Huonosti suunniteltu!

Olen huonosti suunniteltu, vanhanaikaisen mallinen ihminen.

Omistan vain kaksi kättä. Tarpeen olisivat Huovisveikon lanseeraamat välikädet, erityisesti näin syksyllä ja joulun alla. Tavallisella vanhanmallisella mummelillakin pitää nykyään kaupungilla liikkuessaan olla käsillä kauppakassi ja käsilaukku, matkapuhelin ja sitten vielä sateenvarjo, jota yksi käsi pitää ylhäällä ja se käsi on silloin ihan toistaitoinen muuhun käyttöön.

Ennen oli yksi käsi koiranhihnassa, yksi hoiteli kakkapusseja ja sitten olisi vielä pitänyt olla oma erillinen käsi sateenvarjolle ja puhelimelle. Enää ei ole sinne tänne sinkoilevaa vilkasta pikkukoiraa, mutta käsien riittämättömyys ei silti ole helpottanut.

Meillä mökillä on vesikanisteri, joka ilmeisesti on tehty uudenajan ihmiselle, kolmikätiselle. Korkkia pitää kiertää ja työntää, mikä vaatii kahden käden voimat, kolmas käsi pitelee mukia, johon vesi lorotetaan. Kiinnitimme tämän huippudesignin tuotoksen huussin seinään käsienpesupaikalle ja hankimme uuden, suomalaisen vesikanisterin tilalle. Se toimii yhdellä otteella, toinen käsi vapautuu mukin pitelyyn. Eikä tippaakaan mene hukkaan. Vesijohtovesi on arvokasta silloin, kun se on kanisterissa ja muutaman kilometrin päästä kuljetetaan.

Eikä vesikanisteri suinkaan ole ainoa esimerkki. Vaikka pieniä lapsia ei talossa ole, joissakin mömmöissä lapsiturvakorkki on ainoa vaihtoehto. Silloin pitää kiertää ja työntää, vääntää ja puristaa. Lapsiturvakorkilliset purkit ja prönttöset onneksi ovat aika pieniä, mutta silti, kolmas käsi…

Huovismummot kulkivat järven jäällä ja välikädet tikuttivat vauhdilla sukkaa tai lapasta – tarpeen sekin olisi, näin myyjäisvalmistelujan vuodenaikana, kun tunnit loppuvat kokonaan.

Voi pientä talvikoiraa, muistoissa.

Tämä tarina EI OLE TOTTA

Terveysvirasto, Hoitunen, päivää!

Ai että pää irti? Ai että kainalossa? Siis kummassa kainalossa?

Saanko sosiaaliturvatunnuksen? Saanko MINÄ nyt kuitenkin ensin sen tunnuksen? Ai sekin on siinä päässä?

Niin että vasemmassa kainalossa? Ai sittenkin oikeassa? Tiedättekö te siis ollenkaan, mikä teitä vaivaa?

Oletteko kokeilleet Buranaa? Miksi ei? Oletteko kokeilleet kortisonivoidetta? Miksi ei, niitähän saa apteekista ilman reseptiäkin?

Kuulkaa nyt, ei meillä kukaan pääse suoraan lääkärille, minä ensin vähän kyselen tietoja tohtoria ja muuta varten.

Jaa että osaatte kyllä itsekin kertoa ja että tohtori näkee vian kyllä, jos pääsee katsomaan, uskokaa nyt, kyllä me tarvitsemme esitietoja.

Jospa minä nyt ohjaan teidät terveydenhoitajalle, niin hän voi sitten katsoa mikä teitä vaivaa ja kerätä esitiedot. Jos tämä onkin vaan sellainen kosmeettinen vaiva. Hän sitten ohjaa lääkärille jos katsoo aiheelliseksi.

Päivää, minä olen terveydenhoitaja Pipinen.

Niin näyttää todellakin siltä, että teillä on pää irti. Älkää nyt koko ajan siirrelkö sitä kainalosta toiseen, minä en näe sitä kunnolla.

Täytyy teidän varmaan mennä lääkärille. Vastaanottohuone B ovi 25 tohtori tulee heti ja ottaa teidät vastaan, istukaa vaan odottamaan.

Niin, tohtorilla tuntuu juuri nyt olevan kiirettä, mutta kyllä hän sieltä tulee.  Vai niin, no mutta tohtori meni juuri syömään, siinä voi vähän mennä aikaa. Täytyyhän sitä tohtorienkin syödä, kyllä te ymmärrätte. Odottakaa nyt vaan rauhassa… No mutta sieltä se meidän tohtori jo tuleekin… Hänellä on enää muutama asiakas ennen teitä…

Ai että kuka vaan tohtori kelpaa? Kyllä te kuulutte juuri tämän tohtorin alueeseen. Ette kai te sentään tuon pään kanssa ole muuttanut?

Ai että te olette mielestänne potilas? Kuulkaa nyt kun me olemme edistyksellisiä ja kutsumme kaikkia asiakkaiksi. Se on kunnioittavampaakin, eikö vain?

Jaa että te haluatte vain hoitoa? Kyllä te saatte, onhan teiltä jo otettu kaikki tiedotkin.

Jaa että kolme tuntia on jo mennyt. No mutta kuulkaa kyllä meillä on täällä kiirettä ihan koko ajan… Odottakaa nyt vaan kaikessa rauhassa…

Tämä tarina ei tietenkään ole tosi. Ei tunnu uskottavalta, ei huvita eikä naurata. Oikeastaan olisi pitänyt laittaa roskakoriin mokoma jaaritus. Noloa.  

Kaikki samankaltaisuudet todellisuuden kanssa ovat sattumanvaraisia eivätkä tahallisia. Jos olen kirjoittanut väärin, kysykää, mitä mieltä todellisuus on. Sekönd öupiniön.

Otsikkokuvakin on ihan väärästä jutusta.

Vapaa ja ehtoinen

Kahvikuppeja pöytiin, kattauksen viimeistelyä. Pullaa, piirakkaa, teetä ja kahvia, gluteenittomia, muistiko joku jo maidon ja kerman… oliko jossain mehukannu lapsille?

Työ, jota vapaaehtoiset tekevät, on useimmiten emäntien askareita, tai niin kuin leppoisasti sanotaan, ehtoisien emäntien työtä. Vapaaehtoisesti, usein ennestään mittavan työtaakan lisäksi. Vanhat sanonnat pätevät tässäkin: pyydä mukaan kiireistä ihmistä, silloin työ tulee hoidettua. Tai: tee sinä, kun olet niin hyväkin ja osasit viimeksikin. Tai: voisiksää? Hei kiltti, voisiksä?

Kahvikuppien laittaja sipaisee samalla pöytäliinan suoraan, asettelee kukat, oikaisee tuolia, näkee työt. Työn näkeminen on sekä riesa että siunaus: asiat hoituvat tarkalleen, turhia muistuttelematta ja hötkyilemättä, mutta askeleita kertyy.

Onneksi on vielä niitäkin, jotka työn nähdessään rientävät avuksi ja kantavat kahvikuppeja, täyttävät pullavateja ja auttavat raivaamaan pöytää. Kun osallistuja-arvio heittää reilusti yläkanttiin, tilanteesta selvitään vain huumorilla ja yhteistyöllä. Tilanneherkkyyden pitää olla kohdallaan.

Moni asia jäisi ilman näitä vapaaehtoisia toteutumatta, monen tapahtuman budjetti nousisi pilviin. Mitä silloin tehtäisiin? Kysymykseni on retorinen, vastausta ei ole.

Kaipaako tekijä kiitosta? Ei ainakaan myönnä sellaista tarvitsevansa, mutta ilahtuu varmasti ystävällisestä sanasta ja kädenpuristuksesta. Palkitseva on myös tunne siitä, että on saanut olla mukana, olla tärkeä.

Tänä viikonloppuna ovat olleet kiitoksen arvoisia Sammatin suvisen kirkkopyhän puuhakkaat ja avustajat, ensi pyhänä Sampojuhlien aktiivit. Kun kesä kääntyy vähitellen kohti sadonkorjuujuhlaa ja muita syystapahtumia, arvasittehan?  

Vapaille ja ehtoisille emännillä ja isännille on kysyntää.

Kiitos!

Suhteellisuus, lyhyt oppimäärä

Tämä on se vuodenaika, jolloin viisaat sedät ja tädit nostavat sormen pystyyn ja komentavat meitä kaikkia muita karttamaan turhaa kulutusta ja mässäilyä ja ylenpalttisia lahjaostoksia ja yli varojensa elämistä ja ties mitä muuta. Marketeissa ja ruuhkassa koetaan kulutushysterian korkein aste, sitä siis karttakaamme. Kiitos huolenpidosta.

Suomalainen joulu on täynnä hyviä ruokaperinteitä. Yhteistä kaikille vanhoille, perinteisille jouluherkuille on pitkä valmistusaika, tuhti ravitsevuus ja hyvä säilyvyys. Kun varaat  reilusti joulumuonaa, syötävää riittää melkein loppiaiseen asti. Niin pitkään, että kärsivällisinkin nykyperhe kyllästyy.

Entisaikaan jouluruokien riittäminen oli onni. Vaatimattoman arjen keskellä joulun runsaus oli juhlava elämys. Kun joulusta päästiin, vastassa saattoi olla karu kevät, tarkkaan käytettävät varastot ja niukat ruokavarat.

Supermarketin ja pakastimen keksimisen jälkeen tilanne on muuttunut.

Jos haluaa valmistaa vaikkapa vain jouluaterian kevytversion, kaupassa on käytävä ja nopeimmin pilaantuvat ainekset on hankittava vasta viimetingassa. Näyttää tungeksimiselta ja mässäilyyn varautumiselta, mutta saattaa oikeasti olla vain järkevää huushollia. Enkä tiedä muuta menetelmää, jolla saisi jääkaapin kapasiteetin riittämään joulun valmistelun aikana, varsinkin kun Taivaan Isän iso pakastin pihan perällä on sitkeästi plussalla. Ei isoa jääkaappia voi hankkia vain yhtä vuotuista pyhää varten.

Ruokakulttuurin muutos näkyy jokapäiväisessä ostoslistassa, kodin tavaroiden käyttökulttuurin muutos pölyisinä täyteen pakattuina kaappeina. Ainakin keski-ikäisissä perheissä.

Nuoren morsiamen oppaissa oli tapana luetella, kuinka paljon liinavaatteita, astioita ja muuta maallista hyvää nuoressa perheessä piti vähintään olla. Pienin mittayksikkö oli tusina. Niin ja niin monta tusinaa lakanoita ja astiapyyhkeitä ja kasvopyyhkeitä ja käsipyyhkeitä ja niin edelleen. Pyykkiä pestiin parhaassa (pahimmassa) tapauksessa kerran vuodessa, keväthankien aikaan ja tyykitavaraa piti olla riittävästi. Kaikki mankeloitiin, sillä mankeloitu vei vähemmän tilaa ja säilyi paremmin puhtaan tuntuisena.

Kahvikuppeja piti olla paljon, mutta kahvikupit olivat pieniä, sillä kahvi oli arvokasta, ei sitä kuulunut huolettomasti holvata. Pieni kermanekka ja vadit pakkopullalle ja muille, etteivät ahmineet liikaa kalliita kakkuja.

Pesukone pyörittää likaiset lakanat, on lupa vaihtaa vaikka joka viikko ja useamminkin. Mankeli pyörii yhä harvemmin, vaikka mankeloitu lakana ihanan sileä onkin. Astioista pestään käsin vain parhaat kristallit ja muutamat teflonit, astiapyyhkeitä ei tusinoittain kannata hankkia. Peseytyminen on suihkussa käymistä eikä pientä kasvopyyhettä muista kukaan. Kahvi juodaan reilunkokoisesta mukista ja pikkukupit keräävät pölyä perhejuhlien välisen ajan.

Kukaan ei enää sano, montako kauniisti nimikoitua liinaa morsiamella pitää kapioissaan olla. Morsiamen oppaatkin taitavat keskittyä siihen, miten avioliiton saa kestämään ja säilymään.

Turhaa kulutusta? Turhaa tavaraa? Elämää, mieluumminkin.  Täpötäysi kaappi on täynnä entistä elämää, suvun ja perheen historiaa. Raivataan kaapit kuntoon, kun kevät koittaa ja tavarat voi kantaa ulos aurinkoon, ravistella pölyt pois ja päättää pää kylmänä, mikä jää, mikä lähtee. Ja mikä kokee uuden elämän, niin kuin otsikkokuvan pussilakanat. Niissä yhdistyvät vanhat ikkunaverhot ja vielä vanhemmat kapiot.

Toivon kaikille joulun keskellä ahertaville suhteellisuuden tajua ja toisten kunnioittamista. 

Männyntuoksuinen

Siivoaminen tuoksuu, mieluiten Tolulta. Siivoaminen on emotionaalista puuhaa, parhaimmillaan. Saa aikaan näkyvää jälkeä, varsinkin kun edellisestä kerrasta on taas kulunut vähän liian kauan. Raakaa rusennusta, pahimmillaan.

Mutta koti tuoksuu vielä vienosti männyltä, pinot ovat järjestyksessä, pölykaivoksen aarteet imuroitu hetkeksi pois. Ikkunalaudat pyyhitty, kukat kasteltu. Saanko siis tuntea itseni työn sankariksi?

Toivorikkaana luin iltalehdestä ammattisisustajan vinkkejä perheenemännille. Ei, ei ollut nuori mies keksinyt pyörää uudelleen. Kaikki uutena esittelemänsä vinkit on koeteltu jo aikoja sitten. Tai minä olen liian vanha: kaikkea on tullut testailtua, vinkit eivät enää ihan niin ärhäkästi tartu esiliinanhelmaan. Enkä suinkaan ole talousihme*).

Siivous on paitsi kodin kunnostusta, myös elämän järjestämistä. Nurkista lähti taas tavaraa, Vikin kaapit kaatopaikalle, roinaa kierrätykseen, roskiin, pieni laatikollinen kirjoja maalle… Muistioita ja muistiinpanoja revittynä, poltettavaksi. Kaikkea en enää koskaan tule tarvitsemaan ja jos tarvitsen, joka päivä on joku kauppa auki ja myy mielellään. Mutta vieläkin olisi voinut karsia rankemmin.

Mitä tällä kaikella tekee? Mihin näitä säästetään? Miksi? Miksi juuri minun on vaikea luopua joistakin tavaroista? Mitä ne kertovat minusta? Millainen kuva tämän rojukasan omistajasta jälkipolville jää? Loistava kulttuurihenkilö, romanttinen nostalgikko vai toivoton ahdistunut kitupiikki? Veikkaan jälkimmäistä, vaikka toivon tietysti muuta…

Tavaroiden arvo ei milloinkaan ole vakio. Aikanaan tähtitieteellisen kallis tuote löytyy nyt joka marketista muutamalla kympillä eikä uuden esineen ostaminen ole mikään mainittava tapahtuma. Kukaan ei tavallisen arkitavaran takia vietä unettomia öitä, niin kuin äitini ompelukoneen ostettuaan. Se maksoi puolen vuoden palkan eikä ostajan ollut helppo perustella hankinnan mielekkyyttä itselleenkään. Hyvä kone se on edelleenkin, käyttökunnossa, vankkaa rautaa ja helppo huoltaa, ruuvimeisselimiehen taidoin korjattavissa, jos vikaa tulee. Kolmen sukupolven vaatettaja, neljäskin saattaa saada vihreällä koneella tikattua paitaa ja pöksyä.

Uuden peruskoneen hankkimiseen riittävät vähintään muutaman päivän tienestit. En vain oikein osaa uskoa, että uusi kone viettäisi viisikymppisiään yhtä komeassa kunnossa kuin edeltäjänsä. Kaikkea saa ja halvalla. Hinnat laskevat tai pysyvät ennallaan, reaalihinnat putoavat. Jokainen uusi laitesukupolvi on edellistä nokkelampi, mutta myös lyhytikäisempi.

Olen alkanut ymmärtää läheisiä vanhuksiani, joiden huolena oli jäämistön kohtalo. Osaako ne nuoret arvostaa? Ymmärtääkö ne? Vanhoja asioita, jotka kymmeniä kertoja puhuttiin läpi ja murehdittiin.

*) Talousihmeeksi – tai ainakin melkein – pääsee nykyään helpommin. Pitää olla päättäväinen ja ostaa tehokkaat kodinkoneet. Ja pitää olla päättäväinen ja opiskella niiden käyttö kunnolla. Esimerkiksi ajastimesta ei ole mitään iloa, ellei sitä osaa käyttää. Jos osaa, ajastin vapauttaa käsiä ja aivokapasiteettia. 

Vanhanaikaista huushollia

Vestan neitsyiden tehtävänä oli vaalia kotilieden tulta. Neitsyitä oli kuusi ja heillä oli jokaisella pitkä kontrahti. Tyttöparat, koko nuoruus kului hikisessä nokisessa temppelissä.

Täällä mökkirannassa huushollataan vanhanaikaisesti. Aamupäivällä syttyy tuli yhdistettyyn kotilieteen ja lämminvesivaraajaan. Kaikkien muiden hommien lomassa isoäiti vaalii tulta, täyttää välillä kattilaa koussikalla ja lisäilee tarvittaessa puita. Ikuisen tulen aika päättyy joskus iltapäivän aikaan. Jos tulen pitäisi palaa 24/7, luulen, että kaksi mummelia selviäisi urakasta loistavasti, kolme kumminkin. Vestan neitsyet olivat nuoria hupakoita, kun taas mummoilla ei ole enää neitseyttä riesana eikä muitakaan erityisiä ambitioita.

Ja sillä vedellä, joka tulella lämpiää, sillä tiskataan astiat. Tiskataan mukit ja lautaset, vaikka kertakäyttövärkitkin onkin jo aikaa sitten keksitty. Koko serviisi on yhtenäistä mökkityyliä, halpahallimalleja. Samalla rahalla ja ehkä samasta paikastakin olisi saanut jopa parin suven kertakäytöt. Nämä ovat sinnitelleet monta vuotta, kestäneet käsitiskiä ja kovakouraista käsittelyä. Muovimukien vieminen roskiin on melkoinen haaste, kun roskikselle on yli kilometrin matka! Ei, meillä ei polteta pahvimukeja saunan pesässä. Muovia niihin kumminkin on jollain tavalla ujutettu, jotain, mikä rasittaa paitsi polttajaa, myös tulisijaa.

Ja illalla, kun on oltu saunassa ja rauhoituttu, mökin mummo avaa radion. Ei sieltä enää Kankkulan kaivoa kuule eikä lauantain toivottuja. Näin euroviisujen aikaan melkein mikä tahansa (onneksi) unohtunut jollotus muuttuu ikimuistoiseksi euroviisuksi, jota hartaana kuunnellaan ja muistellaan ja harmitellaan kuinka ei sille eikä tuolle sittenkään (onneksi) herunut pisteitä vaikka… Radiossa on vaikka kuinka monta kanavaa, mutta toukokuun kolmantena viikonloppuna suurin osa niistä joko viisukanavia tai lätkäkanavia tai rokkia. Sitkeä vanhanaikainen kanavasäätimen pyörittäjä löytää radion uumenista Nürnbergin mestarilaulajat ja huomaa, ettei oopperaakaan rajattomasti jaksa.

Ihan kaikkea ei piintynyt nostalgikkokaan sentään tee vanhaan malliin. Entisaikaan mökkiläiset käyttivät kylmää kaivoa jääkaappina, nykymummilla on jääkaappi.

Piinaviikkoja ja muita sekalaisia ajanjaksoja

Sisustuslehdissä esitellään koteja, joiden ohi elämä lipuu kuin aavelaiva. Hiljaa ja jälkiä jättämättä. Ei epäjärjestyneitä komeroita, eriparisia käytävämattoja tai muuta epädesignia. Täydellisiä perheitä täydellisissä lavastuksissa. Näkisikö joku meidän kotimme unelma-asuntona ja voisimme etsiä uuden tukikohdan?

Alussa oli innostunut odotus, sitten kiihtyvällä vauhdilla etenevä ärsytys, joka vähitellen vaihtui täydelliseen turhautumiseen. Kauppamies luennoi maailmantilanteesta, globaalista taloudesta ja ikäluokkien trendeistä, hintaa alaspäin hivuttaen. Seuraava keskittyi enemmän myytävänä olevaan kotiin, mutta ei onnistunut löytämään ostajia. Me höppänät suurten ikäluokkien edustajat olimme päättäneet myydä vääränlaisen asunnon, ihan väärään aikaan.

Siihen aikaan kun alakansakoulun ekaluokalla jaettiin naperot aamu- ja iltavuoroon, kuulin olevani suurta ikäluokkaa. Sama selitys on sen jälkeen kelvannut vaikka minkälaisiin elämäntilanteisiin. Nyt siis asuntokauppaankin.

Myönnettyjä lainoja ei ensin uskallettu nostaa ja sitten alkoi kuulua puhetta siitä, etteivät aikaisemmin tehdyt lainapäätöksetkään enää pitäneet kutiaan. Raha ei liikkunut eikä käynyt houkutteleviinkaan pyydyksiin. 

Saimme palautetta huonejärjestyksestä, saniteettitiloista ja varustelusta. Keittiö oli toimiva, mutta. Yli 10 vuotta on äärimmäisen korkea ikä jopa laadukkaille kaapinoville. Ei ehkä toiminnallisesti, mutta visuaalisesti. Entä kestävän kehityksen periaatteet?

Pitääkö tavallisen perheen tavallinen koti lavastaa kiiltotapeteilla ja tyynyröykkiöillä vai riittääkö huolellinen siivous? Emme vaihtaneet huonekaluja uusiin, koska emme ajatelleet myydä kotia kalustettuna. Täysin toimivan asunnon modernisoiminen tuntui hätävarjeluksen liioittelulta, myös siksi, että seuraava omistaja remontoi asunnon makunsa mukaan.

Myönnettäköön, kun itse kävimme katsomassa myytäviä lukaaleja, turvauduimme samanlaisiin verukkeisiin ja hätävalheisiin kuin hämmentyneet katsojat meillä. Tasapeli.

Olemme nyt luopuneet kotimme myymisestä. Asunnonvälittäjät pysyköön loitolla, ainakin toistaiseksi. Piinaviikot ovat meidän osaltamme ohi. Elämä ei enää jaksotu näyttöjen mukaan.

Me olemme kotona. Pidämme esillä henkilökohtaisia ja kummallisia esineitä. Elämme suurten ikäluokkien epätrendikästä elämää, johon kuuluu puolitekoisia kutimia, avoimia ja suljettuja kirjoja, muistilappuja ja ompelukoneen luona korjausvuoroaan odottavia tamineita. Töitten ja lasten jälkiä ei tarvitse hävetä, niin opetti äitikin ennen.

Elämä on opettavaista. Arkisista asioista oppii usein eniten – jos on oppiakseen.