Eikka

Moni tunsi Eikan, silloin kun Eikka vielä oli. Ja monella on varmaan ikävä.

Eikalla oli sininen P-HA:n takki, vuosien käytössä haalistunut, mutta se takki oli Eikan tavaramerkki. Takit tulivat joskus 1970-luvulla ja Eikka piti omaansa uskollisesti.  Otsikkokuvassa on samanlainen, mutta ei se Eikan takki ole.

Keväällä, kun Aitovuoren pistoolirata avattiin, Eikka oli ollut hommissa jo jonkin aikaa. Hänellä oli pienoispistooliradan huoltorakennuksessa oma nurkkaus, siellä porisi kahvinkeitin ja siellä hän teki tauluja.

Teki tauluja? Kun isommissa kisoissa ammutaan, jokaiselle kymmenelle laukaukselle pitää olla oma taulu tai keskiö. Isoja, kalliitakin pahvilevyjä kuluu melkoinen pino. Kun harjoitellaan tai kisaillaan puolitosissaan, otetaan vanhat, kertaalleen rei’itetyt taulut ja kiinnitetään niihin uusi, ehjä keskiö ja taas paukkuu.

Eikka teki tauluja, sillä hän oli tarkka mies ja halusi auttaa rakasta ampumaseuraansa. Jos hän huomasi ampujien joukossa jonkun todella lahjakkaan nuoren, hän kävi juttelemassa. Lupasi olla paikalla kun tarvitaan ja lupasi, että harjoitustauluja kyllä löytyy, niin paljon kuin halutaan. Se oli Eikan tapa tukea ja valmentaa. Paljon mies lajistaan tiesikin, mutta piti osata kysellä. Eikan urheilu-ura oli alkanut samoihin aikoihin kun Pekka Tiilikainen vielä oli kilpauimari.

Eikka oli aina paikalla ja Eikka oli kaikkien kaveri. Eikalla oli omia mielipiteitä, jotka hän sanoi möreällä äänellä, painokkaasti. Seuran puheenjohtaja taisi joskus olla melkein mustasukkainen persoonalliselle pistoolijaoston puheenjohtajalle ja radan sielulle, sillä ison seuran päällikkö ei päässyt yhtä sydämellisiin väleihin kaikkien kanssa kun piti vielä töissäkin ehtiä käydä.

Miksi kirjoitan Eikasta? Siksi, että olen ylpeä siitä, että kuuluin hänen ystäviinsä. Kun Eikka täytti pyöreitä, järjestimme hänelle juhlat. Niihin tuli mukaan Rouvakin, Eikan rakastettava vaimo, joka muuten ei juuri ampujien kuvioihin tullut. Eikalla oli sopimus kultasepänliikkeen kanssa: kaikki voittamansa kaivertamattomat hopeiset lusikat ja muut palkinnot hän palautti joulun alla kauppaan ja vaihtoi ne johonkin kauniiseen ja ihanaan ja lahjoitti Rouvalle.

Eikka oli ainutlaatuinen puurtaja ainutlaatuisessa seurassa. Hän teki pyyteetöntä, kannustavaa työtä ja auttoi kaikkia. Olen joskus ajatellut, että Eikka istuu pienellä pilvellä Aitovuoren pistooliradan yläpuolella ja katsoo vieläkin, että kaikki sujuu niin kuin pitää.

Seuratoiminta ei enää ole niin kuin ennen, mutta melkein mikä tahansa yhdistys tai urheiluseura ottaisi mielellään riveihinsä Eikan kaltaisen työmyyrän. Mutta jos Eikkaa nyt pyydettäisiin mukaan, osattaisiinko hänelle antaa juuri niitä tehtäviä, joissa hän viihtyy?

Moni yhdistys kutsuu riveihinsä ammattilaisia, joiden toivotaan tekevän jotain omaan erikoisalaansa liittyvää maksutta yhdistyksen hyväksi. Mitä väliä aatteen palolla, kunhan saadaan pätevä tyyppi hoitamaan ikävät hommat. Ja sitten petytään, kun asianomainen ei halua jatkaa arkityötään yhdistyksen merkeissä.

Eikalle Aitovuori oli kesämökki ja vaihtelu arkeen. Hän sai tehdä ja harrastaa, omia juttujaan. Aatteen paloa, sitä Eikalla oli. Ja psykologista silmää.

Olin edellisenä päivänä kotiutunut sairaalasta vastasyntyneen esikoisen kanssa, kun ovikello soi. Siellä oli Eikka, ei ampumatakissaan, vaan hienosti, vaikka oli arkiaamu, pikkutakki päällä ja solmio kaulassa. Kädessä hänellä oli kukkakimppu, korttiin oli kirjoitettu: Eläköön! Poika tuli! P-HA:n pistoolikerho onnittelee. Sitten istuttiin yhdessä, ihasteltiin uutta vauvaa ja pohdittiin, joko tuosta ampujaksi olisi.

Todellinen herrasmies, jonka muistan aina.

Kaamos, kaamoksempi, kaamein???

Vertaile vaikka itse. Mikä niistä on paras? Etelän kaamos, joka tekee sateen, joka iskee ikkunoihin niin kuin paloruisku. Etelän pimeä, josta ei tiedä, onko se märkä vai liukas vai hyytävä vai kaikkia. Pohjoisen pimeä, joka on sininen ja tekee värit untuvaisiksi. Pohjoisen kaamos, joka voi olla kylmä, mutta reilulla tavalla.

Käytiin rannassa, katseltiin syksyn kaunista valoa ja kuunneltiin matkapäivän ratoksi  radiota.

Äidinkieli on ihmeellinen ja kaunis. Mutta sitten, kun ihminen aikuistuu, kieleen tulee vieraita vaikutteita ja sitten tulee semmoisia sanoja, joita ei ollut mausteena äidinkielen äidinmaidossa. Ja sanojen taivuttelu, se se on taitolaji, vaatii taiteellisia taipumuksia.

Nyt on sata päivää kisoihin. Sata päivää eikä varmaan enää yhtään päivää, jolloin eivät eetteriin kaikuisi nuo sykähdyttävät sanaparit:

                      Olumppialaiset - Sootshi

                      Olimpia - Sootsi

                      Olumppia - Shootttsshi

                      Olumppiakisat - Shotsi

                      Olympia - Sotshi.

Oli Noposella ja Tiilikaisella puolensa. Siihen aikaan ei tosin ollut touppinkia, kurlinkia, friistailia tai sloupstailia tai muita lajeja joiden nimi voi maallikolle olla yhtä vaikea sanoa kuin ymmärtääkin. Ja Paavo saattoi runoilla Kuusamon hongista ja vaikka mistä, mutta aina oikein äännetyllä suomenkielellä.

Onneksi Squaw Valleyn kisat ovat jo olympiahistoriaa. Ääntämyksen, ei menestyksen takia. Suomi oli 1960 kuudenneksi paras maa, Haku-Veikko toi kotiin kaikenvärisiä mitaleita ja Nikke Halonen hopeaa, Äitee oli naisten viestissä ja pronssille yltivät.

Ennen oli mukava kuunnella radiota. 

Urheiluai(h)e

Talvella talviurheillaan ja kesällä on omat juttunsa. Vauhditon pullansyönti ja ilma-aseammunta ovat ympärivuotisia lajeja.

Melkein mihin tahansa lajiin kuuluu rehvakkaita suunnitelmia, varustehankinnoilla brassailua, ähellystä, sähellystä, selittelyä ja vaivihkaa autotalliin (tota, ymph!) piilotettuja välineitä.

Yleisimmät selitykset voisi nimetä maailmanperintökohteiksi, elleivät ne olisi nykyiselläänkin äärimmäisen sitkeähenkisiä.

Kaikkeen urheiluun kuuluu paitsi atleetti itse, myös taustajoukot.

Miten otan urheilijan vastaan, kun matsi on hävitty, olo on kuin maansa myyneellä ja taivaalta sataa tuhkaa niskaan?

Kuuntele, kehu, kannusta, tarjoa lämmintä juotavaa ja makoisaa purtavaa, ymmärrä. Kyllä se siitä.

Miten otan urheilijan vastaan, kun matsi on voitettu, vastustaja nuijittu maan rakoon ja vyötäisillä roikkuu kunnon nippu päänahkoja ja kaulassa helisevät mitalit?

Kuuntele, kehu, kannusta, tarjoa lämmintä juotavaa ja makoisaa purtavaa, ymmärrä. Kyllä se siitä.

Ja vielä: Mistään ei ilmeisesti saa ostaa sellaista palvelua, joka veivaa raihnaisen ruumiin valmiiksi käyntiin. Niin ettei tarvitsisi niitä kahta ensimmäistä kilometriä aina kiukutella? Itse on aina kaikki tehtävä, vaikka ei edes oikeaksi urheilijaksi haluaisi.

Ja muistakaa: Hullun kiilto silmissä ei oikeuta liikkumaan pimeässä ilman heijastinta.

Kirjoitelmani kuvassa on harjoitusmateriaalia vauhdittoman pullansyönnin kisoihin. Kuva on historiallinen, nuo pullat on aikaa sitten popsittu.