Jossiisssolisjossiis, jos?

Tämä talvikuva ei ole Kekkosen ajalta, mutta vanha kumminkin. 

Kekkosen aikaan oli kuulemma talvetkin parempia. Lumisia ja kylmiä, ohjekirjan mukaan. Kelpasi sitä silloin.

Siihen aikaan poliitikot tekivät politiikkaa, vetäytyivät juonimaan kabinetteihin ja kansa kiristeli hampaitaan, kun sai kuulla tulokset.

Nyt on Levin Maailmancup peruttu ja ensilumenladut  vielä alkutekijöissään. On sitten pitänyt ilmoja, leudonpuoleisia, ottiatuota, aika pitkään.

Nykyään poliitikot tekevät tositeeveetä ja varastavat lavashown kaikenmaailman posseilta ja putouksilta. Sitten ne ottavat aikalisää ja julistavat että nyt on radiohiljaisuus ja vetäytyvät kabinetteihinsa juonimaan ja jurputtelemaan keskenään. Niinkuin aina ennenkin.

Kun kansa saa suorassa lähetyksessä kuulla tulokset, kuuluu hampaiden kiristys. Niinkuin aina ennenkin.

Ei tämä kädenvääntö tässä vielä ole, uskokaa. Ja uskottehan te. Uusia jaksoja on luvassa ja julkista kipunointia kaikilla mausteilla.

Ainoa, mikä erottaa standupin poliitikosta, on se, että jälkimmäistä ei tällä kertaa voitukaan äänestää jatkoon tai putoamaan, oppositioon marinoitumaan. Vaalit ovat onneksi turhan kallis tyhjennysharjoitus. 

Jos joku olis oikeasti muuttunut, niin mikä se sitten olis? Jossiisolis?

Sysisyksyinen

Puista sen näkee. Paljaaksi riisutun syksyn. Sysisyksyisen, sumusta esiin liukuvan valon, valosta hämärään askeltavan lyhyen päivän, harmaudeksi pelkistyvät värit.

Puheista sen erottaa. Sysipimeän, uupuneen, paljaan. Vihdoinkin, kaikkien hurmosviikkojen jälkeen kukaan ei enää jaksa kannatella naamiotaan, ripustaa hymyä kasvoilleen. Vakavat kasvot ja totuuden kova graniitti. Päivän ilme, karuudessaan uskottavampi kuin edelliset, auringon hellimät kasvojen asennot.

Vesi on laskenut ja kivikot paljastuvat. Keväällä, alkukesällä olisit voinut ajaa kölisi kiveen, vaarasta tietämättä. Matalan veden aikaan sinun on osattava valita väyläsi. Niukkuuden taide on vaativampaa kuin runsauden riemu. Merkit näkyvät ja niitä on pakko noudattaa, sillä vain taitava tekee kaiken oikein.

Päättäjien on pakko viimein valita oma väylänsä, sillä ne, jotka ovat heidät vastuuta kantamaan valinneet, ovat alkaneet tehdä kysymyksiä. Vastaamatta jättäminen on huonoin vaihtoehto. Puhe puheen vuoksi seuraavaksi kelvottomin. Karu vastaus ankaraan kysymykseen – sitä ei enää hoideta pelkällä selkäytimellä.

Karikot ovat näkyvissä, oikotietä ei ole, ei huolettomasti navigoitavaa, kantavaa väylää, on vain vaikeita reittejä. Joku joutuu nielemään ylpeytensä, luopumaan kaikkitietävän viitasta ja nöyrtymään, vaikka se sattuukin. On helpompaa puhua kuin kuunnella, mutta tulevaisuus on sen, joka kuuntelee.

Lapsena uskoimme, että kesä ei koskaan lopu. Opimme luottamaan, että kaikilla asioilla on myös kultainen reuna. Sitten uskoimme, että opettaja tietää kaiken. Koulussa opetettiin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja että verotus on oikeudenmukaista ja progressiivista. Uskoimme, luulimme.

Kesä on loppunut jo monta kertaa. Opettajakin on vain ihminen, yhtä rajallinen kuin kaikki muutkin. Politiikka on puolueen etujen hoitamista ja verotus on aggressiivista. Oliko vielä totuuksia, jotka eivät totta olleetkaan? Olihan toki, kaikkihan ne tietävät. Kaikki, jotka ovat uskaltaneet aikuistua.

Veden liike käy rannasta poispäin. Pohja paljastuu. Totuus.

Sysisyksyn maisemassa riittävät hiljaiset askeleet.

Kunhan ne vihdoinkin veisivät oikeaan suuntaan.

Maan tapa

Asiaa ei anneta asiantuntijan käsiin ennen kuin asiasta tietämätön 

on ensin saanut asialla harjoitella ja kokeilla.

Kuunnellaan oireita ja vain oireita.

Luotetaan kuulopuheisiin ja luulopuheisiin.

Annetaan ajan kulua, vaikka tilanne olisikin akuutti.

Odotetaan vielä vähän.

Testataan eri vaihtoehtoja ennen kuin uskalletaan myöntää, että oikeasti tietoa ei olekaan. 

Eikä varmaan koskaan ollutkaan.

Oma syysi, asiakas, olet elänyt väärin.

Oma syysi, jos luotit väärään asiantuntijaan.

Oma syysi, jos kuvittelit, että sinulla on oikeuksia.

Ohitetaan oudot oireet.

Hoidetaan oiretta, mutta ei selvitetä oireen alkujuurta.

Odotetaan vielä vähän.

Annetaan asiakkaan odottaa, sillä onhan asiakkaalla aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä.

Ellei ole, vaihtakoon luukkua tai puoluetta tai kotipaikkaa tai…

Juu, kyllä me tiedämme, millaista akuutin ongelman kanssa on elää. 

Yrittäkää nyt kumminkin vielä.

Puhutaan, kun olisi aika kuunnella.

Kuunnellaan, kun puhetta ei enää tule.

Odotetaan vielä vähän.

Annetaan ajan hoitaa.

Luuletko sinä muka jotain tietäväsi?

Ai te ette muka tiedä, mitä voi saada/anoa/pyytää? 

Miksi te ette tiedä?

Nämä ovat kuulopuheita ja luulopuheita.

Minä olen sentään asiantuntija.

Kolmannen asteen auktorisoitu asiantuntija.

Jospa tämä ajan myötä hoituisi.

Kun aikaa kuluu, asiakas oppii nöyrtymään.

Mistä minä olenkaan kirjoittanut? Maan tavasta. 

Mutta koskeeko se politiikkaa, julkista hallintoa, kulttuuria vai terveydenhuoltoa ja sairaanhoitoa?

Tietämisen teeskentely on meille luontaisempaa kuin tietämättömyyden myöntäminen. 

On aina ollut, ja kaikkialla.

Siirrän vastuun lukijalle.

Pitäkää hyvänänne.

Annetaan ajan kulua.

Minä-minä-maassa kaikki hyvin?

Syksy on tulollaan. Satoa korjataan. Se kylvö, joka tehtiin kevään vaaleissa, alkaa olla vaiheessa. Sirpit ja viikatteet heiluvat, juustohöylät säestävät.

Minä-minä-maan viisaat, Tiukkatissiset Tilmat ja Rohkiretevät Reiskat puolustavat reviireitään. Saa sitä leikata ja höylätä, mutta ei kiitos meidän tontilta. Puhe kaikuu ja kulkee ja harvoin kuulee repliikkiä, joka ei alkaisi Minä-minä-maan tunnussanalla MINÄ.

Kai sen niin pitääkin mennä ja kai se on hyvä. Niin kauan kuin jokainen MINÄ voi pitää kiinni omastaan, meillä on vielä hyvin. Ihanassa Minä-minä-maassa. Sitten, kun kaikkien on jaettava ja kärsittävä, tämä maa voidaan toivottavasti muuttaa Sinä-sinä-maaksi. Välissä on varmaan Mulle-mulle-sulle-mulle- no ehkä vähän sulle -maan hallintojakso.

Ne Minä-minä-maan mahtavat, joiden työnä oli kehottaa alaisiaan malttiin, ahkeruuteen, pitkäjänteisyyteen, kärsivällisyyteen, tuottavuuteen ja niin edelleen, ovat paenneet lämpimän auringon alle, pakoon verottajaa ja muita murheita. Eivät kaikki, mutta näkyvimmät, suositutkin. Onko tämä esimerkki, jota pitää noudattaa vai pitääkö kavahtaa?

Parantumattomana tunteellisena hupakkona olen sitäkin miettinyt, miten nämä pakolaiset pärjäävät ilman vuodenaikoja ja vuorokausien rytmiä, pohjoista valoa. Mutta sataa se lumi Sierra Nevadaan ja Sankt Moritzin rinteillekin, ei kai talvesta nauttimiseen pohjoista hiihtolatua tarvita. Yöttömästä yöstä voi nauttia piiitkään Ruijan tundralla, ilman puiden varjoja.

Hyvän veronmaksajan osa on Minä-minä-maassa todella helppo saavuttaa ja samalla voi olla ainakin vähän itseensä tyytyväinen. Muutama vuosi sitten laskin maksaneeni – tietoisesti – ainakin seitsemää erinimistä veroa. Todennäköisesti olin tiedostamattani maksanut leegion monia muitakin veroja. Niitäkö ne pelkäsivät, isot miehet? Ai, että jotakin saisi joskus jäädä omaan kukkaroonkin? Tuhlaavaisuuteen taipuvalle se on vaikeaa, kaikissa oloissa.

Mutta ehkä on hyväksi ollakin hiukan hullu, jos tänne jää. Avaapa minkä tahansa kanavan, ihan vaan vaikka ikiomat korvat ja silmät, Tilmat ja Reiskat rementävät omaa viisauttaan ja puolustavat omiaan. Vielä siihen on onneksi varaa Minä-minä-maassa.

Mitähän tästäkin tulee?

Otsikkokuvan puu on mukana ilman omaa syytään. Se on nähnyt monta lamaa ja muuta vaihetta, mutta pysynyt paikoillaan Minä-minä-maan kamaralla. Esimerkillistä sitkeyttä vai olisiko jääräpäisyyttä? Nopsajalkaisempi olisi jo?