maanantai 11. huhtikuuta 2016

Menopaussi


Olen tuntenut epämääräistä kuvotusta ja voinut pahoin. Sitä ei näillä kymmenillä enää pitäisi olla. Olisiko se sittenkin myötähäpeää?

Kaunis nainen ja arvostettu taiteilija hymyilee viikkolehden kannessa ja otsikko kuvan alla julistaa, että menopaussi ei taiteilijaa pysäytä. Sisäsivuilla on hyvin kuvitettu juttu, jossa todetaan, että ura jatkuu ja kaikki on hyvin.

Ihminen, joka on tuonut taiteellaan monta juhlahetkeä ja huikeaa elämystä, on ehkä sivunnut haastattelussa naisen elämää, vaihdevuosivaivoja eikä sensaatiohakuinen lehdistö malta pitää tahmeita tassujaan irti aiheesta. On aika tavallista, etteivät paljon julkisuudessa olevat tähdet kaikkea heistä kirjoitettua ehdi tai halua tarkistaa. Positiiviset jutut kumoavat kumminkin omituiset juorut ja muut. Nainen on kirjoittanut naisesta, juttu on perusteellinen ja jopa analyyttinenkin, mutta kuka on sisällön runsaudesta valinnut iskulauseen lehden kanteen?

Naisena tiedän, miltä kuukautiset, raskaus, synnytys, imetys ja vaihdevuodet tuntuvat. Intiimimpää aihetta ja kokemusta ei ole eikä yhdenkään naisen yksikään kokemus ole samanlainen. Ehkä juuri siksi näistä elämänkeikauksista ja naiseuden realiteeteista käydään katkeamatonta debattia kahvihuoneissa, pukuhuoneissa, vastaanotoilla.
Mutta ovatko nämä asiat julkisia ja julkisuudessa puitavia?

On paljon sellaisia vaivoja, joihin vertaistuki tepsii yhtä hyvin kuin lääkärin neuvotkin. Tarvitseeko julkisuuden henkilö koko maan ikääntyvän naisväen vertaistuen ongelmista selvitäkseen? Pienemmälläkin lähipiirillä on sieluntuskaa ja pahaa oloa purettu ja ongelmien kanssa pärjätty. Joskus pitää kerätä rohkeutta ennen kuin lähtee lääkäriin tai apteekkiin, joskus on hyvä käydä luottoystävän kanssa läpi sitä, mitä lääkärin vastaanotolla haluaa puhua. Kun tilanne on päällä, on osattava kysyä oikeat asiat oikeassa järjestyksessä, sillä tohtoreilla on aina kumminkin kiire.

Seksuaalisuus on ikiaikaista naisen elämää. Saara nauroi, kun Herra vihjaisi raskaudesta, Neitsyt Marialla oli vanhempia naisia tukenaan, Pyhä Birgitta synnytti, mutta kuningatar Kristiina ei miestä vierelleen halunnut tai saanut. Oliko Julia kuollessaan raskaana?

Naisen elämän arvostus on yhä edelleenkin sidoksissa seksuaalisuuteen. Naisen kanssa voidaan ’luontevasti’ keskustella siitä, jatkuuko ura vaihdevuosien jälkeenkin. ’Vanha nainen’ on ihminen, joka oikeasti on vasta elämänsä puolessavälissä ja usein elämänsä luovimmassa ja työteliäimmässä vaiheessa, onkin yleisen mielipiteen mukaan jo vanha ja loppuun kulunut, kun hedelmällisyys on hiipunut. Taide, joka elää ja voi hyvin, onkin sivuasia, vaikka juuri se olisi kiinnostavaa.

Samanikäinen mies elää parhaita ja viriileimpiä vuosiaan.
Olisi ennenkuulumattoman törkeää kysyä varttuneemmalta herralta, haittaavatko erektio-ongelmat päätöksentekokykyä tärkeissä neuvotteluissa ja onko urasuunnitelmiin tullut muutoksia nyt, kun hiukset ovat harvenneet?

Minä en tykkää tästä. Minä en tykkää siitäkään, että tämä on ikuisuusaihe, josta on jankutettu koko minun tietoisen naisenelämäni ajan. Olisi maailma vähän fiksummaksi voinut kehittyä.

Hiukan kiinnostaa myös se, olisitko sinä, kunnioitettu lukijani, lukenut kirjoitelmani, jos olisin otsikoinut sen toisin. Esimerkiksi testosteroniongelmiin viitaten.


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Äidinkielen päivä


Kalevalainen metsämies lähti hirvenhiihtoon kevättalven hankiaisilla. Vyötti nuttunsa ja asetti päähänsä karvareuhkan, tarkisti, että kuras, uskollinen veitsi oli tupessaan vyöllä. Työnsi pieksunsa mäystimiin, alla olivat lyly ja kalhu, pohjissa voiteena palat hirventaljasta, kädessä seiväs, joka oli sekä vauhdittaja että ase, keihäs. Jotenkin näin se kai oli.


Pukeudun softshell-hiihtopukuuni, kiskon lippalakin päähän, jätän polaroid-lasini pois, sillä lakki, joka on enemmän ruma kuin ihana, on hyvä tapa kuitata bad hair day, samalla se suojaa vesipisaroilta, häikäisyltä ja tuulelta. Otan esiin alkuperäiset suomalaiset Optigrip-sukset ja pujotan käteni suomalaisten sauvojen kädensijoihin, joissa lukee selvyyden vuoksi Right ja Left. Näillä keleillä ei tarvita voitelua, mutta joskus on aihetta vetää pohjaan luistostoppia. Oikein menee. Varmistan, että taskuissa on kaikki tarpeellinen: kamera, kännykkä, avaimet ja taukopaikkaa varten pikkurahat, puhdas nenäliina. Let’s go!



Kaikki tämä tapahtuu huhtikuussa, suomen kielen päivän aikaan. Hikinen pipokansa vaihtaa ajatuksia taukopaikoilla ja vertailee optikrippejä ja teippejä, päivittelee keliä, joka on aina päivittämisen ja päivittelyn veroinen, kyselee reittivalinnoista.

Huhtikuun yhdeksäs on kahden suomen kielen kehittäjän merkkipäivä. Mikael Agricolan kuoleman muistopäivä on samalla Elias Lönnrotin syntymäpäivä.
Mikael Agricola loi perustan kirjakielellemme, Elias Lönnrot teki siitä tieteen ja taiteen monipuolisen työvälineen.


Mitä ihmettä me olemme tekemässä kauniille äidinkielellemme?
Korvaamme hyvät suomenkieliset sanat englanninkielisillä väännöksillä, viennin nimissä. Virtaviivaistamme viestejämme ja pudotamme pois possessiivisuffiksit. Kongruessit, yksikön ja monikon yhteensovittamiset takeltelevat.

Visuaalisessa, ääneen ja musiikkiin orientoituneessa maailmassa kirjoitettu kieli on risuaitaa, harmaata massaa, välttämätön paha, jota täytyy sietää. Voisitko vähän vähentää tuota harmaata massaa, että kuville jää paremmin tilaa? Ai jaa, onko siinä sisältöäkin? En jaksanut lukea…  Et jaksakaan, yhä vähemmän jaksat, ellet harjoittele, valitan.



Minä en osaa elää ilman äidinkieltä. Ilman Paulaharjua ja Kiveä, ilman Väinö Linnan Pohjantähteä, ilman Huovista ja Hotakaista. En selviä maailmasta, jossa ei ole Leinoa eikä Mukkaa, Ollikaista tai hiljaista Hyryä. Maailmanselitykseni lähtee Waltarista ja päätyy jonnekin Joenpellon pientareille.


Kuuntelen murretta, eikä Murre ole pelkästään naapurin vahtikoira. Diggaan slangista, ainakin sen, minkä ymmärrän. Kieli on miljoona vivahdetta, tuhansia löytöretkiä mielikuvituksen ja luovuuden maailmaan, sanoja, joilla vaikutamme toisiimme ja maailmaan. Yhä edelleen kieli on tärkein työvälineemme. Hyvä niin.

Suomen kielen päivänä haluan siniristiliput saloissa, kuulla kaunista suomen kieltä ja uskoa siihen, että näin kauniilla ja ilmaisuvoimaisella kielellä on tulevaisuus!

Hyvää jatkoa, suomen kieli!
Minulle sinä olet tärkeä.





Sisään astumisen taide

Avaan oven luksusputiikkiin. Myyjätär katsoo minua, nyökkää tervehdyksen ja jatkaa tauotonta pajatustaan aikaisemmin kauppaan tulleen ystävättärensä kanssa. Se oli ja sekin, mutta sitten sen piti ja niin edelleen. Kiertelemme aikamme, minä ja kaverini, vanha tuulitakkini. Emme koske tuotteisiin, sillä ne näyttävät niin loukkaamattomilta puhtoisuudessaan. Poistumme ääneti, sillä pelkään, että myyjän katse syövyttää reiän takinselkämykseen. Niin ei vanhalle ystävälle saa käydä.


Vedä ovi auki ja astu sisään – eihän se niin mene. Ei ainakaan silloin, kun miettii kauppaan menoa. Ensin katsellaan, kursaillaan ja sitten, ehkä, shoppaillaan.
Entinen esimieheni ohjeisti: kun astut sisään liikkeeseen, tee se myös mainonnan suunnittelijana, ei ainoastaan asiakkaana. Katsele ympärillesi, tee havaintoja tilasta ja palvelusta. Näe uudet ideat, mieti, mikä miellytti, mikä ei. Jonakin päivänä voit tätäkin tietoa tarvita. Uskon myös, että jokainen asiakas huomaa kaupan tunnelman, vaikka ei sitä ammattinsa takia tarkemmin analysoisikaan.

Luksusliikkeisiin olen toki uskaltautunut ennenkin. Pariisilaisen kosmetiikkatalon ovella saan ylleni parfyymipilven ja kohteliaan kysymyksen siitä, millaisia tuotteita etsin. Katsellakin saa ja silmä kiintyy myyjättärien yhtenäisiin, täysmustiin asuihin ja graafiseen linjaan, jota noudatetaan tinkimättä. Tässä liikkeessä palvelu on ystävällistä, sitä on kaikkialla tarjolla eikä hetkeksikään tule mieleen kysyä, kuka on myyjä, kuka asiakas. Kun tiedän, mitä haluan, saan sen, ystävällisen smalltalkin kera. Mistä olet kotoisin – ai Suomesta – me teemme tällaista pientä tutkimusta – hyvää päivänjatkoa!


Kahvilan isäntä tervehtii jo ovelta: Terve, eipä ole pöllömpi päivä! Eipä ole, vastataan, pöllöjä tulee tässä lisää.

En kaipaa ylenpalttista jutustelua, mutta on mukavaa, kun tervehditään ja kysellään toiveita. Hei, mitäs sulle? On mukavaa, kun lähtiessä toivotellaan päivänjatkot tai muuta ystävällistä. 



On kauppoja ja kahvipaikkoja, jotka ovat itsessään kuin tervetulotoivotus. Tonttulan kahvilassa asuu satoja tonttuja ja koko paikka on tunnelmaa. Sinne on mukava mennä ihan tavallisena asiakkaana. Mainonnan suunnittelijana voi vain ihastella sitä pieteettiä, jolla liikeidea ja toiminta-ajatus on toteutettu, viimeistä piirtoa myöten.


Parhailla palveluilla on tarina. Kertomus tontuista, jotka viettävät joulujen välistä aikaa tuvassaan. Tarina on sisustuksen ja esillepanon runko ja ydin. Uskon, että tarinan avulla on helpompi päättää siitä, mikä kuuluu valikoimaan, mikä ei. Luulen, että tarina kannustaa yrittäjää laventamaan liikeideaansa.


Suositussa ravintolassa muistellaan isoäidin aikaa, kultaista 1950-lukua. Oliko se niin kultaista aikaa – ehkä, ehkä ei, mutta vanhoista lehdistä saksitut ja seinälle kehyksiin ripustetut mainokset palauttavat mieleen mummolan ja ajan, jolloin melkein ainoa sarjakuva oli Kieku ja Kaiku. Nostalgiaa ja johdonmukaista tyyliä.

Kohtaaminen, vastaanottaminen, siinä yhdistyy taide ja taito.
Hyvän haluaa kokea toisenkin kerran.
Yksinkertaista, vai onko?