Kirjailijan vuosisata - Eeva Joenpelto 17.6.1921-28.1.2004

Eeva Joenpelto 17.6.1921-28.1.2004

Sata vuotta sitten Suomi oli vasta itsenäistynyt, repivästä sisällissodasta toipuva, köyhä ja maatalousvaltainen maa. Oli säädetty yleinen oppivelvollisuus, espanjantaudin kurimus alkoi vähitellen helpottaa. Kieltolaki teki alkoholista laitonta ja trokaamisesta, ellei ammatin, niin jonkinlaisen kansallisurheilun.  

 

Suomalaisia oli 3,4 miljoonaa, joista kaupunkilaisia noin 16 %. Vuonna 1920 oli syntynyt 84714 lasta, mutta alle vuoden ikäisiä kuoli samana vuonna 8190. Suurin kuolleiden ikäryhmä olivat pienet lapset. Suurin osa suomalaisista kuului johonkin uskontokuntaan. 

Suomessa oli 1124 kestikievaritaloa, niissä kyytihevosia 1993, reservihevosia 1158, Oulun läänissä lisäksi 8 poroa. Rautatieverkko oli jo varsin kattava ja junilla kuljetettiin niin ihmisiä kuin tavaraakin, eniten tavaravaunuihin lastattiin polttopuuta. Autoja tiettävästi oli jo muutama, mutta ne eivät vielä päässeet Tilastollisen vuosikirjan 1922 sivuille. 

 

Sammattilaisia oli 522 miestä ja 584 naista, yhteensä 1106, emäseurakunnassa Karjalohjalla oli 2172 asukasta, joista miehiä 1055, naisia 1117. Lohjalla oli asukkaita 8307, Lohjan keskustan alueesta tuli kauppala vuonna 1926. Vuonna 1997 perustettiin Lohjan kaupunki, johon kuului sekä kauppala että maalaiskunta. 

 

Tilastot pelkistävät elämän numeroiksi. Se maa, jossa ihmiset elävät, kohtaavat kohtalonsa, tekevät työtä, rakastavat ja vihaavat, se elää Eeva Joenpellon kirjoissa. Numerot antavat vain kehyksen, todellinen elämä on tunteita, värejä, kipua ja välillä myös iloa. 

 

Kauppiaan tytär Sammatin Myllykylästä 

 

Eeva Joenpelto syntyi sata vuotta sitten Sammatin Myllykylässä, hänen vanhemmillaan oli kauppa maantien varrella. Eeva oli perheen kuopus, yksinäinen lapsi, sillä vanhemmista sisaruksista kolme oli kuollut jo ennen Eevan syntymää, isoveli Erkki oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi. Lahjakas tyttö oppi varhain lukemaan ja luki paljon, Myllykylän koulusta hän siirtyi Lohjalle. Keväällä 1940 Eeva Joenpelto sai ylioppilastodistuksensa Lohjan yhteislyseosta. Hän muutti Helsinkiin, opiskeli, meni naimisiin ja aloitteli kirjailijanuraansa. 

 

Eeva Joenpelto julkaisi ensimmäisen kirjansa Seitsemän päivää salanimellä Eeva Helle vuonna 1946, viimeinen hänen teoksistaan on Uskomattomia uhrauksia, joka ilmestyi vuonna 2000. Pitkän uran aikana syntyi 26 romaania, yksi näytelmä ja yksi kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, naisten lehden palstalla julkaistuja. Ja lisäksi valtava määrä muitakin tekstejä. 

 

Eeva Joenpellon varsinainen läpimurtoteos oli vuonna 1950 ilmestynyt Kaakerholman kaupunki.  Maalaiselämän kuvaus Neito kulkee vetten päällä (1955) oli menestys ja sen jatko-osa Kipinöivät vuodet (1961) toi vahvasti esiin uusmaalaisen mielenmaiseman.  Eeva Joenpellon pääteoksena pidetään vuosina 1974-1980 ilmestynyttä neliosaista Lohja-sarjaa, Hännisen kauppiassuvun vaiheista kertovaa saagaa. 

 

Viidenkymmenen vuoden aikana syntyneet teokset ovat jokainen omalla tavallaan vahvoja kertomuksia, klassikoita. Vuonna 1994 ilmestynyt Tuomari Müller, hieno mies sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vaikka palkinto nosti esiin yhden kirjan, se oli varmasti myös kunnianosoitus pitkälle kirjailijantyölle. 

 

Aika on ainoa mitta, sanoi Eeva Joenpelto joskus. Tämä proosa on kestänyt aikaa. 

 

Voimavarana kotiseutu 

 

Eeva Joenpelto on ollut uskollinen Sammatille.  Hän kirjoitti kesäisin Sammatissa, lapsuudenkodin lähelle rakennettu saunamökki oli hänen työtilansa monien vuosien ajan.  Avioeronsa jälkeen Eeva Joenpelto muutti takaisin Sammattiin, rakennuttamaansa Vares-Kantolan taloon, joka nykyään on kirjailijaresidenssinä. 

 

Sammattilaisessa maisemassa talot, kylien ja niiden ihmisten maamerkkejä, muistojen kiintopisteitä. Sammatti on edelleenkin ainutlaatuinen miljöö, vanhoja taloja ja niiden pihapiirejä on pitäjällä, kaikissa kylissä. Ei kartanoita, mutta vauraita taloja ja niiden lomassa pieniä tupia, ihmisten koteja eri vuosikymmeniltä. Nykyään Sammattia yritetään pelkistää vain yhdeksi Lohjan kyläksi, vaikka jokaisella kyläkunnalla on oma äänensä. Sammatin raitit kertovat historiasta ja tämän historian Eeva Joenpelto tunsi tarkkaan. 

 

Kaikki perinteikkäät talot eivät enää ole elämänsä kunnossa. Niiden olemassaolo on vaarassa, ellei joku pian tule ja pelasta. Maisema muuttuu, mutta Sammatin talot ja niiden pihapiirit muodostavat ihmisenkokoisen ympäristön, jonka toivoisi säilyvän. 

 

Eeva Joenpelto tallensi talojen tarinat ja tunnelmat kirjoihinsa. Hän ei kirjoittanut näköiskuvia, mutta tämä seutu, sen elämänmuoto ja arvomaailma ovat se maaperä, josta nämä tarinat versovat. Ihmiset, jotka talojen pihapiireissä ja niiden saleissa ja tuvissa ovat eläneet, ne hän osasi kuvata uskottavasti. 

 

Kouluvuosinaan Eeva Joenpelto oppi tuntemaan Lohjan ja lohjalaiset, koulutovereidensa elämänpiirin. Kirjojen henkilöt, elämän koulimat ja kolhimat, tunnistaa itsepäisiksi

 rosoisiksi uusmaalaisiksi. Jäykkänä ja pystypäin, kuin maakuntalaulua siteeraten. 

 

Joku voi aavistaa, kuinka jollakin hahmolla olisi elävä tai ennen elänyt esikuva, ehkä useampiakin, vaikka ihmisille annetut nimet ja ammatit ovatkin kirjailijan jakamia. 

 

Ihmisiinsä Eeva Joenpelto oli perehtynyt. Hän tiesi, millaista on kauppiaan, eläinlääkärin, opettajan, johtajan, opettajan, nahkurin, työmiehen tai virkamiehen elämä. Kuvausten taustalla on uuttera taustatyö, paljon haastatteluja ja keskusteluja, havaintoja ja muistoja. Kun kuvausta lukee, kaikki on luontevaa, läheltä katsoen näkyviin kirjoitettua.

 

Eeva Joenpelto ei ole maisemamaalari eikä rakennusperinteen tallentaja, hän keskittyy ihmisiin ja kohtaloihin. Silti talot ja niiden pihapiirit ovat tärkeä kehys, sillä niihin elämä keskittyy. Elämän näyttämöinä ovat uljaat parituparakennukset, niiden ääripäinä ovat tupa ja sali, välissä kamarit ja keskellä porstua. Talojen lomassa ja liepeillä mökit ja pienet tuvat, vaatimattoman väen karummat asumukset. Pihoilla ulkorakennukset, tallit ja vajat, jossain hienommassa puutarhassa syreenipensaista istutettu lehtimaja, kesähuone. Ladossa, heinien alla on paikka, jonne kätkeä aseet tai kanisterit, sillä jokaisella talolla on salaisuutensa, oma uhmakas tapansa ottaa elämältä omansa. 

 

Tulevaisuus on kauppalassa, mutta kauppalan ihmistenkin juuret ovat maalla, maaperässä, joka jokaisella on omalla tavallaan karu tai viljava. 

 

 

 

Eeva Joenpellon juhlavuoden kunniaksi hänen kustantajansa WSOY julkaisee teoksista uusia painoksia. Eeva Joenpellon elämäntyöstä on ilmestynyt kaksi monografiaa. 

Tiina Mahlamäen vuonna 2009 ilmestynyt Kuinka elää ihmisiksi – Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva valottaa Joenpellon teoksia ja analysoi niitä. 

Helena Ruuskan teos Eeva Joenpelto, elämän kirjailija (2015) kertoo kirjailijan elämäntarinaa. 

 

Sammatissa lokakuussa 2016 perustettu Eeva Joenpelto -seura on kirjailijan elämäntyöstä kiinnostuneiden yhdysside. 

Tavoitteena on edistää Eeva Joenpellon elämäntyön tutkimusta ja tehdä sitä tunnetuksi. Seura toimii yhteistyössä Eeva Joenpellon kirjailijatalossa, Vares-Kantolassa asuvien ja asuneiden kirjailijoiden kanssa.  

Seuran toimintaan voi tutustua verkkosivuilla  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com

Jäseneksi ovat tervetulleita kaikki Eeva Joenpellon kirjailijantyöstä kiinnostuneet.  Tarkemmat liittymisohjeet seuran verkkosivuilla. 

 

Miksi Lohja ei uskalla aikuistua?

Sammattiin sitoutuneena, juuriltani sammattilaisena ja nykyisenä vapaa-ajan asukkaana olen seurannut läheltä, miten Sammatti Lohjan osana pala palalta nujerretaan. 

Kaikesta on taisteltava: kulttuurikohteista, terveyspalveluista, tiestön hoidosta, matkailupalvelujen tukijalasta, Sammatin kievarista. Kuntaliitoksen jälkeinen kuherruskausi on kaukaista historiaa, nyt eletään tylyn jyräämisen aikaa. 

Lohja on kuntaliitosten myötä saanut ainutlaatuista historiallista ja kulttuurista pääomaa. Lohjaan ei ole liitetty kartan valkoisia läiskiä, vaan perinteitä ja kulttuuria täynnä olevia kuntia, todellisia kruununjalokiviä.  Saadun pääoman  arvoa ei osata nähdä eikä sen varaan synny mitään uutta ja elinvoimaista. 

Sammatti on 1900-luvun alussa ollut Elias Lönnrotin kotipitäjä ja pyhiinvaelluskohde, nykypäättäjät eivät näiden perinteiden arvoa näe.  Matkailua ei mielletä mahdollisuudeksi, matkailuteollisuutta ei tueta, vaikka sen avulla saataisiin hyvinvointia ja arvostusta koko Lohjalle. 

Tästä kirjoitin. 23.3.2020 teksti julkaistiin Länsi-Uusimaa -lehdessä. 

Elias Lönnrot taisteli Sammatin puolesta. Lönnrotin asenteelle olisi käyttöä. 

Miksi Lohja ei uskalla aikuistua? 

Lapsuusvuoteni asuin ja kävin koulua Kauppalassa. Kauppala oli kasvanut ja voimistunut kosken ja tehtaan partaalla. 

     Kauppala kasvoi pikkukaupungin mittoihin, mutta kaupunki siitä tuli vasta sen jälkeen, kun olin jo muualla.

Me muutimme Kauppalasta maalle ja koulu jatkui Lohjan kauppalassa. Lohja oli vähän pienempi, ikään kuin kitukasvuisempi kuin lapsuusmaisemani, mutta paljon ylpeämpi ja omapäisempi – kauppala, yhtä kaikki.

     Lohjasta tuli lopulta kaupunki, sitä asemaa se oli aina halunnut. Lohja haali itselleen naapurissa olevia maalaiskuntia, ahnehti maata, mutta kaupungin sielua sillä ei ole.  

Maassa on vain kuntia ja kaupunkeja eikä sillä, miten kunta olemisensa määrittää, ole enää kovin suurta merkitystä. Taajamien liepeille on noussut elementtitaloja, teollisuushalleja, kauppoja ja tukkukauppoja. Samalla muotilla kasattuja harmaita laatikoita, harmaat asfaltoidut parkkipaikat välissä, valkoisella maalatut ruudut perheautoille ja isommille. 

     Jokainen taajama on saman näköinen kuin naapurinsa tai joku toinen. Kaupat ovat samanlaiset ja samat. Kun astut peltihalliin, tiedät, missä järjestyksessä tuotteet ovat, suunnistat helposti ruuviosastolta puutarhapuolelle. Mutta ellet tietäisi, missä olet, et tietäisi, missä olet. 

Lohja elää maaseudusta, joka on sen ympärillä. Maalta tulleet isännät laiduntavat edelleen. Pystyttävät aitojaan ja karsinoitaan niin kuin isät olivat aidanneet laitumia kotipelloilla. Luottavat vanhaan eivätkä hyväksy uutta. 

     Väki oli tottunut katsomaan kaikkea uutta tuttuihin sarkoihinsa juurtuneen isännän silmin. Liian pätevä tai yritteliäs joutaa pois – mutta voihan sille aina ensin näyttää, kuka on kuka ja kuka ei ainakaan ole mitään. 

      Sammattilaiset, karjalohjalaiset ja nummilaiset ovat viime vuosina tulleet tietämään, mitä on olla alamainen. Kauppalan rattaissa jauhautuvat murskaksi toimivat yritykset, paikallinen kulttuuri, tulevaisuudenuskoiset hankkeet, yhteinen yrittelijäisyys ja hyvinvointi. Ei täällä ennenkään ole ollut lupa pärjätä. Tieto kauppalan ylemmyydestä on yhtä lujassa kuin iso kivi peltosarkojen välissä. 

    

Lohja on edelleenkin kauppala. Pieni, sisäänlämpiävä, hiukan kyräilevä, sopivasti kateellinen. Riittävän pieni, jotta kukaan voisi olla toiselle tuntematon, riittävän suuri, että jokaiselle riittää tarpeellinen määrä vertaisiaan. 

     Lohja ei ole aikuistunut tai uskaltanut aikuistua kaupungiksi. 

Onko ihminen kauppaloistaan pääsemättömissä? 

Minna Canth ja Vaahterateatteri, erinomaiset yhdessä

Pastori Valtarin perhe Lohjan kirkon maisemissa. Kaikki esityskuvat: Risto Silvola, Vaahterateatterin luvalla.

Minna Canth on ollut naapurini. Tampereella, Hämeenpuistossa, lähellä entistä osoitettamme Puistolinnaa on Lauri Leppäsen nuorta Minna Canthia esittävä patsas. Nuori, kaunis nainen, jolla on määrätietoinen katse. 

Minna Canthin elämäntyöhön olen tutustunut vasta paljon myöhemmin. Minna Canth (1844–1897) muutti Tampereelta Jyväskylään, aloitti opinnot seminaarissa ja ensimmäisen vuoden jälkeen avioitui lehtori Canthin kanssa. Opinnot jäivät, tuli perhe ja äitiys. Kirjallinen ura oli alkamassa – ensimmäinen näytelmä oli hahmollaan, lehdet julkaisivat lehtorinrouvan kirjoituksia, hämmentävän kärjekkäitä mielipiteitä. Jyväskyläläisilläkin on oma Minnansa, Pauli Koskisen Nuori Minna on suloinen, elämään ja rakastunut nainen. Kuuluu Jyväskylä kirjailijaansa muutenkin muistaneen: kirjastoauton nimenäkin on joskus ollut Minna Kantti. 

Miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 1880 Minna Canth muutti Kuopioon. Kuopion vuosina kirjailijanura pääsi vauhtiin: syntyi näytelmiä, novelleja ja kirpeitä artikkeleita lehtiin. Kirjoittamisen ohella hän hoiti perheen omistamaa kauppaliikettä. Minna Canthin salonki oli käsite, sivistyneistön kohtauspaikka. Kuopion pönäkkää patsasta, Minna-matamia en oikein osaa tarmokkaaksi ja aikaansa seuraavaksi kirjailijaksi mieltää – suotakoon se anteeksi. 

Kirjailijan työn arvostus näkyy siinä, miten hänen tekstinsä puhuttelevat yleisöään, ei kuvapatsaissa. 

Pastori Valtari, Joni Pitkonen, hänen vaimonsa Elisabeth, Maisa Sinisalo sekä Martha-palvelijaa esittävä Tuija Latvakangas-Koivisto.

Papin perhe on julkaistu vuonna 1891. Sen on kirjoittanut arvostettu näytelmäkirjailija, Minna Canth oli julkaissut jo useampia näytelmiä. Kirjailijan omat lapset olivat jo aikuisia tai aikuistumassa – nuoren ihmisen itsenäistymistä ja kapinaa kuvataan tarkasti, lähityöskentelynä. Biografista, elämäkerran avulla taidetta selittävää tarkastelutapaa pidetään vanhentuneena, mutta tässä se tulee mieleen: kirjailija on itse omassa elämässään kokenut, millaista itsenäistyvien nuorten kanssa oleminen voi olla. – Olisi varmaan syytä perehtyä Minna Canthin elämään paljon syvällisemmin… 

Papin perhe on kuvaus pastori Henrik Valtarin perheen lasten itsenäistymisestä, arvojen yhteentörmäyksestä. Kuopus, eloisa Maiju unelmoi näyttelijän ammatista, toinen tyttäristä, Hanna käy naisopistoa ja Jussi Valtarista on tullut toimittaja. Isäänsä verrattuna poika on lähes radikaali – niin kuin nuoren tuleekin. Itsenäistyminen merkitsee kapinaa isän auktoriteettia vastaan – ilman yhteentörmäyksiä siitä ei selvitä. Sovittelijan rooli lankeaa äidille, Elisabetille ja perheen palvelijattarelle, Marthalle. 

Papin perhe on 1800-luvun lopun näytelmien tapaan melko pitkä teksti, ensi painoksessa on yli 200 sivua. Ensipainos on näköispainoksena luettavissa doria.fi -nettisivuston kautta. Papin perhe on paitsi verevää teatteria, myös aikansa aatteita puntaroiva lukukokemus. Sitä on varmaankin luettu enemmän kuin näytelmätekstejä nykyään – aikana, jolloin suomalainen teatteri eli ensimmäisiä vuosikymmeniään. 

Minna Canth oli perillä oman aikansa aatteista ja kirjallisuudesta. Tekstin viitekehykseen kuuluvat klassikot, niin Shakespeare kuin Ibsenkin. Maijun näytelmäharjoituksissa on mukana myös Aleksis Kiven Yö vai päivä. Teksti on omistettu Kaarlo Bergbomille, Minna Canthin työtoverille ja juuri Bergbomin kanssa Maiju käy kirjeenvaihtoa pyrkiessään näyttämölle. Viitekehykseen kuuluvat myös Canthin ajan sanomalehdet, joita ajassa kiinteästi elävä kirjoittaja on tarkkaan tutkinut. Canthin salongin keskustelut kuultavat taustalla.

Hanna, Kerttu Mattila, Maiju, Mia Hakala ja Jussi, Juha Koivuporras.

Vaahterateatterin esitys perustuu Heini Tolan laatimaan sovitukseen. Canthin kieli on tallella, sananvapauden teemoja on siirretty taustalle. Etualalla on perheen dynamiikka, ankaran uskonnollisen kodin ilmapiirin ja uusien aatteiden yhteentörmäys, joka ei säästä ketään. Olisiko näistä nuorista tullut meidän aikamme syrjäytyjiä, tuskin sentään. 

Alkuperäinen teksti tarttuu vahvasti myös lehdistön rooliin ja sananvapauteen – Sampomäen esityksessä lehdistöasia on esillä, mutta ei yhtä laveasti kuin Canth sen aikanaan kirjoitti. Näytelmän visualisointi korostaa tekstin ajattomuutta, kestävää sanomaa, epookkia on tietoisesti häivytetty. Keskusteluja käydään yhtä ankarina ja vaativina myös nykyajan perheissä. Pastori Valtarin perheen kasvukertomus on ajankohtainen. Kasvaminen ei ole vain nuorten etuoikeus, vanhemmuus saattaa olla mielen pohjamutia syvältä ruopaiseva kokemus.

Anna Rimpiläisen ohjauksessa sammattilainen ensemble yltää huippusuoritukseen. Pastori Valtarin rooli on Joni Pitkosen mestariteos – pitkä ja vaativa teksti, sävykkäästi toteutettu. Mia Hakala on Maiju, joka näytelmän aikana kehittyy haparoivasta tyttösestä päämääräänsä kunnianhimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. 

Mainiot roolityöt tekevät myös Mari Raunio ja Risto Silvola, jotka tummapukuisina ompeluseuralaisina tuovat mieleen kirkon liepeillä lepattavat naakat. Jokainen roolisuoritus olisi mainitsemisen arvoinen, eheä. 

Papin perhe ei ole hulvaton viihdepläjäys, vaikka siinä huumoria onkin. Juuri siksi se on erittäin suositeltava esitys. Kesäteatteri – eikä mikään teatteri – ole sitä varten, että katsoja saisi vain nauraa. Papin perhe on oikealla, arvokkaalla paikallaan Elias Lönnrotin lapsuusmaisemassa, Paikkarin torpan naapurissa.  

Papin perhe pakottaa katsojan pohtimaan, ottamaan kantaa. Hyvä niin. Vaahterateatterin kymmenes kesänäytelmä Sammatin Sampomäellä on edeltäjiensä tapaan TAPAUS. 

Tapaus – tätä me Vaahterateatterin ystävät olemme jo tottuneet odottamaan.  

Joni Pitkosen roolisuoritus on loistava. 

Papin perheen esitykset jatkuvat heinäkuun alkuun asti. Sammatin Sampomäen uusitussa katsomossa on tilaa, lippuja voi ostaa netin kautta tai ennen näytelmää Sampomäen lippumyymälästä. Tulkaa ja vaikuttukaa!  

Esitysten aikataulu: 

Ke 19.6. klo 19 /   Su 23.6. klo 17 /  Ti 25.6. klo 19 / Ke 26.6. klo 19 / Pe 28.6. klo 19 /   La 29.6. klo 17 /  Ti 2.7. klo 19 / Ke 3.7. klo 19  /  Pe 5.7. klo 19  /  La 6.7. klo 17 /  Su 7.7. klo 17.     Tarkemmat tiedot Vaahterateatterin verkkosivuilta. 

Teatteri-illan aikana voi tutustua myös Paikkarin torppaan. 

Taiteilija ja tulisielu

Inkeri Kilpinen on poissa. Hän oli syntynyt Heinolassa 15.6.1926, aika täyttyi 14.11.2018.  Inkeri Kilpinen sai pitkän elämän, 92 vuotta. 

Tutustuin Inkeriin hänen mökillään, Sammatin Haarjärven kylässä, Haarjärven rannalla. Olin saanut tehtäväksi kirjoittaa jutun siitä, miten kesämökin sähköistäminen vaikutti mökin käyttöön – tilaajana alan lehti. Onnekseni päädyin haastattelemaan Inkeriä. Jutun juonen varmaan jo arvaattekin: sähkön saaminen oli kohentanut viihtyisyyttä mökillä, helpottanut elämää ja pidentänyt mökkeilylle otollista aikaa. 

Meidän ystävyytemme ei jäänyt pelkän mökkisähkön varaan. Aina tavatessamme puhuimme kulttuurista ja pääsin kuulemaan Inkerin luentoa Elias Lönnrotin tyttärien vaiheista. Erityisesti häntä kiinnosti Elinan ja Robert Kajanuksen arka rakkaustarina, joka päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, kun Elina menehtyi nuorena. Jälkipolville on jäänyt joitakin viittauksia ja lauselmia, runonsirpale ’es hat nicht sollen sein’.  Näille viittauksille Inkeri oli etsinyt lähteitä ja taustatietoa. 

Elinan ja Robertin tarina kiehtoi kirjailijaa, jonka kesämökin rannassa oli kahden puun väliin penkiksi asetettu vanha lankku, ehkä jo nuorten rakastavaisten ajalta peräisin. Kesämaisema oli sama, jota Lönnrotin perheen nuoret neidot olivat katselleet ja se kiehtoi luovaa mielikuvitusta, pienen Lönnrot-aiheisen näytelmänkin on Inkeri kirjoittanut. Muistan varmaan aina, kuinka tummaan, viittamaiseen asuun pukeutunut Inkeri sai Lammin talon tupaan kokoontuneet kuulijat mukaansa, kun hän kertoi Elinasta. Todellinen tulisielu. 

Sammatin kesäpaikka oli rakas tukikohta. Sammatissa Inkeri viihtyi ja lähti aina mukaan tapahtumiin, tyylikkäänä ja iloisena. Inkeri Kilpinen osasi lähestyä ihmisiä, Sammatissa hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia. 

Tapasimme yhteisten ystävien luona ja puhe liikkui kuin itsestään isänmaan asioihin ja sotamuistoihin. Inkeri Kilpinen oli kokenut sota-ajan ja käsitellyt sitä näytelmissään. Hänen sankarinsa oli Risto Ryti, isänmaan puolesta uhrautunut presidenttimme, jonka vaiheista syntyi myös näytelmä. 

Puhuimme sodasta ja kerroin siitä, kuinka saksalaisten kanssa toimiessani törmäsin hämmentävään tietämättömyyteen. Saksalaiset olivat pian sodan jälkeen torjuneet sotamuistonsa, kun taas me, sodanjälkeen syntyneet suomalaiset, olimme kuulleet rintaman vuosista monta tarinaa, isien kertomuksia. 

Inkerin silmät syttyivät, kun hän vakuutti, ettei meillä suomalaisilla ollut mitään hävettävää tai unohdettavaa omassa sotahistoriassamme. Me olimme puolustautuneet ja selviytyneet, me emme olleet hyökkääjiä. 

Inkeri Kilpisellä oli omakohtainen kosketuspinta sotaan, sillä sukulaisensa, Mannerheim-ristin ritarin numero 59 Yrjö Kilpisen kunniamerkin hän luovutti Karjalohjan kirkossa säilytettäväksi. 

Inkeri Kilpinen oli parhaimmillaan näytelmäkirjailijana, hänellä oli ainutlaatuinen draaman taju. Hänen näytelmiään on käännetty 13 kielelle. Näytelmiä ja käsikirjoituksia on – laskutavasta riippuen ainakin 15 – monet niistä Suomen historian henkilöhahmoihin tai käännekohtiin liittyviä. 

Miehensä Harvey Bensonin kanssa Inkeri teki pitkiä automatkoja jo ennen kuin omatoimimatkoista tuli suosittuja. Vuosi idän silkkitielläilmestyi 1978, Kulkurin kertomuksia: Andeilta Amazonillevuonna 1982 ja Australia: palavan pensaan maavuonna 1985. 

Muita Inkeri Kilpisen proosateoksia ovat Miehelläni on toinen nainen(1992) sekä lapsille suunnatut Tonna-kirjat. 

Muistelmateos Toisinajattelija (1997) käy läpi kirjailijan elämäntarinaa ja aatemaailmaa. 

Ei Inkeri Kilpinen Sammattia jätä. Jossakin pilven reunalla, Haarjärven rannalla hän tutkailee tuttuja maisemia ja seuraa ihmisten puuhia. Eivätkä sammattilaiset Inkeriä unohda. 

Yleisön pyynnöstä huolimatta: Aikamatka suviyössä

Lauantaina 14.4.2018 vietetään Sammatissa Kotokontupäivää, ohjelmaa on kello 10-14. 
Olen varannut pöydän Sammatin koulun tiloista, tarkoituksena myydä syksyllä julkaistua Valkoisen talon aika -kirjaani.  Tervetuloa ostoksille ja juttelemaan! 

Nekkuretken jälkeen yhteistyö Kirkhakkisen kanssa jatkui. Nämä kesäkuvat on kirjoitettu muistiin keväällä 2009. Loppuunmyyty lienee sekin kotiseutulehden numero. 

Lohjalla Kahvila Liisassa myydään sekä kirjaani että Kirkhakkista, myös vanhempia numeroita. Aikamatka suviyössä ei taida enää olla saatavilla. Voit lukea sen tästä, jos olet kiinnostunut. 

Aikamatkalla, suviyössä

Lohjalta tullessa oikea Sammatti alkaa Kertunsillalta. Siinä oli raja ja siinä, peltoaukeiden keskellä, on ennen ollut puusilta. 

Puusillan kansi oli tasainen ja sillan molemmin puolin tukeva kaide, liikennettä harvakseltaan. 

*    *  * 

Vieläkin joku muistaa, kuinka nuoriso on kokoontunut iltaisin puusillalle, joku tuo soittopelin ja sileällä sillalla on kokeiltu tanssiaskeleita. Ja tarinassa käy niin, että poika katsoo tyttöä syvälle silmiin, yhdessä nojataan sillan kaiteeseen ja aika pysähtyy. Parihan siitä tulee ja komea.  

Nyt ovat jo edesmenneitä, kirkkomaan povessa. Muistavatko koskaan kesäiltoja ja siniharmaita silmiä, ujoa ensimmäistä kosketusta, kun tuttuja pientareita poutapilven päältä katselevat? 

Kertunsillan kohdalla on saumatonta kestopäällystettä, rajaa ei pian kukaan muista, vaan kaikki samaa Lohjaa. Suoraakin on tällä reitillä niin vähän, että  kaasujalka riehaantuu vain kohtuullisesti.  

Mutta suvisten ehtoiden salaiset sopukat, kohtauspaikat ja nuorten omat paikat, ne säilyvät, ellei kartalla, niin muistoissa.

 * * *

Urtmäen louhikoissa ovat olleet ensimmäiset asukkaat, Urtmäen alla aukeaa vainio, jonka halki kulkee tie ja puro, viljava peltoaukea. 

Jyrkän rinteen siimes houkuttaa, kun pellolla ollaan, tekee mieli levätä hetki varjossa. Taloja ei lähellä ole, tänne tullaan kärrypelillä töihin, koko kööri. Varjossa viihtyvät kyytkin, säikyttelevät tyttäriä ja nuorille miehille tarjoutuu tilaisuus oivallisiin urotöihin. Vasta paljon myöhemmin kyy rauhoitetaan, mutta silloin neidot ovat jo isoäitejä. 

* * * 

Kesän tullen kylänraitilla näkyy uusia kasvoja, kun kesäasukkaat tulevat maalle. 

Kesävieraita on taloissa ja Emännyyskoulun johtajan Lyyli Bergmanin Lokkalassa, Emännyyskoulullakin on täysihoitolaisia. Kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita, perheitä. 

Talon pihapiiriin on tapana rakentaa vaarintupa, hyvissä ajoin, isäntäväen eläkepäivien kodiksi. Tätä tupaa vuokrataan kesäasukkaille – perheet tulevat muuttokuormineen kaupungista heti, kun lasten koulu loppui, takaisin lähdetään elokuun lopussa. Junalla Lohjalle, laivalla Oravannokkaan, hevosella tai autolla kesäpaikkaan. Matkaan kuluu kokonainen päivä. 

Kesäpaikassa aika kuluu elämästä nauttien, kahvikutsuja järjestellen, pientä seuranpitoa riittää iltaisin. Maitotinki on talosta ja välillä osallistutaan talon töihin ja kylän rientoihin, ollaan mukana, kukkamekko hulmuten. Illalla nuoriso pujahtaa omiin rientoihinsa, Nuorisoseuraan tai kylän raitille. 

Ensimmäiset kesäasunnoiksi alun perin tarkoitetut huvilat on rakennettu 1900-luvun alussa, varakkaampien perheiden kesänviettoa varten. 1950-luvulla, kun kesäloma alkaa olla kaikkien työntekijöiden lakisääteinen oikeus, alkaa mökkeilyn kulta-aika. Vaatimattomia kesämökkejä nousee rannoille ja kuivan maan tonteille. Kesällä rentoudutaan maalla, viljellään kasviksia talven varalle ja säilötään marjat ja omenat. 

* * *  

Hanni Lietzen, Oinoon Hanni, on muistellut, miten Hilda Pihlajamäki ja Aarne Orjatsalo olivat Lokkalassa kesävieraina ja pikkutyttökin pääsi katsomaan näiden oman aikansa supertähtien esiintymistä. Lausunta teki Hanniin vaikutuksen, mutta Hilda Pihlajamäen punakat kasvot jäivät mieltä askarruttamaan: olikohan  teatterin maskeeraus vahingoittanut ihoa? Vai olivatko kesäinen aurinko ja järven kimmeltävältä pinnalta heijastuneet säteet polttaneet arkaa hipiää?

Oinoolla on monena kesänä helsinkiläinen pastori Israelin perhe, Kulkilla, naapurissa, viettää kesää tuomari perheineen. Kaikki kesäasukkaat osallistuivat kilvan heinätalkoisiin ja Oinoon isäntä kuuluu tokaisseen: Saas nährä, kumpa voittaa, laki vai evankeliumi?  

* * * 

Nuorisoseurantalo Niemenkylässä on rakennettu 1911, talo on nuorempi kuin Nuorisoseura. Ennen omaa taloa pidettiin juhlia Pousulla, isossa ladossa tai navetan vintillä. Iltamia olivat järjestämässä Myllykylän opettaja, kylän omat nuoret ja vakituiset kesäasukkaat. Kun Tuulentuvan nuoret saapuvat, tiedettiin jo, että kyllä ne jonkun juhlan järjestävät. Iltamia, näytelmiä, lopuksi piirileikkiä. 

Sitten kun Nuorisoseura saa oman talon, ei vielä aikoihin löydy varaa omaan soittokoneeseen. Naapuriavulla selvitään: Emännyyskoululla ei ole juhlasalia ja juhlia vietetään Nuorisoseuralla. Korvaukseksi Nuorisoseura saa lainata Emännyyskoulun huonompaa urkuharmoonia omiin juhliinsa. Pitää vain ajoissa huolehtia riuskat miehet sitä kantamaan ja kuljettamaan, koululta Niementietä ylös ja Nuorisoseurantalon pihaan, seuraavana päivänä takaisin. Ja varoa pitää, ettei kallis soittokone naarmuttuisi. Piirileikki käy harmoonin poljennollakin, on se kuitenkin musiikkia. 

 * * * 

Emännyyskoulu. Punaiset puurakennukset Niemenkylän ja Myllykylän rajalla, täynnä nuoria neitoja, alkuvuosina kaikkialta Suomesta, myöhemmin oppilaina on enemmän lähiseudun tyttäriä. Monta emäntää tulee sammattilaisiin taloihin Emännyyskoulun kautta – oikeastaan ihmeen monta, sillä nuorten kohtaamiselle yritetään rakentaa esteitä ja hidasteita. 

Emännyyskoulun pihaa ympäröi tiivis kuusiaita, esteeksi tarkoitettu, piilopaikaksi muodostuva. Kuusiaidan suojasta on helppo tarkkailla, kuinka valot syttyvät ja sammuvat oppilaiden huoneissa. Kurssin alkujaksolla tytöt ompelevat ilta illan jälkeen kansallispukujaan – kun arvokas, mutta suuritöinen juhlavaate valmistuu, jää aikaa muuhunkin. 

Koulun pihapiiriin ei miehillä ole asiaa, talonmies Värettä lukuun ottamatta. Siksi tapaamiset on hoidettava vaivihkaa, opettajilta salaa. Nuorisoseuran talon pihamaalla, iltamissa, iltakävelyllä.

Vähitellen ilmapiiri vapautuu. Emännyyskouluista tulee valtion Emäntäkoulu, iltavapaiden aikaan pojat alkavat päästä jo pihallekin, morsiamiaan noutamaan ja tapaamaan. Meno käy joskus riehakkaaksi, mutta rauhoittuu heti, kun koulun johtajatar kävelee pihan poikki opettajien rivitalolta kansliaan. Iltakymmeneltä lukitaan ovet ja poikajoukko siirtyy muualle. 

Uusi kurssi alkaa tammikuussa ja tammikuun iltoina Sammatin pojista toivorikkaimmat ilmestyvät Emäntäkoulun portille, vuosikertaa katsastamaan, niin kuin pikkurehvakka sanonta kuuluu. Tytöt ovat aina uusia, poikien kantajoukko pysyy ja pysyy… ja joskus käy kuitenkin niin, että katseet kohtaavat…

* * * 

Kesällä tarkenee tanssia lavallakin, Luhdannokkaankin sellainen on rakennettu, Karjalohjan Vilniemessä tanssitaan. Kuusikymmenluvulla alkaa isompien lavojen aika ja Sammatin nuoret suuntaavat Kitulan Huvikalliolle, Pähkinäniemeen ja vielä myöhemmin Tanhuhoviin. Someron Esakalliolle asti lähdetään Dannya katsomaan, suuret tähdet kiertävät isoilla tanssipaikoilla. 

* * * 

Nuorisoseuran toiminta laimenee ja lakastuu, mukaan liitytään tavan vuoksi, arpajaisia ja iltamia yritellään, mutta televisio vie yleisön ja seurassa toimivilla nuorilla alkaa jo olla ikääkin. Kuka jaksaa katsoa naapurin tyttären suoritusta huvinäytelmässä kun telkkarissa jyllää Peyton Place ja Mia Farrow? Siihenkö se nyykähtää? 

Ei sentään. Tarvitaan vain tuhti tukku rautalankaa ja tangoja, muutama ikimuistoinen valssi ja foksi. Jostain revähtää kaikkien tietoisuuteen Sammatin Humina, josta Kari Kuuvan hittikappaletta mukaillen tulee Lärvätsalo. Kuusikymmenluku ja  kesäkeskiviikkojen levytanssit kasvavat ilmiöksi. Danny ja kumppanit ovat mukana, vaikka ei oikeasti, levyillä kuitenkin. Levysoitin on vielä ylellisyyttä; Lauantain toivotuissa levyissäkin kevyitä kappaleita on vain muutama. Lärvätsaloon nuoriso tulee musiikin takia, tiiviin tunnelman vetämänä ja tietysti, toistensa takia.  

Mattilan pojilla on tasokkaampi levysoitin, ensin lainataan sitä, myöhemmin Nuorisoseurallekin hankitaan kunnollinen stereosetti. Ja kansioihin kertyy pinottain mustia vinyylikiekkoja. 

Koko kesän, joka keskiviikko illasta puoleen yöhön tanssitaan ja tanssittajia tulee Lohjaa ja Karjaata myöten. Jalan, pyörällä, moottoripyörillä. Keskiviikko on pikkulauantai ja nyt sitä vietetään, täysillä. Kun joku saa isältä auton lainaan, kokeillaan, montako mahtuu kyytiin. Henkilögalleriaan kuuluvat kylän pojat, emäntäkoulun tytöt alkuillasta, vähän varttuneemmat tanssinhaluiset daamit, koululaiset ja kesäasukkaat, kaikki haluavat kokea Lärvätsalon huuman ja hikisen tunnelman. 

Kylän pojista rotevimmat olivat järjestysmiehiä, lain täytteeksi. Järjestyshäiriöitä ei juuri ole, vaikka marja-aikaan talon takamailta löytyy niin mustikoita kuin tyhjiä pullojakin. Kuusimetsään, mättäiden lomaan on helppo kätkeä rohkaisua. 

* * * 

Siniset farkut ja t-paita, kumitossut ja collegepaita. Nuorisolla on jo oma muoti ja oma kulttuuri. Kun rokki soi, tytöt heittävät käsilaukkunsa salin keskelle ja twistaavat piirissä. Tangon aikana päästään lähelle, silmät puoliavoimina tanssivat parit ovat jokainen omassa maailmassaan, täyteen ahdetussa salissa ollaan lähekkäin.  

Syksyllä, kun koulu alkaa, tanssitaan viimeiset kerrat. Elokuun ilta on tumma ja lempeä, parit kätkeytyvät varjoihin ja unohtuvat syleilyyn.  

* * * 

Siinä Lärvätsalon iltojen rytäkässä tulee purettua Nuorisoseurantalon näyttämökin, sillä lippuja menee kaupaksi niin paljon kun uskalletaan myydä, tilaa pitää raivata lisää, joskus lentävät poikkeavat katsomaan, että meno on asianmukaista. Tanssien tuotolla taloa maalataan ja huolletaan. Kuusikymmenluvusta tarttuivat vihreät ja oranssit sävyt sisäseiniin, ulkokuori pysyi punamultaisena ja sosiaalitilaksi riittää kesäkuukausina puinen huussi mäen syrjässä. 

Santeri Alkio katselee seinältä nuorten tanssimista. Innostus hiipuu vähitellen, viimeiset tanssit ovat jo hiljaiset eikä perinnettä ole myöhemminkään kyetty elvyttämään. Balettikurssi käyttää taloa harjoitussalinaan – sitten Lönnrot-opiston  navetan vintiltä saadaan väljempi tila. Santeri Alkio saa seuraa enää  vain kerran vuodessa, kun joulutori ensimmäisen adventin aattona avautuu. 

* * * 

Valkoiseksi maalattu Työväentalo on rakennettu 1907. 2000-luvulle tultaessa taloa on huollettu, sisätilat paneloitu ja keittiöön saatu vesijohdot. Vesivessakin on, piharakennuksessa on jäljellä putka, mutta sinne ei kukaan ole vuosikymmeniin joutunut, varastoksikin sitä on välillä vuokrattu. Sähkölämmön lisäksi salissa on pyöreä uuni, johon voi tehdä rätisevän tulen. 

Näyttämöllä on aidot, maalatut kulissit, joista saa elementtejä siirtelemällä koivumetsän tai komean hongikon. Vaaleaseinäiseen saliin tulvii valoa isoista ikkunoista, kesäpäivän kirkkaassa valaistuksessa Työväentalo on Sammatin seuratalojen kuningatar. 

1900-luvun alun poliittiset turbulenssit vaikuttavat Työväentaloonkin, Kansalaissodan aikaan talo on suljettuna, olojen vakiinnuttua se toiminta käynnistyy uudelleen. Teatteria, konsertteja, iltamia. Työväentalon iltamatkin vetävät väkeä vielä 1950-luvulla, kun kansa haluaa tanssia, tanssia, tanssia ja unohtaa vaikeat vuodet. Vähitellen talo hiljenee, arpajaiset ja Vappuillan juhlat ovat myöhemmin lähes ainoa tapahtuma. 

Työväentalolle mahtuu pitäjän nuori väki vielä 1930-luvulla ja sodan jälkeenkin. Polkupyörille on pihalla reilusti tilaa, mutta myöhemmin, kun pihaan pitää pysäköidä autoja, alkaa tehdä tiukkaa. 

*  * *

Sampaalan historia alkaa vasta sotavuosista, vaikka rakennuksella on ikää enemmänkin. Alkuaan Suojeluskuntataloksi hankittu rakennus on valmistettu Iisalmen takaa tuodusta kelohongasta, Sammattiin se ostettiin Helsingistä, Vuorimiehenkadulta, purettiin ja kuljetettiin uudelle pystytyspaikalleen.

Sampaalan rakennustyöt keskeytyvät talvisodan alkaessa, talo valmistuu välirauhan syksynä 1940. Suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä talo siirtyy Maamiesseuran omistukseen.

Keskellä kylää sijaitsevasta Sampaalassa tanssitaan häitä, pidetään kokouksia, esitetään elokuvia, järjestetään iltamia, vietetään iloiset ja vakavat juhlat. Patinoituneet hirsiseinät luovat  tunnelmaa, lavalla soittaa orkesteri, puhvetin puolella on Maatalousnaisten valtakunta. 

Sampaalassa tapahtuu kaikkina vuodenaikoina, se on Sammatin suosituin kokoontumistila. Tytöt salin toisella laidalla, pojat toisella, lähempänä näyttämöä mahtuu tanssimaan, ujoja kumarruksia. Sitten yhä useampi saa auton ja viettää iltaa muualla, Sampaala lakkaa olemasta nuorten tanssipaikka.

* * * 

Kylän kaupalla ja maitolaiturilla tavataan kesäisinä iltoina. Vauraammilla isännänaluilla on moottoripyörä, toisilla mopo. Joku helsinkiläispoika kuuluu saaneen oman autonkin. Autoa ihaillaan kaukaa, katsellaan pölyvanaa hiekkatiellä, onneksi oman kylän pojat ovat lähempänä. 

Pojat kokoontuvat, nahkatakkeineen. Tytöilläkin on yhtenäinen kuosi. Kapeat housut ja sifonkihuivit, tukka korkeaksi tupeerattu, Filmstaria silmissä, tummat rajaukset rohkeimmilla, villatakki hartioilla. Teinimuotia, joka saa äidit pudistelemaan päätään, isät huolestumaan. Hiuslakka tuoksuu, petrooli ja tuuli. Viima käy käsivarsiin, ote yltää pojan vyötäisille, ujo läheisyys. 

* * *

Lempeät kesäpäivät ja illat. Linnunlaulu, joka jatkuu hämäriin ja voimistuu  ensimmäisestä sarastuksesta. Tuoksuvat niityt ja himmeään iltaan nouseva utu, auringon lämpö, joka viipyy rakennuksissa, kivissä. Taivaan satumaiset värit. Lehväiset sopukat, joihin on helppo pujahtaa. Salaisuudet, jotka sinetöidään suviyössä. Kohtaamiset, jotka muuttuvat kohtaloiksi. Jokaisella aarteena oma tarinansa. 

* * * 

Mopokesien ja Lärvätsalon vuosien nuoret, isännät ja emännät viettävät kuuskymppisiään, harva enää kaksipyöräisen päälle uskaltaa. Lenseänä kesäiltana kuulee silti toisinaan tutun moottorin säksätyksen. Ei kai ne pojat koskaan kokonaan aikuisiksi tulekaan. Aikamatkoillaan, suviöinä.