Lenruutin visio

Elias Lönnrotilla (1802-1884) oli vankka usko siihen, että naisten, äitien ja tyttärien kouluttaminen koituisi koko kansakunnan parhaaksi ja edistäisi hyvinvointia. Tyttöjen kouluttaminen merkitsisi koko kansan tiedon tason nousua, sillä äidit opettaisivat lapsiaan ja lähettäisivät seuraavan sukupolven opintielle.

Monen nuoren naisen tärkein koulu on ollut Elias Lönnrotin testamenttivaroin perustettu emännyyskoulu. Matka kouluun oli monelle maalaistytölle siihenastisen elämän pisin matka ja itsenäistymisen alku. Kurssin jälkeen löytyi ensimmäinen kunnon työpaikka ja perustettiin perhe.

Vuoden mittainen kurssi antoi eväät koko elämän varalle ja rohkaisi omalle polulle. Niillä opeilla pidettiin koti järjestyksessä, hyödynnettiin vaatimattomat ruokavarat, pyykättiin, siivottiin, ommeltiin, parsittiin ja osattiin tarvittaessa tehdä vanhasta uutta. Koulussa kertyneillä tiedoilla ja taidoilla, sieltä omaksutuilla asenteilla.

Elias Lönnrotin visio on kantanut lähes 120 vuotta. Soppakoulun opeilla on selvitty kapinasta ja sodasta, pula-ajoista ja jälleenrakennusajan ankaruudesta. Emännistä on tullut taitavia talousihmisiä ja yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä.

Elias Lönnrotin Emännyyskoulun opetussuunnitelma oli monipuolinen ja sivistävä. Koulu toimi aluksi yksityisenä oppilaitoksena ja sen talous oli välillä hyvinkin tiukoilla, johtajalla piti olla luovuutta ja kekseliäisyyttä. Emännyyskoulun nimekkäät kesävieraat olivat kesäisen elämän piristys, mutta samalla osa koululle tärkeää varainhankintaa. Tietoisuus suurmiehen antamasta tehtävästä kannusti ja antoi tulevaisuudenuskoa.

Suomalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden jo varhain ja suomalaiset naiset ovat aina olleet tasa-arvoisempia kuin muiden maiden naiset. Tässä maassa ei ole ollut varaa jättää yhdenkään ihmisen työpanosta käyttämättä, kaikkia on tarvittu, kaikkiin töihin. Naiset ovat tehneet osansa siinä missä miehetkin. Tasa-arvo ei meillä ole juhlan, vaan arjen aate, ankaran elämän realiteetti.

Naisten koulutus on tuonut tasa-arvoa: ihmistä, joka osaa lukea ja kirjoittaa ja kantaa vastuun tekemisistään, ei ole helppo sivuuttaa. Arjen tasolla tasa-arvo on toteutunut.

 

Männistön Mökki, muisto puukoulun ajoilta. 

Lammin erämaatalon rohvessoori, koko kansan Lenruuti, oli viimeisinä vuosinaan varakas mies. Varallisuutta karttui palkkojen, palkkioiden ja eläkkeen myötä, mutta myös siksi, että perheen elämä oli vaatimatonta ja korutonta. Rahaa käytettiin, mutta sitä ei tuhlattu. Tärkeitä hankkeita  edistäessään Elias Lönnrot saattoi olla antelias, muuten selvittiin vähällä.

Tyttöjen koulua hahmotellessaan Elias Lönnrot tuskin ensimmäisenä ajatteli rahaa, sijoituksen kannattavuutta tai kustannustehokkuutta. Perheen tyttäristä vain Ida sai elää isäänsä kauemmin, Marian, Elinan ja Teklan tulevaisuuden turvaksi tehdyt talletukset Lönnrot määräsi käytettäväksi tyttöjä varten perustettavan koulun tarpeisiin. 

Yli sadan vuoden ajan Sammatissa on uskottu Elias Lönnrotin visioon koulutuksen merkityksestä ja hyödyllisyydestä. Elias Lönnrotin emännyyskoulusta Lönnrot Opistoksi kehittynyt oppilaitos on aina tarvinnut tuekseen intomieltä ja idealismia. Jos koulun saavutuksia arvioidaan taloudellisin perustein, tulos tuskin koskaan on ollut kuin enintään tyydyttävä. Kun tarkastellaan tiedon ja taidon tasetta, tulos on aina ollut kiitettävä.

Männistön ovi on tuttu monille 1900-luvun oppilaille. 

Mitä miettisi kaikille tuttu ja kaikkien kunnioittama Lenruuti nykymenoa katsellessaan? Näkisikö työnsä kantavuuden ja kaiken sen hyvän, mitä testamentti ja sen säädökset ovat saaneet aikaan? Joutuisiko toteamaan senkin, että oppi on manalle mennyt?

Kun Lönnrot Opiston lakkautuspäätöstä perustellaan, ensimmäisenä mainitaan taloudelliset realiteetit. Koulu ei ole riittävän kannattava tai kustannustehokas yksikkö, se on sulautettava suurempaan. Uutinen ei ollut uusi. Samantapaisia puhuttiin jo ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta silloin pahin ei vielä toteutunut. Nyt päätös näyttää peruuttamattomalta.  Sammatti on menettämässä yhden identiteettinsä tärkeimmistä osista. Samalla katoaa monta työpaikkaa ja elämä kapeutuu.

Suomalainen yhteiskunta kipuilee suurten ongelmien kurimuksessa. Silti, monella tasolla meillä menee paremmin kuin koskaan. Taloudellinen ahdinko on tapana hyväksyä vastaan panematta perusteluksi aina, kun rakenteita pelkistetään ja karsitaan. Vaikka historiaa ja perinteitä ei voi rahaksi myntätä, ne ovat voimavara, josta kansakunnalla ei uskoisi vaikeinakaan aikoina olevan syytä luopua.  

Olisin toivonut, että Elias Lönnrotin visio olisi kantanut vielä tämänkin ahdingon yli.

Arkityö ja välineet – ajatuspolkuja vanhojen virsien äärellä

Se, mitä ihminen tekee, on tärkeää. Se, millaisia työvälineitä hänellä on tai on voinut olla, on kiinnostavaa. Kuinka työn tekeminen on yleensä ollut mahdollista, kun käytettävissä on ollut vain murto-osa niistä apuvälineistä, joihin nykyään turvaudutaan?

Lopulta on kuitenkin aina niin, että se, mitä ihminen tekee, ei ole koskaan niin merkittävää kuin se, mitä hän työllään saa aikaan. Hienoilla tai huonoilla työkaluilla. 

Yhä useampi päätyy omassa ammatissaan myös tulkiksi. Tietokirjallisuutta, artikkeleita ja käyttöohjeita kääntävän on tärkeää siirtää sisältö kielestä toiseen mahdollisimman oikein. Joskus lauseita joutuu rakentamaan uudelleen, joskus tarkka ilmaus löytyy vasta tietokirjasta. Kaverille on hyvä kilauttaa, jos tuntuu, että tekstiin jää kohtalokkaita virheitä. Internetin käyttö on helpottanut työtä, mutta se ei ole tehnyt sitä turhaksi. Erikielisten versioiden vertailu saattaa avata tekstin solmuja. Ja vaikka jokamiesluokan kielitaito ja kielentaju on kehittynyt huimasti, yhä edelleen tarvitaan äidinkielellä laadittuja tekstejä.

Kun tietokoneet alkoivat yleistyä, levisi huhu ja pelko siitä, ettei kääntäjiä enää tarvita, sillä tietokone hoitaisi sen puolen nopeasti, halvalla, helposti. Jokainen, joka on lukenut konekäännöstä, tietää, ettei paniikkiin ole aihetta. Käännösrobotteja on ja niitä käytetään, mutta inhimillistä tekijää koneeseen ei ole yhdistetty.

Kaunokirjallisten tekstien, erityisesti runojen suomentaminen ja muokkaaminen sujuvaan suomenkieliseen asuun on kokonaan toinen tarina. Tasokkaiden runokäännösten rinnalla julkaistaan usein myös alkuperäinen teksti, joka välittää alkutekstin melodian ja tunnelman.

Hyvässä erikoiskirjastossa on sanakirjoja hyllymetreittäin. Erikoisaloilta, lääketieteestä ja tekniikasta on säännöllisesti julkaistu sanaluetteloita, vaikka jokainen uusi tutkimustulos ja keksintö haastaakin vanhan sanaston. Kielitoimiston sanakirja ja Suomen murteiden sanakirja ovat jo siirtyneet tai siirtymässä sähköiseen muotoon, tietoverkoissa käytettäviksi. Painavat, hitaasti selattavat kirjajärkäleet jäävät historiaan – painolastiksi tai sivistyksen peruskiviksi, makuasia.

Elias Lönnrot (1802-1884) valittiin virsikirjakomiteaan vuonna 1863 ja hän työskenteli virsitekstien äärellä vielä kuolinvuoteellaankin, vaikka muodollinen vastuu oli jo komitean uudistamisen yhteydessä päättynyt. Virsistä tuli siis todellinen sydämenasia ja elämäntehtävä. Lönnrotin suomentamia virsiä lauletaan edelleenkin, vaikka kaikkien virsisuomennosten yhteydessä hänen nimeään ei tekijätiedoissa näykään, sillä korjauskierroksia on voinut olla useita.

Elias Lönnrot julkaisi eläessään kymmenen kokoelmaa virsiehdotuksia, yhdestoista postuumisti. Valikoima  ehdotuksia suomalaisen virsikirjan teksteiksi on julkaistu Valituissa teoksissa. Mukana on sekä suomennoksia että omia tekstejä, lisäksi on luettavissa työhön liittyvää pohdintaa.

Murteiden tuntija, suomenkielen uudistaja ja paras taitaja on tietysti monta askelta edellä tavallista kynäniekkaa, mutta työvälineitä ja apuneuvoja suurmieskin on tarvinnut. Pelkkään kielitaitoon ei kukaan vastuuntuntoinen suomentaja tai kääntäjä luota. Apuvälineitä tarvitaan, mutta millaisia 1800-luvun suomalaisella akateemisesti sivistyneellä suomentajalla on ollut käytössään? Suomennokset ovat tarkkoja, ilmeikkäitä, hienoja. Mitä muuta kuin suurta lahjakkuutta niiden laatiminen on edellyttänyt?

Se, millaisia lähdekirjoja 1800-luvun suomalaisuusmiehillä, erityisesti Lönnrotilla oli käytössään, on kysymys, johon edelleen etsin vastausta - ehkä en ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä oikeilta ihmisiltä, oikeista paikoista.

Elias Lönnrotin eläkevuosien suurtyö oli suomalais-ruotsalaisen sanakirja. Työprosessiin liittyvää kirjeenvaihtoa on sitäkin julkaistu Valituissa teoksissa. Lönnrot keskustelee työtovereidensa kanssa esimerkiksi Renvallin Suomalaisessa sana-kirjasta (1826).

Sanakirjoja on tehty jo ennen Lönnrotin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 1787 valmistuneen Christfrid Gananderin sanakirjan Nytt finsk lexicon käsikirjoitus kulki kauan kädestä käteen ja se julkaistiin näköispainoksena vuosina 1937-1940 ja painettuna 1997.

Onko suomalaisten tiedemiesten käytössä ollut vuonna 1801 painettu, kunnioitettavan paksu J.G.P. Möllerin laatima Tysk och Swensk Ord-Bok, tarkkaa tietoa en ole onnistunut löytämään. Kirjan on julkaissut Kongl. Academiska Bokhandel, siis Uppsalan kuninkaallinen akateeminen kirjakauppa. Se ei ole vanhin saksalais-ruotsalainen sanakirja, sillä esipuheessaan tekijä kiittää vuonna 1749 julkaistusta Olof Lindin sanakirjasta saamaansa apua.

Suomalaisten sanakirjoja alkoi ilmestyä enemmän vasta Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jälkeen, Lönnrot ei niitä ehtinyt käyttää.

Helsingin normaalilyseon yliopettajan, Karl Erwastin laatima Suomalais-saksalainen sanakirja lienee yksi varhaisimmista, se on painettu vuonna 1888 Hämeenlinnassa.

Karl Erwast toteaa esipuheessaan, että työ on kestänyt yhdeksän vuotta – ja innoittajana on ollut Elias Lönnrotin sanakirjatyö. B.F: Godenhjelmin kunnianhimoinen Saksalais-suomalainen sanakirja ilmestyi 1906, kahtena niteenä.

Sanakirjat ovat hienoja painotöitä. Niiden kokoaminen on ollut vuosien työ, mutta painaminenkin on varmasti vaatinut aikaa. Oliko vuonna 1886 keksitty latomakone jo käytössä, kun sanakirjoja alkoi enemmän ilmestyä?  Vanhan sanakirjan ladelma ilahduttaa silmää. Suomalais-saksalaisen sanakirjan tekstit on julkaistu kahdella palstalla. Hakusanat on ladottu lihavoidulla fontilla, selitykset kursiivilla ja saksankielinen merkitys vanhalla fraktuuralla. Painotyö on taidokasta, kirjat ovat jo esineinä häkellyttävän kauniita.

Virsikirjaa täydennetään. Toivoisi, että menneiden sukupolvien hienot tekstit ja harkitut sanamuodot saisivat ansaitsemansa arvon. Niiden laatiminen on edellyttänyt lahjakkuutta, sivistystä, taitoa. Koko kansakuntaa sykähdyttävä työ on tehty nykykatsannon mukaan vaatimattomin välinein. Silti, se on tehty hienosti.

Eliaksen kirkkovaellus 11.10.2015

Elias Lönnrot, suurmies lapsuudenkotinsa pihapiirissä.

Myhäilevä Elias Lönnrot saatteli vaeltajat matkaan

Pakkasyön jälkeen maa oli valkoisessa kuurassa. Valkjärvi oli tyyni, syksyn viimeiset lehdet heijastuivat sen pintaan. Huurteinen Paikkarin torppa otti vastaan vieraat, Elias Lönnrot katseli myhäillen syksyistä maisemaa.

Näkymä Paikkarin torpan ovelta, kuuraisena lokakuun aamuna. 

Sammatin alueseurakunta oli valinnut syysloman aloittavan sunnuntain 11.10.2015 Eliaksen kirkkovaelluksen päiväksi. Aamukymmeneltä kokoontui pieni, mutta innostunut vaeltajajoukko Paikkarin torpalle. Aluepappi Raili Rantanen huolehti, että kaikilla kulkijoilla oli huomioliivit turvanaan, ennen matkaan lähtöä laulettiin yhdessä virrestä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus.

Yhdessä vaellettiin Paikkarin torpalta seurakuntatalolle, nautittiin Toini Laitisen keittämät kahvit ja siirryttiin kirkkoon kuulemaan päivän saarnaa.

Paikkarin torppa on hiljentynyt talvilepoonsa. Kun kesä saapuu, avataan ikkunaluukut. 

 Sammatin kappeliseurakunnan historiaan kuuluu niin kutsuttu kansanmiesten saarnakausi. Vuoden 1859 lopussa Sammatin kappeliseurakunta lakkautettiin senaatin päätöksellä ja se perustettiin uudelleen vasta vuonna 1871. Sammattilaiset eivät tätä päätöstä hyväksyneet. Elias Lönnrot, joka oli muuttanut Nikun taloon eläkepäiviään viettämään, aloitti yhdessä sammattilaisten kanssa taistelun kappelioikeuksista ja säännöllisistä jumalanpalveluksista. Saarnaoikeuksia ei professorille myönnetty, mutta sellaisina pyhinä, jolloin ei pappia Sammattiin saatu, kirkossa voitiin lukea postillaa ja kuulutukset. Historioitsija Reino Silvanto on arvioinut, että Elias Lönnrot on noin sata kertaa lukenut saarnan Sammatin kirkossa.

Postilla, painettu saarnakokoelma, oli 1800-luvulla suomalaisten kotien arvoteos. Ellei kirkkoon päästy, saattoi isä lukea perhekunnalleen kyseisen sunnuntain tekstiä vastaavan saarnan postillasta. Postillat olivat arvostettujen saarnamiesten käsialaa – vanhin suomalainen postilla on piispa Eerik Sorolaisen saarnakokoelma, suosittuja ovat olleet Martti Lutherin kirkkopostillat ja Anders Nohrborgin postilla.

Valkjärvi, tyyni ja puhdasvetinen.

Eliaksen kirkkovaelluksen matkalaisille aluepappi Raili Rantanen luki Espoon piispan Tapio Luoman kirjoittaman saarnan vuodelta 2012. Kuluvan vuoden tekstit kuuluvat kolmanteen vuosikertaan – jota ei vielä 1800-luvulla ollut käytössä.

Tilaisuus oli koruton, kaunis. Virret, saarna, rukous ja siunaus. Tunnelma oli varmaankin hyvin samanlainen kuin entisaikaan, kun sammattilaiset kokoontuivat sanankuuloon niinä pyhinä, jolloin pappia ei pieneen kirkkoon saatu. 

Vaellus on alkamassa. 

Saarnan jälkeen palattiin Paikkarille, syyspäivän valossa. Eliaksen kirkkovaellus oli sielua virkistävä ja reippaan liikunnallinen tapahtuma. Tapahtuma, josta voisi vaikka tulla perinne.

 

Sammatin Kirkossa 7.6.2015

Arvoisat juhlavieraat, sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet

Tahtotila, yhteisön oma tila, tunnetila…

Sammatin Kirkon Kirja hahmottelee historiaa ja tavoittaa nykyhetkeä

Sammatin kirkko täyttää tänä suvena 260 vuotta. Mutta 260 vuotta on pitkä aika, enemmän kuin neljännesvuosituhat. Se ei ihan heti yksiin kansiin suostunut.  

Ensimmäiset ajatukset Sammatin Kirkon Kirjan kokoamisesta tulivat mieleen kirkon ristikonkilla seisoessa, tiekirkon kävijöiden kanssa kirkosta ja sen vaiheista puhuessa. Haluttiin kuulla ja lukea lisää. Kirkosta on monta tarinaa ja niistä sai alkunsa moni antoisa keskustelu.

Kirkon kehitys ei ole pelkästään rakennuksen historiaa. Sammatin kirkon aika on aikaa, jolloin suomen kieli kehittyi sivistyskieleksi, sammattilainen yhteisö kehittyi ja vahvistui, elinkeinorakenne monipuolistui. Saatiin puhelin ja sähkö.

Sammatin kirkon kertomus on kertomus tahtotilasta

Sammattilaisten toive omasta jumalanpalvelushuoneesta on elänyt pitkään. Ensin piti lähteä kirkkoon Lohjalle. Lähdettiin ainakin silloin, kun tiedettiin, että päästäisiin sekä jumalanpalvelukseen että markkinoille. Sitten saatiin oma, niin sanottu kylmä kirkko, jonka yhteydessä ei ollut hautausmaata. Missä se on ollut ja millainen se on ollut, onko se ollut, siitä on vain arvauksia ja oletuksia.

Historioitsija Tuomo Tukkinen on miltei pahoillaan siitä, että sammattilaiset ovat olleet sopuisia. Mitään rettelöitä ei ole tallentunut aikakirjoihin – jos olisi, pöytäkirjoihin olisi merkitty varmaan myös tappelun  tapahtumapaikka, ja siitä olisi voitu päätellä, missä ensimmäinen kirkko on seisonut. 

Toisesta kirkosta tiedetään jo enemmän.

Historian työtapoihin kuuluu etsiä vuosilukuja ja numeraalisia kiinnekohtia. Niiden avulla suunnistetaan aikakausien läpi. Mutta vaikka ensimmäiset vuosiluvut ovatkin vain viitteellisiä, on tärkeää oivaltaa, kuinka tärkeä tavoite oman kirkon saaminen on sammattilaisille ollut. 

Sammatin kirkko on yhteinen tila 

Kun tämä kirkko vuonna 1755 valmistui, kirkkosali on varmasti tuntunut todelliselta temppeliltä, edellisessä kirkossa kun oli tilaa pienehkön hirsimökin tai kaupunkikaksion verran tilaa. Kirkon seinät olivat uutta hirttä, saarnastuoli kierrätetty edellisestä kirkosta, samoin osa ikkunalaseista.

Sammattilaiset, niin kuin muutkin suomalaiset, velvoitettiin käymään säännöllisesti kirkonmenoissa. Jokaisella oli määrätty paikkansa ja niin oli helppo tarkistaa, kuka oli kuuliaisesti taivaltanut sanankuuloon. 16 killinkiä sakkoa, jos istut väärällä paikalla!

Istumajärjestystä ei koskaan ole kumottu.

Seurakunta vastasi monista sellaisista asioista, joista nykyään yhteiskunta pitää huolen. Koulutus lienee näistä tärkein. Kirkko kantoi huolta lukutaidosta – aikana, jolloin mahdollisuuksia lukutaidon käyttämiseen oli hyvin vähän. Tärkein tavoite taisi olla virrenveisuu, mutta virsikirja oli kallis opus, tuskin sitäkään aluksi ihan kaikilla oli.

Kirjoitustaito oli harvinaisempi, mutta jokainen isäntä osasi kyllä veistää puumerkkinsä hirrenpäähän. Se oli arkitaito, muiden nimikirjoitusten kanssa saattoi olla ongelmia. Jos sammattilaiset eivät olleet parhaita lukijoita, syynä saattoi olla se, että elämä edellytti erilaisia taitoja kuin jumaluusoppinut kirkkoherra. Sammattilaisilla on aina ollut osaamista, jolle on ollut tarvetta.

Kirkossa käyminen oli muutakin kuin vain jumalanpalvelukseen osallistumista . Kirkossa oli musiikkia, valoa, opettavaisia puheita, sillä papin tehtävä oli päästää ihmiset pirun juonista. Kirkon kuulutukset olivat viikon tärkein uutislähetys.

Oma kirkko ja siihen liittyvä säännöllisyys loi yhteisön, joka oli valmis puolustamaan oikeuksiaan, kun siihen oli tarve.

Tämä on Elias Lönnrotin kotikirkko

Elias Lönnrot (1802-1884) palasi eläkevuosinaan lapsuusmaisemiinsa. Hän muutti Nikun taloon samaan aikaan, kun kappeliseurakunnan tulevaisuus oli uhattuna. Professori ja kanslianeuvos johti sammattilaisten taistelua kappelioikeuksien puolesta.

Ensimmäiset Sammatin vuodet olivat perheen onnellisimpia.

Lönnrot oli mesenaatti, joka uhrasi varojaan ja energiaansa kirkon hyväksi. Lahjoista sammattilaisille läheisin lienee Thekla-tyttären muistoksi lahjoitettu alttaritaulu.

Elias Lönnrot oli – toisin kuin useimmat aikalaisensa – matkustanut Suomen maassa. Lönnrot oli vaeltaja, joka tapasi kansanihmisiä, krouvareita, virkamiehiä ja pappeja. Hän kävi aina myös jumalanpalveluksessa. Vuonna 1828 Heinolan kirkossa käytyään hän oivalsi, että käynti saarnastuoliin tulisi Sammatissakin järjestää sakariston kautta. Ideaan hän palasi 1879, kun hän yhdessä sammattilaisten toteutti kirkon korjauksen.

Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot oli virsikirjakomitean jäsen ja hänen ansiostaan suomalaisilla on käytössään suomalainen virsikirja. Lönnrotin virret ovat hengellisiä dokumentteja, ne kertovat suomen kehittymisestä ja samalla ne ovat hienoa runoutta.

Lönnrotin kirjallinen tuotanto hakee vertaistaan monipuolisuudessaan ja laaja-alaisuudessaan. Lönnrot kirjoitti ja julkaisi paljon ja kaikilla Lönnrotin teksteillä on ollut joku tavoite, tarkoitus. Turhaa sanahelinää ei hänen  tuotannossaan ole.

Joskus tuntuu, että tutkijat ovat virsikirjaan asti päästessään jo niin uupuneita, että virsien analyysi jää melko vähälle. Olisi mielenkiintoista pohtia paitsi virsien hengellistä ja runousopillista sisältöä, myös sitä, millaista yhteiskuntaa ja maailmankuvaa ne heijastavat.

Tuomarien virsi, kuuromykkäin virsi, palvelusväen virsi, parantumattomasti sairaan naisen hyvästijättövirsi, lasten virsi, jossa korostetaan kuuliaisuutta. Kaikki Lönnrotin ehdotukset eivät päässeet virsikirjaan, mutta se ei vähennä niiden kiinnostavuutta.

                     

Vuoden 1886 virsikirja – joka siis on Lönnrotin virsikirja – on suomalainen, suomalaisia varten koottu ja muokattu. Jos Kalevalan – jonka Lönnrot kirjoitti 32-vuotiaana - ensi painokseksi riitti 500 kappaletta, virsikirjasta tuli kirjapainotaidon kehittyessä ja varallisuuden lisääntyessä joka kodin kirja.  

Elias Lönnrot on virsillään tavoittanut ja tavoittaa yhä moninkertaisesti enemmän suomalaisia kuin millään muulla työllään. Tässä kirkossa Elias Lönnrotin virret elävät, sillä tämä kirkko on suomalaisten virsien henkinen ja hengellinen koti. Täällä hän kohtasi ne ihmiset, joille hän virtensä kirjoitti.

Kirkolla on tila sydämissä

260 vuotta on tuonut muutoksia. 30 verotalon voimin pystytettyä kirkkoa on kohennettu monta kertaa, vaikka perusrakenne onkin osoittautunut kestäväksi. Lönnrotin tuella tehty vuoden 1879 korjaus, sillä silloin kirkkosali sai lähes nykyisen ulkoasunsa. Parannuksia ja uudistuksia on ollut säännöllisesti senkin jälkeen, kirkkoa on pidetty ajan tasalla, korjausvelkaa ei ole kertynyt.

Kirkkomaalla näkyy perheiden ja sukujen historia, aito juurevuus. Monien sammattilaisten sukujen historia on alkanut jo ennen edellisen kirkon aikaa. Dokumentteja, kiveen hakattuja, voi lukea kirkkomaan paasista.

                     

Sammattilaiset tekevät edelleenkin tekoja oman kirkkonsa hyväksi. Täällä näkyy sammattilainen kädentaito, monilta vuosisadoilta. Korjaustöissä ovat ahertaneet pitäjän osaavimmat ammattimiehet.

Kirkkoa on aina arvostettu ja sillä on paikkansa sammattilaisessa sielussa.

Tämä työ on ollut hyvän mielen tila

Sammatin Kirkon Kirja lähti painoon Vapun jälkeisenä maanantaina.

Suuntaan ja toiseen lepattava paperikasa muuttui painossa vedokseksi ja samalla alkoi toivo elää siitä, että ehkä se sittenkin kirjaksikin muuttuu. Heikki Marjanen oli mukana alusta loppuun, neuvonantajana, asiantuntijana, tukena, kiitos siitä.

                     

Se, mikä juuri tässä työssä on ollut ainutlaatuista, on kannustava asenne. Sammattilaiset ovat pidättyväisiä, eivätkä mielellään puhu henkilökohtaisista asioistaan, mutta apua ja tukea on riittänyt.

Unto Voutilainen on avannut pappilan oven ja huolehtinut siitä, että viileässä kansliassa näkee ja tarkenee. Heikki Orama neuvoi eteenpäin musiikin polulla. Henna Tuomola piirsi valokuvien ja luonnospiirustusten avulla kirkon pohjapiirroksen. Helena Juvankoski, Sammatin samaani oli mukana kannustamassa, rohkaisemassa ja tukemassa siinä vaiheessa kun tuntui, että mustatakkiset historian veijarit jyrää yksinkertaisen isoäidin.

                     

Isoon työhön tarttuminen on aina riski, uhkayrityskin. Mutta juuri nyt, julkistamistilaisuuden mielentilassa tuntuu siltä, että riski kannatti ottaa. Kaikkea ei ole kerrottu, seuraaville kirjoittajille jää ideoita ja ajatuksia. Paljon suurempi riski olisi, jos Sammatin kirkon ja seurakunnan ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa ei tunnettaisi tai tunnustettaisi tai jos tämän kirkon piirissä tehtävä työ ei jatkuisi. Tämä kirkko ja seurakunta tarvitsee lujaa jatkuvuutta.  Valot eivät saa sammua.

Uusi Suomalainen Wirsikirja. Armossa asetetun Komitean Toinen ehdotus. Turku 1871

534 Opistoa avattaissa

Meit’ auta, Isä armias,

Sä Luoja, elon lähde,

Noudattamaan sun tahtoas

Hyvyytes suuren tähden

Kristillisissä avuissa,

Kans tiedoissa ja tavoissa,

Rauhassa, rakkaudessa.