sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Ensimmäiset


 

Ensimmäinen on ihme, sensaatio, aarre.  

Seuraavat ilahduttavat, lämmittävät. 

Kevät ottaa vauhtia ensimmäisistä leskenlehdistä, vuokoista.  

Maasta ponnistavat tulppaanit ja narsissit.

Keltainen perhonen tekee ison kaaren maan yllä. 

Ei maa niin marto ollutkaan, kuin lumen jälkeen näytti. 

 

Sitten ei enää olekaan kevät, vaan alkukesä, melkein kesä. 

Kukkia kaikkialla, sinisiä, valkoisia, kaikkialla. 

Ja varhainen valo herättää kesään, oikeaan kesään.

Valoisat päivät täynnä linnunlaulua, lyhenevät yöt, lämpimät päivät. 

Teinit seikkailevat jo paitasillaan.

Vielä en uskalla paljain jaloin nurmikolle. 

 

Valoa tulee lisää, joka päivä. 

 

Unohdan talven, unohdan pakkasen, järkeviin vaatteisiin sonnustautumisen, 

Rotevat kengät, liukuesteet, paksun pipon ja heijastimet. 

 

Jonakin päivänä, jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa 

Valon aika alkaa lyhentyä

Kesä hupenee, katoaa, värit kypsyvät

Eikä perhosmekolla enää tarkene.

Talvi kiertyy vastaan eikä anna armoa. 

Paksut tamineet on taas haettava kaapista. 

Sukset tarkastettava.

 

Kyllä minä sen tiedän. 

Mutta juuri nyt mietin, perhosmekkoa ja kevyttä paitaa.

Tänä päivänä, kun suvi on suloinen ja maa niin kaunis. 

 

Älkää muistuttako.

Kyllä minä tiedän.

Mutta ensin eletään kesä!

 




 

 

 

 

 

torstai 23. maaliskuuta 2023

Kapea, kaunainen, kateellinen



Jos vaalitaistelun tavoite on provosoida ja kärjistää, siinä on totisesti onnistuttu. Kulttuuriväki on takajaloillaan yhden puoluejohtajan yhdestä repliikistä. Eikä syyttä. 

 

Poliitikon pitää nähdä kokonaisuuksia, pohtia pitemmälle eikä vain katsella omia varpaitaan. Kapea, kaunainen katsanto on tietysti terävä… mistä näitä ankeuttajia tulee, kun tavoitteena kuitenkin lienee tulevaisuuden rakentaminen?


 

Mitä kulttuuri on? Se on elämänvoima, laaja ja lavea. 

Meillä on runsas kirjo kulttuuria, on ruokakulttuuri, tapakulttuuri, pukeutumiskulttuuri, kanssakäymisen kulttuuri, käytöstavat. Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, teatteri, tanssi – huipulla ooppera, joka yhdistää musiikin, kuvan ja sanat.  

 

Kulttuuri on pyramidi. Sen juuret ovat kotikasvatuksessa, kohteliaisuudessa, toisten huomioon ottamisessa. Se versoo virikkeistä, ensimmäisistä sanoista, lauluista, paperille raapustetuista viivoista.  Kulttuuri kasvaa ihmisen mukana, koko elämän ajan. 

 

Uskon yhä, että kulttuurin merkitys on aina ymmärretty. Kristillinen kirkko on osa kansan kulttuuria, se on vahvistanut lukutaitoa ennen koululaitoksen alkua, kirkoissa on soinut musiikki ja kirkoissa on aina ollut arvossaan kädentaito ja taide. 


Vappuaattona 2023 Sammatissa. 

 

Kulttuuri on tämän maan itsenäisyyden peruskivi. Ellei suomi olisi kehittynyt sivistyskieleksi, jolla voidaan tehdä tiedettä ja taidetta, ellei suomalaisen kansan oman kielellisen perinteen arvoa olisi tajuttu, elleivät kultakauden taiteilijat olisi avanneet ikkunoita Eurooppaan, meillä ei olisi ollut rakennuspuita kansalliselle identiteetille. Kulttuuri antoi sitä päättäväisyyttä, jonka voimalla ponnistimme itsenäisyyteen. 


Kulttuuria puolustamalla puolustamme omaa hyvinvointiamme ja arvokkaita elämänarvoja. 

 

Kiitos kulttuurin ja pitkän sivistyksen jatkumon, meillä on poliitikkoja, jotka osaavat ilmaista itseään, loukata kanssakulkijoita, riehua ja rementää pyhien arvojen kaatamiseksi. Ilman suomalaista kulttuuripainotteista koulutusta heillä ei olisi välineitä tähän hölmöilyyn. 

 

Pitäisi varmaan antaa kaikkien kukkien kukkia, sillä luonnon lakien mukaan ne kumminkin aikanaan kuihtuvat, mutta nyt pelataan liian suurilla arvoilla. 

Hyvää on vain se, että kertoivat kantansa jo ennen vaaleja, osataan varoa! 


Muistakaa äänestää! 


tiistai 14. maaliskuuta 2023

Juha-kerrasto



Kaikilla viisailla miehillä oli ennen Juha-kerrastoja vaatekaapissa. Juha-kerrastot oli valmistettu beigen värisestä puuvillaneuloksesta. Neulos oli pehmeää, joustavaa, mutta kestävää interlockia.

 

Juha-kerrastoon kuului pitkähihainen paita ja pitkät alushousut, kalsongit. Materiaali kesti hyvin kovakouraistakin pesua.  Kerrastoja jynssättiin pesutuvissa, pyöritettiin pulsaattorikoneissa ja ehtivätpä ne kokea nykyaikaisten pesukoneidenkin tehokkaan käsittelyn. Pulsaattorikoneessa pesty kerrasto huuhdeltiin käsin, siitä puristettiin liiat vedet koneen telojen välissä. Pesutuvassa saattoi olla linko – surra – joka antoi kerrastolle kovia kierroksia ja sai sen kuivemmaksi. Lopuksi kerrasto pääsi pyykkinarulle ja huolellisimmat pyykkärit saattoivat viimeistellä sen mankeloimalla. 

  

Juha-kerrasto oli Nokian Kutomo Oy:n, nykyisen Nanson 1950- ja 60-lukujen hittituote. Niitä myytiin miehille, jotka tekivät kovaa ja hikistä ruumiillista työtä. Niitä myytiin herrasmiehille, joiden työasu oli valkoinen paita. Juha-kerraston väri ei näkynyt ohuemman paidan alta. Juha-kerrasto oli oivallinen, koska asunnot olivat ennen vähän viileämpiä kuin nykyään, työpaikoilla saattoi olla vetoista.

 

Juha-kerrasto varmisti kutomolaisten työllisyyden. Jos tilauksia oli niukasti, tehtiin Juha-kerrastoja varastoon. Kun ilmat syksyllä viilenivät, perheenemännän tarkistivat miesväen vaatevarastot. Kansa vaelsi kauppoihin ja hankki talven varalle lämpimiä kerrastoja. Oli hyvä, että varastot oli täytetty ajoissa. Ensimmäisinä vuosina kerrastojen mainoskasvona taisi olla varastossa työskentelevä komea nuorimies. 

 

Kova käyttö takasi, että aika ja tehokkaat pesut kuluttivat kerrastoja, hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Juha-kerrastoista tuli hyviä matonkuteita: jos katsot tarkasti kutomolaisen kodissa olevaa räsymattoa, saatat huomata ruudullisten kuteiden lomassa beigen sävyisiä raitoja. Ne tasapainottavat käytöstä poistettujen työpaitojen tummia sävyjä ja taittavat vanhojen lakanoiden valkoisuutta. Hyvä palvelija teki vielä matossa viimeisen palveluksensa. 

 


Me muutimme Valkoisesta talosta elokuussa. Isä oli saanut uuden työpaikan, äidin työ Valkoisessa talossa olisi loppunut, minä siirryin keskikoulusta lukioon. Kallen autossa matkattiin kohti uutta, silmissä haikeat kyyneleet. 


Järkisyyt puolsivat muuttoa, sielu harasi vastaan. Äiti oli tarkkana ihmisenä ennen muuttoa käynyt Kutomon Myymälässä ja ostanut kaikilla jäljellä olevilla henkilökuntakortin kupongeilla vaatteita, isällekin kerraston tai pari. 


 

Elämä asettui uomiinsa, vaikka välillä muisteltiin Valkoisen talon aikaa. Kuulimme, että talon asukkaat vaihtuisivat, vaikka tehtaan työ jatkuisi.  

 

Joka joulu olimme saaneet tehtaalta joulupaketin. Muuton jälkeen emme sitä enää odottaneet, mutta posti toi yllätyksen. Vielä kerran, Kutomon joulupaketti! Äidille ja tyttärelle vaaleanpunaista charmeusea, viehkeät yöpaidat. Isä sai, kuinkas muuten, Juha-kerraston. Se oli pakattu pahviseen laatikkoon. 

 

Isä otti lahjansa ilolla vastaan. Hän vei kerrastolaatikon vaatekomeroon, siltä varalta, että tulisi tilanne, joka vaatisi siistin ja puhtaan kerraston käyttämistä. 


Ne vanhemmat, aikaisemmin hankitut hän päätti käyttää ensin työvaatteiden alla loppuun. Kerraston paita oli usein päällä. Saunan jälkeen puettiin puhtaat vaatteet, isä istahti pöydän ääreen, syötiin jotain herkullista, isä oli paitasillaan ja rauhoittui. 

 

 

Aika muuttui. Asunnot alkoivat olla lämpimiä. Helppohoitoiset tekokuidut tulivat interlockin tilalle, hitaammin kuivuva puuvilla ei enää pärjännyt pyykkinarulla uusille keksinnöille, tuli urheilukerrastoja, käteviä ja kevyitä. Isä jäi eläkkeelle, leskeksi, elämä muuttui. 

 

Kun järjestelin vanhempieni kotia isän kuoleman jälkeen, vaatehuoneen hyllyllä tuli vastaan tutun oloinen pahvilaatikko, hiukan reunasta revenneenä. Siellä se Juha-kerrasto oli, käyttämättömänä. Tehtaan jäljiltä kauniisti taiteltuna, pieni tarkistuslipuke mukana. Isä oli varjellut siistiä alusasuaan, eikä sitä tilannetta, jossa sille olisi ollut käyttöä, enää tullut. Toisaalta, nykyaikaiset kerrastot olivat sopineet paremmin kaikkiin tilanteisiin. 


 

Valkoinen talo oli vanhemmilleni hyvä työpaikka. Työtä oli paljon, mutta myös arvostusta ja mahdollisuus toteuttaa omia ideoitaan. Isä oli saanut suorittaa höyrykoneenhoitajan tutkinnon ja opiskella puutarhanhoitoa. 

 

Isä täyttäisi keskiviikkona 15.3. komeat 106 vuotta. 

Onnea sinne pilven reunalle! 

Onko siellä mukavia kerrastoja? 

 




 

perjantai 3. maaliskuuta 2023

ILMAISTA vai maksutonta?




Taivas aukeaa taas huhtikuun alussa. Me äänestämme ja saamme uuden eduskunnan ja meitä hallitaan niin paljon paremmin ja pätevämmin. 

Ilma on sakeana lupauksia ja hyvää toivoa. Ottakaa vaarin tästä hetkestä, arki kyllä palaa nopeammin kuin arvaisikaan! 

 

Olin jokin aika sitten yhteydessä paikalliseen terveydenhoitoon, hoitotarvikkeiden jakeluun. Tarvitsemieni tuotteiden kerrottiin olevan ILMAISIA. 

Kiitin palvelun hoitajaa ja totesin, olisiko kuitenkin rehellisempää ajatella, että tuotteet ovat minulle MAKSUTTOMIA. 


Ilmaiseksi niitä ei mistään saa, mutta saan edun, koska joku, tässä tapauksessa kunta, on ne ensin rahalla maksanut. Epäilin myös, että työvuosinani olisin nämäkin ILMAISET tuotteet jo muutamaan kertaan maksanut etukäteen, veroina. 

(Vuoden alusta edut myöntää hyvinvointialue – mikä lienee käyttäjän kannalta suunnilleen sama asia.)


Täti tuhahteli ja korosti, että saan palvelut ILMAISEKSI. 

Sitä, että hoitotarvikkeet ovat rahanarvoista tavaraa, hän ei kiistänyt. 


En edelleenkään tiedä, minkä arvoisen edun olen saanut. Jos tietäisin, arvostaisinko sujuvaa palvelua ja priimatavaraa enemmän? Huolehtisinko paremmin minulle uskotusta tarvikkeesta? 


ILMAISIA tuotteita en ehkä edes huolisi, sillä uskon, jopa toivon, että on olemassa osto-organisaatio, joka varmistaa tuotteiden sopivuuden ja laadun sekä tinkii paljousalennukset.   

 

 


Vaaleja edeltävissä keskusteluissa on korostettu, kuinka hyviä ILMAISIA palveluja yhteiskuntamme tuottaa. Koulu, kirjasto ja terveydenhuolto ovat ILMAISIA, samoin monet muut palvelut. 

 

Moni nykyään ILMAINEN asia on ennen ollut maksullinen. Kuulun suuriin ikäluokkiin ja olen käynyt yksityistä oppikoulua. Lukukausimaksut, kirjat ja korvaus kouluruoasta sekä koulumatkat rasittivat vanhempieni vaatimatonta taloutta. Silti he eivät koskaan kiistäneet oikeuttani käydä koulua. Heille oli tärkeää antaa tyttärelle hyvät lähtökohdat. Vain kouluja käymällä pääsisi elämässä eteenpäin. 

 

Terveydenhuoltokin oli maksullista. Äiti vei minut polkupyörän tarakalla kunnansairaalaan, nielurisat leikattiin ja toistuvat, ensimmäistä kouluvuotta häirinneet angiinat loppuivat. Leikkaus oli toki edullisempi kuin yksityisen lääkärin tarjoama, mutta ei maksuton. Onneksi lääkäriä ei tuon episodin jälkeen kovin usein tarvittu. 


 

On hienoa, että suomalainen yhteiskunta huolehtii jäsenistään, ylläpitää ja tarjoaa maksuttomia palveluja. Mutta onko maksuttomista eduista tullut ILMAISIA ja ovatko ne samalla menettäneet jotakin? 


ILMAINEN on ilmauksena aavistuksen verran pejoratiivinen.  ILMAINEN on arvoton, helppohintainen, huono. ILMAINEN on jotain, jonka voi huoleti hylätä, niin kuin mainoslahjaksi saatu toimimaton kynä. 

Eivätkö yhteiskunnan palvelut sittenkin ole MAKSUTTOMIA?

 

Olen toiminut urheilujärjestössä ja pohtinut yhdessä päättäjien kanssa, miten paljon harrastamisen pitäisi maksaa. Markkinoidaanko vapaaehtoisten tekemää työtä maksuttomana vai määritelläänkö sille kohtuullinen hinta? Kulukorvaus ja vaivanpalkka, joilla varmistetaan, että kiinnostuneet saavat olla mukana koko kauden ajan. 


Järjestöjen aktiiveilla on ollut selkeä näkemys siitä, että maksullinen valmennus sitouttaa huomattavasti maksutonta tehokkaammin, saa harrastajat pysymään mukana ryhmissä ja säännöllisessä toiminnassa. Ryhmästä ei lipsuta, jos harrastamiseen on jouduttu panostamaan, myös rahallisesti. Lahjakkuudet hyötyvät, mutta myös muut harrastajat. 


On lajeja, joiden harrastaminen edellyttää kalliita välineitä ja suorituspaikkoja. Niihin osallistuminen on perustellusti hintavaa, mutta samalla tavoiteltua ja arvostettua, kultapossukerhon jäsenyys tuo statusta. 

 

Kun ruoan ja välttämättömien hyödykkeiden hinta on noussut, kuluttajien valinnat ovat tulleet tietoisemmiksi. Enää ei tuhlata eikä heitetä suotta roskiin. Kierrätetään, korjataan, säästetään. Vanhanaikaisia arvoja ja arkisia perinteitä on taas alettu arvostaa. Keitellään kotiruokaa, leivotaan, parsitaan. Maksuttomia, edullisia ratkaisuja. 


 

Vaalit ovat lähellä, enkä edes tiedä, ketä äänestäisin. Jos seuraa uutisia, ei politiikalta tai puoluepuheelta voi välttyä, mutta kuitenkin, omien ratkaisujen tekeminen on aina yhtä vaikeaa. 


Yleensä äänestän miestä vain, jos yhtään sopivaa naisehdokasta ei ole näkyvillä. Mieluiten valitsen ehdokkaan, joka on suunnilleen ikäiseni ja samantapaisessa elämäntilanteessa, sillä silloin uskon, että edustaja – vaikka emme tuntisikaan henkilökohtaisesti – todennäköisemmin tekee minun kannaltani hyvän ratkaisun. 

 

Luulin, että valinta muuttuisi helpommaksi, kun ikää tulee, sillä aikuisia tai seniori-ikäisiä päättäjätkin usein ovat. Ei se niin ole käynyt. 


 

Kaipaan päättäjiltä ryhdikkäitä arvoja. Perspektiiviä ja kykyä nähdä, etteivät suomalaisen yhteiskunnan saavutukset ole olleet itsestään selviä, eikä se, mikä nyt on ILMAISTA, ole tullut helposti tai vaivattomasti, vaan työn tuloksena. 


Se, mikä on MAKSUTONTA, on yhteisin varoin kustannettua, rahan ja vaivan arvoista. Eilisen maksullinen palvelu on tänään maksuton etu, mutta ei ILMAINEN. Tilanteet voivat muuttua, moneen suuntaan. 

 

Kaipaan arvostavaa asennetta. Sitä, että palvelujen ja etujen arvo ymmärrettäisiin ja niitä käytettäisiin viisaasti ja taloudellisesti. Priorisoitaisiin oikein, niin kuin viisaat sanovat. 

 

Aikuisilla suomalaisilla on ääniOIKEUS.  

Siis oikeus osallistua päättäjien valintaan, itsenäisesti ja viisaasti. 

Toivottavasti se koetaan edelleenkin myös velvollisuudeksi. 



Kuvan siipiveikolla on kauas kuuluva äänioikeus. 

 

Tämän kirjoituksen kuvitukseksi valitsin otoksia, joiden aiheet eivät liity politikkaan tai  vaaleihin ja jotka toivottavasti ovat maksuttomia. 

 

 

perjantai 10. helmikuuta 2023

Hiljaisuus

 


Myöhäisen illan väsynyt hiljaisuus. Iltakirjan ääressä, vain lehtien rapina seurana. Kun lamppu sammutetaan, väritkin sammuvat, tähti erottuu pihapuun latvuksesta, yö tulee lähelle, väsyneet silmät saa sulkea. 


Hiljaisuuden lahja, kiitos siitä. 

 

On kuin hiljaisuudesta olisi tullut katoava luonnonvara. Aina joku laite päällä, joku ääni talossa, aina joku soi tai puhua löpisee mediassa, enkä huomaa sulkea ämyreitä. Oma vika? Ääni on sumua, tapettia, jonka yksi tarkoitus on vaientaa muualta tuleva häly. Taistellaan tulella tulta vastaan? 



Ääntä on kai aina ollut, mutta silti: hiljaisuutta on ollut enemmän. Työnteko, liikkuminen, kulkeminen, arjen askareet ovat aina luoneet oman äänimaisemansa. Ihmisen puhe, joka saa virrata vapaasti, jota voi kuunnella rauhassa, keskustella, oppia, olla vuorovaikutuksessa. Puhua, lohduttaa, iloita.

 

Kuinka kauas kirkonkello kuului, kun sen kaikua ei liikenne häirinnyt? Miten otettiin vastaan hälytys, huuto, varoitus? Kuinka paljon maailmassa oli musiikkia? 



Jos ei olisi äänitapettia, jäisikö paitsi jostakin oleellisesta? Livahtaisiko joku tärkeä ohi? Putoaisiko? Mistä – keskustelusta, ajattelusta, elämän sykkeestä? 

 

Tietyissä tehtävissä on säädetty vaitiolovelvollisuus, mutta eihän se koske tyhjänpuhujia, vaikka heille se niin hyvin luontuisi. Niin monella on niin suuri pelko siitä, että jää ulkopuolelle, jos vetäytyy kuuntelemaan tai keskittymään, hiljaisuuteen, eikä jatkuvasti anna merkkejä olemassaolostaan. 

 

Olemmeko me ryöstäneet lapsiltamme hiljaisuuden? Videopeli räiskyy ja sähisee, terävät äänet leikkaavat tajuntaa. Kuuluuko lasten maailmaan oikeasti jatkuva melu ja häly? Onko keskittymisvaikeuksien taustalla jatkuva, levoton äänimaisema? Isoäitinä ihmettelen. 

 


On ääniä, jotka ovat elämän jalokiviä, ainutkertaisia elämyksiä. 


Ne nousevat hiljaisuuden keskeltä, odotuksen hetkistä, siitä, että on laittauduttu, asetuttu odottamaan ja kuulemaan, katsomaan, ottamaan vastaan. Konsertti, ooppera, taide. 


Palvelus, jonka sylissä sielu saa rauhoittua, levätä ja hiljentyä. 


Ääni, jonka ei tarvitse taistella muuta meteliä vastaan, joka saa olla omansa, luoda mielen maailmoja, antaa tärkeitä kokemuksia. 

 


On hiljaisuutta, joka on ilmeikästä ja puhuttelevaa. 


Suksien liike hangella, sauvojen kosketus lumeen, talvipuhuri ajatuksia raikastamassa. 


Poimurin rapina marjametsässä, tuuli puissa ja lintujen äänet, askeleet sammaleisella polulla. Hetket, jolloin saa oikaista selkänsä, katsella maisemaa, olla ja huokaista.  


Pienet askareet kesämökin pihakeittiössä, veden liike rannassa, linnut ja tulisijan ratina, tuuli, työn tutut äänet. Lupa olla omissa oloissaan, ajatella ja kuunnella. 



Anna metelin olla. 

Mikään todella tärkeä ei katoa, vaikka hetkeksi sulkisi ämyrit.

Toistan tätä välillä myös itselleni. 

 

Hiljaisuus on lahja, ota se vastaan. Kiitä. 

 

 

 

 

torstai 2. helmikuuta 2023

Kaavoista koukkuun ja kutimiin eli käsityöjuttu


On kuulemma muodikasta olla kiinnostunut käsitöistä. 

Päätin kokeilla, pysynkö aallonharjalla. 

 



Kaavoista koukkuun ja kutimiin 

 

Äiti ompeli suurimman osan vaatteistani. Pula-aikana se oli välttämättömyys, mutta myös siunaus. Opin siinä vieressä, äidin työtä seuraten ja pikkuhommia kokeillen. Sain omia tehtäviä, sain kokeilla uutta ompelukonettakin. Ensimmäinen kokonaan itse tehty vaate oli valkoinen hihaton pusero. 

 

Käytimme kaavoja, sovitimme, teimme muutoksia. Usein piti jotain korjata, keskenkasvuiselle eivät valmiit kaavat sellaisenaan sopineet. Eivät ne aina sovi vieläkään. Opin ompelemaan, leikkaamaankin, yhteiset sovitushetket jatkuivat äidin kuolemaan asti. Neuleisiin emme yhdessä ehtineet perehtyä. 



Virkkaaminen ja neulominen alkoi alakoulussa, keskikoulussa jatkettiin. Lapaset ja sukat, karheasta langasta. Lapanen oli ihan näköinen, mutta päättelyvaiheessa yksi pisto oli jäänyt näkyviin lapasen oikealle puolelle! Muistan vieläkin, miten opettaja torui. 

 

Virkkuutyöt alkoivat onnistua, vaikka en löytänyt valmiita malleja. Tai ehkä juuri siksi. Mittailin vaatteita ja kaavoja, mittailin itseäni, joskus se oli hankalaa. Vertasin kaavoihin, vertasin malleihin, jotka löytyivät vaatekaapista. Koukku suihki oikean muotoisia kappaleita - epäonnistuneet on vähin äänin purettu, kun niitä on ensin äänekkäästi manailtu.

 

Neuleohjeita noudattaen syntyi kummallisia tuloksia: roikkuvia hihanistutuksia, liian lyhyitä miehustoja. Kovin monia yrityksiä en jaksanut tehdä. Kun tein vaatteita omien ideoideni mukaan, sekin työ alkoi sujua. Olen siis edennyt kaavoista koukun kautta kutimiin. 


Lukion aikaan olin kesätöissä Saksassa. Pensionaatin naiset neuloivat vapaahetkinään, pyöröpuikoilla. Puhe kulki yhtä liukkaasti kuin puikotkin. Puseroita syntyi, alhaalta ylös, ylhäältä alas. Vauhdilla ja saumattomina. 


Tässäpä idea! Karsastin työläämpiä nurjia silmukoita enkä saanut vaatteen saumoja ikinä siistin näköisiksi. Jos nurjaa olisi vain ihan vähän, eikä saumoja melkein ollenkaan, ehkä osaisin. Piti ostaa pyöröpuikot.

 

Brigitte-lehdessä oli ohje, jonka turvin aloin harjoitella.  Ylhäältä alas, kaarroke, hihat, helmaa niin pitkästi kuin lankaa riitti. Se villapaita on edelleen tallessa, enemmän nostalgian kuin tarpeen vuoksi. Brigitte ilmestyy yhä, neuleohjeita tuntuu tursuvan joka mediasta. 

Lapsen pipo, työn alla, automatkalla.


Neulojan työvälineet  


Pyöröpuikkoja, eri pituisia, eri paksuisia. Mittalevy, jolla voi tarkistaa pyöröpuikkojen koon. Joskus pitää olla ohjekokoa puolta numeroa tai numeroa isompi puikko – suljetusta neuleesta tulee tasaisempaa, mutta myös tiiviimpää. Pyöröpuikoilla voi neuloa kaikkea sitä, mitä suorilla puikoillakin, mutta ei tarvitse pelätä silmukoiden putoilevan. Suoria puikkoja minulla on enää yhdet. Sukkapuikkoja on toki useammat. 


Pyöröpuikoilla mahtuu neulomaan ahtaammassakin nurkassa, kun puikonpäät eivät huido naapureita.

 

Mittanauha on tärkeä. Työtä pitää aina välillä mitata, vaikka elämä onkin opettanut tuntemaan omat ääriviivansa. Työtä voi verrata malliin tai mallivaatteeseen. 



Aloitan neuleen mieluiten ylhäältä. Suljetun neuleen aloituskohtaan laitan tarvittaessa silmukkamerkin, omassa neulekassissani se on tavallinen hakaneula. Silmukkamerkkejä alkoi tulla vasta sitten, kun olin jo pitkällä. Hyvät hakaneulat ajavat saman asian. Virkkuukoukku on kätevä silmukoiden nostamiseen, kanavaneula toimii päättelytehtävissä. 

 

Olen tehnyt kaarrokemalleja ja raglanhihoja. Paitoja, jakkuja, kaulureita ja pipoja, välillä värkkäilen sukkia ja lapasia. 

 

Neuleohjeissa kerrotaan, millaisia (pyörö)puikkoja tarvitaan ja miten monta. Omissa töissäni on usein enemmän puikkoja kiinni kuin ohjeissa.  Kun tarpeeksi kauan harrastaa pyöröpuikoilla neulomista, niitä alkaa kertyä varastoon, vaikka ei tarvitsisikaan. Hyviä työvälineitä ei koskaan ole liikaa eivätkä ne käytössä kulu, ensimmäinen pyörökin on vielä tallella. 



Mittaan ja lasken… ja lasken vielä kerran

 

Neulominen edellyttää laskemista. Olen seiskan matemaatikko (lyhyt oppimäärä rimaa hipoen), mutta neuletöissä olen alistunut laskemiseen. Kaarrokkeita, raglanlinjojen etäisyyksiä, kuvioita, laskutehtävää riittää. 


Ihmisellä on kaksi kättä ja jalkaa ja siksi on osattava tehdä parillisia neuleen osasia: miehustan kappaleet ja hihat, sukat ja lapaset. Osien on oltava kooltaan täsmälleen samanlaisia, hihojen yhtä  pitkät ja leveät ja niin edelleen. Peilikuvina tehtävissä osioissa pitää olla yhtä monta silmukkaa oikealle ja vasemmalle. 


Helppoa? Välillä melkein työlästä, mutta välttämätöntä. Toisinaan kirjoitan lukuja muistiin… samalla tarkistan, vastaako tekeleeni neuletiheys lankakerän vyötteessä ilmoitettua.  


Omia, toisille neulojille avautuvia ja noudatettavia ohjeita en  ole oppinut kirjoittamaan. Lehtien ohjeista omaksun lähinnä periaatteita ja työtapoja, mitoitukset teen itse, ompelutyöstä saaduin opein. 

En siis ole kovin hyvä neuleohjeiden soveltaja, joten: tasapeli. 



 

Pitää olla asennetta

 

Kun oppii tekniikan, saa alkaa soveltaa sitä. Neulevaatteen mittasuhteita pitää tarkastella samalla tavalla kuin kankaasta leikattavan vaatteen muotoa, vaikka saksia ei voisikaan käyttää. 

Työ neuvoo tekijäänsä ja tekemällä oppii. 


Jokaisessa keskeneräisessä neuleessa on lanka, josta voi vetää ja purkaa ja keriä ja aloittaa uudelleen, jos työ ei tunnu onnistuvan. 

Kukaan kohtelias ihminen ei kysy, kuinka monta kertaa joku kohta on tehty, ellei lanka ole tuhraantunut tosi likaiseksi. Varovainen käy siksi työhön puhtain käsin. 

 

Isojen kappaleiden neulominen ohuesta langasta voi olla melkoinen kärsivällisyysharjoitus. Työ tuntuu tuskalta, eikä näytä etenevän ollenkaan. Televisio auttaa, nykyisten ohjelmien säestyksellä on helppo neuloa. Äänikirjat tai radio toimivat myös.

 

Joka on joskus toiminut järjestöissä, tietää, miten oleellisia ovat työjärjestyskysymykset. Ovelalla työjärjestyksellä puheenjohtaja voi halutessaan vesittää hyvänkin asian, ellei kukaan huomaa ja väitä vastaan.

 

Yhtä kriittisellä otteella pitää suhtautua kaikenlaisiin käsityöohjeisiin ja niiden työjärjestyksiin. Ne ovat suosituksia ja ehdotuksia, syytä lukea, mutta aiheellista samalla ajatella itse. Väittää vastaan ja tehdä niin kuin hyvä tulee. Harva meistä on vakiomittainen tai mallinen, mallilehden kaavakuvakin on vain hahmotelma. 



Miksi neulominen on tärkeää?

 

Jos tavoitteena ei ole oman mielen ja maun mukainen vaatekappale, ei ehkä kannata yrittää. Neulomiseen ja virkkaamiseen palaa aikaa ja hyvät materiaalit maksavat. 


Harjoituskappaleita saattaa tulla, sillä kukaan ei koskaan onnistu kaikessa. Paitsi ehkä harjoituskappaleiden purkamisessa tai piilottamisessa. 

 

On varmaan helpompaa säätää neuletyötä, kuin tehdä nopeita muutoksia omaan vartaloon. Neuletta voi kuositella, sovittaa mitat mieleisekseen. 


On vapaus valita omia värejä – sillä muotikin on vain suositus tai ehdotus, ei laki.  

 

Ja pyöröpuikkojen puolesta: mitäpä ei itseoppinut neuloja tekisi, päästäkseen eroon saumojen virittelystä! 

 

Puikotellaan!