Pääsiäisaamun valo

Satelee hiljaisia lumihiutaleita. Hetken maa oli valkoinen, nyt lumi on jo sulamassa. Tulppaanien lehdet nousevat nurmikon pinnasta, tummina, terävinä. Kestää vielä, ennen kuin niistä tulee kukkia, mutta takatalvea ne uhmaavat.

Maisema on paljas, pelkistetty. Maan kumpuileva rytmi pääsee oikeuksiinsa, kun puiden lehdet ja muu kasvusto ei vielä korista kuvaa.

Huhtikuun kevyt lumisade on hiljainen. Se ei rummuta kattoa eikä iskeydy ikkunoiden sadepelteihin. Se putoaa, kevyenä ja kauniina.

Pääsiäisaamun aurinko on jo korkealla, pilvien takana.

Tällaisena aamuna muistan yhtä matkoista tuntemattomien kanssa.

Elettiin Lapin alkavaa kesää. Aurinko oli korkealla, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä, pilvisen päivän valo kuin maitolasia. Maisema oli harmaa, lumi oli sulanut vauhdilla ja jättänyt tienpientareen kulottuneeseen ruohoon harmaan pölyn. Kuivat korret olivat lumen alla taipuneet alakuloiseen asentoon. Maan pinta oli vielä tyhjä, uutta vehreyttä ei ollut. Luonto veti henkeä, oli hetken hiljaisuus talven ja kesän rajakohdassa. 

Joku matkalaisista koputti olkapäälle ja kysyi, kuinka jaksan elää tässä kauheassa köyhyydessä.

Köyhyydessä? Miksi juuri tämä hetki tuntui tuntemattomasta ihmisestä köyhältä?

Tuntuiko harmauden, paljaan maan ja taivaan kohtaaminen köyhältä?

Vastasin jotain. Yllätettynä, ehkä huonosti valituin sanoin.

Se, että on olemassa neljä vuodenaikaa, jonkun laskutavan mukaan jopa kahdeksan vuodenaikaa, ei ole ainakaan köyhyyttä.

Pääsiäisaamun valo on enne keväästä, kesästä. Hiljainen lumisade sulaa ja kastelee maan. Kohta on kirkkaan ja keltaisen kevään kultainen hetki.

Pitkäperjantaina

Pääsiäisen sanomassa elämä, kuolema ja ylösnousemus kohtaavat.  

Ei kuolemaa olisi ilman eläviä sieluja.

Elämän aikana kuolema tulee tutuksi.

Läheiset lähtevät, sukulaiset hiipuvat, jokaiselta aina joku.

Muista kuolemaasi, muista kuolemaa, tiedosta uhkakuvat.

Mikä on uhka?

Onko se jäytävä ahdistus ja tunne siitä, että jotain voi tapahtua vai tuoko pelon tilanne, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Asuuko uhka mielessä vai maailmassa?

Uhkakuvien maalaaminen on helppoa ja monelle otollista.

Sitä, joka pelkää, on helpompi ohjata.

Rohkea toimii itsenäisesti.

Kuolemista, kipua, luopumisen tuskaa on inhimillistä pelätä.

Suru pelottaa, ikävä ja ahdistus.

Pitkäperjantain jälkeen on Pääsiäinen.

Surun takana on toivo jälleennäkemisestä, uudesta, paremmasta.

Ilosta elämän tuolla puolen.

Ilo ja suru, yhdessä, läsnä, alttaritaulun siunaavan Kristuksen katseessa.

Requiem aeternam dona eis, Domine,

et lux perpetua luceat eis

cum sanctis tuis in aeternum,

quia pius es.

Haluaisin ojentaa sinulle

Kevään.

Mutta kevät tulee,

ja me kaikki saamme sen.

Se ei ole lahja eikä saavutus.

Se on, koska se on. Kevät.

Keväällä on sääntönsä,

omat oikkunsa.

Ei se meille siksi tule,

että me tahdomme.

Se tulee, koska se on kevät.

Kevät nostaa tulppaanit

vihreät pienet miekat.

Emme me niitä herätä.

Ne nousevat,

Sillä niiden sieluissa on kevät.

Tule mukaan kevääseen,

vehreään ja keltaiseen.

Se on taas täällä.

Tule sielu avoinna.

Sillä nyt on oikea kevät.

Kerttuja

Kerttu oli komea nainen. Kookas, rintava, iso, mutta ei muodoton. Pienellä palkalla tehtaassa, vakaumuksellinen aatteensa kannattaja, mutta silti tyylikkäästä, vähän vauraammasta tulevaisuudesta unelmoiva. 

Kerttu ompeli leninkejä, höyrytti saumoja, sovitti eteisen peilin edessä, teki hienon työn, luotteli ja viimeisteli. Laittoi pinneillä laineet tukkaan ja haki pyhäpäivänä huulipunan käsilaukkunsa uumenista. Teatteriin, tehtaan laulukuoroon ja työväenopiston juhliin. Jos vielä joskus, edes se mies, joka kerran tanssi niin ihanan tanssin.

Kertun heikkous olivat mukavat, komeat ja huumorintajuiset miehet, mutta Kertun ongelma oli, että harva mies oli heikkona niin komeaan naiseen.

Kerttu oli aina ollut pieni ja siro, lujuus oli hänessä piilossa. Vanhemmiten hahmosta tuli melkein läpikuultava, vaaleaverinen kun oli, hiukset vain vaalenivat entisestään. Kertulle kaikki oli tullut eri tavalla kuin muille: kun koulut oli käyty, tuli sota ja vastusta ja työtä vuorotta ja mieheläänkin Kerttu ehti sitten vasta aikuisena. Hyvä mies se oli, hyvin huolehti Kertustansa, antoi mennä ja harrastaa ja saada kaikkea sitä oppia, jota nuorempana oli jäänyt paitsi. 

Osasi Kerttu sitä vieläkin arvostaa. Lopussa olivat yksinäiset vuodet, pieni tupa ja lesken elämä ja eläke, pieni pelko siitä, kuinka käy, jos kaatuu tai kompastuu eikä pääsekään omin voimin ylös. Ei siinä kylän komein turkki olisi paljon auttanut.

Kerttu oli kovaääninen ja rempsakka, tehtaan rivakka akka. Vanhapiika koko elämänsä, mutta tuskin mokomasta huolissaan. Kun ikäluokasta joka kymmenes mies oli mullan alla ja loput, ohiammututkin jollain lailla säröillä, mitä noista. Kerttu teki työnsä, hoiti osaston ihmissuhteita ja tuki niitä, joiden polku ei yhtä suora ja selkeä ollut.

Millaisin miettein Kerttu vetäytyi yksiöönsä tehtaan talossa, pieniin neliöihin ja kotoa perittyjen mööpeleiden keskelle? Mitä mietti silloin, kun kauppalan valot sammuivat?

Kertusta näki heti, että siinä oli emäntä, arvokas, huoliteltu, talosta, ei torpasta. Hillitty käytös ja myöntyvä mieli, kun tarjolla oli valtaa ja luottamusta, parhaat valikoi Kerttu itselleen. Isännällä oli omat juttunsa, koko kylä taisi tietää, mutta Kerttu ei sen antanut näkyä. Kutoi kankaat ja matot, paimensi perheen, oli paikalla, kun tarvittiin.

Hiipui ja hiljeni, niin kuin oli elänytkin. Eleettömästi.

Ruustinnaksikin Kerttua olisi voinut tituleerata, papin rouvaa. Sävyisä ihminen, perheen ankkuri. Hoiti kotia, lapsia, välillä sukulaistenkin lapsia. Kampasi hiukset sileiksi, pukeutui siihen kauniiseen, mutta vaatimattomaan, järkeviin kenkiin, seurasi miestään. Keskipisteeseen joutui aina rovasti, nainen hänen rinnallaan kuin varjo. Suopea, lämmin. Uskomattoman uuttera, jos olisi töitään tohtinut luetella.

Toukokuussa puut vihertävät, linnut palaavat pesäpuihinsa.

Laulavat tuttuja säkeitään.

Koko maailman kaikki Kertut.

Muistelen joskus.