maanantai 26. kesäkuuta 2023

SANASI ON SE VALKEUS 26.6.2023


Sanasi on se valkeus

      Musiikkia ja puhetta Sammatin kirkosta 

Konsertti Sammatin kirkossa 26.6.2023 klo 18.00 


Kanttori Atte Tenkanen, musiikki, Liisa Laurila, sanat.



Isäimme maalle Jumala

Suo siunausta, onnea

Sodassa sekä rauhassa,

Surun, ilonkin aikana!

 

Se maa on meille armahin,

Se kaunihin, se kallihin, 

Se meillä läsnä, loittona,

On isänmaamme ainoa. 

 

Isämme siin’ on taistelleet,

Ja uskoansa suojelleet, 

Ja siin’ on, kuin isäimmekin

Elettävänä meidänkin. 

 

Samoin on siinä lastemme

Vaeltaminen teillämme,

Hyvyyttä Herran kiittäen,

Rukoillen, uskoin, toivoen. 

 

Tätäpä maata armasta

Jumala aina onnista! 

Sun armos sille vuotakoon,

Kuin kaste runsas ruusustoon! 

 

Myös onnista sen ystävät,

Sen puoltajat, edistäjät!

Masenna maamme sortajat,

Vihollisemme viekkahat! 

 

Vapaus, rauha, suosio,

I’äti tälle maalle suo!

Sen anna kasvaa, karttua,

Ja armossas avartua!

 

Pimeydestä päästit sen

Kuin peitostansa kukkasen: 

Niin suo sen valkeudessa

Kukoistaa kaiket aikansa! 

 

Sanasi on se valkeus, 

Maan, taivahanki, kirkkaus;

Elköön se armas aurinko

Ikänä meiltä luopuko! 

 

Suometar 1857:28 

Isänmaalle 

 

Kun suunnittelimme tätä tapahtumaa kanttori Atte Tenkasen kanssa, teemaksi valikoitui säe Elias Lönnrotin Isänmaalle vuonna 1857 kirjoittamasta virsiteksti, etenkin sen viimeinen säkeistö. 

Kun olen etsinyt tietoja ja aineistoja esitystä varten ja samalla seurannut uutistarjontaa medioissa, on tuntunut siltä, että Lönnrot oivalsi jo 166 vuotta sitten oleellisimmat seikat isänmaan turvallisuudesta. 


 

 Sanasi on se valkeus

      Musiikkia ja puhetta Sammatin kirkosta 


Musiikkia, koraali virren 172 sävelestä 

 

Uusi kirkko, kolmas 

 

Vuonna 1755 tämä kirkko oli uusi. Se tuoksui uudelle puulle, se oli kaunis ja tilava. 

 

Mitä ajatteli mökin emäntä uuteen kirkkoon tullessaan? Kirkkosali oli avara, katto korkealla. Ikkunoista tulvi valoa. Kirkko oli koruton, mutta uusi. 

Työtä olivat tehneet kylän parhaat miehet, mestari Mikko Yrjönpojan tai Mikkel Jöranssonin johdolla. Penkkejä oli rakennettu yhdessä, taloissa oli mallin mukaan veistetty penkkien päätyjä. 


Oli ilo tulla uuteen kirkkoon jumalanpalvelukseen, täyttää se, mitä kunnon kristityltä odotettiin. 

 

Sammattilaisille oma kirkko oli tärkeä. Emäseurakunnan kirkkoon, Karjalohjalle oli pitkä matka. Harvalla oli hevosia, kirkkomatka oli kuljettava jalan. Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli velvollisuus, mutta varmasti se oli myös viikon kohokohta. Kaikki olivat seurakunnan jäseniä. 

 

Sammatin kirkoista tämä kirkko on nuorin, kolmas. 


Ensimmäinen kirkko – tai rukoushuone – on perimätiedon mukaan ollut katolisena aikana Niemenkylän ja Myllykylän rajalla. Lähellä emäntäkoulun kiinteistöä, vastamaalla on paikka nimeltä Kirkkoahde, muita merkkejä entisestä kirkosta ei enää ole.  Luskalassa on ilmeisesti myös ollut jonkinlainen rukoushuone. 

 

Vuonna 1665-1666 rakennettiin tänne, nykyisen hautausmaan alueelle toinen kirkko, luterilainen, joka kävi pieneksi ja ahtaaksi, kirkon katto alkoi vuotaa. Puhuttiin Sammatin pyhästä ladosta ja Karjalohja, emäseurakunta – antoi sammattilaisille varoituksia, patisti rakentamaan uuden kirkon. 

 

Lopulta Sammatin isännät taipuivat. Vuonna 1754 aloitettiin uuden kirkon rakennustyö. Hanke toteutettiin kolmenkymmenen sammattilaisen verotalon voimin. Talot luovuttivat puutavaraa, tarvikkeita piti myös ostaa. Sammatin taitavimmat rakentajat osallistuivat työhön ja seuraavana vuonna, 1755 uusi kirkko valmistui ja voitiin ottaa käyttöön. Edellinen kirkko purettiin ja sen hirret myytiin huutokaupalla – hirsien mitoista on päätelty, että kirkko oli ollut noin 40 neliömetrin suuruinen. 

 

Säästäväiset sammattilaiset ovat siirtäneet vanhasta kirkosta tarpeellisia, käyttökelpoisia esineitä.  

Saarnastuolikin saatiin äsken puretusta kirkosta. 

Kerrotaan, että saarnastuoli olisi ollut sotasaalista kolmikymmenvuotisesta sodasta, joku tietää, että se olisi saksalaisten käsityöläisten Suomessa rakentama, joku lähde mainitsee Lassin talon taitavan muonamiehen. 

 

Jokainen teoria herättää uuden kysymyksen: jos, niin miten – saarnastuoli olisi kuljetettu? Kolmikymmenvuotinen sota päättyi vuonna 1648 Westfalenin rauhaan. Miksi käsityöläiset olisivat tulleet Suomeen, jos pyhä sota oli ankarasti tuhonnut Saksanmaata. Entä muonamiehen rooli?  

 

Joku näistä selityksistä on varmaan paras tai pätevin, mutta jo se, että saarnastuolin alkuperästä on monta tarinaa, osoittaa, että saarnastuoli kirkkosalin hienoimpana taideteoksena ollut seurakuntalaisille arvokas ja rakas. 

Saarnastuoli ei aina ole ollut näin kaunis: se on välillä ollut valkoiseksi maalattu, 1879 korjauksessa opettaja Magnus Nevalainen koristeli saarnastuolin paneelit. 



Kirkonkelloksi oli alkuvaiheessa kelpuutettava edellisen kirkon pieni kello. Kelloa varten anottiin avustusta emäseurakunnalta ja kun se oli saatu, seurakunnan kaikki mahdolliset säästöt ja varat piti ottaa käyttöön, ennen kuin tilaus voitiin tehdä. 

Asian hoitamisessa avusti Fiskarsin ruukki, jolle sammattilaiset olivat myyneet puutavaraa ja tervaa. 

Vuonna 1763 saatiin kellorahat koottua ja kirkonkello voitiin tilata tukholmalaisesta Fahlstenin valimosta. 260 vuotta sitten saatiin kellotapuli. Sen rakensi sammattilainen Erik Stenström. 

Kirkon rakentaminen oli tullut maksamaan yli tuhat taalaria, kirkonkelloa varten tarvittiin kaikkiaan yli 1200 taalaria. Vanha kello joutui ’säreelle’ ja se jouduttiin jonkin ajan kuluttua valamaan uudelleen. Yhteensä kustannuksia kertyi yli 3000 taalaria, 30 verotalon seurakunnalle se oli suuri uhraus.



Uusi kirkonkello kuului kauas. Tyynellä säällä kellon kumina kuuluu vieläkin, mutta maailma on muuttunut niin paljon äänekkäämmäksi, ettei se aina erotu. Eikä kellon soittoa enää samalla tavalla odoteta eikä samaan tapaan tarkata, milloin se kaikuu. 

Kirkossa oli oma tapakulttuurinsa. 


Kirkoon oli määrätty istumajärjestys. Ensimmäiset penkit arvohenkilöille, seuraavien paikat arvottiin talojen kesken: kun jokaisella oli määrätty paikkansa, oli lukkarin helppo tarkistaa, että kirkossa varmasti oli edustaja jokaisesta talosta. Tällä säännöllä varmistettiin, että tieto kirkossa luetuista kuulutuksista myös saavutti seurakuntalaiset. Penkkijako on edelleen voimassa, sitä ei ole kumottu. 


Naisväki istui kirkon vasemmalla puolella, miehet oikealla. Perimmäinen penkki naisten puolella oli vanhaa ja raihnasta vaimoväkeä varten. Nuoriso viihtyi kirkon porstuassa, asehuoneessa, joka nykyään on ns. pikkukirkko ja osa kirkkosalia. 

 

Pappi, yleensä kappeliseurakunnan kappalainen, joskus myös kirkkoherra, piti jumalanpalveluksen. Lukkari johti veisuuta lukkarin aitiosta ja säestyksenä oli ehkä viulu tai virsikannel.  

Kiinteitä soittokoneita ei ollut, urkuharmoonio hankittiin vuonna 1899, 1911 ensimmäiset urut, joille rakennettiin lehteri kirkkosalin päähän. 1960-luvulla saatiin nykyiset urut.

 

Saarnat olivat pitkiä, virret veisattiin kokonaan ja laulun tahti oli verkkaisempi. Seurakunta valvoi lukutaitoa, kinkereillä, opetuksesta vastasivat vanhemmat. Virsikirjan tavaileminen oli yksi tapa harjoittaa lukutaitoa.  


Lyhy virs om pia veisattu, mut kyl ”suve suloisuus” kestää, on Paavo Lietzen merkinnyt muistiin. Sen suven suloisuutta(nyk. 620) on alkuaan ruotsinmaalainen 52 säkeistöä pitkä virsi, jonka ensimmäisessä suomennoksessa oli 41 säkeistöä, Lönnrotin muokkaamassa versiossa enää 11. Nykyään selvitään yhdeksällä. 


Jumalanpalvelus ei loppunut saarnaan. Lopuksi luettiin kuulutukset, kirkolliset, viralliset ja tärkeät, mutta myös muut ilmoitukset. Huutokauppoja, markkinoita, koko elämän kirjo. 

Me elämme uutisvirran keskellä, 1700-luvun rahvaalle tärkein ja ainoa uutisväline oli jumalanpalvelus. Maailman uutiset olivat kaukana, kaikkein suurimmat suodattuivat hitaasti Sammatin arkeen. Elämä keskittyi lähipiiriin. Lehdistöä oli, mutta varsinaiset uutislehdet alkoivat ilmestyä 1800-luvun puolivälissä eivätkä ne aluksi tavoittaneet maaseutua kovinkaan tehokkaasti. 


Lainajyvästön seinä on myöhemmin toiminut ilmoitustauluna. 

Seurakunta osallistui myös järjestyksenpitoon. Jalkapuurangaistukset toimeenpantiin jumalanpalveluksen yhteydessä, lievän rikkomuksen saattoi sovittaa jalkapuussa tapulin puolella, kovempia rangaistuksia varten jalkapuu siirrettiin ristikonkille.  

Jalkapuurangaistus oli ankara toimenpide. Oli häpeällistä joutua jalkapuuhun, rangaistus oli myös fyysisesti rankka. Ensin taivutettiin jalkaa taaksepäin niin, että se sopi jalkapuun reikään, sitten rangaistava asettui puolittain istuvaan asentoon jalkapuun päälle. Toinen jalka sai olla vapaana. 

Istumista riitti, sillä jumalanpalvelus kesti kauan, kuulutuksia ja ilmoituksia paljon. 

Jalkapuurangaistuksia käytettiin 1850-luvulle asti. 

 

Sammatin kirkko kertoo ajasta, jolloin taitavan rakentajan käsityö oli elämän perusedellytys. Omaan, itse tehtyyn luotettiin ja sen vahvuus tunnettiin. Rakentaja signeerasi työnsä puumerkillä. 

Olipa yksityiskohtien ja yksityisten esineiden syntyhistoria mikä tahansa, kaikki on ollut käsityötä. Kotikirkko on aina ollut tärkeä. 

Kun kappeliseurakunnan lakkauttaminen uhkasi yhteisön elämää, sammattilaiset olivat valmiit puolustamaan sitä. Heidän ei tarvinnut tehdä sitä pelkästään omin voimin. 

  

Nyt lauletaan Atte Tenkasen johdolla Elias Lönnrotin suomentama virsi. 

Sen on säveltänyt ja kirjoittanut saksalainen Burkhard Waldis. 

 

Virsi 172  Nyt kansat kaikki laulakaa  

 

 


 

Elias Lönnrotin kotikirkko 

 

Elias Lönnrotin lapsuus ja opintie ovat useimmille meistä tuttu kertomus. Jo alakoulussa kerrottiin, kuinka köyhän kraatari Fredrik Johan Lönnrotin lahjakas, usein nälkäinen poika kiipesi koivun oksalle lukemaan katekismusta, joka oli talon ainoita kirjoja. 

Vanhempien vastuulla oli opettaa lapset lukemaan ja myös tulevan suurmiehen lukutaitoa tutkittiin seurakunnan lukukinkereillä. 


Elias oli kinkereillä osoittamassa lukutaitoaan ensimmäisen kerran kuusivuotiaana. ’Poika seisoi papin edessä jäykkänä, kädet ristissä ja lasketti ulkomuistista niin konemaisesti, että häntä luultiin vähän yksinkertaiseksi.’ Näin kirjoittaa elämäkerrassa Aarne Anttila.  

 

Kun Elias Lönnrot täysinpalvelleena professorina muutti takaisin kotiseudulleen, hänestä tuli kappeliseurakunnan ja kotikirkon tärkeä tukija ja mesenaatti. Eläkevuosien toiminta on merkittävä osa Lönnrotin elämäntyötä: hän toteutti kristillistä kutsumustaan ja yhteiskunnallista ajatteluaan käytännön toimissa.   

 

Karjalohja, emäseurakunta, oli vuonna 1859 lakkauttamassa Sammatin kappeliseurakunnan toimintaa. Karjalohjalle rakennettiin uutta kivikirkkoa ja kustannussyistä kappeliseurakunnasta ja kappalaisesta haluttiin luopua.  

 

Elias Lönnrot pelasti kirkon – hän ryhtyi puolustamaan kappeliseurakuntaa ja sai joka sunnuntai pidettävät jumalanpalvelukset jatkumaan. 1862 saatiin Elias Lönnrotin avustuksella aikaan sopimus, jonka ansiosta saarnojen ja asukkaille tärkeiden kuulutusten lukemista voitiin jatkaa. 

Elias Lönnrot ei ollut pappi eikä hänellä ollut lupa pitää jumalanpalveluksia, mutta yhdessä ystävänsä Israel Werlanderin kanssa hän sai luvan lukea sunnuntaina postillasta saarnan ja ajankohtaiset kuulutukset. Pidettiin jumalanpalveluksia ilman alttarimenoja. 

 

Israel Werlander (1795-1868) ja Elias Lönnrot olivat tutustuneet Tammisaaren koulussa. Lönnrot lähti jatkamaan opintojaan, muutamaa vuotta vanhempi Werlander palasi Sammattiin ja hänestä tuli Myllykylän Ylitalon, Lätin isäntä. Israel Werlanderin aikana Ylitalon päärakennus siirrettiin ryhmäkylästä nykyiselle paikalleen. 

Saarnan lukijoiksi tulivat Werlanderin kuoleman jälkeen myös K.A. Malmgren, Johan Bergman, Henrik Nyman, sekä opettajat Jurva, Hirvonen ja Magnus Nevalainen. Kanttoreina palvelivat K. Wallenius, Petter Wallenius ja Juho Heiskanen.  

 

Reino Silvannon Sammatti-kirjan mukaan Lönnrot on lukenut ainakin sata kertaa postillasta saarnan Sammatin saarnastuolista. Silvanto puhuu kansanmiesten saarnakaudesta. 

Kansanmiesten päättäväisyys pelasti Sammatin kappeliseurakunnan, joka perustettiin uudelleen 1871. 1866 oli pidetty Sammatin ensimmäinen kuntakokous, vähitellen kunnallishallinto kehittyi ja kirkon ja kunnallishallinnon tehtävät alkoivat eriytyä.

 

Elias Lönnrotin ansiot suomen kielen kehittäjänä tunnustettiin ja tunnettiin. Hän oli tunnettu, tunnetuin sammattilainen. Huhtikuussa 1863 arkkipiispa Bergenheim vieraili Sammatissa ja kutsui Elias Lönnrotin virsikirjakomitean jäseneksi. 160 vuotta sitten Elias Lönnrot aloitti työn parempien, sujuvampien suomalaisten virsien aikaansaamiseksi. Vuonna 1886 julkaistu suomen kirkon oma virsikirja on Elias Lönnrotin virsikirja. 

 

Vuoden 1701 virsikirja oli monella tavalla vanhentunut, kieli oli kankeaa, ruotsin vaikutus tuntui voimakkaana. Isoin ongelma oli koronpolku: sanojen painolliset tavut ja melodian painotukset eivät olleet linjassa keskenään. 

Tarvittiin hyvällä äidinkielellä kirjoitettu virsikirja. Elias Lönnrot oli uudistustyöhön itseoikeutettu: oli perehtynyt kieleen, luonut uusia sanoja, perehtynyt suomenkieliseen runouteen ja runomittoihin. Hän oli harras kristitty. Virsikirjatyöstä tuli toinen Elias Lönnrotin eläkepäivien saavutuksista, toinen on suomalais-ruotsalaisen sanakirja. 

Virsikirjaa varten Elias Lönnrot sepitti omia virsitekstejä, vuonna 1886 niitä oli 17, nykyään 9. Hän on suomentanut 64 virttä, nykyään suomennoksia on jäljellä 41. Lönnrot kirjoitti 25 virteen uusia säkeistöjä ja korjasi virsien kieliasua, uudistuksia on ollut 206 – nykyään 20 virttä on merkitty Lönnrotin uudistamiksi. Virsikirjatyö on ollut Lönnrotille rakas ja mieluinen tehtävä, hänen sanotaan tutkineen virsiä vielä kuolinvuoteellaankin.  

 

Elias Lönnrotin virret lienevät tuttuja sellaisellekin, joka eivät esimerkiksi ole koskaan uskaltautuneet lukemaan Kalevalaa tai Kanteletarta. 

Kun Lönnrotin muutti Sammattiin, kappeliseurakunnan kirkko oli jo yli sadan vuoden ikäinen ja korjauksen tarpeessa. Seurakunta oli kasvanut, tarvittiin lisää tilaa.

1879 aloitettiin korjaus, Lönnrotin johdolla. 

 

Kirkon ikkunoita oli suurennettu jo kerran aikaisemmin, vuoden 1879 korjauksessa niitä suurennettiin ja lisättiin puolikaaren muotoiset ikkunat ikkunoiden yläpuolella. Kun luonnonvaloa oli riittävästi, kalliita kynttilöitä ei tarvittu niin paljon, kirkkokansa pystyi lukemaan virsien tekstejä virsikirjoistaan. 

 

Pikkukirkon kattokruunu on Lohilammen lahja kirkolle. 


Lisää tilaa saatiin, kun kirkon porstua ja asehuone liitettiin osaksi kirkkosalia ja pääsisäänkäynniksi tuli nykyinen ovi. Saarnastuoliin oli ollut portaat kirkkosalin puolelta, nyt saarnastuolia käännettiin niin, että kulku oli sakaristosta. Tällaisen ratkaisun Lönnrot oli nähnyt Heinolan kirkossa vuonna 1828, hän kertoo siitä Vaeltaja -kirjassaan ja sen hän otti Sammatissa käyttöön 51 vuotta myöhemmin. 

Matkoillaan Lönnrot vieraili usein kirkoissa ja majoittui pappiloissa: hän oli nähnyt paljon enemmän Suomea kuin tavallinen kansa. 

 

Päätyseinällä oli ollut vain yksi ikkuna, korjauksen yhteydessä seinälle avattiin kaksi ikkunaa, niiden väliin jääneelle seinälle sijoitettiin alttari ja alttarin yläpuolelle koruton puinen risti, joka siellä edelleenkin on. 

 

Kirkkosaliin oli vuonna 1855 ostettu 10-piippuinen kynttiläkruunu, tilattomat lahjoittivat jouluksi 1880 12-piippuisen kruunun ja tilalliset 1882 15-piippuisen. Pienin kynttiläkruunu on Lohilammen lahja kirkolle. Sähköt saatiin 1919-1920 vuosien vaihteessa. 

 

Elias Lönnrot rahoitti suurimman osan kirkon korjauksesta 155 markan lahjoituksellaan, seurakunnan varat olivat 80 markkaa. 

 

Lönnrotin perhe oli elänyt ehkä kaikkein onnellisinta vaihettaan Sammattiin muutettaessa: Maria o.s. Piponiuksella ja Elias Lönnrotilla oli neljä suloista tytärtä. Vähitellen elämään alkoi tulla tummempia sävyjä, Maria Lönnrot sairastui tuberkuloosiin ja menehtyi muutamia vuosia sairastettuaan, professori Lönnrotin avuksi ja perheen taloudenhoitajaksi tuli hänen veljentyttärensä Miina Lönnrot. Vanhin tytär Maria menehtyi tuberkuloosiin, Elina kurkkumätään ja nuorimmainen Tekla tuberkuloosiin, keuhkotautiin. Ida tytärkin sairastui, mutta lapsista ainoana hän parani ja eli isäänsä kauemmin. Tuberkuloosin uskottiin noihin aikoihin olevan perinnöllinen sairaus, jota vastaan oli vaikea taistella. 

 

Suuria seremonioita ja näyttäviä hautajaisia Lönnrotin kerrotaan karttaneen. Hautajaiset olivat eleettömiä ja karuja. 

 

Rakkaittensa muistoa Lönnrot kunnioitti tekemällä lahjoituksia sammattilaisille. 1863 perustettiin kirjasto, 1868 kansakoulu.  Lönnrot halusi edistää koulutusta ja tukea lukutaitoa, antaa jotain pysyvää.  Vuonna  1883 asetettiin paikalleen Sammatin kirkkoon alttaritaulu.  

 

Sammatin kansakoulu on yksi vanhimmista maaseudun kouluista. Elias Lönnrot perusti sen 1868 ja hän avusti monin tavoin koulua. 

Koulun vihkiäisjuhlaan Lönnrot sepitti uuden virren O Herra kaikkivaltias.  

Nykyisessä virsikirjassa se on numero 460, sanoja on muokattu ja sävelmä on vaihdettu. Vuoden 1886 virsikirjassa se on numero 409. 


Nyt me laulamme tämän virren samalla sävelellä ja samoilla sanoilla kuin Sammatin koulun oppilaat sen vuonna 1868 lauloivat.  

 


Alttaritaulu kertoo 

 

Elias Lönnrotin kirjeenvaihtoa on julkaistu sähköisessä muodossa, kirjeitä on 6300 kappaletta, puolet Lönnrotin kirjoittamia, puolet vastauksia. 

Kirjeenvaihto kertoo, että Elias Lönnrotilla oli hyvin paljon yhteyksiä ja yhteistyötä oman aikansa sivistyneistön ja vaikuttajien kanssa. Hän osasi verkostoitua. 

 

Reinhold von Becker (1788-1858) oli Elias Lönnrotin opettaja jo Turun akatemiassa. Hän antoi Lönnrotille ensimmäisen väitöskirjan aiheen "Väinämöisestä, suomalaisten Jumalasta" ja myöhemmin hänen kirjoituksensa antoivat Lönnrotille ideoita Kalevalan kokoamiseen.  "Om finnarnes magiska medicin" on Lönnrotin toinen väitöskirja, lääketieteestä. 

 

Adolf von Becker (1831-1909) oli Reinhold von Beckerin seitsemästä lapsesta toiseksi nuorin. Adolfista tuli juristi, Turun hovioikeuden auskultantti, aatelissuvun pojalle se oli soveliaana pidetty elämänura. Kuningatar Kristiina oli 1600-luvulla aateloinut Beckerien sotilassuvun.  

 

Adolf von Becker oli taitava piirtäjä. Hän oli käynyt helsinkiläistä lehtori Backmannin lyseota, josta hänet oli erotettu sen jälkeen, kun hän oli piirtänyt koulun rehtorista erittäin onnistuneen pilakuvan. Ylioppilaaksi hän opiskeli yksityisopettajien johdolla. 

 

Maalaustaide kiinnosti Beckeriä kuitenkin enemmän ja niin hän päätti lähteä taiteilijan uralle. Hän lähti, yhtenä ensimmäisistä, rohkeasti maailmalle hakemaan oppia. Hän opiskeli Kööpenhaminassa, sitten Düsseldorfissa ja matkusti 1859 Pariisiin, missä hän opiskeli muun muassa Gustave Courbet’n, Thomas Couturen ja Denis Diderot’n akatemioissa. Opiskelujaksot olivat noin viiden kuukauden mittaisia, niiden välillä hän matkusti Euroopassa ja palasi Suomeen. 

1800-luvun puolivälin aikaan Euroopassa oli jo kehittynyt rautatieverkosto, Suomeen päästiin höyrylaivojen kyydissä. 

 

Adolf von Becker oli paitsi maalari, myös pedagogi ja taidealan vaikuttaja. Opintojensa jälkeen hän toimi opettajana Helsingin ylipoiston piirustuslaitoksella, joka oli Ateneumin edeltäjä. 1870-luvulla hän perusti mannermaisen esimerkin mukaan oman oppilaitoksensa, Beckerin akatemian. Valtiopäivillä hän oli asiantuntijana, kun taiteen kysymyksistä keskusteltiin. 

 

Adolf von Becker oli klassisen taideakatemiaopetuksen edelläkävijä, hänen oppilaitaan ovat olleet Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt. 

Beckerin akatemia tarjosi opiskelumahdollisuuden myös lahjakkaille naisille, joille pääsy yliopistoon oli vaikeaa. Niinpä Helene Schjerfbeck, Fanny Lundahl, Helena Westermarck, Maria Wiik, Ellen Thesleff, Elin Danielsson-Gambogi ja monet muut arvostetut naistaiteilijat opiskelivat Beckerin akatemiassa. Myöhemmin hän varmasti auttoi heitä pääsemään eurooppalaisiin taideakatemioihin saamaan lisää oppia. 

 

Pedagogina Beckerin kerrotaan kiinnittäneen erityistä huomiota siihen, että oppilaalla piti olla hyvä piirustustaito, ennen kuin oli lupa kokeilla maalaamista. 

Becker oli suosittu opettaja, oppilaat saivat puhutella häntä lempinimellä, kutsua häntä Atteksi. 

 

Vuonna 1882 Adolf von Becker kirjoittaa ystävälleen: ”Olisin jo lähtenyt Pariisista, jos minun ei olisi ollut pakko maalata täällä alttaritaulua Ukko Lönnrotille. Taulu on nyt lähestulkoon valmis”. 

Ukko Lönnrot sai huhtikuussa 1883 kokea, kuinka hänen lahjoittamansa alttaritaulu asetettiin paikoilleen Sammatin kirkkoon, pikkuserkkunsa Karl Kristoffer Sylvanderin rakentamaan kehykseen. Taulu esittää paruusiaa, Kristuksen toista tulemista.   

  

Taulu oli lahja kotikirkolle Tekla-tyttären muistoksi. Tekla oli tyttäristä nuorin, kaunein ja rakkain. Taulun tuli maksamaan lahjoittajalleen 1500 markkaa silloista rahaa. 

Seuraavana keväänä tämän taulun edessä järjestettiin rakastetun professoorin siunaus, Elias Lönnrotin hautajaiset ovat olleet suurin Sammatin kirkossa järjestetty juhla. 

 

Taiteilijana von Beckeriä luonnehditaan laatukuvamaalariksi.  hänen tuotantonsa on laaja ja maalaukset kauniita, yksityiskohdiltaan tarkkoja. Suomessa ja Ranskassa hän on maalannut kansankuvauksia. Aikanaan hän on ollut hyvin suosittu, tauluja näkee vanhoissa lehdissä kuvituksena. 

 

Becker ei koskaan kokonaan hylännyt juridiikkaa. Hän on tehnyt aloitteen tekijänoikeuksien suojaamisesta lailla, yhtenä ensimmäisistä Euroopassa. Kaikki, jotka tekevät luovaa työtä voivat siis olla kiitollisuudenvelassa Beckerille. Suomen taidemaailmassa hän oli vaikuttaja. Juristin koulutus näkyi hänen käytöksessään, hän oli käytökseltään korrekti. 

Eläkkeellä, täysinpalvelleena professorina Adolf von Becker matkusteli ja oleskeli paljon Euroopassa, terveyssyistä. Hän asui Pariisissa, muutti sieltä Nizzaan. Vuonna 1909 hän kuoli Sveitsissä, Veveyssä. 


 

Kirkko osana elämää 


Myös onnista sen ystävät,

Sen puoltajat, edistäjät!

Masenna maamme sortajat,

Vihollisemme viekkahat! 

 

Vapaus, rauha, suosio,

I’äti tälle maalle suo!

Sen anna kasvaa, karttua,

Ja armossas avartua!

 

Pimeydestä päästit sen

Kuin peitostansa kukkasen: 

Niin suo sen valkeudessa

Kukoistaa kaiket aikansa! 

 

Sammatin kirkon rakentamisen aikaan Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. 1809 Suomesta tuli osa Venäjää, autonominen suuriruhtinaskunta. 1917 Suomi itsenäistyi. 1939 alkoi toinen maailmansota. 

 

Sammatti joutui maksamaan isänmaan vapaudesta kalliin hinnan, 42 sankarivainajaa. Niitä sammattilaisia, jotka vielä muistavat sotavuodet ja sankarihautajaiset, on vielä. Minulle on kerrottu Lottien kunniakujasta hautajaisissa ja yhteisestä surusta. Tämä kirkko on ollut mukana kaikissa historian käänteissä, tukena ja turvana. 

 

Tämän päivän kirkkokansa kokoontuu palvelukseen kirkkosalissa, joka on paljolti samankaltainen kuin kirkko Elias Lönnrotin aikaan.

Kirkkosalin katseenvangitsija on Elias Lönnrotin lahjoittama alttaritaulu. Se esittää paruusiaa, Kristuksen toista tulemista. 

 

Vuoden 2000 korjauksen yhteydessä taulu entisöitiin ja se sai rinnalleen madonnapatsaan Lohilammen museosta. Pylväiden koristeelliset ornamentit otettiin pois 2000-luvun alun remontin alta, kunnes ne viime jouluna palasivat, sammattilaisen, niemenkyläläisen maalarimestari Pekka Stelmacherin entisöiminä. 



Kirkkosaliin 1800-luvun lopulla hankitut kamiinat ovat vaihtuneet nykyaikaiseen lämmitysjärjestelmään, sähkö mukana elektroniikkaa on tullut kirkkoon. 

Kirkon kynttiläkruunuja ei ole sähköistetty, jouluaamun jumalanpalveluksen taikaan kuuluu elävien kynttilöiden valo. 

Urkuharmoonia varten rakennettiin urkulehteri, jota laajennettiin, kun saatiin ensimmäiset urut. Nämä nykyiset urut ovat toiset, Kangasalan urkutehtaan tuotantoa 1960-luvulta. 

 

Silti, kirkkosalin yleisilme on varmaan paljolti samanlainen kuin 1800-luvun lopulla. Kirkkoa on korjattu ja huollettu – ilman huoltotöitä se tuskin olisi kestänyt aikaa. Hirsiä on täytynyt vaihtaa, kattoa huoltaa ja tervata paanuja. Viimeisin huoltotyö on ollut kirkon seinien maalaaminen ja kattojen tervaus.

 

Kirkon esineistö kertoo arvostuksesta ja kunnioituksesta. Kirkkotekstiilejä uusittiin 1960-luvulla, Kai Selinheimon ollessa kirkkoherrana, tekstiilisarjan valmisti Hilkka Uittamo, emäntäkoulun käsityönopettaja. Hänen työtään on myös alttarilla oleva nyplätyllä pitsillä reunustettu liina. 

Vihkiäisissä alttarin eteen levitetään vihkiryijy, sammattilaisen Pirkko Virtasen  valmistama, ryijy oli lahja Sammatin Maatalousnaisilta.  

Kerttu Vajola, pitokokki, kutoja ja myöhemmin myös taiteilija, kutoi alttarikaidetta varten liinan, jonka muoto on sovitettu myötäilemään kaidetta. 

 

Vuonna 1755 uuden puun tuoksu ja tuntu oli elämys kirkkoon saapuvalle kansalle.  Tänään me olemme turvassa vanhojen seinien suojassa.  

 

Kun koskettaa vanhaa puuta, se on kuin runoa, taidetta.  Kosketus yltää vuosisatojen taakse. Ne isännät, jotka aikanaan merkitsivät työnsä puumerkillä, ovat tehneet kestävää työtä. Puumerkki oli puun taitajan signeeraus, arvokas allekirjoitus. 

Kodikkuus ja käsityön tuntu ovat tallella. 

 

Sammatin kirkko ja seurakunta ovat olleet monien meidän elämässä mukana jo ennen meidän syntymäämme.  Tässä kirkossa ovat käyneet esi-isät, kuulemassa sanaa ja uutisia. Sukujen ja perheiden elämän käännekohdat – ripillepääsyt, häät, hautajaiset – ovat tapahtuneet täällä. 

 

Pieni seurakunta on ihanteellinen monella tavalla. Väkeä on sopivasti, tutustutaan.  Väkeä on vähän liian vähän: kaikille on tarjolla tehtäviä ja työtä, jos vain haluaa. Toimintaa organisoidaan ihmisläheisesti, muu ei ehkä edes onnistuisi. 


Armas aurinko on läsnä tässä kirkossa tänäkin iltana. Valo saa kattokruunujen kristallit hohtamaan. Sen kunniaksi lauletaan suvivirsi 572.  Kiitos teille, jotka tulitte kuulemaan kertomuksia kirkosta, kiitos Atte Tenkaselle musiikista, hyvää kesää!



Kun oikein tarkkaan katsoo, huomaa, että
pikkukirkon ikkunaruuduista yksi on vihreä.
Säästäväiset sammattilaiset eivät tuhlanneet,
vanha lasiruutu sai kelvata uudessa paikassakin. 










perjantai 2. kesäkuuta 2023

Albert Edelfelt



ELÄMÄÄ JA KEHYKSIÄ 

Albert Edelfelt, kansallistaiteilija 

Kesäilta, näyttelyn alku. 

Olin haaveillut tästä ja suunnitellut tätä tapaamista jo jonkin aikaa. Tiesin, että Herra Taiteilija Albert Edelfelt olisi tavattavissa – ellei henkilökohtaisesti, niin ainakin henkilökohtaisten taiteellisten töittensä kautta. Nyt, olen päässyt tapaamaan mestaria. Edelfelt on tuttu ja turvallinen. Onpa mukava tavata!


Sisaren muotokuva oli valittu myös näyttely tunnukseksi. 

Pidin, nautin Ateneumin ripustuksesta. Värikkäitä, sävykkäitä seiniä, kauniisti valaistuja teoksia, taustatietoa sopivina annoksina, suurenmoisia suurennoksia taiteilijan kirjeistä, taideteoksia nekin. 




Kuinka paljon vaivaa taiteilija on yhden yksityisen kirjeen takia nähnyt, piirtänyt ja maalannut vesiväreillä, kuinka monta luonnosta hän oli maalauksistaan tehnyt! 

Ja taulut, teemoittain, kauniisti kehystettyinä. 


Espanjalainen tunnelma, kuvassa ja kehyksessä. 

Neitsyt Maria. 

Ja taulut, teemoittain, kauniisti kehystettyinä. 

Taidekirjojen kuvissa taulut esitellään usein ilman kehyksiä. Tässä jutussa kehykset ovat, vaikka niiden kuvaaminen amatöörikameralla on hetkittäin vaikeaa eikä kuvan varovainen käsittely tietokoneella saa kaikkia vinksahduksia katoamaan. 


Kehys on taiteilijan tai kuvan omistajan valinta, se korostaa aihetta ja rajaa tilaa. Ja kaunis kehys on itsessään jo taideteos. 


Opiskelijan töitä. 

Albert Edelfelt on opiskellut maalaustaidetta Helsingissä, niin yliopiston piirustuslaitoksella kuin Beckerin akatemiassakin. Hän jatkoi opintojaan Antwerpenissa ja Pariisissa ja oleskeli pitkiä aikoja maailmalla. Kotiin, Porvoon Haikkoon hän palasi mielellään kesän tullen. 



Euroopan maisemat tulivat meille tutuiksi maalausten myötä. Puun kaunis varjo terassin yllä, kaukana siintävä meri ja vehreä vuori. Pariisin Luxemburgin puisto, joka maalauksessa sai loisteliaat mittasuhteet. 


Meren kyntäjien ankara työ

Kaikkein ikonisimmat Edelfeltin työt kertovat suomalaisista: Poltettu kylä, Lapsen ruumissaatto, Jumalanpalvelus saaristossa, Ruokolahden eukot kirkonmäellä, kaikki ne ovat näyttelyssä ja niitä on hyvä nähdä uudelleen, katsella, kuinka värit ja siveltimenvedot kertovat. Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista ja von Döbeln kannustaa joukkojaan. Jossain sodan vanavedessä kulkee suru, joka vie voimat. 



Edelfelt kuvaa kansanihmisiä, lasten kirkkaita katseita ja ihmisiä työnsä ääressä. 



Tyttö tulee vastaan metsätiellä, sukankudin käsissään, esiliinan taskussa on varmaankin kerä pässinpökkimää villaa. Käsitöitä piti tehdä, piti olla ahkera, pitkien jalkamatkojen aikanakin. 


Päivänvalossa neulominen sujui parhaiten, illalla, päreen tai kynttilän loimussa niin tarkka työ ei ehkä olisi onnistunut. 

 


Ompelijattaret työstävät ikkunan ääressä valkoisia kankaitaan, hohtava palttina loistaa päivänvalossa, työtä tehdessä voi jutella, kertoa valkoisista unelmista ja utuisista haaveista. 


 

Edelfeltin heikkous – ja varmaankin myös merkittävä tulolähde - olivat hienostorouvat ja perheet hienoissa iltapuvuissaan, kimmeltävissä koruissaan, salin seinälle sopivassa sommitelmassa. Rouvat ovat järjestään kauniita: ei kai rumista kuvia tehtykään? 



Kun taiteilijan kirjeenvaihto vapautui perikunnan säätämästä pannasta, tutkijat ovat päässeet tutkimaan – tai penkomaan – taiteilijan rakkauselämää. 


Kaunis Virginie oli loistava malli, mutta uudemman tiedon mukaan myös rakastajatar. Muitakin ehkä oli, yksinäisten Pariisin talvien lohtuna. Inhimillistä. Kuinka ahtaasti ja ankarasti kauan sitten eläneen ihmisen yksityisintä elämää pitää tarkastella? 

Rakkautta, entä sitten? Rakkaus on elämän voimavara. 


Juorut ovat juoruja ja juorut asettuvat omaan arvoonsa aikanaan, olkoon miten totta tahansa.  Maalaukset säilyvät. Salaperäinen katse, siron pitsin kaunistama asu, tunnelma, ne pysyvät. 


Punatukkainen malli. 

 

Merkkihenkilöt, Robert Kajanuksesta, Ville Vallgrenista aina Louis Pasteuriin ovat tulleet tutuiksi Edelfeltin muotokuvien kautta, valovoimaisina, värikkäinä persoonallisuuksina. Parhaita ovat miljöömuotokuvat, joissa mallin työ ja elämä näkyvät. 


Robert Kajanus

Adolf von Becker.

Adolf von Beckerin muotokuvasta on esillä pieni luonnos. 

Kalpeat ja himmeät valokuvat eivät koskaan yllä samaan intensiteettiin, eikä niitä näistä kuuluisuuksista kovin monia edes ole. 


Muotokuvissa loistavat Aino Ackté ja Ida Aalberg, mutta itkuvirttä laulavan Larin Parasken pieni kuva on täynnä elämää ja pakahduttavaa tunnetta. 



Edelfelt ja muut kultakauden mestarit ovat luoneet Suomen taiteen perustan, kuvanneet kansaa ja kansallismaisemia. 


Haikkoon maisemaa. 


Helsingin edustalla. 


Helsingin kauppatorilta. Mustavalkoiselta vaikuttava maalaus, jossa on myös muita sävyjä.
Oikaisu: Työ kuuluu Turun taidemuseon kokoelmaan, siksi kuvatekstissä on ollut virhe.  



Palaan kaupungille, onnellisena, olinhan tavannut Taiteilijan. Katselen Esplanadin turisteja, pieniä ihmisryhmiä, jotka katselevat maisemaa ja taloja ja toisiaan kätevänkokoisten kameroidensa läpi. Heidän kuvansa jäisivät elämään oman elämän muistoihin. 


Tyylikkäät, iäkkäät matkalaiset, katseet, uteliaat, onnelliset.


Taiteilijan matkakohteita. 

Taiteen ihmemaassa seikkaili Liisa Laurila 

tiistai 9. toukokuuta 2023

Kirjottimet ja sanankoukka, niistä ajatuskuva


Kirjoitusvälineet ja naseva ilmaus, niistä mielikuva. 

Kirjatutkinto saattaa sortata ilmoitinta. Sensuuri saattaa vaikeuttaa ilmaisua.  

Kielikön osaanto olisi syvä asia. Kieliopin osaaminen olisi tärkeää. 

 

Olen ihastuksissani! Mitä kaikkea olenkaan löytänyt! 

Uusia sanoja, jotka ovatkin vanhoja. Vanhoja sanoja, jotka ovat kokonaan uusia. 


Edellä olevat virkkeet olen itse muodostanut, jos sanamuodot eivät ihan oikein sujuneet, älkää olko vihaiset! Olisitko itse osannut vastustaa kiusapukkia

 


Työvuosinani sain aina välillä huomautuksia siitä, etteivät sanat, joita olin mieleni kätköistä poiminut, olleetkaan yleisesti tunnettuja ja tuttuja. Mahtavatko edes olla oikeita sanojakaan? 


Enkä edes ollut sortannut tekstiäni, aihehtinut vain ja etsinyt ilavaa ilmoitinta, siis: ilmeikästä ilmaisua. Enkä ollut kirjoittanut väärin, vaikka olinkin kirjoittanut eri tavalla kuin ynnäinen nurkkaherra, siis tavallinen kirjoittaja. 

Eivät ne sanat nyt niin kuukkelillisia olleet. 

 

Sanoja on maailma täynnä ja koko ajan niitä syntyy lisää. Ongelmana välillä on ollut uudissanojen oppiminen ja omaksuminen, kun sielu ei ota vastaan sanaa, jonka epäilee olevan vierasta syntyperää, laina tai väännös. Puhutaan kielen rapautumisesta ja turmeltumisesta. Pitäisikö sittenkin puhua tehointumisesta eli kehityksestä? 

Meidän uudet sanamme suodattuvat kieleen englannin kielestä, Lönnrotin aikaan, autonomisessa Suomessa vaikutelmia saatiin ruotsista ja jonkin verran venäjästä. 


 

Kalevi Koukkunen on sanastanut Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaista sanakirjaa ja laatinut liki 600-sivuisen sanakirjan Peltoveturi ja notkistelija – unohdettujen sanojen kirja. Peltoveturi on tietysti traktori ja notkistelija balettitanssija. 

 

Koukkusella on ollut muitakin lähteitä, mutta ehdottomasti laajin kaikista on Lönnrotin sanakirja. Kirjassa on kaksi sanastokokonaisuutta: Lönnrot – suomi ja Suomi – Lönnrot. Noin 270 tiivistä, kahdelle palstalle ladottua sivua molemmissa. Tätä aarretta ei hetkessä ammenneta tyhjiin. Kirjan kokoaminen on ollut vuosien työ, aivan kuten Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan laatiminenkin. 

 

Elias Lönnrot (9.4.1802-19.3.1884), käytti eläkevuotensa kahden suurhankkeen parissa. Hän halusi laatia suomalais-ruotsalaisen sanakirjan, kirjan, jollaista hän omissa töissäänkin olisi varmaan tarvinnut. Sanakirjatyössä olivat mukana monet Lönnrotin työtoverit, kielentutkijat, mutta suurimman työn teki suurmies itse. 

Elias Lönnrot ahersi lähes kaksi vuosikymmentä sanojensa äärellä, kirja valmistui 1880 ja siinä on 200 000 sanaa.  

 

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen, mutta kielen kehitys oli aluksi verkkaista. Suomalaisuuden esitaistelijat ymmärsivät 1800-luvulla, että äidinkieltä oli määrätietoisesti kehitettävä, jotta se kelpaisi sivistyskieleksi. Omalla kielellä kirjoitetut tekstit olivat välttämätön osa sivistystä.  Tarvittiin uusia sanoja, valtava määrä sanoja, joilla voitaisiin kuvata kaikkia niitä uusia asioita, joita kehitys toi mukanaan. Tietokirjoissa, oppikirjoissa, kaunokirjallisuudessa, sanomalehdissä ja kaikkialla muuallakin tarvittiin, kehitettiin ja käytettiin uusia sanoja. 

 

Elias Lönnrot on luonut käsitteitä, joita me luontevasti käytämme arkikielessä, ajattelematta sanan syntyhistoriaa. Olemme kiitollisia kasviopin termeistä, jotka Lönnrot kehitti kirjoittaessaan Flora Fennica -kirjaansa, esimerkiksi emi, hede, kota, palho, ponsi, ruoti ja juurakkoYhteiskunnan ja sivistyksen alalla Lönnrotin sanoja ovat sivistys, sopimus, itsenäisyys, kansallisuus, tasavalta, hallinto, jäljennös, jäämistö, määräpäivä, pöytäkirja, esitys, kirjallisuus, mietelmä.Lääkärinä hän joutui kehittämään kansantajuisia lääketieteellisiä termejä: kuume, laskimo, valtimo.

 

Lönnrot loi valtavan määrän uudissanoja, mutta osa niistä jäi ehdotuksiksi. Sanoja unohtui, korvautui uusilla, paremmilla ehdotuksilla. Monet sanat liittyivät oman aikansa elämänkulkuun. Kun työnteko ja elämäntyyli muuttuivat, sanatkin seurasivat mukana.  Hienoilla naisilla oli entisaikaan muhvi, jossa käsiä saattoi lämmitellä. Lönnrotin sanakirjassa muhvi on käsiturkkinen. Komeat herrat kasvattivat ennen ja nykyäänkin parran, pitkäpartainen mies on Lönnrotin teksteissä partajääveli tai partalainen.  



Toinen eläkevuosien hanke oli suomenkielinen virsikirja. Arkkipiispa Bergenheim tiesi, että Elias Lönnrot oli jäänyt eläkkeelle täysinpalvelleena suomen kielen professorina ja muuttanut Nikun taloon Sammattiin. Arkkipiispa lähti suurmiestä tapaamaan ja pyysi häntä mukaan virsikirjakomitean työhön. 


Virsikirjasta tuli rakas työ, jota Lönnrot vielä kuolinvuoteellaankin jatkoi. Lönnrotin virsikirjaksikin mainittu Suomen kirkon virsikirja julkaistiin vuonna 1886.

Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin alkuperäistä virttä sekä 64 suomennosta, hänen säkeistöjään oli vielä 25 muussa virressä ja uudistuksiksi oli hänen nimiinsä merkitty 206 virttä. 

 

Kalevi Koukkusen kirja nostaa esiin sanoja, jotka ovat hyviä, ilmeikkäitä, nasevia – vaikka kaikkia ei enää käytetä tai ne ovat jääneet käyttämättä. Olen selaillut kirjaa, etsinyt merkityksiä, tehnyt löytöjä. 


Olen vailla mielenmaltetta lukenut sanoja! Ja olen kuitenkin vasta löytöretkieni alussa. 


Taidan olla akkaköpeli ja joruniekka! 

 


Kalevi Koukkunen: Peltoveturi ja notkistelija – unohdettujen sanojen kirja. 

Aviador kustannus 2023, ISBN 978952311195

 


 

Vappu Paikkarin torpan pihapiirissä

 


Vapun juhla on jo perinteinen 

Valkolakki reilun kokoinen,

Sammatin pojalle parahultainen

Juhlakansalle mieluinen.

 

Minna rohvessoorin lakittaa 

Elias saa ansaittua kunniaa 

Paikkarilla kansa juhlistaa 

Juhlakalu katsoo torpan maisemaa.  

 

Tuulikki suven lauluilla 

Kesätuulen tuttavilla 

Sai laulun soimaan rantamilla 

Soinnut Valkjärven pientareilla.

 

Kevät tulee Paikkarille 

Eliaksen lapsuustanhuville 

Koivuille, hiirenkorvaisille

Pihapiirin kukkasille.  

 

Paikkarille juhlakansa 

Saapui sadetakit mukanansa: 

Pilvet väistyi, taivaaltansa 

Loisti päivä kirkkauttansa!

 

Paikkarin torpan pihapiirissä juhlistettiin Vappua Elias Lönnrotin patsaan lakituksella. 

Lakin asetti rohvessoorin päähän professori Minna Hannula-Sormunen.  

Laulua ohjasi pätevästi Tuulikki Eloranta. 

Viime vuonna ensimmäisen kerran toteutettu juhla sai tänä vuonna satapäisen yleisön. 

 

Elias on lakkinsa ansainnut! 






torstai 27. huhtikuuta 2023

Pihapuu ja harjaretussi


Nostalgiaa, 2011. 

Tietokoneiden aikana valokuvia on suhteellisen helppo korjata. Kuva ruudulle, muokkausohjelma kehiin ja lisää väriä ja valoa, horisontti suoraan ja rajaukset kuntoon. Ruutuja voi kuvata rajattoman paljon, joskus joku onnistuu. 

 

Olen selannut vanhoja kuvia – joita voi jonkun mielestä olla liikaa – ja etsinyt varjoja, katveita, lehtiä, syksyjä, talvia.  Puun vuodenaikoja. Tuntuu kuin olisin ottanut enemmän muotokuvia puista kuin ihmisistä. Ovatko kaikki kuvat onnistuneita? Ei, mutta niissä on muistoarvoa. Kohta taas enemmän. 


  

Ennen kaikki oli käsityötä. Valokuvaaja valotti ruudun, toisenkin, kehitti kuvat ateljeen pimiössä ja jos oli korjattavaa, korjaili ohuella siveltimellä ja tussilla virheet. Retusointi oli työlästä ja hidasta, parhaat retussimiehet erikoisammattilaisia. Joidenkin tuotteiden kuvat tehtiin lähes kokonaan retusoimalla, oikeasti ne olivat taideteoksia. 

  

Kokenut, paljon teollisuudessa työskennellyt valokuvaaja oli kehittänyt menetelmän, jota kutsui harjaretussiksi. Työtapa oli nerokas, mutta yksinkertainen: otetaan pitkävartinen lattiaharja ja varmistetaan harjaamalla, ettei kuvan tai tuotteen ympärillä ole turhia roskia tai muuta ylimääräistä. Lakaiseminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin hidas ja tarkka näpertely retussivälineiden kanssa. 



Elämässä pitää välillä tehdä harjaretussia. Raivata nurkkia ja karaista mielensä. Välineeksi kelpaa aika usein roskapussi ja sumeilematon mieli. Kun roinat ovat pussissa, suunta kohti jätesäiliötä tai kierrätyslaatikkoa. Heti, ennen kuin minä-voin-tätä-varmasti-joskus -ilmiö ehtii iskeä. Isompia korjauksia varten pitää kerätä voimia ja kiukkua. 


2010. 

Vanha vaahtera on ollut hiukan kauemmin kuin Mumminmökki. Sitä suojeltiin ja varjeltiin talon rakentamisen aikana. Sen lähelle istutettiin tulppaanin sipuleita ja krookuksia. Karussa maassa tulppaanien menestys on satunnaista ja krookuksetkaan eivät kovin ahkerasti lisäänny. Ja osansa on kai silläkin, että peurat ja kauriit ja jänikset vierailevat pihamaalla kuin seisovassa pöydässä konsanaan. Tulppaanit lienevät herkkuja – voisihan ihminenkin niitä syödä! 


Kun isäntä lähti parin syysviikon ajaksi kuntoutukseen, talon pihaa siivottiin ja hiukan lempeästi raivattiinkin. Lopuksi kätkettiin iso pussillinen tulppaanin sipuleita nurmikkoon. 

Keväällä tuli puhelu: ”Mitä ihmettä sinä olet minun pihalleni tehnyt?” 

 

Tulppaaneja oli alkanut nousta nurmikolta, eikä isäntä edes kunnolla kyennyt ihastustaan peittämään, vaikka yrittikin aloittaa puhelun vähän dramaattisemmalla repliikillä. Istutuksia jatkettiin sitten muinakin syksyinä. 

 

Suurten puiden vehreät lehdet loivat varjojen leikin pihamaalle, sen katve oli viileä ja kaunis. Joka syksy puu tuotti pihamaalle monta kuormaa kahisevaa, kun kuivia lehtiä haravoitiin. Keväällä sen vehreillä oksilla viihtyivät linnut, talvella se sai kylkeensä lintulaudan, jota tiaiset arvostivat ja jonka antimia oravat hartiavoimin rohmusivat, keväällä näkyi kottaraisia mustine siipineen. 



Naapurina oleva vanhus lahosi paikoilleen jo muutama vuosi sitten. Nyt on ison kaksihaaraisen vuoro. Se pitää kaataa hallitusti, ennen kuin jotain hallitsematonta tapahtuu. Valitan, ystäväni puu, mutta elämässä täytyy tehdä kirpeitä ja kipeitä ratkaisuja. Retussia. 

 

Jotain tulee varmaan tilalle, mutta älkää vielä kysykö, mitä. Pitää hiukan silmitellä. 


 

Muistelin tarinoita harjaretussista, kun katselin Tallinnan lautalla kuvaamaani merimaisemaa. Merituulen ja varmaan myös suolaisten roiskeiden himmentämä ikkuna oli kameran ja auringonlaskun välissä, vähän turhan blurri otos ollakseen mahtava maisema. Mutta aurinko, se puski voimalla harmauden läpi. 

 



sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Ensimmäiset


 

Ensimmäinen on ihme, sensaatio, aarre.  

Seuraavat ilahduttavat, lämmittävät. 

Kevät ottaa vauhtia ensimmäisistä leskenlehdistä, vuokoista.  

Maasta ponnistavat tulppaanit ja narsissit.

Keltainen perhonen tekee ison kaaren maan yllä. 

Ei maa niin marto ollutkaan, kuin lumen jälkeen näytti. 

 

Sitten ei enää olekaan kevät, vaan alkukesä, melkein kesä. 

Kukkia kaikkialla, sinisiä, valkoisia, kaikkialla. 

Ja varhainen valo herättää kesään, oikeaan kesään.

Valoisat päivät täynnä linnunlaulua, lyhenevät yöt, lämpimät päivät. 

Teinit seikkailevat jo paitasillaan.

Vielä en uskalla paljain jaloin nurmikolle. 

 

Valoa tulee lisää, joka päivä. 

 

Unohdan talven, unohdan pakkasen, järkeviin vaatteisiin sonnustautumisen, 

Rotevat kengät, liukuesteet, paksun pipon ja heijastimet. 

 

Jonakin päivänä, jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa 

Valon aika alkaa lyhentyä

Kesä hupenee, katoaa, värit kypsyvät

Eikä perhosmekolla enää tarkene.

Talvi kiertyy vastaan eikä anna armoa. 

Paksut tamineet on taas haettava kaapista. 

Sukset tarkastettava.

 

Kyllä minä sen tiedän. 

Mutta juuri nyt mietin, perhosmekkoa ja kevyttä paitaa.

Tänä päivänä, kun suvi on suloinen ja maa niin kaunis. 

 

Älkää muistuttako.

Kyllä minä tiedän.

Mutta ensin eletään kesä!

 




 

 

 

 

 

torstai 23. maaliskuuta 2023

Kapea, kaunainen, kateellinen



Jos vaalitaistelun tavoite on provosoida ja kärjistää, siinä on totisesti onnistuttu. Kulttuuriväki on takajaloillaan yhden puoluejohtajan yhdestä repliikistä. Eikä syyttä. 

 

Poliitikon pitää nähdä kokonaisuuksia, pohtia pitemmälle eikä vain katsella omia varpaitaan. Kapea, kaunainen katsanto on tietysti terävä… mistä näitä ankeuttajia tulee, kun tavoitteena kuitenkin lienee tulevaisuuden rakentaminen?


 

Mitä kulttuuri on? Se on elämänvoima, laaja ja lavea. 

Meillä on runsas kirjo kulttuuria, on ruokakulttuuri, tapakulttuuri, pukeutumiskulttuuri, kanssakäymisen kulttuuri, käytöstavat. Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, teatteri, tanssi – huipulla ooppera, joka yhdistää musiikin, kuvan ja sanat.  

 

Kulttuuri on pyramidi. Sen juuret ovat kotikasvatuksessa, kohteliaisuudessa, toisten huomioon ottamisessa. Se versoo virikkeistä, ensimmäisistä sanoista, lauluista, paperille raapustetuista viivoista.  Kulttuuri kasvaa ihmisen mukana, koko elämän ajan. 

 

Uskon yhä, että kulttuurin merkitys on aina ymmärretty. Kristillinen kirkko on osa kansan kulttuuria, se on vahvistanut lukutaitoa ennen koululaitoksen alkua, kirkoissa on soinut musiikki ja kirkoissa on aina ollut arvossaan kädentaito ja taide. 


Vappuaattona 2023 Sammatissa. 

 

Kulttuuri on tämän maan itsenäisyyden peruskivi. Ellei suomi olisi kehittynyt sivistyskieleksi, jolla voidaan tehdä tiedettä ja taidetta, ellei suomalaisen kansan oman kielellisen perinteen arvoa olisi tajuttu, elleivät kultakauden taiteilijat olisi avanneet ikkunoita Eurooppaan, meillä ei olisi ollut rakennuspuita kansalliselle identiteetille. Kulttuuri antoi sitä päättäväisyyttä, jonka voimalla ponnistimme itsenäisyyteen. 


Kulttuuria puolustamalla puolustamme omaa hyvinvointiamme ja arvokkaita elämänarvoja. 

 

Kiitos kulttuurin ja pitkän sivistyksen jatkumon, meillä on poliitikkoja, jotka osaavat ilmaista itseään, loukata kanssakulkijoita, riehua ja rementää pyhien arvojen kaatamiseksi. Ilman suomalaista kulttuuripainotteista koulutusta heillä ei olisi välineitä tähän hölmöilyyn. 

 

Pitäisi varmaan antaa kaikkien kukkien kukkia, sillä luonnon lakien mukaan ne kumminkin aikanaan kuihtuvat, mutta nyt pelataan liian suurilla arvoilla. 

Hyvää on vain se, että kertoivat kantansa jo ennen vaaleja, osataan varoa! 


Muistakaa äänestää!