Proosallista

Edelleenkin on ihmisiä, joille lukeminen on perustarve. Onneksi. Onneksi, koska lukeva ihminen on ajatteleva, keskittyvä, uutta etsivä.

Mitä tekee ihminen, joka ei lue? Tyhmä kysymys, sillä en osaa vastata siihen. Viisas kysymys, sillä hyvä vastaus voisi olla avain lukemattomuuden syihin. Turha kysymys, sillä en koskaan ole saanut siihen kunnollista vastausta.

Kirjoja julkaistaan ja jotkut niistä löytävät lukijansa, jotkut markkinoinnin ansiosta, jotkut omilla ansioillaan, joskus jotkut kuin uhmalla.

Kirja on sesonkituote, jonka elinkaari näyttää lyhenevän koko ajan. Kukaan ei osta hapantunutta maitoa tai juoksettunutta kastiketta, mätänevistä tomaateista puhumattakaan. Meille lukijoille uskotellaan, että paperille painetun tekstin laita olisi samoin. Että sanat eltaantuisivat ja hajoaisivat atomeiksi ja homeitiöiksi, ellei niitä välittömästi, tuoreeltaan lueta. Kai ne kohta merkitsevät ajatuksiinkin parasta ennen -päivän.

Olen tänään ostanut kyläkirppikseltä Hemingwayn novelleja ja Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanin. Eilen poimin kirjaston vaihtohyllystä Tito Collianderia. Jos kaikki eivät ole kuulleet näistä kirjailijoista, se voi johtua siitä, että he ovat kuolleet, eivätkä edes ihan hiljattain. Uusia teoksia he eivät ole julkaisseet vuosiin, heitä ei löydä naamakirjasta tai viihdeohjelmista ja silti he ovat edelleenkin kunnon kirjailijoita.

Ellei kyläkirppiksiä tai antikvariaatteja olisi, ei juuri olisi toivoa saada näitä opuksia omakseen. Jonkun löydöistäni voin viedä kirjaston vaihtohyllyyn, sillä kaikesta ei ole pakko tykätä, mutta ei mennä asioiden edelle. Näillä kirjoilla ei ole palautuspäivää ja niiden hinta on vaatimaton. Aarteen löytää, kun avaa kuluneet kannet ja uskaltautuu lukemaan.

Mitä kuuluu tarinalle? Sille kertomukselle, joka syntyi iltanuotiolla, kun valo sammui taivaalta ja työnteko oli lopetettava. Iltanuotiolla vanhemmat viihdyttivät toisiaan ja  opettivat nuoremmilleen elämää. Miten kohtaavat puhe ja kuunteleminen meillä, onko hetkiä, joiden aikana niin kertoja kuin kuulijakin saavat, enemmän, lääkettä sielulle ja sydämelle.

Iltanuotio on vaihtanut väriään, se on lempeä lukulamppu, väreilevä kuvaruutu, valkokangas, äänentoistolaite, estradi. Kirjoitetun tarinan julkaisuformaatti ei enää välttämättä ole yhdeltä sivultaan yhteen nidottu nippu paperia. On tarinoita, joille ääneen lukeminen sopii paremmin kuin painettu sana, esimerkiksi Karo Hämäläisen huikea Nurmi-monografia Yksin. On kertomuksia, jotka liehuttavat kaunottarien helmoja ja miehustan volankeja ja dokumentoivat kampauksia ja helminauhoja – pitäisikö ne julkaistakin glossy magazine -formaatissa?

Kertomisen rytmi on muuttunut. Verkkainen sanonta väistyy, aiheettaan soutava ja huopaava kertoja joutuu pilkkomaan lukunsa lyhyemmiksi, proosakin tavoittelee rikossarjan rytmiä. Lukijalla on kiire ja eikä kirjoittajan ole sallittu anastaa lukijalta aikaa omille ajatuksilleen  enemmän kuin on pakko, vai onko?

Kirjallisuus on luokkia, kategorioita, sarjoja, genrejä. Jokainen teos on määritelty, niin, että lukija voi valita omansa turhia riskejä ottamatta. Tämä on viihdettä, tässä hehkuu romantiikka, täällä kuristaa sielua jännitys.

Menestyneimmät tekijät pääsevät myyntilistoille, mainoksiin, maineeseen. Tässä tuskin on mitään pahaa – on helppo valita varman päälle ja lukea suosikki – ellei terävinkin kynä joskus tylsyisi ja nokkelimmatkin juonikuviot alkaisi toistaa itseään. Konstaileva monimutkaisuus voi olla taiteellista, mutta se voi myös olla konstailevaa monimutkaisuutta eikä mitään sen kummempaa. Hyvin kirjailijoita on aina enemmän kuin kuuluisia kirjailijoita ja hiljaisemmillekin soisi enemmän näkyvyyttä.

Pidän proosasta, luen mielelläni hyviä tarinoita, joissa on sanomaa. Pidän kauniista äidinkielestä ja huolella rakennetuista kirjoista. Annan mieluusti yllättää itseni. Niin proosallista tämä on.

Miksi mietin sitä, mitä luetaan tai vielä enemmän siitä, mitä ei lueta? Mitä enemmän lukijoita on, sitä enemmän kirjoja julkaistaan, sitä laveampi kirjo ja paremmat selviytymismahdollisuudet sanataiteella.

Kuvituksena näkymiä Hangosta. 

Pistäytyminen

Helsinki saattelee harmain pilvin, kevyissä varusteissa melkein paleltaa.

Lentoaseman palvelut ovat virtaviivaiset, siirtyminen lähtöportille käy juohevasti. 

Lento on aikataulussaan, matkantekoa eivät turbulenssit haittaa, pilvien yläpuolella vapaus on juuri niin rajatonta kuin Udo Jürgens laulussaan määrittelee. Määränpäässä jatkamme elegantilla luotijunalla kohti keskustaa. Matkustaminen on ihanaa, tätä pitäisi saada nauttia useammin!

Luotijunan jälkeen todellisuus lyö kasvoille. Ilmastoitujen, stailattujen ja hygieenisten tilojen tilalla on meluisa, kirjava, ruuhkainen ja vaivalloisesti jäsentyvä todellisuus. Portaita, liukuportaita, nuolia eri suuntiin, monikulttuurinen ihmispaljous. Siirtyminen kadulle sujuu hankalasti, matkalaukku tarttuu yhtenään portaisiin, katukiviin, kynnyksiin.

Synteettisen maailman kautta takaisin oikeaan, siihen, joka tuoksuu, tuntuu ja kuuluu. Pistäytyminen Pariisiin on alkanut.

Kaupunki laulaa, soi ja tanssii, siis elää

Oopperan portailla istuu kuulijoita, mies ja kitara tasanteella. Riemukaarella on menossa musiikkiesitys, pienoiskonsertti.

Metrossa soi, klassista, ikivihreitä, etnoa. Askelten tasaisen tamtatatamtamin säestämänä, ihmisten virtaa rytmittäen.

Louvren puistossa tanssii yksinäinen mies. Harppoo ja ottaa korkeita loikkia, musiikki on jossakin kaukana, katsojan ulottumattomissa. Mies ravistelee leveitä hopeisia rannerenkaitaan, antaa auringon tarttua niihin, ojentaa kätensä ja ottaa uudet askeleet, etääntyy suuren, pitkäraajaisen hyönteisen tavoin vähitellen pois näkökentästä. En tohdi ottaa kuvia, tilanne on liian julkinen ja samalla liian intiimi.

Rakkauden kaupunki

Place de la Concorde voisi olla suomeksi sovun, sopusoinnun aukio. Suudelmaansa jähmettynyt pari on uppoutunut toisiinsa, he eivät näe valtavan aukion liikennettä, eri suuntiin virtaavia autojonoja, heitä ei liikenne häiritse. Sopusointu on täydellinen ja lukemattomat nuoret parit seuraavat Rodinin esimerkkiä.

Petit  Palais’n saleissa kohtaan tiiviiseen syleilyyn edenneen parin, mutta myös nuoren pojan, joka itkee yksin – pettyneenä?

Miljoonia tarinoita, joista useimmat kertovat rakkaudesta. Rakkaustarinoita, joista on tullut legendoja. Colette tavoitti nuoren, heräävän erotiikan. 

Madame Lamboukas etsi ja kaipasi rakkautta, menetti paljon ja vihdoin löysi.  

Ranskattaret ovat tyylikkäitä

Heinäkuisten päivien katukuva tarjoaa enemmän värejä ja variaatioita kuin sielu pystyy vastaanottamaan. 

Hikisiä paitoja, joiden viesti on se, että kantaja on kiertänyt maailmaa, ehkä paitaa vaihtamatta.

Jenkkituristeja jenkkivaatteissaan, kovaäänisinä, rentoina. Saksalaista hallittua uusasiallisuutta, jossa käytännöllisyys kohtaa hallitun konservatiivisuuden. Kustannukset halliten. 

Kaukoidän matkailijoita, joiden siro mustavalkoinen eleganssi on aina hienoa, usein henkeäsalpaavaa, parhaimmillaan todellista avantgardea – ja maantienvärisille täysin saavuttamatonta.

Ja kaiken keskellä askeltavat pariisittaret. Ryhdikkäinä, huoliteltuina, huikeat korot kiveyksellä kopisten.

Älkää uskoko, kun teille kerrotaan, mitä koko Pariisi haluaa, mitä kaikki käyttävät muodin pääkaupungissa. Tavoitteena on saada lukija haluamaan, sillä vain satunnaisesti tämä uutinen on uutinen ja totta.Katukuva on niin runsas, että vaikka pukeutuisi isoisän riihipaitaan, ei ehkä erottuisi – eikä ainakaan herättäisi närkästystä.

Eivät he kaikki ole muodikkaita eivätkä samanlaisia – mutta kaikki ovat tyylikkäitä, jokainen tavallaan.

Oleellista on itseluottamus. Nainen, joka kulkee pystypäin, viehätysvoimastaan tietoisena, rohkeasti kaikki värinsä kantaen, näyttää hyvältä, usein kauniiltakin, mutta aina elegantilta.

Ryhtiliikkeen paikka. Meille.

Tyylikkäin oli Coco

Place Vendome illansuussa. Olemme kävelleet jo jonkin aikaa, kaupungin ytimessä, kiireisillä kaduilla. Upeiden talojen keskellä on henkeäsalpaavan kaunis aukio, melkein puolet sen alasta henkeäsalpaavan vehnäpellon peittämänä.

Juhlamekot alkavat parveilla Ritzin liepeillä, seuranaan hyvin leikatut smokkipukuiset, taksit tuovat ja vievät asiakkaita.

Vehnäpelto on rakennettu käsityönä ja näyttä siltä, että jokainen korsi on istutettu hiekansekaiseen maahan erikseen. Vehnän aito lämmin hehku ei aivan riitä, tähkiä on värjätty kultamaalilla.

Pellon keskellä risteilee polkuja, poluilla on levähdyspaikkoja, tauluja, jotka kertovat Coco Chanelin vehnää kohtaan tuntemasta rakkaudesta.

Kunnioittakaa työtämme, pyytää opastaulu, kunnioittakaa kanssamme Mademoiselle Chanelin elämäntyötä. Katsojat noudattavat toivetta, pysähtyvät, viipyvät levähdyspaikoilla ja keskustelevat.

Vain muutama huomattavan rennosti pukeutunut lenkkitossuturisti pysähtyy vainion laidalle, nyhtää tähkän irti, pyörittää sormissaan ja viskaa roskana pois. Kunnioittaminen edellyttäisi vivahteiden tajua.

Coco Chanel eli viimeiset vuosikymmenensä Ritzissä, siellä hän myös kuoli. Hänen yrityksensä pääkonttori on edelleen aukion toisella laidalla.

Pieni tummahiuksinen nainen, joka teki muodista kulttuuria ja kansallista pääomaa. Ja loi, asiasta suuremmin ääntä pitämättä, kukoistavan imperiumin, jolla on ystäviä ja asiakkaita kaikkialla maailmassa.

Olisiko tästä opiksi?

Nähtävyys on kuvattava ja ehkä myös nähtävä, sillä muuten ei ole nähnyt mitään

Hän kääntää selkänsä kohteelleen, pukee kasvoilleen suloisimman mahdollisen hymyn, jää hetkeksi omaan, yksityiseen kuplaansa ja aika pysähtyy.

Sitten puhelimen kamera rapsahtaa, selfie on valmis ja matkailija palaa paikalleen, jatkaa vakavin ilmein nähtävyystavoitteiden suorittamista.

Maailmassa on harvoja rakennuksia, joita on valokuvattu enemmän kuin Eiffeltornia. Silti jokaisen Pariisiin matkustavan päämääränä on Tour Eiffel.

Jokaisen kulkijan haaveena tuntuu olevan maailman hienoin kuva Eiffeltornista, Riemukaaresta, Notre Damesta, Louvren pyramidista, Sacre Coeurista, puistojen surumielisistä patsaista…

Kaupungissa, jossa on maalauksellisia kujia, sivukatujen hiljaisuutta, nimettömiä puistoja, siltoja, ikkunoita, parvekkeita, juhlavia ovia…

Ihmisiä, jotka tervehtivät sydämellisesti: Bonjour Madame!

Muutama yö poissa kotoa tekee ihmeitä

Kotikaupungissa toteutetaan hanketta, jonka turmin noin kolmekymmentä vuotta palvelleet liikerakennukset puretaan uuden, ’paremman’ tieltä.

Jos poliitikot saavat tahtonsa läpi ja rahat riittävät, me emme saa ikinä kokea sitä historian ja tyylien kerroksellisuutta ja muotojen moninaisuutta, joka muodostaa luonnollisella tavalla kasvaneiden kaupunkien viehätyksen.

Kotikaupunkini päättäjät varmaan mielellään määrittelisivät koko Pariisin purkukuntoiseksi ja epäajanmukaiseksi.

Sateinen lentokenttä tuntuu silti kauniilta. Ilma on puhdasta, sade helteen jälkeen ihanan vilpoista, auringon paahtama iho lepää.

Kotona kaikki on tutusti paikoillaan, vesihana ei temppuile, ovet avautuvat ja sulkeutuvat, huoneet sopivan viileät. Ruisleipää patongin sijaan.

Pesukone ahmaisee pyörteisiinsä hikiset paidat.

Tutun pöydän ääressä voi tutusti harrastaa besserwisseröintiä, muutamassa päivässähän maailman jo saa haltuun…

Ihan hyvä, tuttu arki.