tiistai 17. tammikuuta 2017

”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.”


Muistan hänen hahmonsa jo kaukaa. Lapsuuden kesien etäisen, pitkän ja tyylikkään, aina upeasti pukeutuneen kirjailijan, jonka isä tunsi ja tiesi. Eeva Joenpelto, kauppiaan Eeva, niin kuin vanhat kyläläiset sanoivat.

Tajusin vasta hiljan, kuinka Eeva Joenpelto oli aloittanut kirjailijanuransa jo ennen minun syntymääni. Vuosikymmenten aikana syntyi mahtava tuotanto.

Ensimmäinen kirja, jonka luin ja josta tiesin, että se kertoi lapsuudenmaisemasta, Myllykylästä, oli Ralli. Kun tavailin sivuja, näin edessäni Myllykylän koulun, Myllyojan yli vievän sillan, kylän peltoaukean. Pienen tytön ja koiran, jollaisen itsekin olisin tahtonut. Taitekattoisen valkean talon, jossa oli kauppa ja perheen koti ja jonka yläpuolelle, mäenrinteeseen myöhemmin nousi Vares-Kantola. Silloin, lapsena, paikkaa ei edes kunnolla hahmottanut, pelkkä kaistale mäensyrjää. Toisella puolen tietä oli pieni hirsikömmänä, jossa naapurin kanat asustivat ja josta ne välillä taapersivat tielle, mutta autoja liikkui ennen niin harvoin, ettei kanoilla mitään oikeaa vaaraa ollut.

Kerran kävimme serkkuni kanssa Joenpellon kaupassa, joka oli silloin varmaan toimi jo viimeisiä aikojaan. Anni Joenpelto myi meille kotitekoisen näköiset nekut ja selvitti siinä kaupanteon lomassa, kenen tyttöjä, mistä ja miksi.



Tutummaksi Eeva Joenpellon taide tuli vasta lukiovuosina. Lohja-sarjan ilmestyessä olin aikuinen. Luin aikaisempia kirjoja, haalin niitä hyllyyni, epäsystemaattisesti, mutta kuitenkin. Tuntui tärkeältä omistaa kirjat, sillä niihin tuli aina välillä palattua.  Anoppi otti tavakseen antaa aina uusimman Joenpellon joululahjaksi, sitä alkoi odottaa. Niinä vuosina, jolloin Eeva ei julkaissut, oli kuulemma ankarasti mietittävä, mitä lahjaksi.

Myöhemmin, Sammattiseuran aikana opin tuntemaan julkisemman Eeva Joenpellon. Jos työ oli vaiheessa, kirjailija ei juuri talostaan poistunut, kun kirja oli maailmalla, hän tuli kutsuttaessa seuran tapahtumiin, esiintyi ja osallistui. Hieman etäisenä, arvonsa tuntevana, mutta silti, myös sydämellisenä.

Joskus mietin, millaista kirjailijan elämä on. Keskustelua kuviteltujen henkilöiden kanssa, todellisten kohtaloiden suodattamista kirjan hahmoiksi, tekstin hiomista yhä uusiksi versioiksi, viimeistelemistä, tiivistämistä, kunnes on pakko päästää irti ja antaa työ painoon. Kirjoituskoneen paukuttamista, niin että hartiat ja ranteet väsyivät. Yksinäisiä päiviä, iltoja, varmaan öitäkin. Tuskin aina helppoa.

Tulokset ovat komeita, paikallishistoriaa, uusmaalaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, eloisalla kielellä kirjoitettuja kirjoja. Aika on ainoa mitta, oli kirjailija sanonut. Teokset ovat kestäneet, erinomaisesti.


Eeva Joenpellon elämän kiintopisteitä ovat olleet Helsinki ja Sammatti. Helsingissä olivat  perhe, kustantaja ja ammattilaisten lähipiiri. Kotiseudulleen, Sammattiin hän palasi kesäisin, lapsuudenkodin lähelle työskentelemään, myöhemmin, Vares-Kantolan talon valmistuttua, pysyvästi asumaan.

Eeva Joenpelto kirjoitti vuosina 1946–2000 yhteensä 27 proosateosta sekä näytelmän Liian suuria asioita (1968). Eeva Joenpelto on kiistatta klassikko. Hänen kirjojensa vahvuuksia ovat tarkkaan taustoitetut miljöökuvaukset ja eläviksi piirretyt kohtalot. Hänen pääteoksensa on vuosina 1974-1980 ilmestynyt neliosainen Lohja-sarja, lavea panoraama uusmaalaisen kauppalan kehittymisestä ja sen ihmiskohtaloista. Vuonna 1994 ilmestynyt Tuomari Müller, hieno mies sai Finlandia-palkinnon.

Reijo Solantien väitöskirjassa Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa viitataan Kaakerholman kaupunki -kirjassa kuvattuun oraiden katsastamiseen. Eeva Joenpellon teksti on tieteellisen tarkkaa. Kirjailija on nähnyt vaivaa ajankuvaa ja historiallista viitekehystä rakentaessaan, sama tarkkuus säilyy teksteissä loppuun asti. 

Kun Salme Hänninen levittää pöytään langettipistoin kirjaillun pöytäliinan, kirjailija on tarkkaan tiennyt, millaisesta käsityöstä on kyse, millaista vaivannäköä sen aikaansaaminen oli vaatinut.

Omien teostensa ohelle Eeva Joenpelto suomensi, kirjoitti esseitä ja artikkeleita.
Eeva Joenpelto korosti aina kirjallisuuden merkitystä ja kulttuurin arvoa. Hän toimi aktiivisesti muun muassa Suomen Kirjailijaliitossa ja Suomen PEN-klubissa ja oli pitkään taiteilija-apurahoista päättävän Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen. Tässä tehtävässä hän luki lähes kaiken Suomessa ilmestyneet kaunokirjallisuuden, samalla hän seurasi tiiviisti kansainvälisen kirjallisuuden kenttää. Eeva Joenpelto -palkintoa suomalaista kirjallisuutta inspiroineelle kansainväliselle kirjailijalle jaettiin vuosina 1988–2004. 

Kirjallisuuden ja kirjailijoiden asema olivat hänelle läheisiä ja tärkeitä. Jälkisäädöksellään Eeva Joenpelto luovutti Sammatin kotinsa, Vares-Kantolan kirjailijaresidenssiksi.

Vares-Kantola on WSOY:n kirjallisuussäätiön hallussa. Talo voidaan luovuttaa pitkää proosaa kirjoittavan kirjailijan käyttöön, kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Kirjailijakodissa ovat vuodesta 2005 alkaen asuneet ja työskennelleet Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Aki ja Milla Ollikainen. Tällä hetkellä talo on Maritta Lintusen käytössä. Vares-Kantolan kirjailijat ovat menestyneet, he ovat siellä kirjoittaneet läpimurtoteoksensa. Joenpellon talossa kirjoitetaan elinvoimaista sanataidetta, siellä ovat syntyneet niin Mielensäpahoittajan kuin Kätilönkin hahmot, lisää on varmasti tulossa.



Sammattilaisten hanke Eeva Joenpelto –seuran perustamiseksi toteutuu lauantaina 11.2.2017. Seuran ansiosta avautuu mahdollisuus koota Eeva Joenpeltoon liittyvää tietoa ja aineistoa, kaikkien kiinnostuneiden käytettävissä oleville  verkkosivuille. Seura voi ohjata ja kannustaa harrastajia ja tutkijoita tiedon ääreen ja yhteyksiin toisten samanhenkisten kanssa. Tutkimuksia tuskin seuran nimissä tuskin ainakaan alussa julkaistaan, mutta on tärkeää jakaa  tietoa tutkimushankkeista ja muista tapahtumista. Kuinka seuran tavoitteet toteutuvat, sen näyttää aika, sillä edelleenkin se lienee ainoa luotettava mitta.


Perustettavan nimikkoseuran puheenjohtajaksi on lupautunut Katja Kettu, joka on lahjakkaimpia prosaistejamme. Hän on kertonut viihtyneensä Vares-Kantolan ilmapiirissä. Talo, Eeva Joenpellon laaja kirjasto ja työrauha Sammatin maisemissa ovat jääneet mieleen.

Perinne jatkuu, työhuoneen valo ei sammu. Vares-Kantolan kirjailijat ovat voimavara, myös sammattilaisille.

Viime suvena Vaahterateatteri esitti dramatisoinnin Lohja-sarjan ensimmäisestä osasta, Vetää kaikista ovista. Näytelmän avainhahmoja on punaleski Tilda Grönroos, Gröönruuska, joka vahvalla uusmaalaisella murteella kertoo elämästään.  ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.”

Eeva Joenpelto –seuran perustava kokous järjestetään Sammatissa,  Sampaalassa lauantaina 11. helmikuuta kello 15.00. Kokous on kaikille kiinnostuneille avoin. 

Tervetuloa!

Gröönruuskakin on luvannut tulla.


Seuran verkkosivut ovat osittain jo valmiit:
https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/


Eeva Joenpellon  (17.6.1921–28.1.2004) teokset 

Seitsemän päivää (1946), salanimellä Eeva Helle
Tulee sittenkin päivä... (1950), salanimellä Eeva Autere
Kaakerholman kaupunki (1950)
Veljen varjo (1951)
Johannes vain (1952)
Kivi palaa (1953)
Neito kulkee vetten päällä (1955)
Missä lintuset laulaa (1957)
Ralli (1959)
Syyskesä (1960)
Kipinöivät vuodet (1961)
Naisten kesken (1962)
Viisaat istuvat varjossa (1964)
Ritari metsien pimennosta (1966)
Halusit tai et (1969)
Vesissä toinen silmä (1971), mukana Kirjojen Suomi –valikoimassa
Vetää kaikista ovista (1974), Lohja-sarjan 1. osa
Kuin kekäle kädessä (1976), Lohja-sarjan 2. osa
Sataa suolaista vettä (1978), Lohja-sarjan 3. osa
Eteisiin ja kynnyksille (1980), Lohja-sarjan 4. osa
Elämän rouva, rouva Glad (1982)
Rikas ja kunniallinen (1984)
Jottei varjos haalistu (1986)
Ei ryppyä, ei tahraa (1989)
Avoin, hellä ja katumaton (1991)
Tuomari Müller, hieno mies (1994), Finlandia-palkinnolla palkittu[8].
Uskomattomia uhrauksia (2000)

Liian suuria asioita (1968, näytelmä)

Elämäkerrat
Tiina Mahlamäki: Kuinka elää ihmisiksi, Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva, SKS   2009
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015  




sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Katselen puun yli ulos



Juuri näin ei saisi otsikoida: plagioida edesmennyttä runoilijaa. Anteeksi, mutta en voinut vastustaa kiusausta.

Viidennessä kerroksessa sitä on puiden latvojen tasalla tai yläpuolella. Voi katsella puiden yli kauas tai seurata, kuinka tilhipalvi laskeutuu pihapuun latvaoksille. Oksat ovat kuuraiset, talvi on huolellisesti ripotellut valkoisen peittonsa kaikkialle.

Ennen vanhaan asuttiin entisessä kauppalassa, siinä, josta oli lainsäädännön muuttuessa tullut virallisesti oikea kaupunki. Kuntamuodon muutos ei koskaan ollut ulottunut paikalle juurtuneiden asukkaiden sielunelämään. Kun puhuttiin Kaupungista, tarkoitettiin suurempaa Kaupunkia, jonka kylkeen kauppala oli teollisuutensa ansiosta kasvanut.
Jos kysyi kauppalan asukkaalta, mikä oli kotipaikan paras piirre, vastausvaihtoehtoja oli kolme. Vähemmän varakkaat sanoivat: täältä pääsee neljä kertaa tunnissa onnikalla Kaupunkiin. Varakkaampien mielestä hienoa oli se, että Kaupunki oli viidentoista kilometrin päässä. Kaikkein rikkaimmat tai edistyksellisemmät olivat sitä mieltä, että mainiointa oli se, että moottoritietä pääsi niin nopeasti Kaupunkiin.

Radan varteen muutettuamme kyselin samoja kysymyksiä. Auto oli muuttunut junaksi. ”Täältä pääsee jopa kuusi kertaa tunnissa Kaupunkiin.”  ”Täältä on vain parikymmentä minuuttia junalla Kaupungin keskustaan.”  Sosioekonomista asemaansa korostivat ne, joiden mielestä parasta oli parinkymmenen minuutin taksimatkan päässä oleva lentokenttä ja sieltä avautuva maailma.  Kaupunki ei ollut se sama Kaupunki, mutta asetelma oli. Pieni kaupunki ei ollut kaupunki, Kaupunki oli toisaalla, tavoiteltu iso Kaupunki.

Kun saman kysymyksen esittää maalla, vastaus on erilainen eikä yhtä arvattava. ”Täällä on mukava olla.”  ”Täällä on rauhallista ja mukavia ihmisiä.” ”Tänne on helppo tulla olemaan.” Niinpä. Mikä se sellainen paikka oikeasti on, jonka tärkein vetovoimatekijä on se, että sieltä pääsee helposti pois? Eikö paikkakunnan paras puoli olekin se, että siellä viihtyy?


Kaupungin ikkunasta näkee enemmän ihmisiä kuin maalla, mutta jos maalla viimeistään joka toinen on tuttu tai hyvänpäiväntuttu, kaupungissa eivät persoonat erotu. Pikkutenavat taapertavat kouluun, isommat koltiaiset lorvehtivat samaan rakennukseen. Aikuisilla on kiire
töihin.

Keskikokoiset koirat ulkoiluttavat tarmokkaasti henkilökuntaansa, askeltavat edellä ja vetävät isäntää tai emäntää vauhtiin. Emännät ja isännät ulkoiluttavat niitä koiria, jotka ovat omaksuneet seurailijan roolin, ne tulevat muutaman askeleen verran perässä, kun ihminen astelee edellä. Sitten ovat vielä kääpiösnautserit ja muut puolivillit pikkuvilkastukset, jotka ovat milloin edellä, milloin sivulla tai perässä, riippuen siitä, millaisia hajuja ja houkutuksia polun varrelle on tupsahdellut. 

Koirien sähköpostijärjestelmä on ikiaikainen ja aina yhtä haukuttavan koukuttava. Pikkuhaukkujan matkanteko sujuisi mainiosti ilman ihmistäkin, mutta kaupunkioloissa viisainkaan nelijalkainen ei saa olla vapaana, vaan joutuu noudattamaan ulkoiluttajansa laatimaa reittisuunnitelmaa.

Illalla omakotialueelle syttyvät katulamput, talvikaudella niiden tehoa täydentävät valaistut kuuset ja muut valoilmiöt. Jos on iltamyöhällä katsellut englantilaisia rikossarjoja, näitä bänksejä tai gentlyjä, voi omakotialueen hiljaisia katuja silmäillessään eläytyä kauhutunnelmaan ja ajatella, että siellä se uinuu, mummonraiskaajankuja pettävässä tyvenessään. Eikä vaadi kauhean suurta mielikuvitusta kuvitella seuraavaa aamua, kun kroonisesti krapulaisen näköinen, nukkavieru komisario seisoo kiukkuisena tapahtumapaikalla.

Todellisuus on onneksi ihan muuta. Mukavalla pikkukadulla risteilee korkeintaan lumiaura tai lakaisukone, aamuisen työmatkaliikenteen lomassa.

Illalla, jos on kirkas taivas, iltatähti syttyy pohjoiselle taivaalle. Sen ohi lentää toisinaan lentokone, valot vilkkuen. Junien valonauhat liukuvat maiseman laidalla, menossa tai tulossa. Katuvalot ulottuvat korkealle, yölläkään ei tule täysin pimeää.
Kymmenet tähdet, jotka joka ilta koristavat kotipuiden latvoja, niitä näkee vain maalla. Maisemalla on voimatekijänsä, kaikkialla.

Hyvää Uutta Vuotta, lukijani!



sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulu oli taas ovela



Ennen vanhaan joulun pyhät vietettiin pyhinä. Rauhoituttiin, oltiin yhdessä, hiljennyttiin ja lopulta tavattiin tuttavia. Tapaninpäivän iltana postiluukkuun ilmestyi ensimmäinen mainos ilotulitteista. Nyt niitä alkoi sinkoilla jo aatonaattona. Joulu on ollut ovela – vai oliko se sittenkin kauppamies, joka kävi ovella?

Koko syksyn naistenlehdet hehkuttivat tavaroista luopumista ja komeroiden raivaamista. Sitten alkoi laatukeskustelu, sillä mikä voisikaan olla järkevämpää kuin harkittujen, hyvälaatuisten tuotteiden hankkiminen. Ja tottahan pukinkontti nyt ainakin pitää täyttää hempeillä ja hellyttävillä, ihanan turhilla esineillä. Lahjat voi pakata kierrätyskelpoisesti ja samalla halpuuttaa antimensa arkisiksi. Vanhanaikainen emäntä voisi kuvitella, että siinäpä se oli, mutta eipäs ollutkaan. Joulupäivän ykkösuutisena ovat muotibloggareiden kootut alennusmyyntivinkit. Joulu on taas ollut ovela – vai onko se edelleenkin se katala kauppamies?

Suomalainen joulu on ainutlaatuinen perinteineen ja tuttuine seremonioineen. Mutta tarvitaan vain yksi naapurimaan bulevardilehden – luultavasti kieli oikein isosti poskessa – laadittu uutinen tai analyysi suomalaisen joulunvieton kamaluudesta, kun koko kansa jo hermostuu ja hiiltyy. Niin että mitä ne oikein luulevat olevansa? Tärkeämpää olisi katsoa peiliin, naurahtaa hyväntahtoisesti naapureille ja viettää joulua ilman itsetunto-ongelmia. Joulu on ovela – se nostaa kansalliset traumat ja ikiaikaisen alemmuudentunnon esiin, mutta ainakin se yrittää saada kansakunnan ryhdistäytymään, ihan omin voimin.

Joululauluja soitettiin radiossa ennen vain jouluna. Kummasti se muutaman tutun laulun repertoaari riitti kattamaan kansan tarpeet. Nyt joulutingeltangel helisee ja kilisee marraskuusta asti. Helisee ja kilisee, antaa sähäkkää rytmiä askelille kaupassa ja markkinoilla. Joulu soi kansainvälisesti ja kun englantilaisilla on ’one-horse-open-sleigh’, me suomalaiset tyydymme pelkkään nelikirjaimiseen rekeen. Joulu on aika ovela – mitä enemmän jouluiskelmiä tulee, sitä tiukemmin sielu tarttuu vanhoihin, kotoisiin säveliin. Niihin, joissa on paitsi melodiaa, myös sisältöä.

Jouluvirren aikana, kun koko seurakunta veisaa hartaana tuttuja sanoja, sielu liikuttuu ja sykähtää. Kuuntelen virttä, kuuntelen tekstiä, joka toisaalta tulkitsee tarkkaan Martti Lutherin ajatuksia, toisaalta suomentajansa elämän ankaria kokemuksia. Miten vaatimattomilla apuvälineillä, mahdollisesti vain muutaman sanakirjan turvin, tämä teksti on laadittu. Miten paljon se silti tavoittaa, yhä edelleenkin. Joulu on ovela – se pakottaa peruskysymyksien ääreen, antaa ajatuksille kiinnekohtia.

Aika ovela juttu, koko joulu. Viikkojen touhu ja valmistelu – ja sitten, PUM ja POKS. Kun jouluateria on syöty ja paketit avattu, arki kurottautuu esiin ja haluaa jo kurkistaa olkapään yli.

Ovela juttu, mutta kaikkeen ei pidä suostua. Pyhiä on vielä, ja välipäiviä. Oikein ovela viettää ne juuri niin kuin itse haluaa – pyhinä. Luulen tietäväni, että se on joulunkin tavoite.