Minä niin tykkään kirjoittamisesta

Törmäsin lukijaan. Päivitettiin kuulumiset. Lukija kertoi lukevansa, mutta myös itse tykkäävänsä kirjoittamisesta. Hyvä juttu. Onnea, lukijani.

Minäkin tykkään. Enkä aina osaa olla kirjoittamatta. 

Juuri nyt, rakas lukijani, luet tekstiä, jonka tekeminen on hetkittäin tuottanut jopa iloa.

Kirjoittaminen on hitaan mielen luontevaa kommunikaatiota. Jos ei puhetilanteessa löydä sopivaa sanaa, blogiin päästyä se pullahtaa pintaan. Kirjoittaminen sopii siksi myös ujolle ja napakoihin heittoihin harjaantumattomalle. 

Paperi tai kuvaruutu jaksaa oikeaa sanaa odottaa, eikä ole ajankulusta moksiskaan. Ja sanan voi ottaa pois ja vaihtaa parempaan, niin monta kertaa kuin haluaa. Osumatarkkuus paranee kerta kerralta.

Eikä lukija vielä tässä vaiheessa väitä vastaan, sillä lukija ja kirjoittaja ovat vielä hetken sama henkilö. Itsensä kanssa ei juuri tule riideltyä, vaikka siitä voisi joskus olla hyötyä.

Kirjoittaminen armahtaa verkkaista ajattelijaa.

Rakkaa, vaikeakulkuista.

Kirjoittaminen on täyttä tuskaa ja vaikerrusta. Kirjoittaminen antaa nostetta – ja vie oikean elämän tärkeiden asioiden ohi. Kirjoittaminen on pakoa todellisuudesta. Raukkamaista, todellakin.

Kirjoittaminen saa hartiat kivistämään, pään puristuksiin ja silmiin sahalaitoja. Järkevä syöminen ja juominen korvautuu kahvin yliannostuksella. Hyvinvointi rapistuu pahoinvoinniksi. Parhaiten auttaisi hiihtolenkki, mutta mistäs pälven aikaan latua otat?

Kirjoittaminen on puuduttavaa taistelemista. Kirjoittaja ansaitsee omaishoitajan tuekseen. Kirjoittaminen on toisinaan pelkkää energian tuhlausta. Kirjoittajan todellisuus voi olla tyly.

Kirjoittaminen on yhtä helppoa ja palkitsevaa kuin jos yrittäisi markkinoida lisää hiekkaa Saharaan.

Hämähäkin ja kasteen yhteinen viesti. 

Vain ihminen voi kirjoittaa, ainakin toistaiseksi, luulen niin. Kirjoittaa voi kynällä, koneella tai tietokoneella, mutta ei vain niillä. Kirjoittamista on hirteen veistetty puumerkki ja rakastetun nimi rantahiekalla, veteen piirretty viiva.

Se, miten kirjoitus on saatu aikaan, ei kerro mitään sisällön kyvystä kestää aikaa ja kritiikkiä. Eikä kaiken tarvitse olla ikuista ja ainutkertaista. Hyvä käyttöohje ei menesty yksilöllisyytensä, vaan yleispätevyytensä ansiosta.

Puoliälykäs puhelimenikin kuvittelee välillä tietävänsä asiat paremmin. Se vaihtaa mieluusti vähän oudomman sanan täyspöljään tavalliseen. On minullakin joskus ollut sellainen esimies, ei köyhä sanavarasto ole pelkästään koneiden etuoikeus.

Jos kaikki olisi ikuista ja ainutlaatuista, tukehtuisimme sanoihin.

Auringonlasku kirjoittaa väsymättä viestinsä ilta illan jälkeen, yhä uudelleen. 

Kirjoittaminen ei ole ammatti eikä sen aina edes pitäisi olla ammatti. Kirjoittaminen on ammattilaisen työväline. Työväline, jonka käyttäjällä pitää olla tavoite ja päämäärä. Kun tavoitteeseen pyritään kirjoittamisen keinoin, ammatillisuus alkaa vähitellen.

Lehtimies ei halua kirjoittaa, vaan välittää tärkeän viestin, vaikuttaa, koskettaa ja saada aikaan reaktion. 

Kirjailija haluaa kuvata laajan kehityskaaren, kertoa oman versionsa tarinasta, avata silmiä. Poliitikko, kauppamies, pappi, juristi – kaikki viestivät myös kirjoittamalla.

Ennen kuin aloittaa kirjoittamisen, pitää ajatella. Ajattelua on oltava enemmän kuin sanoja. Paras teksti on kuva: oikein rajattu ja riittävän pelkistetty.

Matkalla Nokkapellon nokkaan.

Kun kirjoittamisesta eräänä päivänä kuitenkin tulee ammatti, siitä tulee pitkä ammatti, enemmän kohtalo kuin työ. Parasta, täydellistä lausetta pitää hioa ja hakea koko elämän ajan.

Kirjoittaja joutuu yhä uudelleen kohtaamaan oman keskinkertaisuutensa. Joka väittää nauttivansa siitä, ei ole rehellinen eikä koskaan joutunut rehellisesti vastakkain oman keskinkertaisuutensa kanssa. 

Kritiikkiä on aina yhtä vaikea ottaa vastaan, myös itseltään. Oikeudenmukainen ja hyvä arvostelu voi kirvellä yhtä paljon kuin asiaton tölväisy. Onneksi aika opettaa erottamaan ne toisistaan. Myös pään sisällä.

Kirjoittajakouluista kaikkein tärkein on elämä.

Paikkarin torppa Sammatissa. Pihalla oli puu, johon pieni Elias kiipesi lukemaan.

Kirjojen kirjoittaminen mielletään joskus hienommaksi kuin artikkelien nysvääminen lehtiin tai rakkauskirjeiden sommittelu. Päiväkirja voi olla hienointa sanataidetta, vaikka se on yksityisintä viestintää. Kirjoittamisen lajeista ne, jotka ovat kovakantisimpia ja julkisimpia, ovat myös arvostetuimpia. Lopulta ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin välineiden välisiä eroavuuksia.

Huolimaton kieli tai huolimaton puhe tarttuvat helposti. Mikään teksti ei ole niin vähäarvoista, ettei sitä kannattaisi tehdä hyvin, viljellä hyvää äidinkieltä.

Ei ole väärin haluta kirjailijaksi ja kirjojen tekijäksi. On väärin olla kirjoittamatta silloin, jos genre tuntuu väärältä tai vähempiarvoiselta. Kaikki on tärkeää ja kaikesta voi oppia. Kirjoittajan pitää osata sukkuloida tyylien, lajien, kielien ja välineiden välillä, luoda kielikuvia ja kuvittaa. Kaikesta oppii.

On hyvä tuntea säännöt ja ohjeet. Vain silloin niistä voi päästää irti.

Gananderin sanakirja.

 Ei ole kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi – tai tietysti on, mutta silloin on kyse kirjoittamisen näköisestä meditaatiosta tai kontemplaatiosta. Tärkeää, mutta ei laajemmin vaikuttavaa.

Kirjoittaminen on altistumista kilpailulle. Sellaisia tekstejä, jotka jo ilmestyessään ovat sensaatioita ja maailman valloittajia, syntyy edelleenkin, mutta niiden julkinen elinkaari lyhenee koko ajan. Jos ryhtyy kirjoittajaksi luodakseen uuden Romeon ja Julian, joutuu kovaan kisaan. Tarina on kerrottu tuhannesti ja taas tuhannesti.

Avaan ajatustani analogialla. Jos ihminen tykkää autolla ajamisesta, hän voi olla taksimies, rallikuski, palomies, jakeluauton kuljettaja tai myyntiedustaja. Useimmille ajaminen on väline. Huviajelu on huviajelua tai mökkitien ruuhkissa manailua.

Jokainen kirjoittaja on parantumaton optimisti. 

Kuvittelee saavansa aikaan suuria. Yhdellä tekstillä se onnistuu harvoin, kirjoittaminen on kärsivällisen puurtajan työtä.

Aalto, kärsivällinen. 

Tämä kansa on aina osannut ryhtyä runolle, seisahtua sanalle. Suomalainen virsikirja opetti rahvaan lukemaan ja laulamaan, antoi perustan runomitoille. Elias Lönnrot jatkoi siitä, mihin Mikael Agricola jäi. Aleksis Kivi teki edeltäjiensä saavutuksista suurta taidetta. Ja sitten tulivat Aho ja Leino, Waltari ja Linna, Canth ja Joenpelto, Tuuri ja Paulaharju, Ollikainen ja Kettu. Rohkeat kirjoittajat.

Suomalainen kulttuurihistoria on täynnä hyviä esimerkkejä siitä, miten kirjoittamalla voi saada aikaan jotain todella kestävää. Suomen kieli on ainutlaatuisen kaunis ja ilmaisuvoimainen, vaalikaamme sitä aarteena.

On uskallettava uskoa, että hyvän ilmaisun ja kielen puolesta kannattaa tehdä työtä. Hyvä teksti kantaa.

Tämä oli kolmassadasensimmäinen otsikkoni tässä blogissa. Tuskin se on viimeinen. Kuvitukseksi olen poiminut niitä otoksia, joista ole itse eniten pitänyt.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille!

Vaahterapuu

Vaahterapuu, herättää ajatuksia.

Pilvi kulkee pihapuun oksien taitse. Valkoinen poutapilvi sinisellä kevättaivaalla. Vaahtera on täydessä kukassa, suloisen vihreä ja kevään huumaa tuoksuva, toivoa tulvillaan.

Nurmella vaahteran varjossa kurottelevat aurinkoa kohti tulppaanit, lehtien muodostama malja on avautunut, viimeisen kukoistuksensa riettaasti paljastaen. Tulppaanilla, vuoden, kahden kukalla on jo kiire, elämän viimeinen hehku.

Vaahterapuu on ollut paikoillaan yhtä kauan kuin tämä talokin, varmaan kauemminkin. Mutta puillakin on kohtalonsa ja muutaman päivän kuluttua sitä ei enää ole. Ammattimainen puunkaataja poistaa pihan mittasuhteisiin nähden aivan liian suureksi kasvaneen jättiläisen.

Pihapuun lehdet eivät enää ehdi kasvaa täysimittaisiksi, puu ei enää varjosta pihaa kesäisinä päivinä, punaisten ja keltaisten lehtien jokasyksyinen ryöpsähdys jää pois. Miten korkealle villiviini olisi kivunnut, jos se olisi voinut jäädä vaahteran oksille seikkailemaan? Vanhaa naapuria voi tulla ikävä.

Kill Your darlings, tapa rakkaimpasi, neuvotaan kirjoittajaa. Luovu siitä, johon olet kiintynyt, tapa pois se, josta tulee maneeri tai turha toisto. Kirjoita ensimmäinen kappale ensin, pudota se pois, kun juttu on valmis. Pääset suoremmin asiaan. Luovu sumeilematta, tee työsi niin kuin ammattimainen puunkaataja. Viritä liinat ja telineet, kaada pois, karsi rönsyt ja heitä oksat silppuriin. Anna liian suureksi, väärään suuntaan venähtäneelle katkaisuhoito, lopullinen tai osittainen.

Villiviini rönsyilee korkealla.

Hylättyjä ajatuksia tulee harvoin ikävä. Joskus niitä tallettaa välivarastoon, vain huomatakseen, että välivaraston olisi voinut tyhjentää roskakoriin jo ajat sitten. Maailma muuttuu ja ajatukset elävät, tulee uusia ajatuksia niin kuin lehtiä vaahterapuuhun. Ne kukoistavat, hehkuvat, maatuvat. Jos niissä on jotain, ne versovat uutta ja niistä kasvaa taimia, joita taas ajallaan koulitaan ja karsitaan.

Joskus opiskeluaikana löysin kurssikirjan antikvariaatista. Ensimmäinen omistaja oli alleviivannut sinisellä, seuraava ilmeisesti punaisella, joku oli kommentoinut lyijykynällä. Kaikki oleellinen oli alleviivattu: en muista, oliko kakkossivun tekstikään säästynyt kynänvedoilta.

Hyviä ajatuksia ei kannata alleviivata kirjan sivuille. Usein ei edes voi alleviivata, kun lähteenä on lainakirja, palautettava arkiston aarre. Revin paperista suikaleita, sijoitan suikaleen sivujen väliin, kirjoitan ehkä pienen muistiinpanon paperiliuskaan ’täällä virsikirja’ ja työn loppuvaiheessa tärkeimmät lähteet tursuavat paperisilppua. Lopuksi ne nykäistään irti ja kirjat palaavat paikoilleen. Kun seuraavan kerran suunnistan samalle lähteelle – parhaille kirjoille käy joskus näin – liuskat asettuvat eri kohtiin.  Jokaisella työllä ja ajatuskuviolla on omat lainalaisuutensa.

Vanhan vaahteran runko on rosoinen, oksisto avautuu kohti taivasta. Pintaparkki elää valossa, heijastaa ruskaa ja harmaata ja muuttuu illan hämäränä hetkenä lähes violetiksi. Kuoren alla on kova, vaalea ydinpuu, käsintekijän aaarre.

Laatikossani on vaahterapuinen helminauha, aikoinaan käsityönäyttelystä ostettu. Se ei ole pelkkä koriste, vaan muisto. Vanha mies, virolainen, puolusti Suomea ja joutui sodan jälkeen sovittamaan tekonsa vankileirillä. Siellä hän askarteli puusta helmiä, vaatimattomin työvälinein. Suomen suvessa hän muisti vanhat kädentaidot ja rakensi kauniita helminauhoja ja myi ne hinnalla, joka sai ostajan nolostumaan. Mestari on edesmennyt, uusia helmiä ei enää kukaan tee.

Pihavaahteran rungosta tuskin löytyy helminauhoja, toivottavasti jotain muuta kuitenkin.

Tulppaanin sipuleita istutetaan syksyllä taas uusia.

Tyhjä

Pesänrakentaja löysi paikan liiterin seinustalta. Asukkaat ovat muuttaneet. 

Paikka vapaana, tilaa tarjolla.

Työ, jonka kanssa elin puolitoista vuotta, valmistuu. Vielä muutama hermostuttava päivä odotusta ja sitten, se on valmiina. Tuntuu tyhjältä. 

Toisinaan, kesken kaiken, pullahtaa mieleen epäilys: olikohan se kohta sittenkään oikein, muistinko, osasinko? Kun työ on valmis, se on valmis, kaikkine virheineen ja vajavaisuuksineen. Tätä se on joka kerta ja aina se on yhtä kamalaa. Jotain varmaan on jäänyt, jotain aina jää, mutta ehkä niin käy joskus muillekin.

Kieloja ne ovat, täynnä tunnetta, vaikka ei vielä kukassa. 

Olen yhdistänyt järkeä ja tunnetta. Rationaalista ja emotionaalista. Jokaisella aiheella on särmänsä, sanoilla olen veistänyt näköistä kuvaa, mutta tunnistaako lukija saman kuvan? Jokainen kirjoittaa, paitsi aiheensa kuvaa, myös omaa kuvaansa. Näin olen tälle palstalle kirjoittanut ennenkin.

Kaksi asuntoa, toinen niistä on jo aktiivikäytössä. Yksiöistä on pulaa. 

Kun jokin loppuu, paras lääke on aloittaa uutta. Näin meitä on aina neuvottu.

Kun jokin loppuu, on hetki tyhjää ja taukoa, ajatus on marto eikä mikään lähde itämään tai kasvamaan. Tyhjää tilaa ajatusten tilalla, ensin pitää sopeutua, odottaa.

Matka on tehty, kirjat järjestetty hyllyyn, ylimääräiset printtipaperit pakattu pois, loppuiäkseni minulla on kauppalappuja, joissa vain toisella puolella on jotain tekstiä. Hyvä niin, ei näin tyhjällä päällä kannattaisi lähteä edes maitokauppaan. Kun vaan muistaisi kirjoittaa muistiin.

Vaahtera on oikeasti vahtera, vaakunapuu. 

Samaan aikaan toisaalla: kevät on tullut. Maa versoo vihreää, työhuoneen ikkunan alla keinuvat tuulessa tulppaanien kukat, puut puhkeavat lehteen, vaahtera tuoksuu. Vieläkö pikkutytöt tähyilevät järvelle ja odottavat jäiden lähtöä? Siitä tiesi, että kevät tulee ja saa lähteä kouluun polvisukissa. Vieläkö niillä on polvisukat?

Tuoksut vanamon ja varjot veen...
Runonsäkeiden voimaa ei kannata aliarvioida.

Ne puhkeavat, kohta.

Sietämättömän yksinkertaista

Aivan uskomattoman yksinkertaista. Katsokaa nyt itsekin. Kirjoitan tässä pöytäni ääressä, ilta on tummunut ikkunan takana, kylä hiljentynyt ja telkkari kiinni. Kohta syttyvät tähdet pihamäntyjen latvuksiin. Kirjoitan sanoja ruudulle ja puran korvien väliin kertynyttä painetta.

Olkaa iloisia, ettei minulla ole juuri nyt kaihertavaa kaunaa tai pidäteltyä aggressiota mieltä myllertämässä. Onpahan vaan hiljainen ilta tavallisen tasaisen työpäivän jälkeen.

Kirjoitan, sillä pidän siitä tunteesta, että blogissa voi pohtia maailmaa ja asioita ja saada omiinkin ajatuksiin vauhtia. Blogi auttaa kirjoittamisen alkuun, sillä en halua rajata tätä tekemistä millään tavoin. Joskus isompi työ lähtee käyntiin itsestään, joskus se kaipaa verryttelyksi muutaman ajatelman. Toivottavasti joku jaksaa lukea. 

Palaute olisi kiva yllätys, kiitos.

Kirjoittaminen läppärin ääressä, oman ikkunan luona, on ilo, toisin kuin Remingtonilla tai pallokoneella tai Adlerilla. Korjauslakan kanssa tuhraaminen on historiaa, niin kuin latomokin. Voi julkaista, itse, suoraan, jos julkaisuttaa. Jarruja ei enää paina kukaan muu kuin kirjoittaja itse. Tekstin voi paukuttaa valmiiksi ja maailmalle, tai niin kuin nyt, jättää odottamaan ja viimeistellä seuraavana päivänä, lukea vielä kerran, hyvässä  päivänvalossa.

Julkaiseminen on sietämättömän helppoa. Varsinkin kritiikitön julkaiseminen. Todella yksinkertaista.

Olen lukenut kaikenkarvaisia purkauksia. Muistelmia, joissa käydään läpi kaikkien vastaantulijoiden nurjat katseet, huonosti valitut mielipiteet ja muut kiistattomat loukkaukset ja epäkohteliaisuudet. Vuodatukset, joissa päähenkilö purjehtii kuin valkoinen purjelaiva, ylväänä läpi kaikkien karikoiden, epäsuotuisia tuulia uhmaten. Olen lukenut liian monta aivan liian helposti maailmalle syydettyä tekstiä. Muutama hetki sitten pohdimme ystäväni kanssa omakustannetta, joka sai aikaan vain massiivisen myötähäpeän ja tirkistelyn tunteen, vaikka tavoitteena oli ollut häkellyttävä paljastus.

Ystävänpäivän aatto, joka on samalla perjantai ja kolmastoista, on hyvä päivä ottaa tätimäinen asento ja kehottaa harkintaan. Ottakaa se ystävä, joka teillä vielä on, kehiin ja kuvioihin. Luettakaa, keskustelkaa ja kuunnelkaa, millaisia ajatuksia purkauksenne toisessa herättää. Ottakaa vastaan palaute, vaikka se maistuisi karvaalta. Kaikki ei aina ole hunajaa, eikä edes saa olla.

Sillä uhka, että sykähdyttävän paljastuksen asemesta tulisikin julkaisueuforian höyryissä suoltaneeksi maailmalle kaunistelemattoman kuvan omasta sielunmaisemastaan, vaanii aina.

Sillä kirjoittaja kirjoittaa aina myös itsestään.

Ystävänpäivän kunniaksi kuvana on otos viime vuonna näihin aikoihin edesmenneestä hyvästä ystävästä. Hänestä, joka ei ikinä oppinut lukemaan eikä niin ollen myöskään kirjoittamaan tuhmuuksia.