Talvinopeusrajoituksilla etelästä pohjoiseen kestää puoli
vuorokautta. Juna on sesonkiaikaan ollut täyteen varattu jo viikkoja,
lentäminen tällä varustemäärällä olisi tehokkainta rahan polttamista. Hotelli
ei houkuta. Ajetaan. Onhan sinne tie. Moottoritietä ensimmäinen tunti ja
rapiat.
Välillä on poikettava tauolle. Nälän ja janon pakkolakien
mukaan. Tuoretta kahvia, suolaista tai makeaa, ruokaa, kahvia, jotain
piristävää viimeisille pimeän metsätaipaleen kilometreille. Muutaman metrin
kävely parkkipaikalta pöytään, happea kai sekin. Taukoja, mutta kohtuudella,
eihän isänmaa ole talvella yhtään sen lyhyempi kuin kesälläkään.
Pääkaupunkiseudun ja tunturien välistä matkaa hallitsevat
ketjut. Kahvila, ruokaa, kauppapalveluja, jossain pihanurkassa polttoaineen myyntiä.
Ketjujen asemaa tuskin mikään horjuttaakaan, sillä suurimman osan
vuodesta väylä on apean hiljainen, hallit puolityhjiä, pärjätään
minimimiehityksellä. Muutamana huippuviikonloppuna kulkijoita on riesaksi asti,
mutta kuitenkin, silloinkin sinnitellään minimimiehityksellä. Juhlapyhät ja koulujen
lomaviikot ovat yleisesti tarkkaan tiedossa, mutta taukopaikan pitäjille ne
ehkä ovat uutisia.
Kun päivä etenee, kahvi vanhenee keittimissä, pullat
kuivuvat ja likaiset astiat kertyvät rullakoihin. Ikkunoista olisi varmaan upeat
maisemat, jos täpötäydet rullakot eivät kulissien lailla rajaisi näkymiä. Eikö
likaisten astioiden paikka ole aina keittiössä eikä asiakastiloissa? Eipä
monopoliketjun tarvitse tsempata, tupa tulee kumminkin täyteen.
Ruokalistalla on oikeasti kaksi vaihtoehtoa. Hampurilaisateria,
usein ketjun oma versio. Sämpylä, pihvi, ketsuppia, ranskalaiset, kolaa. Maun
ja tuoksun tietää jo tilatessaan. Mutta miksi ’talon tapaan’ tuntuu
tarkoittavan, että mausteista on tingitty ja höysteitä vähennetty? Puisevaa,
ehkä terveellistä? Hampurilaista kutsutaan pikaruoaksi, mutta joskus sitä
joutuu odottamaan kuin alá carte –annosta. Siis kauan.
Toinen aikarajoihin sopiva mahdollisuus on seisova pöytä.
Salaattia, höyrytettyjä pakastevihanneksia, einespyöryköitä, kirjolohta ja
jotain, aika usein makkaraa. Sama laatu ja maku, kesät talvet, kellon ympäri.
Höyryssä mauttomaksi möhjöksi lilluneet vihannekset, suttuisiksi roiskuneet
tarjoiluastiat. Ei vuodenaikoja, ei uutuuksia.
Kun jokainen kantaa käyttämänsä tiskit rullakkoon eikä
yksikään henkilökunnan edustaja ehdi pöytiä pyyhkimään, liinoja ja tuoleja
oikomaan, tehokkuus on huipussaan, viihtyisyys hiipunut olemattomiin. Kohta kai
tiskaaminenkin delegoidaan matkalaisille?
Naturalia (non) sunt turpia
Jokaista tervettä ihmistä kohtaa päivän mittaan muutaman
kerran ns. luonnollinen tarve. Hommassa ei ole mitään sensaatiomaista niin kauan
kuin liikutaan kotinurkissa tai työpaikalla. Kaikki me olemme samojen
biologisten pakkolakien alaisia.
Oudoissa ympäristöissä helpotuksen signaaleja saa joskus etsiä.
Kysellä, kävellä portaita, kulkea ravintolasalin läpi, väistellä väärässä
paikassa olevia tuoleja, lattialla lojuvia reppuja, sinkoilevia tenavia, availla
ovia ja ah! Helpotus! Löytää se oikea. Tai voih! Tuskaa! Täällä ei vaan voi.
Tai sitten, öygh. Kun on vaan voitava. Matkaileva ystävättäreni ottaa kaupungille
lähtiessään aina mukaan tukun hotellin vessapaperia. Arvaatte, miksi. Ongelma
on kansainvälinen, vaikka ihmisiä on kaikkialla.
Arkkitehtuurille ei ehkä voi mitään, jos talo on jo valmis.
Kun koko ajan suunnitellaan uusia kauppakeskuksia ja muita liikkuvien ihmisten pyydyksiä,
on varmaan mahdollista suunnitella myös esteettömät väylät vessoihin. Ynnä
liiketunnistimella toimiva valaistus, jotta ei tarvitsisi hamuilla pimeitä
seiniä.
Jos taukopaikan pihamaalla pönöttää kahdeksan
polttoainemittaria, kuinka monta vesieriötä sisätiloissa? Ei, eihän se logiikka
nyt niin mene. Joko yksi suttuinen tai kymmenen siistiä. Selkeästi
viitoitettuina tai häveliäästi vihjailtuna. Joskus se yksi suttuinenkin on
varmuuden vuoksi lukossa. Ajatellaanpa. Jos polttoaine ei ajon aikana katoaisi
taivaan tuuliin, vaan jäisi käytettynäkin johonkin säiliöön, millaiset tyhjennyspalvelut
niille olisi viritelty?
Moneen taukopaikkaan on rakennettu lasten leikkipaikka
liukumäkineen ja pallomerineen, mutta onko pikkuväkeä muistettu vessan
puolella? Jossain nököttää pikkupotta, aina ei sitäkään. Ja vessakompleksin
kaikki poterot ovat samankokoisia, niin ruhtinaallisen tilavia, että pyylevä
mamma juuri ja juuri mahtuu pyörähtämään. Ehkä siksi niissä ei ole
automaattihanoja. Nehän laukeaisivat yhtenään, jos käyttäjä liikuttelisi
käsiään. Yksikään ei ole niin väljä, että sinne mahtuisi äiti pottapuuhissa
olevan lapsensa kanssa, oven taakse suojaan vierailta katseilta. Siksi vessoissa
kuullaan äitien ovien takaa laukomia huolestuneita/kyllästyneitä/noloja
repliikkejä. No joko saa tulla pyyhkimään?
Ja mikä pakkolaki määrää sen, ettei taukopaikan eriön ovi on
usein epäkunnossa. Se repsottaa vinossa, kolisee, lukko on rikki tai niin hankala,
ettei sitä tavallisin sormivoimin pysty liikuttamaan. Voipa asiakkaalla olla
kiirekin… Kaakeleilla sisustettu tila on kaikuisa ja tietysti, ovien mäiske ja
räminä peittää alleen litinät ja lotinat.
Moni ovi on lukossa. Eikö meihin matkalaisiin voi missään
asiassa luottaa?
Asiaan kuuluu, että kädet pestään toimituksen jälkeen.
Millä? Mihin ne kuivataan?
Minne minä lasken käsilaukkuni pesun ajaksi, kun
pesualtaiden ympäristö on roiskunut märäksi?
Paremmissa paikoissa on palautelaatikko. Jos on matkustanut
muutaman tunnin ja edellinen taukokahvi etsii vimmaisesti ulospääsyä, tekeekö
mieli ryhtyä kirjeenvaihtoon huollon kanssa? Ja jos vessapaperi on lopussa,
palautelaatikko ei sillä hetkellä paljon auta.
Käsipyyhekoneen vieressä lukee: Jos pyyhe on loppu, ottakaa
yhteyttä henkilökuntaan. Entä saippua on loppu tai paperi tai jos roskis
tulvii? Eivätkö ne katsasta ja siivoa näitä tiloja muuten kuin yleisön
pyynnöstä? Ja yhteyttä, mihin ihmeen henkilökuntaan? Menenkö tarjoilutiskin
ääreen jonottamaan ja kertomaan, että vaikka tässä on jonoa, nyt olisi tarjolla
vähän epähygieenisempiä hommia… ja saisinko samalla sen lastenhoitohuoneen
avaimen?
Hyvän taukopaikan resepti on äärimmäisen yksinkertainen.
Siisti, viihtyisä tila, puhtaat pöydät, tuolit omilla paikoillaan. Kahvi
tuoksuu, leivonnaiset ovat tuoreita, sosiaalitilat raikkaat ja siistit.
Ikkunasta näkyy maisema, jota matkalainen saa hetken antaa katseen harhailla ja
ajatella omiaan. Katonrajassa ei välky mainostauluja eikä musiikki pauhaa. On
vain siistiä, puhdasta, tuoretta.
Luonnollisia juttuja, vai kuinka?
Jutun kuvituksena oleva huussi ei liity aiheeseen. Siellä ei
ole vesijohtoa, vain yksi ovi, homma toimii biologisesti. Sisustuksena
nykytaidejäljennöskokoelma seinällä.