Eliaksen kirkkovaellus 11.10.2015

Elias Lönnrot, suurmies lapsuudenkotinsa pihapiirissä.

Myhäilevä Elias Lönnrot saatteli vaeltajat matkaan

Pakkasyön jälkeen maa oli valkoisessa kuurassa. Valkjärvi oli tyyni, syksyn viimeiset lehdet heijastuivat sen pintaan. Huurteinen Paikkarin torppa otti vastaan vieraat, Elias Lönnrot katseli myhäillen syksyistä maisemaa.

Näkymä Paikkarin torpan ovelta, kuuraisena lokakuun aamuna. 

Sammatin alueseurakunta oli valinnut syysloman aloittavan sunnuntain 11.10.2015 Eliaksen kirkkovaelluksen päiväksi. Aamukymmeneltä kokoontui pieni, mutta innostunut vaeltajajoukko Paikkarin torpalle. Aluepappi Raili Rantanen huolehti, että kaikilla kulkijoilla oli huomioliivit turvanaan, ennen matkaan lähtöä laulettiin yhdessä virrestä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus.

Yhdessä vaellettiin Paikkarin torpalta seurakuntatalolle, nautittiin Toini Laitisen keittämät kahvit ja siirryttiin kirkkoon kuulemaan päivän saarnaa.

Paikkarin torppa on hiljentynyt talvilepoonsa. Kun kesä saapuu, avataan ikkunaluukut. 

 Sammatin kappeliseurakunnan historiaan kuuluu niin kutsuttu kansanmiesten saarnakausi. Vuoden 1859 lopussa Sammatin kappeliseurakunta lakkautettiin senaatin päätöksellä ja se perustettiin uudelleen vasta vuonna 1871. Sammattilaiset eivät tätä päätöstä hyväksyneet. Elias Lönnrot, joka oli muuttanut Nikun taloon eläkepäiviään viettämään, aloitti yhdessä sammattilaisten kanssa taistelun kappelioikeuksista ja säännöllisistä jumalanpalveluksista. Saarnaoikeuksia ei professorille myönnetty, mutta sellaisina pyhinä, jolloin ei pappia Sammattiin saatu, kirkossa voitiin lukea postillaa ja kuulutukset. Historioitsija Reino Silvanto on arvioinut, että Elias Lönnrot on noin sata kertaa lukenut saarnan Sammatin kirkossa.

Postilla, painettu saarnakokoelma, oli 1800-luvulla suomalaisten kotien arvoteos. Ellei kirkkoon päästy, saattoi isä lukea perhekunnalleen kyseisen sunnuntain tekstiä vastaavan saarnan postillasta. Postillat olivat arvostettujen saarnamiesten käsialaa – vanhin suomalainen postilla on piispa Eerik Sorolaisen saarnakokoelma, suosittuja ovat olleet Martti Lutherin kirkkopostillat ja Anders Nohrborgin postilla.

Valkjärvi, tyyni ja puhdasvetinen.

Eliaksen kirkkovaelluksen matkalaisille aluepappi Raili Rantanen luki Espoon piispan Tapio Luoman kirjoittaman saarnan vuodelta 2012. Kuluvan vuoden tekstit kuuluvat kolmanteen vuosikertaan – jota ei vielä 1800-luvulla ollut käytössä.

Tilaisuus oli koruton, kaunis. Virret, saarna, rukous ja siunaus. Tunnelma oli varmaankin hyvin samanlainen kuin entisaikaan, kun sammattilaiset kokoontuivat sanankuuloon niinä pyhinä, jolloin pappia ei pieneen kirkkoon saatu. 

Vaellus on alkamassa. 

Saarnan jälkeen palattiin Paikkarille, syyspäivän valossa. Eliaksen kirkkovaellus oli sielua virkistävä ja reippaan liikunnallinen tapahtuma. Tapahtuma, josta voisi vaikka tulla perinne.

 

Puut, ikuiset

Sunnuntaina luettiin profeetta Hoosean kirjasta. Ajallinen etäisyys on lähes kolmetuhatta vuotta, taival kirjoittajan luo ainakin yhtä monta kilometriä. Ankaran tekstin lopussa on suvanto, jonka voimallisina kielikuvina ovat puut. 

Libanonin setri, kaunis oliivipuu, kukoistava viiniköynnös, ikivihreä sypressi. Puut.

Mielikuva ajallisesti ja paikallisesti kaukaisista maista on karu, hiekkakiven keltainen, tuleentunut. Puut, profeettojen ajan metsät, kuinka tuuheita ne ovat olleet? Millaiselta on tuntunut niiden siimes, lempeä varjo polttavan auringon alla?

Puut. Ystävät, elämän kiinnekohdat. Puut, yhä edelleen tärkeät. Pihapuut, joiden turviin me rakennamme elämämme, metsät, joiden rauhaan voi samota.

Lapsuusikkunasta katselin honkapuun latvusta. Sen petäjän on aika vienyt, mutta yhä edelleen tuntuu hyvältä katsella, kuinka tähdet talvi-iltoina syttyvät taivaalle, kimmeltävät kotipihan puissa, oksien lomassa. Saada nukahtaa puiden suojaan, turvaan.

Harmaatakkinen vaahtera on meidän öljypuumme. Sen sato on kuorma kahisevia lehtiä, sen oksiin kasvaa karaktääriä ja karhea pinta vanhenee kauniisti. Kesän varjot tihenevät pihanurmella, vaahteroiden alla. Samaa tunnetta ei tuo koivupuu eikä korkeuksia hapuileva, levoton haapa. 

Mökkirannan tervaleppien kanssa olemme vieläkin hieman seurusteluvaiheessa: pitäisikö minun oppia pitämään teistä, te kiiltävälehtiset keikarit vai jatkaa epätoivoisia yrityksiäni juurruttaa tähän maastoon tammia, vaahteroita, pähkinäpensas. 

Metsä kehystää mielenmaiseman. Metsä, ikuinen. Tumma, syvä vihreä, joka kaukaisuudessa taittuu siniseksi ja sulautuu jossain katseen tuolla puolen taivaaseen. 

Hongistoiset harjanteet – kiitos sanoista, Aleksis Kivi – jotka rajaavat maan ja taivaan. 

Matka, mahdollisuus

Veden väri ei ole väri eikä tunnelma, sillä veden mielialat vaihtuvat alati ja tunnelmia on monta. Jokainen väri on veden väri, sillä veden pinnassa leikkivät kaikki sävyt. Aallot toistavat taivaan sinisiä, kertaavat pilvien graniitinharmaan ja heijastavat syksyisen rannan kultaiset kaislat, runsaina ryppäinä hohtavat pihlajanmarjat.

Valo hohtaa laineilla, liikkuu ja elää, meri näyttää valkoisin pärskein voimansa. Veden väri on jokainen väri ja veden väri on ulapan ihmeellinen sininen. Vaikka suolainen tuuli on viileä, sisätiloihin ei malta siirtyä, vaan haluaa katsella kaikki sävyt ja siniset.

Yhteisellä retkellä Inkoon maisemiin tavataan tutut, puhutaan maailman asiat kuntoon, tuuletetaan sielua ja otetaan askeleita uusiin seikkailuihin. Kodikkaassa tutussa seurassa. Hyvässä.

Kirkko katsoo merelle ja kertoo jokaisella kivellään historiaa, tarinoita. Se näkee kauas, menneeseen ja tulevaan, se on aina läsnä. Merenkulkijoita on ollut yhtä kauan kuin meren rannalle on tultu elämään. Kirkolle, satamaan johtaa tie, vuoroin tyynen sininen, myrskyn harmaa, kimaltava ja jäinen. Kirkossa kohtaavat mantereen ja saarten asukkaat. Meri tuo kansan sanaa kuulemaan, kokoaa väen yhteiseen hartauteen kynttiläkruunujen alle, sukupolvesta sukupolveen. Tarjolla on lämpöä, läheisyyttä, lohtua.

Mutta ei ehkä pidäkään olla niin, että tulijat tuntisivat vain pelkkää lempeän tyyntä mieltä. Kuolemantanssissa kaikki säädyt kulkevat kohti vääjäämätöntä, armoton nauru saattaa itkeviä hahmoja. Memento mori, muista kuolevasi. Memento. Muista, että musta surma vaanii, ilkeä vitsaus tai paha tauti, oikukas meri. Muista, opi ja usko oppimasi. Lunastus, armahdus on kuorin keskellä, Kristuksen kärsimyksessä, muista. Muista, lausu rukouksesi ja tunnusta syntisi, niin pääset osalliseksi armosta, voit taas lähteä puhtain purjein matkaan.  

Vaaleiksi kalkitut seinät, vanhojen kuvien punasävyisiksi pelkistyneet sävyt, valo ja hiljaisuus koskettavat kulkijaa, joka pysähtyy hetkeksi kirkon penkkiin. Miten sykähdyttävä elämys aikanaan satumaisen värikkäät, koko kirkon sisätilat täyttäneet kuvat ovat olleet 1500-luvun inkoolaisille, joiden elämää ei vielä säädellyt sähköinen viestintä ja kuvien, äänien ja sykkivien virikkeiden loputon tulva?

Ehkä juuri tässä onkin jotain oleellista: jokaisena aikana, kaikissa elämän aallokoissa jykevästi paikallaan seisova kirkko on paikka, jossa arki vaihtuu pyhään ja sielu saa kerätä voimia.

Paikka, josta on hyvä lähteä elävän veden maailmaan.

Vanhaan muistikirjaan joku on piirtänyt lennokkaalla käsialalla

Anzukommen ist eine Chance!

Abzufahren ist eine Kunst! *

Kiitos matkaseurasta, sammattilaiset! 

* Saapuminen on mahdollisuus, lähteminen taidetta.

Muistoista muistoiksi

Sain kunnian olla mukana rippikoululaisten vaelluksella. Ihana kokemus isoäidiksi ehtineelle. Pysyin kuin pysyinkin matkassa mukana, tutustuin nuoriin, naurettiin, kuunneltiin toisiamme, ihan liian kesken loppui se hetki.

Rukiisen leivän sukupolveen kuulunut isäni kävi rippikoulunsa siinä Sammatissa, joka vielä oli Karjalohjan kappeli, rippi-isänä Taavi Kilpi ja kanttorina Eljas Mylläri. Rippikoulukavereita olivat ikätoverit, monet lapsuudesta asti tutut koululaiset. Yksi rippikoulu vuodessa, mukana koko ikäluokka, konfirmaatio juhannuksen aikaan. Tytöt saivat ylleen ihanan leningin, pojat miehuuden merkkinä tumman puvun. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet kasvoivat ja lujittuivat.

Rippikoulu merkitsee joidenkin koiranleukojen mukaan naimalupaa, sillä kuulutuksille ei päässyt, ellei rippikoulu ollut suoritettuna. Rippikoulu oli aikuisuuden alku, sillä vain harvat jatkoivat opintiellä viisitoista täytettyään, useimmilla oli jo työtä ja kourat kiinni leivän tienaamisessa. 

Nämä rippikoulukaverit tapasivat toisiaan niin kuin saman kylän nuoret tapaavat. Taisi olla 1980-luvun alkupuolta, kun Kiikkaan muuttanut ja sinne kotiutunut Taavi Kilpi kävi Sammatissa ja tapasi rippilapsiaan. Iäkäs rovasti halusi tulla Sammattiin samalla tavalla kuin oli aina tullut, Lohjan kautta junalla. Aikataulut olivat harventuneet, mutta matka onnistui. Pian sen jälkeen henkilöliikenne Lohjan asemalle päättyi.

Kahdeksankymppisinä nämä rippikoulukaverit ja ikätoverit huomasivat olevansa Suomen tasavallan ikätovereita. Kesällä tehtiin yhteinen retki, Katajan Lassen pikkubussilla Somerolle ja kaikilla oli hauskaa. Ikäluokka oli pienentynyt, taksiin mahtuvaksi, osa jäi kotiin terveyssyistä. Nyt jäljellä on enää Lahja, tyylikäs ja ihana.

Rippikoulu oli arvossaan. Kun oli puhe jostakusta kylän tärkeästä henkilöstä, merkitystä alleviivattiin sanomalla, että kyllä me tunnemme hyvin, me olimme samassa rippikoulussa.

Oma rippikouluni oli leiri ennen leirien aikakautta. Meitä oli kolmisenkymmentä, eri puolilta Suomea. Kivaa joukkoa, mutta yhteydenpito hiipui muutaman kirjeen jälkeen emmekä koskaan tavanneet uudelleen. Joukon vauhtimimmi oli torikauppiaan tytär, muita kokeneempi ja kehittyneempi, häneen törmäsin joskus seuraavana kesänä, kaikki muut ovat kadonneet elämästäni, tuskin enää heitä tuntisinkaan. Tyttöjoukossa sukunimetkin ovat muuttuneet ja elämä kuljettanut eteenpäin.

Omien lasteni kohdalla on käynyt paremmin. Seurakunta on ottanut rippikoulun käyneet mukaan toimintaan ja ystävyyssuhteet ovat saaneet kasvaa ja vahvistua. Vaikka on oltu leireillä, se ei ole tarkoittanut hajaannusta.

Sammatista leirinsä aloittaneiden nuorten taival kohti aikuisuutta jatkuu kesemmällä. Mutta jo nyt tekee mieli kirjoittaa heidän muistokirjoihinsa - jos sellaisia enää edes on - Irma Särmäharjun runon säkeet:

Minä toivon lapseni, sulle,

suurta kaunista elämää

ja turvaksi taipaleelle

kättä Enkelin suojelevaa. 

Kuvassa ovat ystäväni Gretchen ja Brigitte. Eläkeikäisiä, kuten itsekin olen. Niin hienoja ystäviä, ettemme oikein kunnolla koskaan yhdessä leikkineet. Mutta katsokaa Brigitten silmiä. Ne liikkuvat, sulkeutuvat ja Brigitte osaa vieläkin sanoa ’mamma’.