Auringonläikkä

Elämä pysähtyy hetkeksi, kiire katoaa. Luomakunta venyttelee ja peilaa auringonläikässä, nautti lämpimästä, imee valon itseensä. Lokit lepäävät laineilla, antavat pienen tuulenvirin kuljettaa, säikkyvät kameraa.

Suloinen lämpö.

Maisema joutsenten kera

Lähinaapureilla ei ole blogia eikä naamakirjaa. Kolme lasta niillä on ja reipas retkeilymieli. Joskus ne ajattelevat ääneen, kovaan ääneen, iskevät siivillään veden pintaa ja kohoavat yläilmoihin. Huhuilu niin kuin huilu, perinteinen kansallisromanttinen melodia.

On se aika kesästä, että pikkuväkeä alkaa olla näkyvissä. Sorsia, koskeloita, ehkä kuikan väelläkin on iloinen perhetapahtuma. Suurperheitä ja ainokaisia, parisuhteen malleja joka lähtöön.

Sade maalaa maiseman harmaaksi, auringonvälke silaa veden hopealla, kullalla, pronssilla.

Juuri kun olen päättänyt, että tämän illan auringonlasku on kaikkein paras, tulee seuraava ilta ja vielä parempi. Marimekkokin olisi kateellinen värityksistä, turkoosit tunnelmat, sinikeltaoranssit ja veden hopea. Kaikkea ei digikuva edes suostu toistamaan. 

Joka kesä katselen näitä värejä kuin uutta taideteosta. Joka kesä hullaannun uudelleen. Saatan toistaa itseäni. Sellaista tapahtuu elämässä, järven rannalla.  

Pilvien matkassa

Aurinko on punainen ja värjää pilvet ruskollaan. Järvi on tyyntynyt iltaan ja pilvet peilailevat sen pinnalla.

Veden kuvajaiset ovat tarkkoja ja selvärajaisia, vain pieni liike näkyy joskus kuvassa.

 Hetki hetkeltä punainen kehrä putoaa, hiipuu.

Veden halki purjehtii koskelopariskunta, rauhallisesti, silti nopeammin kuin kamera ehtii mukaan. Pian näkyy vain kevyt pyörre veden pinnalla.

Slow kitchen

  

Elämä voi olla parhaimmillaan kermalla silattua mansikkakakkua ja vahvaa kahvia. Ei sentään, kyllä rukiinen leipä ja oikea voi ovat parempia, niillä jaksaakin kauemmin.

Tai sitten, makuasia. Siskonmakkarasoppaa vai sushia, en ota kantaa. Ruokamuistoista parhaita ovat ne, jotka palaavat kielelle ja mielelle.

Kesämökin ruokatyyli on slow kitchen eli hidasta tuppaa pukkaamaan. Aika usein se on myös tiristettyä ja kiehumista odotellen ihmeteltyä.

Kuumavesivaraaja lienee lukijoille tuttu jo viime suvelta, toimii edelleen, kunhan malttaa laittaa sopivasti pieniä puita kattilan alle, kyllä se siinä vähitellen porisee. Jos on erityistarpeita kuten kevään korvalla koetun hiirenkakkakatastrofin aikana, otetaan avuksi myös pieni nuotiokattila, sitten riittää pöhinää, höyryä ja savua. Ja pienet puut palavat tehokkaasti, niitä tosin ei voi napsauttaa pienemmälle tulelle.

Vesihuoltojärjestelmää on viime suvesta kehitetty niin, että aika tahraisiksi piintyneet ämpärit on vaihdettu uusiin, puhtaisiin ja sähkönsinisiin. Muuta sähköistystä ei ole tapahtunut. Kantajat eli käyttövoima ovat samat kuin aina. Lihasvoima ja usein vanhat mökkisandaalit jalassa.

Olen kuullut huvilan emännästä, jolla oli valkoiset emaliämpärit kaivovettä varten. Kun pinta alkoi laskea ja vesi huveta, rouva nosti ämpärit framille ja katsoi ensimmäistä ohikulkevaa aikuista sillä silmällä. Tämä oitis oivalsi tilanteen ja otti hinkit käteen ja toi uutta raikasta vettä keittiöön. Ei siinä sanoja tuhlattu. Vesiselvään asiaan.

Kun kuumavesivaraaja valmistaa tiskivettä tavallisiin tarpeisiin, on aika istahtaa pöydän ääreen, valvoa toisella silmällä tulta ja pohtia toisella aivolohkolla asioita. Esimerkiksi moduksia.

Olin kirjoittanut tylsän indikatiivista tekstiä asiasta, joka tapahtui niin kuin tapahtuman piti, ilman turhia jossitteluja ja ennakkovaraumia ja sitten toimituspäällikkö menee ja editoi ja muuttaa indikatiivin, joka olisi voinut olla vaikka imperatiivi, potentiaaliin. Ja ajatus, joka oli tarkka ja jämäkkä ja vesiselvä, lieventyi ehkäilyksi ja arveluksi. Saatiinhan se sitten ruotuun - tai ainakin siinä uskossa minä vielä olen.

Potentiaali on aika kampela, joku aina ollenee ja tullenee, vaikka pitää kirjoittaa ja kirjakielellä myös sanoa lienee ja tullee. Murteissa on omat venkuransa ja kirjakielessä omansa, kyllä kai se rikkautta sittenkin on. Ja oikein oli toimituspäällikkö potentiaalinsa osannut muodostaa, se on sanottava. 

Sammattilaisten kielessä on kampeloita, vaikka ei järvissä useinkaan, kampela on sellainen joka kampeaa ja on helposti poikkiteloin.

Konditionaali on toinen hyväkäs, taiten käytettävä. Jos puhutaan firman tavoitteista, ei tekstissä saa olla mitään ehdollista, vaan kaikki on indikatiivia. Ei niin, että tahtoisimme olla alallamme maailman ykkösiä, vaan niin, että olemme mestareita ja pulinat pois.

Kun markkinoidaan tulevaa onnea ja menestystä, konditionaali nousee estradille ja kertoo, että kaikki tämä ihana voisi olla sinun ja mitäpä jos voittaisit arvonnassa ison tukun rahaa, ostaisitko uuden lentokoneen vai vaihtaisitko roleksin parempaan vai matkustaisitko Hawaijille viettämään toista kuherruskuukautta, honeymoon ulkomaaksi. Vaihtoehtona ei koskaan ole, että kuittaisin asuntolainan ja muut kalavelat, ottaisin viisi viikkoa rokulia ja istuisin mökillä laiturinnokassa onkimassa enkä välttämättä laittaisi edes matoa koukkuun, olisin vaan kaikessa rauhassa.

Entäs puolipiste sitten? Nautin jostain syystä suunnattomasti, kun joku osaa käyttää välimerkkejä ilmeikkäästi ja muistaa puolipisteenkin. Se on piste; mutta ei sitten olekaan, se on puolivahva tauko ja sellaista tarvitaan.

Mutta kun lämminvesivaraajassa porisee ja höyryää, mökin emännän on unohdettava kielioppi ja tiskattava aamiaiskupit. Se lienee tarpeen, ettei jokapäiväinen leipä unohtuisi.

PS. Luulitteko, että tämä on ruokablogi? Ei meidän mökkisapuskassa mitään niin erityistä ole, että siitä osaisin kirjoittaa, arkista mättöä.

Kesä, katoava, muuttuva

Ennen vanhaan - siis esihistoriallisena aikana - tuuleen tuli syksyinen kirpeys syyskuun ensimmäisenä, kun koulu alkoi. Nyt koulu alkaa jo ennen Marjanpäivää ja ilmassa on selvästi erottuva syksyinen vivahde. Mökkipihan varvikossa mustikanlehdet loistivat jo ruskan väreissä, vaikka elokuu oli vasta korkattu. 

Toukokuu oli helteinen, kesä tuli vauhdilla, kuumana kuivana tuulena. Sitten palattiin normaaliin ja sukellettiin äärilaitaan, pohjatuuli puhalsi viikon verran ja lahdenpoukaman uimavesi muuttui iholla kipristeleväksi. Lämpö palasi heinäkuun lopulla, ilmaan tuli intiaanikesän makua ja vesi oli taas leppoisan uimalämmintä. Sitten syksy muistutti olemassaolostaan, tuulen ja sateen voimalla.

Voisin nostaa lippuni salkoon ja nousta barrikadille ja vaatia, että kesät vastedes tilattaisiin kotimaasta ja suomalaisilta tuottajilta ja valvottaisiin, että kesäpäivät olisivat odotuksenmukaisia ja samanlaisia kuin lapsena. Tasalaatuisia niin kuin näkkileipäpaketit tai lyijykynät tai saapassukat tai reinotossut tai tulitikkurasiat tai … vai onko niidenkään laatu aina vankkumaton?

Aikuisena huomaa tarkemmin, kokee toisin kuin lapsena, huomaa sateen ja tuulen. Kesä ei ole sarja loputtoman aurinkoisia päiviä, jolloin voi rientää seikkailusta toiseen, ihanan vapauden siivittämänä. Kesäkin on vuodenaika, jolla on omat oikkunsa.

Aikuisena on erilaista.   

Savolaenen rojekti

Joku entisistä työkavereista oli kerran kysynyt savolaiskaupungissa toimivalta asiakkaalta kuulumisia.

”Siinähää tuo söpläköittellöö”, oli asiakas vastannut.

En osaa savoa kovinkaan hyvin, mutta söpläköittellöö on mainio sana. Maistuu yhtä mukavalta kuin Mikkelin kaupoissa myytävät ruiskuoriset piirakat, ne reilunkokoiset. Voi olla, että kielitaidottomuuteni tekee minulle tässä temput. Tehköön. Söpläköitellään sitten.

Savolaenen rojekti on ihan yhtä hyvä kuin uusmaalainen tai pääkaupunkiseutulainen projekti. Savolaenen rojekti saattaa alkaa aikaisin aamulla tai illalla, mutta ei suinkaan aina täsmälleen silloin, kun sen olisi odottanut alkavan. Alkaa se kumminkin.

Savolaeseen rojektiin liittyy tuumailua ja jutustelua. Tehdään hommat ja juodaan päälle pienet kahavit ja turistaan kuulumiset. ”Niinkö teilläkö on kaksi lasta?” ”No, missäkö asuvat?” ”Nuo tuolla vastarannalla ovat eläkeläisiä, olivat ennen isossa firmassa vaan ei ennää…”

Tärkeää on muutenkin, että tunnetaan puolin ja toisin. Sana hyvästä ammattimiehestä kulkee kyläkaupan terassilla ja naapuriparlamentissa. Ei niin kiirettä, ettei hetkeksi sanalle ehtisi. Slow life tai mitä se nyt olikaan, täällä se on vanhastaan ollut osa elämisen laatua.

Ja tuntuu se jotenkin tuttavalliselta kun kaupassa kysytään: ”Mitä siulle sais olla?” Ystävällisellä iänellä. Vähän niin kuin Pariisissa, missä bussinkuljettajan ’Bonjour Madame’ nostaa kummasti mielialaa ja itsetuntoa. Minua puhutellaan minuna itsenäni, ei persoonattomana ja kasvottomana mitä-sinne-sais-olla -tyyppinä.

Sanotaan, että savolaenen rojekti on alottamista vaille valmis. Niin se oli tämä tekstikin pitkän aikaa. Vaan valmistuipa kumminkin. 

Kesää, kesää

Vapunpäivänä lahdenpohjukka oli juuri vapautumassa jäistä ja puut peilasivat anorektisen karuja oksiaan sulavaan veteen. Kesäkuun toisena puut olivat täydessä lehdessä ja veden lämpötila 22°C.

Kevät vaihtui kesään muutaman intensiivisen päivän aikana. Koivujen lehdet kasvoivat täyteen kokoon lähes silmissä. Mustikka on jo kukkinut, pihatien varteen ovat nousseet valkoiset metsätähdet ja siniset orvokit. Helein vehreys on jo vaihtumassa kypsän kesän runsauteen.

Aamuaurinko herättää mökkiläisen ja näyttää maiseman satumaisissa väreissä. Punainen kehrä kertautuu veden pinnalla. Järvellä lipuu yksinäinen joutsen ja kun lähden uimaan, jään auttamatta toiseksi valkoisen linnun eleganssiin verrattuna.

Alkukesä kirjoo veden pinnan pantterikuosiin, havupuiden siitepöly täplittää veden pintaa, kertyy raidoiksi rantakiviin ja katoaa vähitellen luonnon kiertoon. Likaa se ei ole, vaan merkki siitä, että systeemi toimii.

Onko likaa sekään noki, jota väkisin kertyy kesäkeittiön liepeille? Vesisangot ovat täynnä mustia sormenjälkiä - pitäisikö hakea Osuuskaupasta uudet vai sietää tilannetta vielä jonkin aikaa? Nokeentuvat ne kumminkin? Jos elämä olisi amerikkalaista rikossarjaa, valkotakkiset miehet hiippailisivat kesäkeittiössä ja löytäisivät todisteketjun viimeisenkin lenkin, tuulessa irronneen hiuksen. Täällä on selvästikin ollut hommissa mummo.

Maailma on täynnä valoa, lämpöä helteeksi asti, parvikaupalla hyttysiä ja kaikenlaisia ötököitä. Oliko joskus talvi? Onko siitä jo ikuisuus? Vai sittenkin vain pari kuukautta?

Päivemmällä alkavat lintujen aktiviteetit, kun ne ovat saaneet kupunsa täyteen luonnon seisovasta pöydästä, hyönteisistä ja pikkukaloista. 

Lokeilla on tuttua kinaa ruokapaikoista ja lentojärjestyksestä, johtajaa kaipaisivat. Joutsenet, joiden elämä aamulla oli pelkkää hienostelua, antavat huilujensa soida täysillä ja mekastus kantaa tietoisuuteen lähisaarten takaakin. Neljän joutsenen lauma saa aikaan räyhäkkään kalabaliikin, siinä lennellään sikin sokin, huudetaan ja puhutaan isoilla kirjaimilla niin, ettei rannan asukas ehdi kameroineen mukaan.

Hiekkaa ja kuivia lehtiä on taas kertynyt tuvan lattialle, matot kaipaavat kopistelua. On kai sitä naisihmisellä kesäpäivänä muutakin hommaa kuin blogin näpelöiminen! Ja ennen iltapäivän hellettä pitää saada kämppä kuntoon!

Aidon kokemuksen ylivertaisuudesta

Vesi on vapaa, puut hiirenkorvalla, ilma on täynnä laulua ja luritusta.

Taivaan värit heijastuvat veteen, pilvien tarkkaan piirretyt kuvajaiset. Kun iltapäivän tuuli pyyhkäisee lahden yli, veden pinta alkaa elää ja auringon heijastukset liikkuvat vastarannan puiden oksilla.

Kaukainen metsä hohtaa syvää sinistä, illan edetessä  taittuvat uusiin tunnelmiin. Taivaalle nousevat punaisen ja keltaisen, oranssin ja hennon malvan sävyt. Vesi tyyntyy, peilaa pilvien värejä ja kuvajaiset piirtyvät yhä täydellisemmin. Lyhyen turkoosinsinisen yön jälkeen sumu kietoo vaippansa järven ylle, hento kudelma häipyy vasta, kun aurinko nousee korkeammalle.

Arka lintu purjehtii kotilahdelle. Jos nyt etsin kameran tai kiikarin, lintu säikähtää ja pakenee. Koko kevään linnuilla on ollut rauha, jos sitä häiritsee, tunnustautuu tunkeilijaksi. Hengitän.

Jos maalaisin nämä värit, tulos olisi makea, eikä kukaan uskoisi. Jos yrittäisin kuvata ne, maaginen sävytys ei tallentuisi kameraan. Alkukesän maisema on paljas ja avara, ilmaa oksien lomassa voi melkein koskettaa.

Aito kokemus on ylivertainen. Jos tavoitan työhöni yhden hetken, seuraava voi jo pitää kuvaajaansa pilkkanaan. Aito kokemus haastaa, luuletko onnistuvasi? Kun kesä etenee, vihreä muuttuu yksiselitteisemmäksi, luulen.

Katselen järven peiliä niin kauan, että värit tarttuvat sieluuni. Kerään voimaa muistikuvasta, en toisinnosta kuvaruudulla tai kankaalla.

Huomenna maisema on taas uusi. 

Näytelmässä

Puulalla, jäidenlähdön aikaan. Vesi vapautui, jäät katosivat vauhdilla. Rannan puut peilautuivat vapaan veden pintaan ja kuvajaisia tuli koko ajan lisää. Tuuli ryöpytti ulapan vettä, joka näytti nauttivan vauhdista.

Vastarannan puolella vaelsivat sadepilvet, sitten maailma muuttui siniseksi, siniseksi. Näytelmä huipentui. 

Sininen ja valkoinen, värit täynnä tunnetta.