Maisema on tunne

Maassa, jossa vuodenaikoja on kahdeksan, kaikki ajat eivät satu samaan aikaan kaikkialle. Kotimaanmatkasta voi tulla aikamatka vuodenaikojen välillä.

Tie eteläisen Suomen sulavien lumenriekaleiden keskeltä pohjoiseen vei sakeaan pyryyn ja pakkaseen. Napapiirin pohjoispuolella, Väylän vartta pohjoiseen ja vähitellen alkoi täysi, todellinen talvi. Valkoista lunta niin, ettei näkyvyyttäkään paljon ollut. Ellei aikamatkaa, niin aikamoista matkantekoa.

Seuraavana aamuna kaikki oli niin kuin ei mitenkään muuten olisi voinut ollakaan. Postikorteissa kaikki näyttää aina tältä. Raikas pakkanen, aurinko korkealla heti aamusta ja ladut hiihtäjää varten viimeisteltyinä. Sukset alle ja nenä kohti aurinkoa. Talven parhaat viikot olivat käsillä, laduilla riittää väkeä, ruuhkaksi sitä ei voinut sanoa, mutta hilpeäksi tungokseksi, ainakin hetkittäin.

Latu tekee hiihtäjälle hyvää. Se saa sielun tyyntymään, antaa rytmin liikkeeseen, hengityksen vauhtiin. Katse poimii valkean väylän pienet nähtävyydet, suurten kuusien katveeseen muodostuneet peikonpesät ja naavaisin oksin taivasta harovat puut. Valkoisen lumisen kentän ja sitä reunustavat metsät, korkeana valkoisena hohtavan tunturin.

Aurinkoisesta talvimaisemasta voisi kirjoittaa sadun tai runon, sillä saduissa tai runoissa tunteilla on pääosa. Maisema on ilokseen liikkuvalle tunne. Jos keli ei suosi, tukikohdan sohva ja sauna suosivat, ruokapaikat hemmottelevat.

Etelään palatessa lumet hupenevat silmissä. Ajetaan Väylän vartta ja katsellaan maisemaa Ruotsin puolelta. Tie nousee korkeammalle ja Tornionjoki näyttää majesteettisuutensa. Suomen puolella tie on lähempänä vettä ja Väylää, joen mittasuhteita ei kulkija oivalla.  Avara väylä on paikoin jo sula, valoisaa lunta kaikkialla. Hyvin hoidettuja ruotsalaistaloja pihapiireineen, mutta myös mökkejä, joiden portaille lumi on kinostunut. Kaikissa tuvissa ei talven mittaan ole käyty.

Pohjois-Pohjanmaan lakeuksien yllä viipyi aamun tunteina pilvi. Lumi haihtui ilmaan. Pohjoisen talvi vaihtui kevättalveen, kevättalvi kevääseen.

Kotimaan kulttuuri on koko ajan läsnä, kun kuljetaan etelästä pohjoiseen ja takaisin. Viittoja museoihin, kaupunkeja, paikkoja, joissa kiteytyy suomalaisuuden historia. Mahtipontista tai kipeää, kaikkea kaikille. Matkalainen, jolla on aikataulu ja päämäärä, joutuu painamaan kaasua ja ajamaan ohi.

Oulussa tienviitta vie Teuvo Pakkalan jalanjäljille ja kaupungin keskustaan ajava näkee puutalot, joiden pihoilla Pojat seikkailivat, Paavo Rintalan kertomana ja Mikko Niskasen ja Loirin eläväksi kuvittamina. Suomen keskipisteen vaiheilla ylitetään jäistään vapautuva apea Lamujoki ja mieleen nousee Pentti Haanpään, suuren sanataiturin kohtalo. Maisema on tunne myös siksi, että sen olemukseen liittyy elämää ja kokemuksia, omia ja jaettuja.

Lumen ulottuvuudet

Talvi tuli eikä tullutkaan, härnäsi valkoisella, sulatti ja antoi taas sataa. Lunta riitti eikä sitä sitten taas riittänytkään suksen alle. Pohjoisten vuodenaikojen rytmiin tottuneena kaipaa lepoa ja lunta. Kun juna nytkähti liikkeelle ja lähdettiin kohti pohjoista, lumen ikävä alkoi vähitellen helpottaa.

Lumi on vuodenaika, mielentila. Lumi on valkoinen elementti, joka peittää maan pinnalta kaiken kuluneen, tuleentuneen, tuhruisen. Pakkanen puhdistaa ilmaa, raikastaa.

Lumi ei täällä ole uutinen; lumen puute vielä on. Vaikka eteläiset talvet lyhenevät ja muuttavat muotoaan, tajuntaan on ohjelmoitu tieto valkoisesta ajasta, sen rauhoittavasta rytmistä ja säännöllisyydestä. Kaupungin tiheä syke vaatii vastapainoa ja vuorottelua, preston rinnalle adagio tai lento.

Maailman uutisissa ei valkoista, raikastavaa lumijaksoa ole ollut. Joka aamu me saamme uutispuuron höysteenä annoksen käsittämätöntä mielivaltaa, luemme teoista, joiden järkevyyttä voi epäillä ja kysellä. Isot asiat sekaantuvat pieniin, vähäpätöisistä puhutaan isoilla kirjaimilla.

Me pelkäämme enemmän kuin aikoihin. Onko se oikeaa pelkoa, vai onko meidät säikytelty pelkäämään enemmän, onnettomuuksia, vihaa, vieraita, erilaisuutta, niitä tuhmia setiä, joilla lapsia ennen peloteltiin. Uhkakuvia ja riskianalyysejä on aina ollut ja on aina pitänyt olla, mutta missä kulkee järkevän varomisen ja hysterian raja. Heikolle jäälle ei pidä mennä, mutta teräsjää kestää – ihmisen ja veturin, vai kuinka meille ennen opetettiinkaan?

Maan pintaan satava lumi on peitto. Se peittää jotain, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla leviävä epäoleellinen tieto peittää sellaisia asioita, joista meidän ei haluta tietävän, mutta joista olisi tärkeä tietää. Jos valtiomies ei toimi valtiomiesmäisesti, vaan hölmöilee, mitä tekee joku toinen maailman mahtaja? Ottaako lapsen syliinsä ja hymyilee vai tuhoaako toimillaan lapsen tulevaisuuden edellytyksen. Ja kuka maksaa tämän kaiken? Lapsi, hänen vanhempansa ja pahimmassa tapauksessa velka jää perinnöksi lapsenlapsillekin.

Kun lumi peittää maan, me tiedämme, millainen jänkä tai tanner on sen alla. Kun epätieto peittää totuuden, me emme tiedä. Mitä me tällä kaikella tiedolla voimme tehdä? Näköalaa riittää seuraavaan kinkamaan asti tai aukean laitaan. Mitä voisin tehdä, jos tietojeni ikkuna olisi avarampi? Mitkä valtuudet minulla olisi kääntää historian rattaita? Aivan oikein, valtuuteni sulaisivat nopeammin kuin lumi kevätauringossa.

Sukset liukuvat pakkasen ryhdistämää latua. Aurinko on nousemassa, usva pehmentää maiseman ääriviivat, saa valon satumaiseksi. On helppo hengittää, helppo olla, ajatella. Olla kiitollinen rauhasta ja kauneudesta, avaran taivaan alla. Kun aurinko kohoaa korkeammalle, se lämmittää ilmaa, säännöllinen, jatkuva liike tekee hyvän olon.

Sumuisena, sateisena päivänä matka ei taitu. Sade, josta ei tiedä, onko se lunta vai vettä, himmentää ilman ja latu on kuin kuulalaakereilla peitetty, sukset liukuvat kaikkiin suuntiin, useimmiten niihin, joihin ei toivoisi. Lyhytkin matka uuvuttaa, mutta väsynyt uupumus jää tavoittamatta.  Ja sitten, seuraavana päivänä tasapaino talven, auringon ja pakkasen kesken on löytynyt ja matkanteko on helppoa.

Lumen maisemassa elämä kiteytyy oleelliseen. On vain hiljaisuus, levollisin värein kutsuva maisema, sen rytmit. Tutut ryhmyiset koivut tutulla ladulla, jänkhän laidassa. Ne samat puut, joiden luota syksyllä poimittiin parhaat marjat ja tasapainoiltiin upottavassa maastossa. Oksat, kuin vanhuksen iän kuluttamat uutterat sormet, hienoa naavaa nivelien koristeena tervehtivät. Onpa hauska tavata, nähdä valo ja tuntea pakkasen kosketus.

Hetken aikaa on vain tämä hetki ja aika. Ei pelkoa epätiedosta, kun kaikki hyvä oikea on lähellä. Matka vie kohti kevättä.

Ihania miehiä ja muutakin

Vetreä kolmikko tulee sen viikon aikana useamman kerran vastaan, samoja latuja kun kierretään.

Keulamiehellä on kauhtunut punainen anorakki, jäntevä vartalo, harmaan pipo ja tarkka katse. Kolmikon kakkospaikalla hiihtävä on johtajatyyppi, pukeutunut moderniin urheiluasuun ja vaikka mies on joukon hintelin, ääni on isoin. Hän sanelee ohjeita, mies on sisäistänyt reittikartan ja kuuluvasti käy käskytys. Kierretään vielä yksi lenkki ennen taukoa.

Munkkikahveilla puidaan hiihtovauhtia ja yhteinen konsensus on, että vauhti on kohdallaan. Eipä sitä olisi voinut nopeuttaa, ei viidenkään prosentin verran.

Perää pitää joviaali herra liilan ja vihreän kirjavassa tuulipuvussa ja paljon latuja nähnyt Pirkan Hiihdon nimikkopipo päässä.

Heitetään kohdatessa hyvät päivät niin kuin tunturilatujen ikiaikaiseen etikettiin kuuluu ja kerran, kun kolmikko suhahtaa puuskuttavan mummon ohi, totean, että herrat ne vaan jaksaa.

– Jaksaa jaksaa, kunhan välillä puhaltaa, kuuluu vastaus Pirkkapipon alta.

Ihania miehiä.

Kun eletään aikaa ennen hiihtolomaa, työikäinen väki puuttuu joukosta lähes kokonaan. Pienten lasten kanssa matkustavia perheitä, villin vapaita nuoria, enemmistö ehkä kuitenkin eläkeläisiä. Englantia puhutaan, ämerrikkalaisittan ja britimmin, ranskaa rouhaistaan, venäjän ässät suhajavat. Hollantilainen herra on valinnut hiihtoasukseen tyylikkään, tumman villapaidan. Kerran lumihankeen pyllähdettyään mies on kuin naapurin pihasta karannut lumiukko, ääniefektein täydennettynä. 

Matkanjärjestäjät pitävät huolta asiakkaistaan ja antavat näille käyttöön kelkkahaalarit, hiihdonopettajat paimentavat laumojaan lähiladuilla. 

Meininki on kansainvälistä, mutta meidät kantasuomalaiset juntturat tuntee ainakin siitä, että hiihtoreissullakin ollaan pipo korvilla. Kansainväliseen tyyliin se ei taida sopia.

Lapinkylän ladun varressa törröttää jotain mustaa. Niin kuin puunkarahka tai jonkun lumen alle unohtuneen härvelin kahva. Musta, liikkumaton. Lähempänä tajuan, että, kyllä, se on häntä, musta valkotupsuinen tuuhea häntä. Häntä alkaa vakuudeksi pian heilua, lajille tyypilliseen tapaan.

Pääsen kohdalle ja tuttu vahti nostaa päänsä hangesta, sopulijahdissako oli ollut vai talven hiiriä hätistelemässä. Muutama harkittu ravistus, ja turkki oli puhdas lumesta. Pian kaveri saa vainun toisesta kohdasta ja sukeltaa parhaalla kroolaustyylillä kinokseen. Jähmettyy paikoilleen, väijyy, liikahtaa ja liikkuu taas vauhdikkaammin. Eihän siihen hätään kameraa saa mukaan, ei millään. Parhaat tilanteet ovat aina ohi ennen kuin hiihtävä mummo edes oivaltaa, että tärkeä tapahtuma lipuu kameralla tavoittamattomiin.

Tavataan vahdin kanssa uudelleenkin. Katsotaan nappisilmiin, otetaan kohtaktia ja jutellaan. Hyvin vahdilla menee, kaikenlaiset turistit täällä temuavat, kunnolla ovat ja suksia käy pihassa yhä enemmän. Joskus putoaa maahan herkkupala, emäntä pitää kipon täynnä, elämässä on tuon tuostakin jotain maukasta tarjolla. Eihän tätä matkailutouhua aina jaksa, välillä pitää mennä omaan koppiin ja ottaa tuokio rennosti. Kai se riittää, että on kuulolla. Illaksi ne kaksijalkaisetkin palaavat omiin koppeihinsa.

Kaukaisimmat elämänluukut ovat vielä kiinni. Kätkänlaavulla palaa iloinen tervastuli, utelias kuukkeli kärkkyy kulkijoita lähipuissa, mutta mehusta, hillaletuista tai muista herkuista on siivekkäiden ja siivettömien turha haaveilla. Merkkisenkaltiolla ei edes käydä katsomassa, hiljaista sielläkin ja eikä jyrkkä latu solan kautta ilman tankkausmahdollisuutta ole mikään vaihtoehto.

Marja-Leena on avannut kotansa ja pihatantereella odottavat tarjoilupöydät, muutamat asiakkaat mahtuvat hyvin sisällekin, lämpimään.

Pian on hiihtolomakausi ja kansaa pihapiiri täynnä, penkeillä istuksimassa ja juomaa hörppäämässä. Miten se on, tulviiko Ounasjoki tänä keväänä, kun lunta on saatu reilusti. 

Kalanpaistaja on tuonut jurttansa Etelärinteen alle, availee kauppaansa. Vaaleaa koiraa ei vielä näy, sitä, jonka isäntä kehaisee olevan susien sukua.

Kun oma hiihtovauhti on sitä, ettei sillä voi leuhkia, ehtii katsella ympärilleen. Ottaa kuvia talteen ja purkaa niitä tukikohdan iltapuhteella.

Montako kuvaa minulla on jo Lapinkylän rakennuksista? Tervantummasta tuvasta, pyryn tuomasta lumesta ahavoituneen hirsiseinän uurteissa. 

Lunta on metrin verran ja se kattaa kauniisti rakennukset, asumusten ympärille on kasattu lunta eristeeksi. Kohta ollaan jossain ehkä riskirajoilla ja lappeille kertynyt lumi on raivattava. Ennen sitä, kuvataan kaunista näkymää.

Sammun tupakin on kuvattu moneen kertaan. Mutta hirsiseinän kauneus, harmonia, onko se varmasti tallessa?

Montako kuvaa minulla on jänkhän koivuista, vantterista pikkupuista, joiden rungot kasvavat hitaasti, vaikka ei pituutta? Oksien viivastot piirtyvät valkoista lunta vasten, etäällä on tunturin reuna ja valaistut rinteet. 

Ladun mutkassa huomaan haalistuneen nauhanpätkän, latumerkin, jota latukone tuskin enää noudattaa, väylä on raivattu väljäksi ja talvi jäätänyt pohjan ryhdikkääksi. Paksujen kinosten keskellä on aina virtaavaa, sulaa vettä.

Harmaanvalkoisen pilvipoutaviikon keskelle mahtuu yksi aurinkoinen päivä, loistava valo järven lumilakeuden yllä, siniset varjot ja sauvan kosketuksessa narahtava latu. Illalla taivas on tähtiä täynnä ja revontulet liehuvat vihreinä kylän yllä.