Se nousi kuin ukkospilvi. Se iski kuin salama. Viha.
Vihapuhe.
Vastaukset eivät ankaruudessaan jääneet jälkeen.
Paljon jyrkkää puhetta suvaitsevaisuudesta, monikulttuurisuudesta,
erilaisuudesta. Mielipidemyrsky, jossa vahinkoja on tullut kaikille osapuolille.
Vaurioiden tarkempi arviointi lienee vuorossa vasta, kun kuohunta on asettunut.
On puhuttu lyhyillä virkkeillä isoista asioista, jotka eivät mahdu yhteen twiittaukseen
tai repliikkiin.
Sananvapautta on myös sellaisten asioiden sanominen, jotka
eivät ole miellyttäviä. Sananvapautta ei ole erimielisen kumppanin leimaaminen
ja vähättely.
Sananvapaus saattaa edellyttää sitä, että eri osapuolien on
maltettava mielensä ja kuunneltava toisiaan. Kuunneltava, eikä puhuttava
päälle. Vaikeaa. Sananvapauden ja vihapuheen välillä eron pitää olla selvä.
Normeja ja sääntöjä on helppo rakentaa. Häthätää kyhättyä
sääntöäkin voidaan puolustaa, vaikka aika olisi jo ajanut sen ohi, sillä se on
sääntö, jotakin isompaa. Normit ja
säännöt ovat tapa hallita.
Kuinka paljon hallitsemista me tarvitsemme? Kuinka
paljon säätelyä ja ohjausta me suostumme ottamaan vastaan? Minkälaisia
sääntöjen pitäisi olla, että ne hyväksyttäisiin?
On niin helppo sanoa: tämä on oikein. Vain tämä on oikein. Puut kasvavat alhaalta ylös, eivät niinkuin veden peilissä, ylhäältä alaspäin.
Näin
kuuluu olla ja tehdä. Älykkäät ihmiset laativat ohjeita, joita älykkäiden
ihmisten oletetaan osaavan noudattaa.
Kun mieli on kirkas ja ajatus selkeä, on
helppo olla niin kuin kuuluu. Entä sitten, kun väsymys, masennus tai elämän
karikot jäytävät voimia?
Vihapuheen asemesta pitäisi raivata tilaa rakkaudelle.
Lähimmäisenrakkaudelle, perheen sisäiselle rakkaudelle, rakkaudelle kaikissa
muodoissaan. Rohkealle ja ennakkoluulottomalle rakkaudelle.
Kuvakirjoissa taivas on aina sininen, mutta oikealla taivaalla on monta erilaista, oikeaa väriä.
Tarkoittaako se sitä, että taivas on
avoinna kaikenlaisille ajatuksille ja kaikenlaiselle rakkaudelle?