. Priorisoitaisiin oikein, niin kuin viisaat sanovat. 

 

Aikuisilla suomalaisilla on ääniOIKEUS.  

Siis oikeus osallistua päättäjien valintaan, itsenäisesti ja viisaasti. 

Toivottavasti se koetaan edelleenkin myös velvollisuudeksi. 

Kuvan siipiveikolla on kauas kuuluva äänioikeus. 

 

Tämän kirjoituksen kuvitukseksi valitsin otoksia, joiden aiheet eivät liity politikkaan tai  vaaleihin ja jotka toivottavasti ovat maksuttomia.