Aurinko laskee punaisena, kuin ei haluaisi hehkustaan
luopua, päivän ja yön rajalla on vahvaa oranssia ja tummaa, lähes mustaa vihreää.
Kesä kypsyy. Illat ovat jo tummia, yöllä erottuvat ensimmäiset arat tähdet puiden latvuksissa. Kun päästään lähemmäs syksyä, niiden kuvajaiset putoavat tumman veden pintaan.
Saunarannassa on tyyntä, vesi on vielä lempeää iholle. Hiljaista,
vain veden äänet uidessa, lokkien raikuva kinastelu ja koskelopoikueen käheä
uhma on aikaa sitten hiljennyt. Päivän melodia on kiivas ja kiihkeä, hämärä tuo levon.
Kun aurinko on kadonnut, kontrastit pehmenevät. Sytytän kynttilät, taas
on lyhtyjen aika.
Illan kuu on kuin hohtava kultaraha latvusten yllä, veden
pintaan heijastuu nauha, joka liikkuu ja repeilee, kun kaukaisen veneen aalto liekuttaa
hiljaa poukamaa.
Katan pöydän terassille, ilta ehtii tummua lähes kokonaan,
kun vihdoin palaamme sisälle. Kuinka monta näin lämmintä hämärää vielä saadaan?
Elokuun yö. Ainutlaatuinen, yhä uudelleen lumoava.
