lauantai 23. toukokuuta 2015

Tyhjä

Pesänrakentaja löysi paikan liiterin seinustalta. Asukkaat ovat muuttaneet. 

Paikka vapaana, tilaa tarjolla.
Työ, jonka kanssa elin puolitoista vuotta, valmistuu. Vielä muutama hermostuttava päivä odotusta ja sitten, se on valmiina. Tuntuu tyhjältä. 



Toisinaan, kesken kaiken, pullahtaa mieleen epäilys: olikohan se kohta sittenkään oikein, muistinko, osasinko? Kun työ on valmis, se on valmis, kaikkine virheineen ja vajavaisuuksineen. Tätä se on joka kerta ja aina se on yhtä kamalaa. Jotain varmaan on jäänyt, jotain aina jää, mutta ehkä niin käy joskus muillekin.

Kieloja ne ovat, täynnä tunnetta, vaikka ei vielä kukassa. 
Olen yhdistänyt järkeä ja tunnetta. Rationaalista ja emotionaalista. Jokaisella aiheella on särmänsä, sanoilla olen veistänyt näköistä kuvaa, mutta tunnistaako lukija saman kuvan? Jokainen kirjoittaa, paitsi aiheensa kuvaa, myös omaa kuvaansa. Näin olen tälle palstalle kirjoittanut ennenkin.

Kaksi asuntoa, toinen niistä on jo aktiivikäytössä. Yksiöistä on pulaa. 
Kun jokin loppuu, paras lääke on aloittaa uutta. Näin meitä on aina neuvottu.
Kun jokin loppuu, on hetki tyhjää ja taukoa, ajatus on marto eikä mikään lähde itämään tai kasvamaan. Tyhjää tilaa ajatusten tilalla, ensin pitää sopeutua, odottaa.

Matka on tehty, kirjat järjestetty hyllyyn, ylimääräiset printtipaperit pakattu pois, loppuiäkseni minulla on kauppalappuja, joissa vain toisella puolella on jotain tekstiä. Hyvä niin, ei näin tyhjällä päällä kannattaisi lähteä edes maitokauppaan. Kun vaan muistaisi kirjoittaa muistiin.

Vaahtera on oikeasti vahtera, vaakunapuu. 
Samaan aikaan toisaalla: kevät on tullut. Maa versoo vihreää, työhuoneen ikkunan alla keinuvat tuulessa tulppaanien kukat, puut puhkeavat lehteen, vaahtera tuoksuu. Vieläkö pikkutytöt tähyilevät järvelle ja odottavat jäiden lähtöä? Siitä tiesi, että kevät tulee ja saa lähteä kouluun polvisukissa. Vieläkö niillä on polvisukat?

Tuoksut vanamon ja varjot veen...
Runonsäkeiden voimaa ei kannata aliarvioida.

Ne puhkeavat, kohta.



keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Sade, musiikki



Kuuntelen Klassista. Jouset ja puhaltimet vuorottelevat, sitten rummuniskuihin kertyy voimaa ja kepeän iloittelun tilalle tulee ryhtiä. Hengästyttävä vauhti muuttuu rauhalliseksi tunnelmaksi, taas kohoaa jousien tuulenpuuska, sen jälkeen levolliset laineet vaeltavat musiikin pinnalla… Sade äänien maailmassa ryöpsähtelee, tyyntyy, aavistelee, arvaa, aloittaa uuden nousun…

Jos tämä kaikki olisi värejä tai puhetta, minulla olisi tarkat sanat ja osaisin kertoa siitä, mitä koen ympärilläni. Musiikilla on oma kielensä. Andantet, adagiot, lento prestot ja muut, tunnistettavissa latinan tunneilla opituista sanoista ja kauniin soljuvia kuin pienet melodiat. En silti tiedä, osaisinko yhdistää oikeat sanat oikeisiin tempoihin.

Kaikkea ei voi tietää. Kukaan ei tiedä kaikkea. Oleellista ei ole tietää, vaan osata rehellisesti myöntää, ettei tiedä ja uskaltaa kysyä. Ja sitten, käsitellä tieto.

Oleellista on myös tulkita vastaukset. Yksi sanoo aina jotain, sanoakseen, toinen ei puhu, koska pelkää, ettei se sittenkään mene oikein. Jälkimmäiseltä saa parhaan tiedon, kunhan sen osaa suostutella esiin.

Sade kattaa koko taivaan harmaaseen vaippaan. Pihan lätäköissä väreilee. Nurmikko vihertyy. Tämä on kevätsadetta, joka tuo kesän taas askelta lähemmäs. Ulkotöitä ei juuri nyt voi tehdä.



Kuuntelen musiikkia, kauniita ääniä, pianoa, joka laulaa ja tarinoi kuin puiden oksilta sateen jälkeen putoavat pisarat, kun pieni tuulenvire niitä tanssittaa.

Musiikki on ympärilläni, koneen toistamana, näkymättömänä. Paha ja varottava sana tässä yhteydessä olisi äänikulissi. Parempi voisi olla ääniympäristö, miltä maistuisi melodiasisustus? Ei sentään. Musiikki on niin kuin sade, viipyvä, vaihteleva, hyvää tekevä. Miksi kaiken pitäisi olla selitettävää?

Musiikki on myös kauniita, taidokkaita esineitä, niin kuin prahalaisen viuluntekijän tuotteet. Niiden näkeminen ei ole enää välttämätöntä, mutta tavoittelemisen arvoista.




tiistai 12. toukokuuta 2015

Kurssi se on …




… törmäyskurssikin.

Se ui syvässä vedessä, ääneti ja melua itsestään pitämättä. Kun ajolinjamme risteävät, olen törmäyskurssilla. Kiinni ja karilla. Lastut lentävät, vesi roiskuu, tulee kolhuja.
                      Ei puhettakaan diplomatiasta, keskustelusta tai sovittelusta. Ei ja vielä kerran ei.
Oma syysi, miksi törmäilit. Olisit ottanut selvää. Mistä? Miten? Niin, mutta: olisit ottanut selvää. Kaikkeen ei ole kompassia.
                      Kun on kyse byrokratiasta, törmäyskursseja on vaikka kuinka monta: Järjestelmiä, joissa anotaan, pyydetään, haetaan. Poltetaan aikaa ja voimavaroja, annetaan ajan kulua ja laskun kasvaa, vaikka lopputulos olisi ollut itsestään selvä heti ensimmäisen yhteydenoton aikana. Pitää sietää pomotusta ja pitää osata olla (näytellä) nöyrää.
                      Jos urakka kusee, sitä sanotaan fiinimmällä kielellä tuottavuuden äkilliseksi alenemiseksi. Yhtä paljon se kaikilla tavoilla sanottuna keljuttaa.

… konkurssikin.

Putkimies oli varmasti pätevä. Kurssin käynyt, nimittäin konkurssin.
                      Onko se siitä sitten jotain oppinut, on eri asia ja tavallisen hanankäyttäjän mahdotonta tietää, ennen kuin työ on tehty. Toimiiko vai vuotaako, tiedetään vasta sitten, kun perävalot eivät enää näy.
                      Ei silti, ei kaikkien putkimiesten kanssa ongelmia ole ollut. Kunpa niiden äänestä kuulisi, onko puhtaat jauhot ja missä.

… täydennyskurssikin.
Elämä opettaa, joka ikinen päivä.           
                      Taas eletään niitä päiviä, jolloin huomaa, ettei mikään kurssi, jonka elämänsä aikana on käynyt, ole valmentanut juuri tähän. Elämä on oppimistapahtuma. Tässä iässä.

Kaikista ei ole pakko tykätä.
                      Kaikista ei koskaan tule sydänystäviä. Eikä pidäkään, sieluansa jokainen jakaa harkiten. Aina on ihmisiä, joiden kanssa asialliset välit ovat käypä tavoite. Se, että ei käytetä luuvitosta eikä yläfemmaa, vaan hoidetaan asialliset hommat asiallisesti ja liikoja tunteilematta. Kun saadaan homma pois päiväjärjestyksestä, huomenna ei enää tarvitse veljeillä.
                      Kaikkien kanssa ei voi jakaa samaa arvomaailmaa, intohimojen kohteita ja hämäriä tunnelmia. Mutta sittenkin. Voi sanoa päivää, vaikka ihan tavallinen kiitos hyvää riittääkin kuulumisiksi.
                      On tässä vielä kurssia käytävänä. Kaikilla.



lauantai 9. toukokuuta 2015

Koukuttavaa, kuin kaurapuuro



Koko talvikausi meni aikamatkaillessa. Mielenkiintoinen, erilainen matka, joka vei aikaa ja energiaa, vaikka yöksi pääsikin kotiin. Seikkailu, joka antoi energiaa ja tuuletti ajatuksia. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Kiitos niistä.

Kun saa työn käsistään ja voi hetken huokaista, huokausta seuraa toinen huokaus. Olen tosin ollut paikalla, mutta en suinkaan aina läsnä.



Kuinka pölyisissä nurkissa perhe voikaan elää! Miten ne tällaiseen ovat tyytyneetkin! Ja kuinka koukuttavaa kunnon putsauksen jälkeinen raikas ja puhtoinen elämä onkaan! Vaikka työ sai aivosolut ahkeroimaan, oma arvonsa on silläkin, että voi ahkeroida arkisissa kotiaskareissa. Staubsaugerpilotin, sanoi saksalainen siivoojatyttöä.



Kyllänesittenehkäjopatämänelämänaikanajoskusvieläehtii-mankeloinnit on mankeloitu, muut kotityöt tehty, työpöydän siivous alkamassa, pihamökin imurointia taidan vielä vähän lykätä. Tuulee koleasti, Eurooppapäivän lippu liehuu kunnolla, kuka pienessä mökkerössä tällä kelillä suostuisi yöpymään. Kirjojen lukeminen, ihan vaan lukemisen takia, naistenlehdet, kudin ja telkkari… Ottaisiko ompeluksen esille? Pölyyntyykö puhdas koti siitä?

Kevätkaihonkukka, uskollinen sininen.
  
Koukuttavaa, kuin kaurapuuro. Ihan tavallisen tasainen arki. Siitä saa hyvä ja lempeän olon. Aivan niin kuin kaurapuurosta.

Uusia seikkailuja odotellessa.

Lemmikit, vuokot, kaihonkukat