Elämän kertojat ja kannattelijat

Olen elänyt aikuisuuden, ehtinyt eläkkeelle, kokenut suomalaisen arjen vaiheita. Pula-aika, maan ja kansan vaurastuminen, kulutusjuhla ja lopulta lamaan johtanut kehitys. 

 

Minusta on tullut aikalaistodistaja. Kun elämää on enemmän takana kuin edessä, perspektiivi alkaa näkyä. Kehityskulut erottuvat. 

 

Arjessa muistot ja muistelut tulevat vastaan konkretiana. Esineet kertovat elämästä, vaikka niiden piti olla vain esineitä. Esineet ovat pala elämää, juuri ne esineet, joilla on eniten elämää harteillaan. 

 

Kolhiintunut uunivuoka on muutakin kuin vain epäkunnossa oleva astia. Se muistuttaa vieläkin siitä, miten äiti teki ruokaa, täytti astian eri tavoin ja antoi kypsyä uunissa. Näyttöarvo on aikaa sitten mennyt, käyttöarvo loppui säröihin, mutta muistoarvo kompensoi puutteet. Jos vielä, jos sille jotain keksisi, vaikka kukkaruukun suojana käytettäväksi. 

 

Pieni maljakko, johon äiti laittoi ensimmäiset kukat. Leskenlehdet, valkovuokot. Missään muussa ne eivät näytä yhtä kauniilta. Ja kauniin maljakon valinta kertoo arvostuksesta. Lapsen lahja oli tärkeä. 

Lakanoissa on nimikirjaimet, astiapyyhkeiden pellava on pehmeäksi hiutunut, mutta nimikoinnit tallella. Äidin kädenjälki, vaikka äiti on jo kauan ollut tähtien tuolla puolen. Astiat kuivuvat ilman pyyhettäkin, pesukone viimeistelee pesun niin kuumalla höyryllä, ettei iho sitä edes kestä. Pyyhkeet pysyvät tallessa. 

 

Se, mitä kutsutaan kehitykseksi, voi olla jollakin esineelle ankara kumppani. Punainen kattila on menettänyt kylkensä hohtoa konepesuissa. Olisi pitänyt osata varoa, kunnioittaa. Ei luopuminen ole aina vaihtoehto, vaikka se joskus järkevää olisikin. 

 

Muistaa, varoa, arvostaa, kunnioittaa – äidin opetukset Mumminmökin kesäpuuhien lomassa. 

Ne, joita tutut esineet kannattelevat. 

Yksityisiä ajatuksia

Silloinkin, luonto oli heräämässä. 

Hiirenkorvien vihreys sävytti maisemaa. Puissa lauloi ja liversi. 

Valkovuokot kukkivat ja ketunleivät käänsivät kasvonsa aurinkoon.

Kevät vaihtui kesäksi, tarkalleen sinä päivänä. 

Mumminmökistä oli suunnitelma ja tontti. 

Elämässä oli monta uutta aloitusta. 

Elämä opettaisi meitä, vielä. 

 

Kun muodot ja värit loksahtavat täydellisesti toisiinsa ja kuvio hahmottuu, pala on löytänyt kumppaninsa. Palapelin logiikka on yksiselitteinen, vaikka joskus työläs.

Ihmisten kesken täytyy välillä katsella ja sovitella. Aikanaan kuviot hahmottuvat, oivalliset tai epätäydelliset. 

 

Lopputuloksen kannalta ei ole oleellista, millaisia palaset ovat, vaan se, millaisen kokonaisuuden ne yhdessä muodostavat. Elämä muotoutuu elämällä, ei pelaamalla. Määränpään tunnistaa varmasti, kun huomaa, että kaikki askeleet on astuttu. 

Kukaan ulkopuolinen, läheinenkään, ei voi tarkkaan tietää, kuka kenellekin on se oikea. Hyväntahtoisiksi naamioituja neuvoja kyllä riittää, mutta ulkopuolinen näkee vain – ulkopuolen. 

 

Miksi mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin toisten ihmisten yksityisin elämä? 

Noloja, raivostuttavia, sivistymättömiä ja epäkohteliaita huomautuksia on maailma täynnä. 

Huomauttelija kertoo enemmän itsestään kuin aavistaakaan, paljastaa kateutensa, pelkonsa ja ahdistuksensa. 

Elämä on yksityistä. Syvimmät salaisuudet on jokaisen lupa pitää salassa. Yhdessä eläminen merkitsee yksityisimmän kunnioittamista. On lupa yksityisyyteen, yhteiseen ja erilliseen. Omaan elämään, myös parisuhteessa. 

Olemme luvanneet olla yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Vaikeuksien kohtaaminen kysyy voimia, elämän käänteet karaisevat. Onni voi maistua myös kyyneleiltä. Luottamus ja kunnioitus eivät petä, vaikka maailma pettäisi. Luja liitto on voimavara, jonka merkitys kasvaa vuosien aikana. 

Jokainen kantaa mukanaan entistä. Menneestä oppiminen on taitolaji ja jalo ihanne, menneissä rypeminen turhaa. Lempeä unohtaminen näyttää olevan paljon vaikeampaa kuin kitkerä muistaminen.

 

Lapsuuskodissani oli kunniapaikalla isovanhempien kultahääkuva. Mamma ja Pappa, tupansa takakammarissa, onnittelukukkien keskellä, vakavina. Kuva on tallessa, vanha kehys haurastunut, sen olen uusinut.

 

Mammalla on mustan leningin rintamuksessa kunniamerkki, joka hänelle myönnettiin, kun Väinö Verner kaatui talvisodan loppuvaiheessa. Oliko se hänen ainoa korunsa? 

 

Pikkutyttönä katselin kuvaa ja ajattelin, kuinka voi olla mahdollista elää noin vanhaksi, olla naimisissa noin kauan. Pystyisikö sitä edes elämään niin kauan?

 

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt, miten he jaksoivatkaan rakastaa, läpi kaikkien surujen ja murheiden, kovan työn ja ankaran, vaatimattoman elämän. Samaan suuntaan katsoen. 

 

Puut ovat hiirenkorvalla, niin kuin silloin. Nytkö se jo on, vuosipäivä? 

Älkää vielä kysykö meiltä, miten tähän asti on päästy. 

Ei ihmeitä, vain elämistä päivästä seuraavaan. 

Nämä ovat vasta ensimmäiset 50 vuotta. 

Kiitos niistä kaikista! 

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Sammattiseuran nettisivuilla huhtikuussa 2021.  Virikkeen kirjoittamiseen antoi seuran tiedottaja Erja Hinkkanen. Sammatti on aina ollut sanankäyttäjien toiviomatkojen kohde. Elias Lönnrotin elämäntyön innoittamana myös Hilja Haahti löysi Sammatin. 

Männistön mökki, jossa Hilja Haahti asui Sammatin kesinään.

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

 

Ida, Elina ja Tekla viettävät onnellista, aurinkoista kesää 1875 Sammatin Nikulla. Heidän seuranaan on Tilda Holm, ystävätär. Sisarukset ovat orpoja, sillä äiti Maria on menehtynyt keuhkotautiin 1868, sama tauti on koitunut myös perheen tyttäristä vanhimman, Marian kohtaloksi edellisenä vuonna.  Isä, professori ja kamarineuvos Elias Lönnrot työskentelee yläkerran työhuoneessaan, mutta ehtii myös nauttia kesästä Rantatuvan pikku emäntien kanssa. 

 

Sammatin sisarusten tarina alkaa valoisana, viehättävänä kertomuksena. Tytöt ovat herttaisia, he viihtyvät yhdessä, polvistuvat välillä rukoukseen, kaikki on parhain päin. Perheen luona viihtyvät vieraat, isän työtoverit ja perheen ystävät. Elinan sydämen saa sykkimään hurmaava Robert Kajanus, tuleva säveltäjä. Elinan ja Robertin romanssi on aavistuksen oloinen, aluksi enemmän arkaa ihastumista kuin rakkautta. 

 

Hilja Haahden kulttuuriromaani Sammatin sisarukset kuvaa vuosien 1875-1876 tapahtumia Elias Lönnrotin perheen elämässä. Isän ja kolmen tyttären kesä Nikun talossa on onnellinen, tyttärien hyvinvoinnista huolehtivat niin Miina Lönnrot kuin Tantti Peranderkin.  

 

Sammatista on syksyllä palattava Helsinkiin, tyttärien koulun takia. Elias Lönnrot sairastuu, paranee tyttäriensä hoidossa. Koulunkäynti, sivistyneen perheen seuraelämä ja kaupungin kulttuurielämään osallistuminen täyttävät sisarusten päivät. Koululaisten tapahtumissa tavataan niin Robert Kajanus kuin ystävänsä Frans Tamminenkin, nuoret sydämet sykkivät. 

Talven jälkeen lähdetään Sammattiin.  Kesän lopulla perhe muuttaa Nikun talosta Lammin erämaataloon, mutta syksyn tullen palataan kouluun Helsinkiin. Jouluna tullaan taas Sammattiin, Lammin saliin sytytetään pesävalkea ja sinne tuodaan Elinan toivomuksesta korkea kuusi.  

 

Sävyt tummuvat, sillä joulun vietto Sammatissa jää haaveeksi, Elina menehtyy nopeasti edenneeseen kurkkumätään. Tammikuun alussa Elias Lönnrot lähtee Teklan kanssa viemään Elinaa Sammatin kirkkomaahan, Ida jää Helsinkiin potemaan vilustumistaan. 

Elämä jatkuu, hiljainen kaipuu sävyttää olemista. 

 

 

Hilja Haahti, tuottelias kirjailija 

 

Hilja Haahti (11.9.1874–6.1.1966) on julkaissut 55 teosta. Esikoiskirjansa, runokokoelman Oraita hän julkaisi vuonna 1895, yhtenä viimeisistä ilmestyi muistelmateos Nuoruuteni vuodet vuonna 1958. Hilja Haahti kirjoitti romaanien ohella runoja, näytelmiä, suomensi, toimitti omia lastenlehtiä ja avusti lehtiä. Hilja Haahden runot ovat soinnukkaita, taidokkaasti riimiteltyjä. Laajasta kirjallisesta tuotannosta kestävimpiä ovat ehkä juuri siksi virret: tuttu virsi 30 Maa on niin kaunis ja koululaisten aamuvirsi 548 Tule kanssani Herra Jeesus.  

 

Hilja Haahti oli toisen polven kirjailija, hänen äitinsä – ehkä myös esikuvansa - oli Theodolinda Hahnsson, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija. Hänen isänsä oli kielentutkija Johan Hahnsson, joka kuoli tyttären ollessa 13-vuotias. Hilja Haahti oli opiskellut Suomalaisessa jatko-opistossa ja hänestä tuli aluksi opettaja. 

 

Leskeksi jäätyään Theodolinda Hahnsson avioitui senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. Perheen taloudellinen tilanne koheni ja äidin uusi avioliitto mahdollisti tyttärelle opintojen jatkamisen. Hilja Haahti valmistui Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi. 

 

Yrjö-Koskisen perheen jäsenenä Hilja Haahti tutustui moniin vaikuttajiin. Nuorena kirjailijana hän oli yhteyksissä mm. Eino Leinon ja Maila Talvion kanssa. Hilja Haahti aloitti kirjailijan uransa jo nuorena, hän löysi kustantajan ja pääsi mukaan kirjallisiin piireihin. Hilja Haahdesta tuli nopeasti suosittu ja menestyvä kirjailija. 

 

Samoihin aikoihin Hilja Haahden kanssa aloittelivat kirjailijoina mm. Immi Hellen, Toini Topelius, Marja Salmela ja Aili Nissinen. Nuoret naiset ottivat paikkansa kirjallisuudessa, kristilliselle, opettavaiselle kirjallisuudelle oli tilausta. 

 

Hilja Haahden sanataiteen perusvire on harras uskonnollisuus. Tohtori Irja Aro-Heinilä tarkastelee Hilja Haahden elämäntyötä vuonna 2005 tarkastetussa teologian alan väitöskirjassaan "Sinä olet viisas tyttö, mutta Jumala on viisaampi": Naisen kuva, roolit ja rooli-ihanteet Hilja Haahden tuotannossa 1895-1966. Aro-Heinilä on käsitellyt Hilja Haahden hengellisiä näkemyksiä laajasti. Hänen uskonnollisuutensa perusta oli vapaakirkollinen hengellisyys.  Kun Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys, NNKY aloitti toimintansa, Hilja Haahti oli innokkaasti mukana. Tyttöjen koulunkäynti ja naisten aseman kohentaminen olivat hänelle läheisiä asioita. 

 

Kristillinen elämänkatsomus, naisen aseman kohentaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen olivat nuorelle Hilja Haahdelle tärkeämpiä kuin avioliitto – kunnes elämä päätti toisin. Hilja Haahti solmi vuonna 1906 avioliiton professori Ilmari Krohnin kanssa. Monipuolisena musiikin tutkijana, säveltäjänä ja kirkkomuusikkona tunnettu Krohn oli hiljattain jäänyt leskeksi, hänellä oli edellisestä avioliitostaan kuusi lasta, nuorin vasta vuoden ikäinen. Hilja Haahdella ei ollut omia lapsia, hänestä tuli Krohnin perheen viiden pojan ja Emmi-tyttären uusi äiti ja kasvattaja. Hilja Haahti joutui luopumaan opettajan työstään, hän sai elämäänsä paljon musiikkia. Kirjailijan ura jatkui korkeaan ikään asti. 

 

 

Sammatin ystävä ja kesäasukas 

 

Hilja Haahti vietti 1930-luvulta alkaen kesälomia Elias Lönnrotin Emännyyskoululla, täysihoidossa. Hilja Haahti ja hänen miehensä, professori Ilmari Krohn asuivat Männistön mökin yläkertahuoneissa. Sammatin kesien aikana Hilja Haahti tutustui Elias Lönnrotin elämäntarinaan ja retkeili Lönnrotin maisemissa. Hän osallistui sammattilaisten elämään, myötäeli sotavuosien kohtaloissa.  Runo Syvärin urhoille on omistettu Syväriin hukkuneen sammattilaisen Viljo Maaniemen muistolle. 

 

Emännyyskoulun kesävieraana oli joinakin kesinä myös Aarne Anttila, Elias Lönnrotin elämäkerran kirjoittaja. Hilja Haahti valitsi aiheekseen Lönnrotin tyttärien tarinan ja tutki aihettaan perusteellisesti. Hän on tehnyt arkistotyötä ja perehtynyt tyttärien säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Tiettävästi hän myös haastatteli suurmiehen tavanneita aikalaisia, Sammatin sisarusten sivuilla mainitaan ainakin Parvi, Appelsiini ja Gröönruusi. Retkien aikana hänen kerrotaan ihastuneen myös ns. Kupparin mökkiin Lammintien varrella. 

 

Sammatin sisarusten ilmestyessä Hilja Haahti oli 73-vuotias, arvostettu kirjailija.  Kulttuurikodin tyttärenä hän osasi eläytyä 1800-luvun lopun säätyläisperheen elämään ja tapakulttuuriin. Omassa elämässäänkin hän on törmännyt niihin vaikeuksiin, joita opintielle haluavat nuoret naiset kohtasivat. Nuorelle säätyläisnaiselle omaan ammattiin pääseminen ja itsenäistyminen oli vaikeaa, tyttöjen odotettiin avioituvan ja löytävän kutsumuksensa kotipiiristä. Hilja Haahti onnistui hankkimaan ammatin ja hänestä tuli naisasialiikkeen aktiivinen kannattaja. 

 

 

Naisten koulutuksen puolesta

 

Lönnrotin tyttäret kapinoivat – nykylukijan silmin varsin lempeästi – ajan henkeä vastaan ja toivovat pääsevänsä opiskelemaan, mutta vain Ida ehtii aloittaa ammattiopinnot. Kirjan sivuilla keskustellaan opinnoista, esikuvana mainitaan muun muassa Emma Irene Åström, ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut suomalainen nainen. 

Idan kohtalo on traaginen, vaikka hän olikin sisaruksista pitkäikäisin. Yksi harvoista mahdollisuuksista oli opettajan työ. Ida on jo ehtinyt aloittaa opintonsa, kun tuberkuloosi pakottaa hänet luopumaan niistä. Idan tuberkuloosi oli ollut lievä, mutta sairauden pelättiin uusiutuvan, tuon ajan lääketiede piti tautia perinnöllisenä. Ida keskeytti opintonsa ja palasi kotiin.  Hän työskenteli isänsä apuna ja suunnitteli tulevaisuuttaan. Esikuvana Anna ja Eva Ingman, perheystävien tyttäret, jotka ovat muuttaneet Dresdeniin. Vain Ida eli isäänsä kauemmin, tämän kuoltua hän lähti Suomesta eikä enää koskaan palannut. 

 

Sammatin sisarukset on Sammattiin sitoutuneelle ja Sammatista kiinnostuneelle mielenkiintoinen historian kertaus. Hilja Haahden uskonnollinen eetos on läsnä etenkin kertomuksen alkupuolella, hän kuvaa tyttöjen hengellisyyttä tarkasti. 

Hilja Haahti tulkitsee oivaltavasti nuorten tyttöjen ajatuksia ja sielunliikkeitä. Tyttärien luonteenpiirteet – ovatko ne arkistoista löydettyjen kirjeiden avulla sommiteltuja vai kirjailijan mielikuvitusta ­– on kuvattu tarkkaan. Hetkittäin tuntuu, kuin isoäiti kertoisi lastenlastensa vaiheista, hellyydellä, ymmärtäen.

 

Sammatin sisarukset on arkistojen ja antikvariaattien aarre. Tässä kirjoituksessa lähteenä käytetty nide, toinen painos, on ilmestynyt vuonna 1948. Hyvää luettavaa myös nykyaikana! 

Sammatin kirkko 

Mustat juhlakengät

Pihapuun rungolta paljastuvat muistiinpanot, tikka on käynyt tutkimassa. 

Palasin, asiakkaan pyynnöstä, hetkeksi entiseen. Selasin vuosia sitten kirjoittamaani tekstiä, löysin muistiinpanokirjoja – kaikki kasettinauhat ovat jonkun muuton aikana jo häipyneet.  Muistiinpanoiksi ja muistin tueksi pyörineet nauhat, joita ei oikeiksi haastatteluiksi koskaan aiottukaan – kuka niitä enää olisi kuunnellut – ja millä laitteella? 

 

Oli kai se vieläkin ihan kelvollista tekstiä eivätkä muistiinpanojen raapustukset olleet muuttuneet kovin sekaviksi. Asiakkaan toivetta niillä eväillä ei kuitenkaan enää voinut täyttää. Se, mikä on kirjoitettu, se pysyy. Siitä, mikä jäi yli, siitä ei ole uuden raaka-aineeksi. Aika on muuttunut eikä kerran ajankohtainen taida olla tärkeää. Arvostukset, arvot ja toimintaympäristöt muuttuvat. Painetut kirjat vanhenevat, mutta jos aika on armelias, se muuttaa tekstin historiaksi, jonkun hetki sitten menneen ajan kuvaksi. Lama-ajan jälkimaininkien kuvaksi. 

Nyt on pinnalla vastoinkäymisten nostalgia. Kun koronavirus tekee tuhojaan, kerrotaan, miten ankara koettelemus sata vuotta sitten riehunut espanjantauti oli. Ei lääkkeitä, ei lääkäreitä, ei hoitopaikkoja…  Taudin torjuntakeinot olivat samat kuin nykyään – eristäytymistä, kontaktien välttelyä, mutta niiden toteuttaminen sata vuotta sitten oli hyvin paljon vaikeampaa. 

 

Elämään kuuluu karikoita. Kaikki eivät ole epidemioita, mutta useimmat sellaisia, joiden voittaminen yhden ihmisen voimin ei ole mahdollista. Kun luvataan olla yhtä myötä- ja vastamäessä, se tarkoittaa oikeiden vaikeuksien kohtaamista ja selviytymistä.

 

 

Kuka vielä muistaa 1990-luvun lamaa? Pitkää, yksitoikkoista ajanjaksoa, jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Melkein jo omillaan pärjäävän freelancerin maksuliikenne jämähti niille sijoilleen. Oli kuin ei kukaan edes yrittäisi hoitaa asioita säntillisesti. Välillä tuli töitä, mutta tulisiko niistä rahaa ja jos, milloin? Jos peräsit saataviasi, sait kuulla selityksiä, karuja elämäntarinoita, katkeria totuuksia, verukkeita, valheita ja ankaraa puhetta. Pakolliset yrittäjän maksut lankesivat säädetyn aikataulun mukaan, niiden rytmissä oli syytä pysyä, sillä muuten tulisi vielä suurempia ongelmia. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut mahdollisuuksia ja epävarmuus painui alitajuntaan. Liikkumisrajoituksia ei ollut, mutta se, että oli vähemmän pelivaraa elämän pieniin iloihin, ei matkaan, ei ravintolaan, ei muihin huveihin, ajoi kyllä saman asian. Selvittiin, eivätkä kaikkein pahimmat pelot toteutuneet. 

 

Kun Suomi voitti Ruotsin ja jääkiekon maailmanmestaruuden, joku repesi ja ratkesi. Kansa ryntäsi Kauppatorille, voiton juhliminen sai tolkuttomat mittasuhteet. Mitä siitä, vaikka Poika saunoi ja teki kaikkea muuta, ei niin kovin harkittua? Mitä siitä, että muutaman päivän ajan voitto oli ainoa uutinen. 

 

En ole lätkäfani, mutta ikuisesti kiitollinen leijonille siitä, että MM-titteli palautti optimismin ja elämänilon. Maksuliikenne alkoi toimia, koko Suomi tuntui ryhdistäytyvän ja vähitellen lamasta päästiin eroon. Moni joutui silti maksamaan kaikesta liian kovan hinnan. 

 

Luovuin laman kurimuksessa joistakin jäsenyyksistä. Kirjoitin kauniin, kiitollisen kirjeen ja lupasin palata kuvioihin, kunhan aika paranisi. Toivoin mielessäni, että minulla olisi taas varaa useampiin jäsenmaksuihin – mutta sitä ei kenellekään halunnut eikä edes tarvinnut kertoa. Lama oli yhteinen kokemus. 

 

Kun tekee työtä yksinäisessä kammiossa, jakkupukukeikka ihmisten ilmoilla piristää kummasti mieltä. Laman loppumetreillä ostin kenkäkaupan alennusmyynnistä ihanat mustat kengät. Unelmaisen kauniit – toivoin kai, että ne aateloisivat lamavuosien aikana virttyneet kolttuni sievemmiksi. 

 

Kun maailma on kohdillaan, oman keskinkertaisuutensakin kanssa tulee toimeen. Elämä koostuu vajavaisista ilmiöistä ja epätäydellisistä ihmisistä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Kun kolhuja tulee, ne osuvat heikkoihin kohtiin. Ehkä ne siitä vahvistuvat, ehkä ei. 

 

Elämä muuttui, työkuviot muuttuivat, tuli uutta tekemistä, lama väistyi vähitellen alitajunnasta. En palannut järjestöihin, jakkupukukeikat vaihtuivat toisenlaisiin tehtäviin. Ei unelmia, vaan järkevää kumipohjaa. Ehkä joku löysi kauniit, toimettomat kengät kirpputorilta. 

 

Vähitellen elämä on toivottavasti taas palautumassa arkisiin uomiinsa. Ei laman, vaan lamauttavan pandemian jälkeen. Kahdella erilaisella, mutta elämää rajoittavalla ilmiöllä on yhteisiä piirteitä. Puhutaan exitistä, mutta tapahtuuko palautuminen tälläkään kerralla samalla tavalla? Pitääkö palautumisen edes merkitä paluuta entiseen? 

 

Maailma muuttuu koko ajan, vaikka muutoksen huomaa usein vasta käännekohdissa. 

Pystynkö katsomaan tätä tulevaa muutosta tyynellä mielellä? Ja millaisia yllätyksiä elämä nyt on varannut? Miten kauan pandemia on alitajunnassa? 

 

Ainakaan en ihan heti ryntää ostamaan uusia juhlakenkiä. 

Ei niillä ihanuuksillakaan kovin monta käyttökertaa ollut. 

Niiden katseleminen oli välillä pieni lohtu. 

Vasta nyt uskallan sen tunnustaa. 

 

Hulluko ku en…

Korona-aika ei ota loppuakseen. On oltava aloillaan, varottava ja osattava pitää etäisyyttä. 

Koronan tai oikeastaan taudin uhan kintereillä seuraa muita diagnooseja.  

Tapahtumattomuus, tylsyys, ikävystyminen, neuloosi. 

Ikävystyminen johtaa neuloosiin ja neuloosi taas krooniseen puikkojen kilistelyyn. Puhutaan puikkohulluudestakin. Kaikilla on joku kudin työn alla, kaarrokepaita tai sukat tai lapaset. 

 

Neuloosi etenee ja sen lääke on villalanka. 

Neuloosi voi päättyä onnellisesti. Lankavarastot hupenevat järkeviin mittoihin ja koko perhe saa käyttökelpoisia ja järkeviä lämpimiä vaatteita.

 

Neuloosi voi kääntyä itseään vastaan. Puhdassydäminen puikottelija päättää neuloa neuloa neuloa, kunnes kaikki langat on käytetty loppuun. Kaapit tursuavat villapaitoja, sukkia, huiveja, lapasia. Isoille, vielä isommille ja ihan pienille. 

 

Tässä piilee ansa. 

Kun lankoja on jäljellä pari kerää sitäsuntätä väriä/paksuutta/rakennetta puikottelija huomaa, että varastoa ei voi enää hyödyntää kuin jonkinlaisiin nenänlämmittimiin. Koska kukaan täysjärkinen ei halua eikä tarvitse nenänlämmitintä, lankaa on saatava lisää. 

Sitä saa kätevästi, kunhan vain surffailee netissä ja yön pimeinä tunteina tilaa ja maksaa onlain. Päivänvalossa ehkä huomaa tehneensä hutiostoksen, mutta. Varmaankin mittatappiot kuuluvat kaikkeen elämään, mutta silti. 

 

Lankavarasto kasvaa, vaikka sen piti huveta. Puikottelija tietää kokemuksesta, että sitä yhtä ja ainoaa ihanuutta on tavallisesti vain rajallinen erä tarjolla. Siksi: varmuuden vuoksi uusia kutimia varten reilu kuorma uutta villaa ja vanhaa puuvillaa ja taas mennään. 

 

Työ jatkuu ja varastojen loppuun käyttäminen siirtyy muutamia kuukausia tai vuosia. Seuraavana vuonna huomataan, kuinka aivan ihana onkin mahdollisimman kamala ja siksi sen kaveriksi on saatava jotain muuta vähän ihanampaa… 

Jos tämä mekanismi ei ole ikiliikkuja, mikä sitten on? 

Neuloosi on perinnesairaus. 

Sen saattaa periytyä pula-ajan kokeneelta äidiltä tai tarjoushaukan geeneillä siunatulta naapurilta. Se voi olla mummon perua vielä kovemmilta ajoilta. Aina joku suvussa on ollut taitava ja uuttera neuloja. 

 

Ketju voi olla yllättävän pitkä.  

Kivikauden nainen värkkäsi neulakintaita miehelleen ja lapsilleen. Jossain vaiheessa opittiin puikkojen käyttö ja työ sujui joutuisammin.  Kivikaudella ei ollut sähköä eikä tekstiiliteollisuutta. Kaikki mahdolliset valoisan ajan joutilaat tai puolijoutilaat hetket oli hyödynnettävä välttämättömien vaatekappaleiden valmistamiseen. Neulat suihkivat aina, myös kävellessä. Kunnon emäntä ei antanut käsiensä olla joutilaina. Vasta iltapuhteella rentouduttiin tulen valossa ja kerrottiin tarinoita, kun enää ei harmaan villan käsittelyyn eikä kutimiin valoa riittänyt. Ne tarinat muuan Lönnrot sitten keräsi ja kokosi. 

 

Nykyaika eroaa hieman kivikaudesta, mutta käsityön arvostus on pysynyt.  Koska sähkövalo ja televisio on jo keksitty, iltapuhteella ei tarvitse muistella vanhoja tarinoita vaan voi katsoa salkkareita ja samalla tikuta sukka- tai pyöröpuikoilla. Nykyiset ohjelmat eivät merkittävästi häiritse käsityötä. Toista oli Kullervon kirouksen tai Sammon ryöstön aikaan, kun tarinoiden originaaliversioita tulen loimun ja levottomina liikkuvien varjojen keskellä kuunneltiin. 

Kaikkea saa myös valmiina. Esimerkiksi ergonomisesti viriteltyjä ja muotoiltuja urheilusukkia. Onko pässinpökkimä villasukka jo historiaa tai kaunista turhuutta? Ei onneksi vielä, mutta kilpailu kovenee, myös silloin, kun on puhe varpaiden lämmittämisestä. 

 

Otsikko on satakuntalaista, jäyhää kansanperinnettä. Näin tarinaa kerrotaan:   

Talon tytär oli kunnon ihminen, taitava ja osaava, mutta vailla vävyehdokasta. 

Siispä toiveikkaana seuratalolle tansseihin. 

Kun kotiväki seuraavana päivänä tiedusteli, oliko vientiä ollut, vastaus tömähti ykskantaan: ”Hulluko ku en kurinta ottanut!” 

Uusi aalto

Ministerit ovat yhä uudelleen puhuneet, tutusti mustissa puvuissaan, maskit kasvoillaan. 

Kun ministeri puhuu, hän selviää ilman yhtäkään kaaviota, kuvaa, karttaa, kiteytystä tai muuta tilannetta havainnollistavaa elementtiä. 

Eloisin esiintyjä oli edelleenkin viittomakielen tulkki. 

Ministeripuhe on harkittua, asianmukaista – samalla kun maski tekee äänestä monotonista, sisältö on pykäliä, ei ihmisiä korostavaa. 

 

Rajoituksia on saatu voimaan. Järkevänä kansalaisena ymmärrän, että rajoitukset ovat tarpeen ja että niitä tulee lisää. 

Jokainen epidemian aalto on vakava asia. 

 

Niin vakava, että yhteiskunnan luovin ja ilmaisuvoimaisin osa voidaan ajaa alas.

 

Tavoitetaanko tämä kansa pykälillä? 

Tarvittaisiinko konkretiaa? Rautalankaa? 

Ymmärtävätkö kaikki, millainen uhka meitä vaanii? 

Kertokaa vielä kerran, miten ankara tauti korona voi olla, miten kauan se kestää ja kuinka rankkaa toipuminen voi olla. 

Kertokaa, miltä tauti tuntuu, kertokaa uudelleen, viestiä varioiden. 

Havainnollistakaa. 

 

Ottakaa avuksi luovan työn osaajat ja viestinnän keinot hallitseva väki. 

 

Pandemian vaarallisuus ei liity pykäliin. 

Koronarajoitusten säätämisjärjestys ei ole meidän viruksen uhkaamien kannalta ensisijainen ongelma. 

Varotoimia on perusteltava, vaikka ne ovatkin perusteltuja. 

Kun rajoituksia tulee, niihin on kaikkien sopeuduttava. 

Silloin on hyvä ymmärtää, mitkä ovat uhkakuvat, kun jokaisen on kannettava vastuunsa tartuntojen ja taudin torjumisesta. 

Ja vielä: minä en edes tiedä, milloin saan rokotuksen. 

Voin vain yrittää olla varovainen.  

Sammattilaista käsityötä Miinan Mökissä

Tämä pieni tarina on kirjoitettu keväällä 2020 Sammattiseuran toivomuksesta, käsityönäyttelyjen juhlavuotta ajatellen. 

Maj-Lis Kajander näki Miinan Mökin mahdollisuudet näyttelytilana. Viime suvena sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttelyä ei koronan takia voitu järjestää. 

Mutta tulevana kesänä Miinan Mökin ovi avautuu taas,  toivottavasti!  

 

Miina – Serafia Wilhelmina Lönnrot (1827-1915) oli toimelias nainen. Kun Maria Lönnrot oli menehtynyt tuberkuloosiin, perheen taloudenhoitajana toimineesta Miinasta tuli tyttärien äitihahmo. 

Työ Lönnrotin perheessä päättyi suurmiehen kuolemaan vuonna 1884, Miina Lönnrot muutti Rauhalaan. Hän pitokokki ja käsitöiden tekijä, joka kehräsi hienoa lankaa ja teki taidokkaita kudonnaisia. Alettiin puhua Miinan mökistä.  

 

 

35 vuotta Miinan Mökin näyttelyjä  

 

Häntä oli vaikea olla huomaamatta. Tyylikäs ja huoliteltu olemus henki itsevarmuutta ja auktoriteettia, tätä naista ei voinut sivuuttaa. Hän oli tottunut esiintymään ja johtamaan. Komea, ylväs, täynnä energiaa.  

 

Maj-Lis Kajander (17.4.1917-23.8.1998) kertoi asuneensa lapsena Sammatissa, myöhemmin perhe muutti Helsinkiin. Sammatti oli jäänyt mielen pohjalle, elämän peruspilareina olivat isänmaallisuus, rakkaus runoihin ja perinteiden kunnioitus. 

 

1980-luvulla Maj-Lis Kajander ja hänen puolisonsa, kelloseppämestari ja talousneuvos Aarne Kajander (1910-1999) tulivat Sammattiin, kesäasukkaiksi. Lapset olivat aikuisia, perheen yritys, kello- ja kultaliike Widemark oli siirtynyt seuraavan sukupolven vastuulle, aktiiviset eläkevuodet alkoivat. Klockarsin torppa (alkuaan Nybacka) Haukantien varrella sai Kajandereista hyvän isäntäväen. 

 

Maj-Lis Kajander oli tehnyt elämäntyönsä yrittäjänä. Vuonna 1950 perustettu lastenpukimo Esa-Ekko oli aikanaan menestystarina – liikkeitä oli parhaimmillaan neljä, lisäksi ompelimo. Maj-Lis Kajander oli toiminut aktiivisesti tekstiilikaupan järjestöissä sekä Suomen Kelloseppien Naiset -yhdistyksessä. Maj-Lis Kajander oli julkaissut sukukirjoja ja hän selvitti myös Klockarsin vaiheet. 

 

Miina Lönnrotin hengessä 

 

Aktiivivuosien tuoma käsityön ja kädentaidon arvostus pysyi. Miina Lönnrotin tarina ja maine taitavana käsityön tekijänä inspiroi ja innosti ideoimaan uutta. Sammattiseurassa aktiivisesti toiminut Maj-Lis Kajander halusi luoda sammattilaisille mahdollisuuden markkinoida osaamistaan. 

Anna Heinonen järjestelee töitään 2019 näyttelyyn, apuna nuori isäntä. 

Kohteeksi tarjoutui luontevasti Lönnrotin Miinan Mökki, Rauhala, jonka Elli Lounela oli lahjoittanut Sammattiseuralle vuonna 1972. Lähellä maantietä olevaa mökkiä oli vuokrattu kesäasunnoksi, mutta sopisiko se paremmin näyttelytilaksi? Käsityön taitajia oli kylillä, olihan emäntäkoululla tasokasta opetusta, mutta olisivatko sammattilaiset halukkaita myymään töitään?  

 

Vuonna 1985 järjestettiin sammattilaisten yhdistysten yhteisvoimin Sammatti-päivät. Niiden aikana pidettiin ensimmäinen Maj-Lis Kajanderin ideoima sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttely. 

 

Maj-Lis Kajander sai toimeksi Miinan Mökin ensimmäiset korjaukset, hän kutsui väkeä siivoustalkoisiin ja teetti räsymatot mökin lattialle. Myyjiä varten oli kaksi sinivalkoista, kansallispukuja mukailevaa Suomi-pukua. 

 

Myyntinäyttely oli alusta alkaen menestys, vaikka tavara ei aluksi tuntunut riittävän ollenkaan. Maj-Lis Kajander pussitti ompelimonsa varastoihin jääneitä nappeja ja muita tarvikkeita, ompeli patakintaita ja teki kaikkensa, että näyttely onnistuisi. 

Miina Lönnrot osasi kehrätä hienoa lankaa.  2019 näyttelyssä oli kasvivärein värjättyjä villalankoja. 

Avuksi tulivat Maire Grönholm tyttärineen, Pirkko Heikkilä toi näytteille ryijyjään, Leila Mattila ja monet muut neuloivat sukkia, kangaspuissa valmistui kudonnaisia. Kaisa Valkonen auttoi toiminnan kehittämisessä. Idearikas Liisa Suominen toi näyttelyyn töitään ja vähitellen sammattilaiset alkoivat innostua näyttelystä. Myyntihintaan sisältyi pieni provisio Sammattiseuralle, mutta myös tekijät voittivat. 

-       Kyllä ahkerimmat tekijät ovat ansainneet sievoisia summia, totesi Maj-Lis Kajander. 

Kangaspuissa kudottua.

 

Käsitöiden myynnin ohella Miinan Mökissä järjestettiin arpajaiset. Arpaliput oli rullattu huolellisesti sukkapuikon avulla, eteisessä oli kiulu täynnä arpoja ja eteisen hyllyillä yrityksiltä saadut voitot. Arpajaiset tuottivat mukavasti, mutta näyttelytulotkin lisääntyivät, joka kesä tulos oli vähän parempi. Vaikka 1990-luvulla koettiin talouslama, Miinan Mökki piti pintansa. 

 

Alkuvuosina käynnistyivät myös kesäviikkojen taidenäyttelyt, joiden intendenttinä toimi taidegraafikko Simo Hannula. Miinan Mökin suvi täyttyi tapahtumista. 

 Timo Laurilan käsintehtyjä puukkoja, kesän 2019 näyttelystä. 

Kun Maj-Lis Kajanderin voimat alkoivat hiipua, hän luovutti käsitöiden myyntinäyttelyn vetovastuun nuoremmille. Näyttelyn asema oli jo vakiintunut, aktiivisten tekijöiden joukosta löytyivät jatkajat. Silti, näyttely oli loppuun asti kuin rakas lapsi Maj-Lis Kajanderille: 

-       Sano niille, jos minä en enää keväällä jaksa, että siellä meidän mökin vintillä on kaksi ämpärillistä valmiiksi rullattuja arpalippuja ensi kesää varten! 

 

En tiedä, käytettiinkö juuri niitä arpoja, mutta arpajaiset ja myyjäiset jatkuvat edelleen. 

Kesällä Miinan Mökin pihalla kukkivat ukkomansikat.