Yleisön pyynnöstä huolimatta: Aikamatka suviyössä

Lauantaina 14.4.2018 vietetään Sammatissa Kotokontupäivää, ohjelmaa on kello 10-14. 
Olen varannut pöydän Sammatin koulun tiloista, tarkoituksena myydä syksyllä julkaistua Valkoisen talon aika -kirjaani.  Tervetuloa ostoksille ja juttelemaan! 

Nekkuretken jälkeen yhteistyö Kirkhakkisen kanssa jatkui. Nämä kesäkuvat on kirjoitettu muistiin keväällä 2009. Loppuunmyyty lienee sekin kotiseutulehden numero. 

Lohjalla Kahvila Liisassa myydään sekä kirjaani että Kirkhakkista, myös vanhempia numeroita. Aikamatka suviyössä ei taida enää olla saatavilla. Voit lukea sen tästä, jos olet kiinnostunut. 

Aikamatkalla, suviyössä

Lohjalta tullessa oikea Sammatti alkaa Kertunsillalta. Siinä oli raja ja siinä, peltoaukeiden keskellä, on ennen ollut puusilta. 

Puusillan kansi oli tasainen ja sillan molemmin puolin tukeva kaide, liikennettä harvakseltaan. 

*    *  * 

Vieläkin joku muistaa, kuinka nuoriso on kokoontunut iltaisin puusillalle, joku tuo soittopelin ja sileällä sillalla on kokeiltu tanssiaskeleita. Ja tarinassa käy niin, että poika katsoo tyttöä syvälle silmiin, yhdessä nojataan sillan kaiteeseen ja aika pysähtyy. Parihan siitä tulee ja komea.  

Nyt ovat jo edesmenneitä, kirkkomaan povessa. Muistavatko koskaan kesäiltoja ja siniharmaita silmiä, ujoa ensimmäistä kosketusta, kun tuttuja pientareita poutapilven päältä katselevat? 

Kertunsillan kohdalla on saumatonta kestopäällystettä, rajaa ei pian kukaan muista, vaan kaikki samaa Lohjaa. Suoraakin on tällä reitillä niin vähän, että  kaasujalka riehaantuu vain kohtuullisesti.  

Mutta suvisten ehtoiden salaiset sopukat, kohtauspaikat ja nuorten omat paikat, ne säilyvät, ellei kartalla, niin muistoissa.

 * * *

Urtmäen louhikoissa ovat olleet ensimmäiset asukkaat, Urtmäen alla aukeaa vainio, jonka halki kulkee tie ja puro, viljava peltoaukea. 

Jyrkän rinteen siimes houkuttaa, kun pellolla ollaan, tekee mieli levätä hetki varjossa. Taloja ei lähellä ole, tänne tullaan kärrypelillä töihin, koko kööri. Varjossa viihtyvät kyytkin, säikyttelevät tyttäriä ja nuorille miehille tarjoutuu tilaisuus oivallisiin urotöihin. Vasta paljon myöhemmin kyy rauhoitetaan, mutta silloin neidot ovat jo isoäitejä. 

* * * 

Kesän tullen kylänraitilla näkyy uusia kasvoja, kun kesäasukkaat tulevat maalle. 

Kesävieraita on taloissa ja Emännyyskoulun johtajan Lyyli Bergmanin Lokkalassa, Emännyyskoulullakin on täysihoitolaisia. Kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita, perheitä. 

Talon pihapiiriin on tapana rakentaa vaarintupa, hyvissä ajoin, isäntäväen eläkepäivien kodiksi. Tätä tupaa vuokrataan kesäasukkaille – perheet tulevat muuttokuormineen kaupungista heti, kun lasten koulu loppui, takaisin lähdetään elokuun lopussa. Junalla Lohjalle, laivalla Oravannokkaan, hevosella tai autolla kesäpaikkaan. Matkaan kuluu kokonainen päivä. 

Kesäpaikassa aika kuluu elämästä nauttien, kahvikutsuja järjestellen, pientä seuranpitoa riittää iltaisin. Maitotinki on talosta ja välillä osallistutaan talon töihin ja kylän rientoihin, ollaan mukana, kukkamekko hulmuten. Illalla nuoriso pujahtaa omiin rientoihinsa, Nuorisoseuraan tai kylän raitille. 

Ensimmäiset kesäasunnoiksi alun perin tarkoitetut huvilat on rakennettu 1900-luvun alussa, varakkaampien perheiden kesänviettoa varten. 1950-luvulla, kun kesäloma alkaa olla kaikkien työntekijöiden lakisääteinen oikeus, alkaa mökkeilyn kulta-aika. Vaatimattomia kesämökkejä nousee rannoille ja kuivan maan tonteille. Kesällä rentoudutaan maalla, viljellään kasviksia talven varalle ja säilötään marjat ja omenat. 

* * *  

Hanni Lietzen, Oinoon Hanni, on muistellut, miten Hilda Pihlajamäki ja Aarne Orjatsalo olivat Lokkalassa kesävieraina ja pikkutyttökin pääsi katsomaan näiden oman aikansa supertähtien esiintymistä. Lausunta teki Hanniin vaikutuksen, mutta Hilda Pihlajamäen punakat kasvot jäivät mieltä askarruttamaan: olikohan  teatterin maskeeraus vahingoittanut ihoa? Vai olivatko kesäinen aurinko ja järven kimmeltävältä pinnalta heijastuneet säteet polttaneet arkaa hipiää?

Oinoolla on monena kesänä helsinkiläinen pastori Israelin perhe, Kulkilla, naapurissa, viettää kesää tuomari perheineen. Kaikki kesäasukkaat osallistuivat kilvan heinätalkoisiin ja Oinoon isäntä kuuluu tokaisseen: Saas nährä, kumpa voittaa, laki vai evankeliumi?  

* * * 

Nuorisoseurantalo Niemenkylässä on rakennettu 1911, talo on nuorempi kuin Nuorisoseura. Ennen omaa taloa pidettiin juhlia Pousulla, isossa ladossa tai navetan vintillä. Iltamia olivat järjestämässä Myllykylän opettaja, kylän omat nuoret ja vakituiset kesäasukkaat. Kun Tuulentuvan nuoret saapuvat, tiedettiin jo, että kyllä ne jonkun juhlan järjestävät. Iltamia, näytelmiä, lopuksi piirileikkiä. 

Sitten kun Nuorisoseura saa oman talon, ei vielä aikoihin löydy varaa omaan soittokoneeseen. Naapuriavulla selvitään: Emännyyskoululla ei ole juhlasalia ja juhlia vietetään Nuorisoseuralla. Korvaukseksi Nuorisoseura saa lainata Emännyyskoulun huonompaa urkuharmoonia omiin juhliinsa. Pitää vain ajoissa huolehtia riuskat miehet sitä kantamaan ja kuljettamaan, koululta Niementietä ylös ja Nuorisoseurantalon pihaan, seuraavana päivänä takaisin. Ja varoa pitää, ettei kallis soittokone naarmuttuisi. Piirileikki käy harmoonin poljennollakin, on se kuitenkin musiikkia. 

 * * * 

Emännyyskoulu. Punaiset puurakennukset Niemenkylän ja Myllykylän rajalla, täynnä nuoria neitoja, alkuvuosina kaikkialta Suomesta, myöhemmin oppilaina on enemmän lähiseudun tyttäriä. Monta emäntää tulee sammattilaisiin taloihin Emännyyskoulun kautta – oikeastaan ihmeen monta, sillä nuorten kohtaamiselle yritetään rakentaa esteitä ja hidasteita. 

Emännyyskoulun pihaa ympäröi tiivis kuusiaita, esteeksi tarkoitettu, piilopaikaksi muodostuva. Kuusiaidan suojasta on helppo tarkkailla, kuinka valot syttyvät ja sammuvat oppilaiden huoneissa. Kurssin alkujaksolla tytöt ompelevat ilta illan jälkeen kansallispukujaan – kun arvokas, mutta suuritöinen juhlavaate valmistuu, jää aikaa muuhunkin. 

Koulun pihapiiriin ei miehillä ole asiaa, talonmies Värettä lukuun ottamatta. Siksi tapaamiset on hoidettava vaivihkaa, opettajilta salaa. Nuorisoseuran talon pihamaalla, iltamissa, iltakävelyllä.

Vähitellen ilmapiiri vapautuu. Emännyyskouluista tulee valtion Emäntäkoulu, iltavapaiden aikaan pojat alkavat päästä jo pihallekin, morsiamiaan noutamaan ja tapaamaan. Meno käy joskus riehakkaaksi, mutta rauhoittuu heti, kun koulun johtajatar kävelee pihan poikki opettajien rivitalolta kansliaan. Iltakymmeneltä lukitaan ovet ja poikajoukko siirtyy muualle. 

Uusi kurssi alkaa tammikuussa ja tammikuun iltoina Sammatin pojista toivorikkaimmat ilmestyvät Emäntäkoulun portille, vuosikertaa katsastamaan, niin kuin pikkurehvakka sanonta kuuluu. Tytöt ovat aina uusia, poikien kantajoukko pysyy ja pysyy… ja joskus käy kuitenkin niin, että katseet kohtaavat…

* * * 

Kesällä tarkenee tanssia lavallakin, Luhdannokkaankin sellainen on rakennettu, Karjalohjan Vilniemessä tanssitaan. Kuusikymmenluvulla alkaa isompien lavojen aika ja Sammatin nuoret suuntaavat Kitulan Huvikalliolle, Pähkinäniemeen ja vielä myöhemmin Tanhuhoviin. Someron Esakalliolle asti lähdetään Dannya katsomaan, suuret tähdet kiertävät isoilla tanssipaikoilla. 

* * * 

Nuorisoseuran toiminta laimenee ja lakastuu, mukaan liitytään tavan vuoksi, arpajaisia ja iltamia yritellään, mutta televisio vie yleisön ja seurassa toimivilla nuorilla alkaa jo olla ikääkin. Kuka jaksaa katsoa naapurin tyttären suoritusta huvinäytelmässä kun telkkarissa jyllää Peyton Place ja Mia Farrow? Siihenkö se nyykähtää? 

Ei sentään. Tarvitaan vain tuhti tukku rautalankaa ja tangoja, muutama ikimuistoinen valssi ja foksi. Jostain revähtää kaikkien tietoisuuteen Sammatin Humina, josta Kari Kuuvan hittikappaletta mukaillen tulee Lärvätsalo. Kuusikymmenluku ja  kesäkeskiviikkojen levytanssit kasvavat ilmiöksi. Danny ja kumppanit ovat mukana, vaikka ei oikeasti, levyillä kuitenkin. Levysoitin on vielä ylellisyyttä; Lauantain toivotuissa levyissäkin kevyitä kappaleita on vain muutama. Lärvätsaloon nuoriso tulee musiikin takia, tiiviin tunnelman vetämänä ja tietysti, toistensa takia.  

Mattilan pojilla on tasokkaampi levysoitin, ensin lainataan sitä, myöhemmin Nuorisoseurallekin hankitaan kunnollinen stereosetti. Ja kansioihin kertyy pinottain mustia vinyylikiekkoja. 

Koko kesän, joka keskiviikko illasta puoleen yöhön tanssitaan ja tanssittajia tulee Lohjaa ja Karjaata myöten. Jalan, pyörällä, moottoripyörillä. Keskiviikko on pikkulauantai ja nyt sitä vietetään, täysillä. Kun joku saa isältä auton lainaan, kokeillaan, montako mahtuu kyytiin. Henkilögalleriaan kuuluvat kylän pojat, emäntäkoulun tytöt alkuillasta, vähän varttuneemmat tanssinhaluiset daamit, koululaiset ja kesäasukkaat, kaikki haluavat kokea Lärvätsalon huuman ja hikisen tunnelman. 

Kylän pojista rotevimmat olivat järjestysmiehiä, lain täytteeksi. Järjestyshäiriöitä ei juuri ole, vaikka marja-aikaan talon takamailta löytyy niin mustikoita kuin tyhjiä pullojakin. Kuusimetsään, mättäiden lomaan on helppo kätkeä rohkaisua. 

* * * 

Siniset farkut ja t-paita, kumitossut ja collegepaita. Nuorisolla on jo oma muoti ja oma kulttuuri. Kun rokki soi, tytöt heittävät käsilaukkunsa salin keskelle ja twistaavat piirissä. Tangon aikana päästään lähelle, silmät puoliavoimina tanssivat parit ovat jokainen omassa maailmassaan, täyteen ahdetussa salissa ollaan lähekkäin.  

Syksyllä, kun koulu alkaa, tanssitaan viimeiset kerrat. Elokuun ilta on tumma ja lempeä, parit kätkeytyvät varjoihin ja unohtuvat syleilyyn.  

* * * 

Siinä Lärvätsalon iltojen rytäkässä tulee purettua Nuorisoseurantalon näyttämökin, sillä lippuja menee kaupaksi niin paljon kun uskalletaan myydä, tilaa pitää raivata lisää, joskus lentävät poikkeavat katsomaan, että meno on asianmukaista. Tanssien tuotolla taloa maalataan ja huolletaan. Kuusikymmenluvusta tarttuivat vihreät ja oranssit sävyt sisäseiniin, ulkokuori pysyi punamultaisena ja sosiaalitilaksi riittää kesäkuukausina puinen huussi mäen syrjässä. 

Santeri Alkio katselee seinältä nuorten tanssimista. Innostus hiipuu vähitellen, viimeiset tanssit ovat jo hiljaiset eikä perinnettä ole myöhemminkään kyetty elvyttämään. Balettikurssi käyttää taloa harjoitussalinaan – sitten Lönnrot-opiston  navetan vintiltä saadaan väljempi tila. Santeri Alkio saa seuraa enää  vain kerran vuodessa, kun joulutori ensimmäisen adventin aattona avautuu. 

* * * 

Valkoiseksi maalattu Työväentalo on rakennettu 1907. 2000-luvulle tultaessa taloa on huollettu, sisätilat paneloitu ja keittiöön saatu vesijohdot. Vesivessakin on, piharakennuksessa on jäljellä putka, mutta sinne ei kukaan ole vuosikymmeniin joutunut, varastoksikin sitä on välillä vuokrattu. Sähkölämmön lisäksi salissa on pyöreä uuni, johon voi tehdä rätisevän tulen. 

Näyttämöllä on aidot, maalatut kulissit, joista saa elementtejä siirtelemällä koivumetsän tai komean hongikon. Vaaleaseinäiseen saliin tulvii valoa isoista ikkunoista, kesäpäivän kirkkaassa valaistuksessa Työväentalo on Sammatin seuratalojen kuningatar. 

1900-luvun alun poliittiset turbulenssit vaikuttavat Työväentaloonkin, Kansalaissodan aikaan talo on suljettuna, olojen vakiinnuttua se toiminta käynnistyy uudelleen. Teatteria, konsertteja, iltamia. Työväentalon iltamatkin vetävät väkeä vielä 1950-luvulla, kun kansa haluaa tanssia, tanssia, tanssia ja unohtaa vaikeat vuodet. Vähitellen talo hiljenee, arpajaiset ja Vappuillan juhlat ovat myöhemmin lähes ainoa tapahtuma. 

Työväentalolle mahtuu pitäjän nuori väki vielä 1930-luvulla ja sodan jälkeenkin. Polkupyörille on pihalla reilusti tilaa, mutta myöhemmin, kun pihaan pitää pysäköidä autoja, alkaa tehdä tiukkaa. 

*  * *

Sampaalan historia alkaa vasta sotavuosista, vaikka rakennuksella on ikää enemmänkin. Alkuaan Suojeluskuntataloksi hankittu rakennus on valmistettu Iisalmen takaa tuodusta kelohongasta, Sammattiin se ostettiin Helsingistä, Vuorimiehenkadulta, purettiin ja kuljetettiin uudelle pystytyspaikalleen.

Sampaalan rakennustyöt keskeytyvät talvisodan alkaessa, talo valmistuu välirauhan syksynä 1940. Suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä talo siirtyy Maamiesseuran omistukseen.

Keskellä kylää sijaitsevasta Sampaalassa tanssitaan häitä, pidetään kokouksia, esitetään elokuvia, järjestetään iltamia, vietetään iloiset ja vakavat juhlat. Patinoituneet hirsiseinät luovat  tunnelmaa, lavalla soittaa orkesteri, puhvetin puolella on Maatalousnaisten valtakunta. 

Sampaalassa tapahtuu kaikkina vuodenaikoina, se on Sammatin suosituin kokoontumistila. Tytöt salin toisella laidalla, pojat toisella, lähempänä näyttämöä mahtuu tanssimaan, ujoja kumarruksia. Sitten yhä useampi saa auton ja viettää iltaa muualla, Sampaala lakkaa olemasta nuorten tanssipaikka.

* * * 

Kylän kaupalla ja maitolaiturilla tavataan kesäisinä iltoina. Vauraammilla isännänaluilla on moottoripyörä, toisilla mopo. Joku helsinkiläispoika kuuluu saaneen oman autonkin. Autoa ihaillaan kaukaa, katsellaan pölyvanaa hiekkatiellä, onneksi oman kylän pojat ovat lähempänä. 

Pojat kokoontuvat, nahkatakkeineen. Tytöilläkin on yhtenäinen kuosi. Kapeat housut ja sifonkihuivit, tukka korkeaksi tupeerattu, Filmstaria silmissä, tummat rajaukset rohkeimmilla, villatakki hartioilla. Teinimuotia, joka saa äidit pudistelemaan päätään, isät huolestumaan. Hiuslakka tuoksuu, petrooli ja tuuli. Viima käy käsivarsiin, ote yltää pojan vyötäisille, ujo läheisyys. 

* * *

Lempeät kesäpäivät ja illat. Linnunlaulu, joka jatkuu hämäriin ja voimistuu  ensimmäisestä sarastuksesta. Tuoksuvat niityt ja himmeään iltaan nouseva utu, auringon lämpö, joka viipyy rakennuksissa, kivissä. Taivaan satumaiset värit. Lehväiset sopukat, joihin on helppo pujahtaa. Salaisuudet, jotka sinetöidään suviyössä. Kohtaamiset, jotka muuttuvat kohtaloiksi. Jokaisella aarteena oma tarinansa. 

* * * 

Mopokesien ja Lärvätsalon vuosien nuoret, isännät ja emännät viettävät kuuskymppisiään, harva enää kaksipyöräisen päälle uskaltaa. Lenseänä kesäiltana kuulee silti toisinaan tutun moottorin säksätyksen. Ei kai ne pojat koskaan kokonaan aikuisiksi tulekaan. Aikamatkoillaan, suviöinä.    

Yleisön pyynnöstä: Nekkuretki

Kevättalvella 2008 tein ihan tavallisen aamulenkin Donnan kanssa, Keravan Sompion pururadan lähellä. Vastasataneen lumen alla vaani kirkas, kova jää. Liukastuin, oikea ranne murtui ja seuraavat viikot oli oltava käsi kipsissä, toistaitoisena. 

Ystäväni Marja Seppälä kuuli tapahtuneesta ja totesi tyynesti: "Ei se mitään. Sinulla on yksi toimiva käsi ja tietokone. Kirjoita Kirkhakkiseen. Aikaa on maaliskuun loppupuolelle."

Marjaa ei ollut tapana vastustella ja niin kirjoitin. Hitaasti, mutta kuitenkin. Kirkhakkinen on Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry:n julkaisu ja se ilmestyy puolivuosittain. 

Asetin kolme ehtoa. Kirjoitelman aiheen saan valita vapaasti. Kirjoitelman pituutta ei rajata. Kirjoitelmaa ei toimituksessa muuteta. Kaikkeen suostuttiin. Kirjoitin lapsuusmuistoista, kesistä Sammatin Myllykylässä, otsikolla Nekkuretki. 

Kirjoitus julkaistiin kevään 2008 Kirkhakkisessa. 

Marja on jo edesmennyt, samoin Donna. Kirkhakkinen on Nekkuretken jälkeenkin hyväksynyt kirjoitelmiani eikä ole tinkinyt alussa esittämistäni ehdoista, kirjoitusvihreitä toki välillä korjaillaan, hyvässä hengessä.

Lauantaina 14.4.2018 vietetään Sammatissa Kotokontupäivää, ohjelmaa on kello 10-14. 
Olen varannut pöydän Sammatin koulun tiloista, tarkoituksena myydä syksyllä julkaistua Valkoisen talon aika -kirjaani.  Tervetuloa ostoksille ja juttelemaan!

 
Lohjalla Kahvila Liisassa myydään sekä kirjaani että Kirkhakkista, myös vanhempia numeroita. Nekkuretkeä ei taida enää olla saatavilla. Voit lukea sen tästä, jos olet kiinnostunut. 

Hiekkatie pölyää. Raha on varmuuden vuoksi tiukasti nyrkissä, ei taskussa, kolikko jo hikinen ja nihkeä. Aurinko ottaa hartioihin. Meillä on ruudulliset essumekot, röyhelöiset nauhat solmittuina olkapäiden yli, punaiset sandaalit ja rusetit. Meillä on omaa rahaa, isot keltaiset viidenkymmenen markan kolikot kummallakin. 

Nekkuretki

Raija, joka on jo koululainen ja joka tuntee Myllykylän kaupat, päättää, että nyt, kun rahaa on reilummin, haetaan kunnon nekut Joenpellon kaupasta. Myllymäellä seisova Töyrylän kauppa ei tähän juttuun riitä. 

Mennään ensin Myllymäen tietä, josta myöhemmin tulee virallisestikin Myllymäentie. Kärryurien välissä kasvaa ruohoa ja kukkia, pientareelta löytää vielä muutaman mansikan, vattuja ja mustikoitakin alkaa olla. Eikä tienvarren marjoja kukaan kiellä poimimasta. 

Ollaan elokuun alussa ja aurinko paistaa vielä kuumasti, vaikka iltaisin pitää melkein aina pukea villatakki. Ennustaako kirkas aurinko ukkosta? 

Meidän kesämökki on Rauhankallion naapurissa, mäensyrjässä, peltoaukean laidassa, metsäinen tontti ulottuu alas purolle asti. Mökki on Puutalosta ostettu valmistalo, valkoiseksi maalattu, jossa on olohuone, keittiö ja makuuhuone. Seuraavana kesänä joenrantaan rakennetaan sauna. Ennen saunan valmistumista me käymme kylpemässä naapurin savusaunassa, se on alhaalla notkossa, mustan murjun naapurissa. 

Myllymäentie jatkuu meidän mökin jälkeen ajokelpoisena vielä Koskiston saunan ohi, sillan yli, viimeinen tienhaara on Lahtin neidin kesämökille. Sitten tie muuttuu leveäksi lehmipoluksi ja sulautuu metsään.

Myllymäen tiellä liikkuu harvoin autoja. Tien korkeimmalla kohdalla, alkupuolella, on Alanderin taksi ja autotalli, mutta tien päähän asti autoja eksyy harvoin. Joskus tulee musta auto Verholan huvilalle, joskus kuorma-auto, kun on tehty isompia ostoksia. Toisilta salaa niitä ei voi tehdä, kyllä vieraat liikkujat joka tuvassa huomataan ja pannaan merkille. 

Kun Partiska ajaa pihasta pihaan, avaa amerikkalaismallisen farmariautonsa takaluukun, emännät pyyhkäisevät kätensä esiliinaan, kaivavat rahapussin esiin ja valitsevat lasten ja aikuisten vaatteita varten ginghamia, ruusukangasta, pikeetä, nansokkia ja popliinia. Lyyli-täti asuu Rauhankallion vinttikamarissa ja ompelee kyläläisille vaatteita, Partiskan kankaista ja muista. 

Kesäasukkailla ei ole omia autoja ja mökkitavarat – tyhjät mehupullot ja hillotölkit – lähetetään ovelta ovelle -kuljetuksena laatikossa ja pienemmät pakaasit kulkevat käsissä, kun linja-autolta kävellään  mökille. Syksyn kynnyksellä, kun lähdetään kotiin, pakkilaatikko on täynnä vahalla tulpattuja mehupulloja ja hilloja, ne lähtevät kaupalta rahtikuljetuksena kauppalaan. Mehua riittää koko talveksi, pitääkin riittää, sillä ei kaupasta turhia herkkuja osteta. 

Sammattiin tuleminen kestää ainakin päivän. Ensin junalla Helsinkiin, sitten linja-autolla Lohjalle ja toisella Myllykylään. Jos Helsingissä jää vaihtoaikaa, pistäydytään Sokoksella, ihmetellään virtaavalla vedellä viilennettyä ruokaosaston ikkunaa. Joskus jäädään yöksi Erkin luokse ja käydään Linnanmäellä tai Korkeasaaressa. 

1960-luvun puolivälissä, kun Suomi alkaa autoistua, meillekin hankitaan käytetty Renault ja mökkimatka kutistuu muutamaan tuntiin pikitiellä. 

****

Meistä seuraava talo tien vasemmalla puolella on Rauhankallio, Raijan koti. Molemmin puoli tietä on peltoa, Lehton maata oikealla, vasemmalla Rauhankallioon kuuluva sarka, joka jatkuu alas Lalliviitaan asti. Veikko-setä raivaa vuosien mittaan pelloksi sarkojen päässä olevan ryteikön. Pieni tuulinen notkelma, sitten navetan nurkalta pihaan ja matkaan. 

***

Tällä tien osalla pitää varoa liukumiinoja: Alanderin kaksoset, Seppo ja Esko vievät joka aamu talon lehmät tien toiseen päähän, metsälaitumelle, iltapäivällä kantturat löntystelevät utareet pinkeinä takaisin navettaan. Lehmänläjät kuivuvat kesäauringossa nopeasti, mutta silti, ilkeä sellaiseen olisi ainoilla hyvillä kesäsandaaleilla astua. 

Rauhankallion portin takana on kaivo ja sen ympärillä kasvavat humalat. Tien toisella puolella on Suutarskan tontti, mökin kivijalka ja villiintynyt puutarha, jossa kasvaa omenoita ja karviaismarjoja. Vanhan ajan karviaisia, joiden pinta kutittaa suussa, ennen kuin niitä puraisee. Lehton Viljo ostaa myöhemmin Suutarskan tontin ja rakentaa siihen uuden talon. Korkeakattoinen, harmaaseinäinen Koskisto, jossa on jylhä tupa ja tyttöjen huone, puretaan. 

Lehtolla on kaksi tytärtä. Anna-Liisa, joka soittaa harmonikkaa ja topakka Helena. Leevi Rantalaiho käy talven aikaan kotona opettamassa Anna-Liisaa ja Lähteilän tyttöjä, silloin tupa muuttuu musiikkikouluksi.  Lehton sisaruksilla on pitkät tummat palmikot, kansallispuvuissaan he näyttävät ylimaallisen kauniilta.

Seuraavasta tienhaarasta pääsee Alanderin hevoshakaan. Hevonen, iso, tummanruskea on haassa vapaana ja siksi pitää aina vähän varoa, niin iso eläin voi olla vihainen ja tulla vaikka päälle. Tässä hevosessa on temperamenttia, eri tavalla kuin Heikkosen lempeässä Humussa, joka toisinaan tulee auttamaan Rauhankallion töissä. 

Verholan tontin ympärillä on korkea, vaaleanharmaa lauta-aita. Hallitusneuvoksen huvilakseen ostama talo on entisen Arveen talon hirsistä rakennettu. Ensin näkyy punainen saunatupa kamareineen, sitten valkoinen kaksikerroksinen huvila. Huvilan kohdalla on portti ja portilta alkaa upea liuskekivikäytävä huvilan lasikuistille. Aidan takana, lähinnä tietä kasvaa kirsikkamettä, jonka parhaat vuodet ovat niinä kesinä jo ohi. 

Verholan kohdalla, etelän puolella on metsikkö, joka peittää näköalan. Muutaman metrin päässä siitä on Vanha Lehto, ensin pieni peltotilkku, piharakennus, Iitan puutarha ja sitten soma valkonurkkainen punainen tupa. Maisema avartuu, Myllymäen eteläpuolella oleva peltoaukea pilkahtelee puiden lomasta. 

Vanhan Lehton mökissä asuu sokea Kustaa, pitäjän kuulu kivimies ja Iita, taloudenhoitaja. Joskus, kun kuljemme mökin ohi kylälle, meidät kutsutaan sisään ja Iita tarjoaa marjamehua paksuista laseista. Punaista viinimarjaa tai vattua. 

Iitalla on tallessa monien vuosien joulukortit, punaiset tontut, hileillä kaunistetut tai kohokuvioiset kynttilänkuvat ja kultakoristeiset Jeesuslapset seimessä. Enkeleitä, jotka laskeutuvat punaisten ja keltaisten aamuruskopilvien varassa maan pinnalle, siunaamaan ja auttamaan. Kortteja on niin paljon, että niistä voi rakentaa korkean korttitalon ja siinä kuluu aikaa. Eikä Lehton Pappa näe, vaikka kuinka kauniin kortin ottaisi ja veisi katsottavaksi. Sokeus on sitä, ettei näe. 

Tänään Iita on hommissaan, Kustaa istuu penkillään mökin seinustalla. Toisella puolella on Maininki. Aate on kylän muurari ja Hilma hänen emäntänsä. Hilmalla on lehmä, päivisin se on lieassa tien vieressä niityllä. Mainingin kohdalla pitää katsoa, näkyykö Hilmaa ja niiata pikkuisen tervehdykseksi. 

Mainingin tupaan mahtuu kaikki tarpeellinen: muuri liesineen, astiakaappi ruusukupeille ja muille, ruokapöytä ikkunan ääressä, sivustavedettävä sohvasänky. Seinällä pieni kehystetty kuva Sammatin kirkosta, piirros, jossa kirkonseinät on väritetty punaisella, kynänvedot erottuvat selvästi. Joskus poiketaan juttelemaan ja Hilma kattaa aikuisille ruusukupit kahvia varten, lapset saavat pöydästä pullansiivun. 

***

Sitten näkyy jo Alander ja pian kuuluu, Timillä on juoksunaru tien varressa eikä kukaan Myllymäellä kulkeva pääse huomaamatta talon ohi. Timi on musta Karjalan karhukoira, ei mikään sekarotuinen rakki, niin kuin täälläpäin on tapana. 

Martti ja Elvi Alanderin talossa asuu iso perhe, isommat pojat ovat jo aikuisia ja nuorimmatkin, meidän ikäisemme Seppo ja Esko ovat kiinni talon töissä. Pojat tiedetään hyviksi työmiehiksi ja kun johonkin työhön tarvitaan rivakkaa apumiestä, käydään ensin Alanderin tuvassa kysymässä.

Ollilla on taksilupa ja tallissa Volga, joskus myös Pentti ajaa mustaa lotjaa, kuljettaa kyläläisiä ja kesävieraita. Oikein hienot perheet ottavat pirssikyydin keväällä maalle tullessaan ja syksyllä maalta lähtiessään. Volgaan mahtuu isompikin katras kimpsuineen.

  

Mäen alla on Pousun pikkumökki, jossa joskus on pidetty kiertokouluakin, isä on kertonut. Sitten peltolaikku, jonka takana on poliisi Sarakiven talo. Jos peltoon on kylvetty hernettä, täytyy kylän keskenkasvuisten käydä ankara taisto omatuntonsa kanssa: ei oikean poliisin maalle niin vaan hernevarkaisiin mennä. 

Sitten tienhaara, jossa on Tienon Jalmarin tupa ja sitten tullaan isolle tielle. Risteyksessä on maitolaituri, kohtauspaikka. Aikuisilla ei riitä aikaa odotella maitoautoa, kun raskaat tonkat on työnnetty paikalle ja nostettu laiturille, lasten tehtävänä on jäädä odottamaan meijerin kuorma-autoa, joka vie täydet tonkat ja jättää edellisen kerran tonkat tyhjinä laiturille. Isopyöräisillä maitorattailla tyhjät astiat kulkevat kevyesti, pelti rämisee, kun saattue kolisee ylös Myllymäkeä. 

Illansuussa viedään toinen kuorma: alumiininväristen maitotonkkien kiertokulku taloista meijeriin ja takaisin rytmittää päivän, tonkkien kylkiin maalatut numerot kertovat, kenelle ne kuuluvat ja mille maitotilille rahat kuuluvat. Hintaan vaikuttaa rasvaprosentti, joka on merkitty paluukuormassa tulevan tonkan sangassa olevaan lappuun: vaivihkaa yritetään vakoilla, millaiset lukemat naapurin lehmillä ovat olleet.

Lehton lehmät ovat osan kesästä kylän yhteisellä laitumella Karstunsuoran lähellä, Kertunsillan tällä puolen. Talvella niille annetaan heinän lisäsi kerppuja, ojan reunoilta koottuja lehdeksiä, joiden kokoamiseen tytötkin osallistuvat. Polkupyörässä on puusta tehty teline, siihen sopii maitotonkka ja niin Liisa Lehto polkee aamuin illoin lehmiensä luo. Luomumaidosta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta taatusti käsin lypsettyä, alkutaipaleellaan ihmisvoimin paikasta toiseen kuljetettua Lehton talon maito on. 

Mökkiläisten maitohuolto järjestyy tinkimaitokannun avulla. Lähitalosta haetaan joka aamu kannullinen vastalypsettyä. Tinkimaitokannun pintaan nousee päivässä sakea kerma, kahviin juuri sopiva. 

Maitolaituria vastapäätä, toisella puolella isoa tietä on Mäkisen tupa. Mäkisen Taunolla on puhevika, mutta meitä lortteja se ei haittaa, aina ystävällisen Taunon puheesta saa kyllä tolkun, kunhan malttaa kuunnella. Mäkiselle tekee iltaisin mieli, sillä siellä on kylän ensimmäinen televisio, mustavalkoinen, melkein pyöreäruutuinen ja seitsentoistatuumainen. Se on kamarissa ja siihen kamariin kertyy väkeä muualtakin, joskus pois lähtiessä tuntuu kuin olisi ollut elokuvissa, niin paljon väkeä siellä pimeässä on ollut, ainakin silloin, kun ohjelmassa on kotimainen elokuva, Tarva tai iskelmäkaruselli.  

Meillä on kotonakin televisio, eikä ohjelmien katsominen ole ihan niin tärkeää. Mutta tällaista tunnelmaa ei missään muualla ole. Ohjelman jälkeen juostaan kotiin ja toivotaan, ettei Timi kovasti haukkuisi. Turha toivo, kyllä talonvahti meidät aina kuulee ja saattelee rähinällä autotallin ovelle asti, juoksee perään niin, että juoksunaruksi pingotettu vaijeri kirskuu. Pelkään koiria ja sydän hakkaa aina ihan tolkuttomasti koko ajan, ei tule mieleenkään jäädä räksyttävää hurttaa lepyttämään tai hyvittelemään.

Isolla tiellä pitää olla varovainen, täällä liikkuu autoja ja busseja, tien pinta pölyää helposti. Myllyahde alkaa Myllyojan notkelmasta ja päättyy Töyrylän kaupalle. Tätä kohtaa tiessä sanotaan Aliinan kurviksi, sillä Ylimyllyn emäntä on Aliina Vuorikoski, myllyä, sahaa ja tikkuhöylää hoitaa Einari Vuorikoski. Perheeseen kuuluu vielä Kari-Pekka, meidän ikätoverimme. 

Vuorikosken talossa on keittiö, jossa kaikki arkiset asiat hoidetaan, keittiöstä päästään saliin, joka on talon hienoin huone. Kalusto tummaa puuta, astiakaappi, soikea peili sen yläpuolella, senkki ja Kari-Pekan urkuharmooni. Katossa riippuu kristallikruunu, joka on kiedottu tylliin. Saliin katetaan kahvipöytä silloin, kun ollaan vieraisilla. Illalla, kun valot syttyvät salissa on utuinen tunnelma, kuin talvipäivän valo. 

Vintissä ovat makuuhuoneet, vintin rappusten päässä ikkunan edessä vanerista sahattu ja värikkäästi maalattu neekeripalvelija. Sen ohi ei pääse, siitä alkaa yksityisalue. 

Jonkun kuuman kesäpäivän muistoissa on hetki, jolloin Aliina kantaa komeroidensa uumenista pihalle säkillisen hamstrattua sokeria ja antaa sen kuivahtaa auringossa. Sokeria tarvitaan joka syksy monta kiloa, säilykkeisiin.

* * *

En muista, että lapsuudessani olisi ollut pulaa tai puutetta – kaikkea lapsen elämän kannalta tärkeää oli riittävästi ja jopa yltäkylläisesti. Se on syöpynyt mieleen, miten arvokasta kaikki oli, sokerikin, ja miten tinkimättä jokapäiväistä leipää piti kunnioittaa. Jos jotain uutta sai, sitä piti käyttää säästäen, jotta uutuuden harvinainen ihanuus olisi säilynyt mahdollisimman kauan. Äiti ratkoi, purki, pesi ja silitti, teki vanhasta uutta ja paikkasi vanhan, vielä käyttökelpoisen. Vähät lelut ja muut tavarat olivat aarteita ja jokaisella niistä oli oma tarinansa ja luonteensa. Jokaiseen esineeseen ehti keskittyä ja niiden kaikki ominaisuudet painuivat mieleen. Kun lahjasta jäi pakkauslaatikko, se oli ensin mukana leikissä tai askartelussa ennen kuin siitä raaski kokonaan luopua. 

* * * 

Myllyahdetta ylös ja sitten kirkonkyläntielle. Ennen tienhaaraa on Hyytiäisen talo ja tienhaarassa, tien laidassa Hyytiäisen lato, jonka seinään kiinnitetään nastoilla ilmoituksia ja muuta tärkeää. Aina ohi kulkiessa pitää tarkistaa, onko tullut uutta. Parhaat mainokset ovat värikkäitä ja kertovat elokuvista, sillä elokuviin voivat lapsetkin päästä. Elokuvateatteria ei ole, mutta kiertävä elokuvannäyttäjä pystyttää koneensa ja valkokankaansa Sampaalaan ja esittää muutaman illan ajan kahden-kolmen kotimaisen elokuvan ohjelmistoa täysille katsomoille. Ketään ei haittaa, että istutaan puupenkeillä, tasaisella lattialla. Elokuvan jälkeen ollaan vielä hetki pihalla ja jutellaan tuttavien kanssa, kauppalassa teatterista vain livahdettaisiin takakautta pois. 

* * *

Myllyahteen päällä on osuuskauppa, jota pitää Laaksosen Arvo. Arvolla on pitkä sininen työtakki ja hän myy niin ruokatavarat kuin lakanakankaatkin, takapihalla on maataloudessa tarvittavia tavaroita ja apulantoja, melkein mitä vaan saa tilaamalla. Tiskin etupuolella, vitriinissä on vaaleanvihreä kahvikalusto, ohutta posliinia. Se on siellä monta vuotta, ehkä kukaan täällä ei uskalla ostaa niin kauniita astioita. 

Kauppaan tulee myös posti, johon on osoitteeksi kirjoitettu Lalli pp. Päivisin isännät poikkeavat kaupalle, ostavat pullon pilsneriä, juovat ja odottelevat postia. Jos jotain ei kylän elämästä tiedä, kauppareissulla sen kuulee. Myöhemmin Aune tulee töihin kauppaan Arvon apulaiseksi eikä kestä kauan, kun Alanderin Olli kihlaa suurisilmäisen Aunen. 

* * *

Mutta meillä on paljon rahaa ja me haluamme käyttää rahat Joenpellon kaupassa, ostaa tikkarit. Vielä vähän matkaa pölyistä tietä ja sitten tulee taitekattoinen, valkeaksi rapattu Joenpellon kauppa. Se ei siihen aikaan enää ole se ainutlaatuinen tupaten täynnä oleva pieni tavaratalo, jota isä joskus kertoo, eikä kaupan luona ole hevosia puomissa. Mutta Anni Joenpelto on kaupan tiskin takana ja häneltä me vihdoin saamme ostaa kullanruskeat, voipaperiin käärityt nekut. Rahasta jää ja vaihtorahat me uskallamme jo tallettaa essumekon taskuun. Kaupanteon lomassa kauppiaan rouva kyselee tarkkaan, kenen tyttäriä me olemme ja mistä ja miten. 

Kotimatkalla ei paljon ehdi puhua, kun samalla pitää imeä siirapinmakuista nekkua, joka on meidän molempien mielestä paljon parempi kuin Osuuskaupan Pandakarkit. Nekku ehtii melkein loppua kotimatkan aikana ja sitten tehdään taas jotain muuta ja autetaan äitiä marjapensaissa tai mennään vintille leikkimään Lyyli-tädin antamilla tilkuilla. Lapsuuden kesät ovat aina aurinkoisia ja täynnä tapahtumia. 

Taide, tallessa, museossa?

Taide elää museoiden huomassa ja hoivassa. Taide on julkista ja instituutioiden suojaamaa. Silti: se rehottaa villinä kaduilla ja kujilla. Berliinissä riittää valikoimaa, kaikkia ääripäitä satunnainen turisti tuskin edes löytää. 

Mitä taide kuvaa? Ihanteita ja tavoitteita, jotain todellisessa maailmassa saavuttamatonta. Tai, no niin, vanhoilla kreikkalaisilla oli aina sixpackit kunnossa - ehkä nykyäänkin joku pääsee tähän ihanteeseen. Egyptin maalta löytyi ryhdikästä väkeä, mutta myös niitä, joilla oli nykyaikaisempi vartalo ja nykyperinteen mukainen ryhti. 

 

Mistä kuvanveisto alkoi? Kaikkein varhaisinta kuvaa tuskin edes on säilynyt. Mutta haaste on edelleen olemassa. 1800-luvun työt kertovat persoonallisista piirteistä ja luonteesta – vai johtuuko tunne siitä, että katsoja tunnistaa Clemens Brentanon, muistaa runouden ja ihastuu uhmakkaaseen ilmeeseen?   

Ympyrä sulkeutuu, kun veistos pelkistää viivat – samaan tapaan kuin 1900-luvun suuret nimet palaavat esittämisen ytimeen. Ollaan lähellä ikivanhaa ja uutta. 

Taide kuvaa pyhää. Pyhä voi olla mitä vain, missä vain. Taiteen pyhä on jumalia, isolla ja pienellä alkukirjaimella. Primitiivinen jumala, meidän Jumalamme. Lapsi, joka piirtää omaa kuvaansa näyttelystä käy samalla dialogia kaukaisten kulttuurien ja aikojen kanssa. 

Kun kulkee suurten salien halki, vakavakatseiset pyhät seuraavat katseellaan ja valvovat askeleita. Lopulta kaikkea on niin paljon, että et enää pysähdy etkä tallenna, vaikka edessä on mestariteos. Jumalat ovat muualla, mielessä, sielussa, ei näissä kuvissa. Silti, jumalat ovat. 

Koskettavinta on, kun Jumala tulee ihmiseksi. Syntyy maailmaan tyynesti katsovasta madonnasta ja on ihmisenä aluksi samanlainen pieni vintiö kuin poikalapset kaikkialla.

Taide kuvaa ihmistä. Poikaa, nuorta miestä, jolla on tulevaisuus edessään, ihanteellista ja kaunista ihmisen kuvaa. Soturia, jolla on voittamattomuuden haarniska ja joka elää ikuisesti – ainakin sen takia, että taiteilija on hänet ikuistanut. 

Taide on tunnetta. Leikkiä kesäisellä niityllä, veden loisketta, Lumikin ja seitsemän kääpiön kirmailua, pienten lasten koulua. 

Caspar David Friedrichin Munkki ja meri, kuvaparinaan vanhan luostarin yksinäisyys. Suurten maisemakuvien kautta voi kuvitella polun ja askeleet kohti abtraktia, ei-esittävää. 

Kuoleman saari, Arnold Böcklinin kuva on tuttu jo lapsuudesta. Kullanvärisiin kehyksiin asetettu painokuva jäi mieleen tutun tuvan seinältä. Muistan joskus lapsena miettineeni, missä päin maailmaa voi olla noin symmetrinen maisema. Kuoleman saari, Taistelevat metsot, Iltakellot – onko merkitystä sillä, millaisena versiona teos tulee tietoisuuteen, jos se tavoittaa jotakin oleellista ja jättää muistijäljen? Elämys on tärkein. 

Taide kuvaa ajan ristiriitaa. Andy Warhol, Keith Haring, Robert Rauschenberg ja muut ovat päässeet siisteihin sisätiloihin, saaneet tilaa ympärilleen. 

Tilassa on myös Joseph Beuys. Mies, jonka taidetta olivat arkisesta todellisuudestaan irti nostetut karkeat kivipaadet, polyuretaanijärkäleet, rihvelitaulut, ruostuneet putket - kaikki se, mitä arki-ihminen ei kiireensä keskellä edes taiteeksi havaitse. 

Se, mikä on talletettu nykytaiteen museoon pääsymaksujen, turvajärjestelmien ja salamavalokieltojen taakse, elää vapaana toisaalla, kadulla. Berliinin vielä pystyssä olevalla muurin jäänteellä kukoistaa taide, jota ei yksikään kuraattori hoivaa. 

Värit, jotka on roiskittu pintaan, sivelty ja suihkutettu. Juuri näin Keith Haringkin olisi tehnyt. Tai Jackson Pollock tai Andy Warhol. Muotokieli ja rouhea ote ottaa kantaa ja haastaa katsojan. Ero on lopultakin vain minimaalinen, järjestelmien välinen. 

Taiteen, kaiken taiteen perimmäinen tehtävä on todentaa jotakin sellaista, jota ei millään muulla tavalla voi tyhjentävästi kuvata. Täydenkuun yönä katselen mumminmökin ikkunasta lumen peittämää pihaa ja puiden sinisiä varjoja hopeaisella hangella. Kamerani ei talleta näkyä, mutta taiteilija osaisi vangita viivat juuri niin tarkkaan ja todellisesti kuin on tarpeen. Taiteilija tavoittaa maagisen ulottuvuuden, joka tekee kuun valosta taidetta.

Reipas ja tehokas kuvataidekuuri Berliinissä, räntäsateessa ja tavallisessa sateessa museosta toiseen siirtyen tekee hyvää. Tankki hetkeksi täyteen taidetta, kuvia ja vaikutelmia.