Viitekehys

Hyvän taiteen tunnistaa kosketuksesta. 

Kosketuksen huomaa, sielussa. 

Sen jälki viipyilee. 

 

Viitekehys on tieteestä lainattu, kätevä käsite, jolla hahmotellaan työn tai teorian taustaa ja asemaa tieteen kentässä. 

Viitekehys voi varmaan olla myös yksityinen.  Viitekehys kertoo, millaisia muistoja ja tunteita taiteen äärellä mieleen nousee. Taiteen kosketuksia. 

 

Sinebrychoffin taidemuseossa on japanilaisten puupiirrosten näyttely, johon ehdin tutustua vasta viimeisillä hetkillä. Näyttelyaikaa on jäljellä pari päivää, ovella hallittu jono. 

 

Puupiirrostaiteen mestariteokset ovat hauraita ja valonarkoja. Yleisö vaeltaa hämärien salien läpi, katsoo kirkkaammin valaistuja kuvia ja tutkii niihin liittyviä kuvauksia teosten aiheista. 

Kuvia ei saa koskettaa, ne saavat koskettaa katsojien sieluja. 

 

Aika katoaa, suurin osa kuvista kertoo vuosien 1600-1868 edo-kaudesta.

Teosten muodot ja värikylläisyys kiehtovat, kuvat voisivat olla aivan tuoreita. Rohkean värikkäät grafiikan lehdet ovat olleet aikansa muotilehtiä, kimonoiden kuosit ovat kiehtoneet jo töiden syntyaikaan. Klassiset näytelmät hurjine juonenkäänteineen ovat aiheina, samoin kuuluisat henkilöt, geishat ja kurtisaanit. 

Taiteilijat kuvaavat Japanin maisemia, kuvittavat vaellusreittejä. Jokaisen kuvan ja hahmon taustalla on traditio ja tarina. 

******

Akseli Gallen-Kallela: Imatrankoski

Ateneum on suljettu, remontissa, avautunee myöhemmin keväällä. Kansallismuseoon on koottu Akseli Gallen-Kallelan näyttely, maalauksia, grafiikkaa, suunnitelmia. Univormuja, joissa on loistoa ja sankaruutta, Kalevalan ulkoasu, joka jäi kesken. 

BilBol -automainos osuu rohkeasti unelmiin, alitajuntaan – se on syntynyt maassa ja ajassa, jossa autoja on oikeasti ollut vain muutamalla. 

Näyttelyssä on maalauksia, joiden näkeminen on kuin tapaisi tuttavan: aito siveltimen jälki kankaalla on aina enemmän kuin painotyö. 

Puukkoseuran aktiivit pohtivat joskus, miten vanha keksintö puukko on. Työvälineenä se on paljon vanhempi kuin sitä tarkoittava sana: Kalevalassa puukko on kuras, veitsi. Kullervon veitsen terä katkeaa, kun se osuu Ilmarin emännän leivän sisälle kätkemään kiveen: terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksesta. 

 

*******

 

Amos Rex-taidemuseossa astutaan nykytaiteen keskelle, Hans Op de Beeckin Hiljaisen paraatin polulle, pohtimaan elämän kulkua. Pysähtyneitä kuvia, jähmettynyttä liikettä, tunnelmia. Kaikki veistokset ovat tarkkoja toisintoja jostakin todellisuudesta. Millainen on tämän näyttelyn viitekehys?

Veistoksien materiaalina on terästä, betonia, metallia, puuta, epoksia ja monia muita materiaaleja, näin kertoo opasvihkonen.  Kaikki työt ovat ulkoasultaan yhtenäisiä, mattaharmaalla pinnoitteella silattuja. Rakenteet tai materiaalien erot eivät näy. 

Ainoa poikkeus harmaudesta ovat kukkien hennot punaiset sävyt. 

Mittasuhteet vaihtelevat, jättiläiskokoiset vadelmat ja valtava täytekakun pala ovat yhtä huolellisesti muotoiltuja kuin näyttelyn maailmassa leikkivät lapsihahmot, luonnollisen kokoiset. 

Museon luolan valaistus on hämärä, näyttely on kävelyretki satumaiseen maailmaan, satuun, jonka hahmoihin jää kiinni. Lasten satu tämä ei ole, vaan aikuisten leikki, jonka kasvot ovat vakavat. 

 

Hans Op de Beeck muistuttaa meitä kuolevaisuudesta memento mori – muista kuolevaisuutesi. Karusellin kyydissä on upeasti puettuja hahmoja, kasvojen tilalla on pääkallon irvistys. Pääkalloja on muuallakin, nukkuvia lapsia, pysähtyneitä leikkejä. Saippuakuplia, katoavaisuudesta kertovia, lasista puhallettuja. 

 

Kiehtovin on vietnamilainen maisema, veden äärelle, pylväille rakennettu pieni kylä. Kolmiulotteinen kokonaisuus. Talojen ikkunoista näkyy valoa, toivoa. 

Taide resonoi maailmaan, elämään, kokemuksiin.

Liikaa sitä ei voi olla.

Ainakaan tässä ajassa ja viitekehyksessä.

 

Taidekeskus Salmela 2022 – kuvia ja mielikuvia

Helena Vaarin työ Postitalon yläkerrassa

 Tätä näyttelyä piti pohtia. 

Vai oliko se niin, että elämää pitää aina välillä pohtia? 

Tänä suvena Salmelan taide oli – taas – kokemus. 

 

Taidetta ei kai kukaan osaa katsoa puhtaana, kaikesta ylimääräisestä riisuttuna kokemuksena. Ajatukset ja mielikuvat sekoittuvat taiteeseen, syntyy omia kuvia. 

Ehkä juuri se saattaakin olla taiteen tehtävä. 

Tero Laaksonen: Unikko

Tero Laaksonen: Valkoinen ja musta leijona

Runsaus ja pelkistys ovat pääroolissa Tero Laaksosen töissä. Vahvoja värejä, hehkuvia väripintoja ja aiheiden runsaudesta poimittuja, tarkkarajaisia yksityiskohtia. Pidän Unikosta, ihastun mustaan ja valkoiseen Leijonaan, hämmästelin Vanhaa gobeliinia. Vanhojen lautasten fragmentin omaiset kuvat, vaaleasta taustasta nousevat unen kuvat. Nautin taitavasta siveltimen jäljestä, huolellisesta viimeistelystä. Nautin siitä, että kaikkea ei alleviivattu. 

Marc Chagall: Omakuva 

Pääsalista kuljetaan käytävän läpi Jan Nevan töiden äärelle. Matkan varrella on Marc Chagall, jonka kuvitustöitä on ollut tänä suvena enemmän esillä Vuohijärvellä. Marc Chagall lienee yksi maailman suosituimmista taiteilijoista, lempeän viivan mestari. Aiheet ovat otoksia kirjallisuudesta ja mytologiasta, juutalaisen tarinaperinteen tai venäläisen kirjallisuuden tuntemus avaisi kuvien muotokieltä vielä enemmän.  

Jan Neva: Taivasmatkalla

Jan Neva: Elämän voima 

Jan Neva: Hyljätty puutarha 

Jan Neva: Poisnukkuneet 

Jan Neva on arvostettu muotokuvamaalari, monien laadukkaiden henkilökuvien tekijä.  Salmelassa on työn alla Tuomas Hoikkalan kuva, mies ja saksofoni. 

Salmelan näyttelytiloihin hän on tuonut maisemia, puiden muotokuvia, tunnelmia. Jan Neva maalaa öljyväreillä alumiinilevyille, kiiltävä kuultava hopean sävy luo teoksiin sakraalin ulottuvuuden, joka johtaa muistoihin. 

Vanhojen kirkkojen maalauksissa ja mosaiikeissa pyhimykset leijailevat kattorakennelmien taivaissa, korkeuksissa, kullanvärisellä taustalla, matkalla kirkkauteen. 

 

Tunnelma tavoitti taivasta myös Jan Nevan maalauksissa. Poisnukkuneet olivat läsnä – näin tulkitsin – ullakon vaatetangolla ja hylätyn vuoteen painaumissa. Samaa menneen ikävää henki vihreäkattoisen Hyljätyn talon kuva: syksy harmaus, alastomat puiden oksat, talo, talo maiseman sylissä syttyy viimeiseen syyshehkuun.

 

Maalausten lomassa Ukri Merikannon veistokset – julkisista tiloista tuttuja, mutta myös tuntemattomammat, täysin purjein etenevät laivat. Hiottua, pelkistettyä, oleellista. 

Tuulikki Pietilän grafiikkaa ja Laila Pullisen veistos 

Tuulikki Pietilä: Mykonos

 

Tuulikki Pietilä (muumien maailmasta tuttu Tuutikki) esittäytyy grafiikan töillään. Melkein – vain melkein – tuntuu, että näyttely on jopa liian runsas jopa Salmelaan. Paljon grafiikan lehtiä, toinen toistaan taitavampia. Ripustus on runsas ja ruuhkainen, työt täyttävät seinät, kolme riviä korkeussuunnassa, seinän mitan vaakatasossa. Töitä, joista lähes jokaiseen haluaisi keskittyä tarkemmin. Silti, juuri tämän tekijän työt ovat kiinnostavia. 

 

Millainen mielikuva minulla on ollut Tuulikki Pietilän taiteesta? Vai oliko minulla edes tarkkaa kuvaa hänen taiteestaan, vain aavistus graafikon taidoista, muutaman runokirjassa olevan kuvan varaan rakennettu. 

Hieno tuttavuus, johon toivoisi vielä palaavansa. 

Esa Riippa: Toscana

Riku Riipan veistos, Esa Riipan grafiikkaa

Riku Riipan veistoksia 

Päärakennuksen yläkerran toinen puoli on varattu Esa ja Riku Riipan töille. Esa Riipan grafiikka kutsuu maisemiin lempein värein ja hallituin sommitelmin. Kuvia, joiden lähellä viihtyy ja jotka saavat muistot elämään. Suomea ja Italiaa, tunnelmia veden äärellä. Näyttelysaliin tuovat rytmiä ja tunnelmaa Riku Riipan veistokset, pelkistetyt ihmishahmot. 

 

Ennen Domanderin alueelle siirtymistä pysäyttävät Tuomo Saalin salaperäiset vuoristot yksinäisine kulkijoineen. Muitakin edellisten vuosien tuttavuuksia on mukana Salmelan pienemmissä tiloissa ja käytävillä, iloisia jälleennäkemisiä. Rafael Wardi on vahvasti läsnä tänäkin vuonna. 

 

Domanderin alueella näyttely jatkuu Apteekkitalon ja vanhan Postitalon tiloissa. Näyttelykierros on tapana päättää pistäytymällä aitoissa ja Palvelijan asunnossa.  

Juliana Hyrri

Apteekkitalon ensivaikutelma on värikäs, räiskyvä. Juliana Hyrri maalaa unenomaisia interiöörejä, joissa varjot on häädetty kaukaisin nurkkiin. Värikkäitä esineitä, kukkia ja valoa: joku on juuri lähtenyt, jättänyt huoneen.  

Monta astetta rauhallisempi on Tuomo Rosenlundin ja Johanna Pohjanvirran kuvamaailma. Pigmenttivedoksia, joissa yhdistyvät valokuva ja piirros. Olisi mielenkiintoista tietää lisää taiteilijaparin työskentelystä ja työnjaosta: kumpi tekee herkät piirrosviivat, kenen kamerasta ovat kuvat. Miten yhteinen kuva syntyy? Kuka löytää aiheet, kumpi täydentää niitä? Onko yhteistyö niin hiottua, ettei sanoja edes tarvita? Dialogia, jonka puheenvuorot jäävät arvoituksiksi. 

Anniina Vainionpään tulkintaa Kuun vaiheista 

Anniina Vainionpään grafiikka on ensikatsomalta pelkkiä muotokuvia, hellästi hahmoteltuja tutkielmia naiskasvoista.  Lähempää tarkastellen löytää yksityiskohtia, hiusten kaarteisiin kätkeytyvät linnut, kukat, perhoset. Työt ovat värikkäitä, lempein sävyin työskenneltyjä, mutta mukana on myös koskettavia aiheita. 

Kuun vaiheiden mukaan nimetyn teossarjan voi ajatella kuvaavan taivaallisen kuun kiertoa – samalla se tuo mieleen naisen elämän keskipäivää hallitsevan rytmin. Euforiset päivät, vaiheet, jolloin mieluiten hiipuisi näkymättömiin, jaksot, jolloin voima palaa. 

 

Kaisa-Tuulia Tuomen kukkatutkielmat, monikerroksiset, kiehtovat 

Milloin kukkien kauneus päättyy? Kaisa-Tuulia Tuomen maalauksissa kukkien elämä jatkuu. Lakastuminenkin on kauneutta. Kaisa-Tuulia Tuomi kuvaa niittyjen ja pientareiden kukkia, luontoa. Maalausten värimaailma on ainutlaatuisen kaunis, niissä näkyy luonnon vuorovaikutus, sävyjen vaihtelu.

Vanheneminen kovertaa muotoja, huuhtoo pois värejä, saa energian hiipumaan. 

Ihminenkin lakastuu, haurastuu, kuihtuu kuin kukka.  Vanhenemisen kauneus voi olla julmaa: kun se tulee omalle kohdalle, sitä voi olla vaikea hyväksyä. 

Silti, ehkä juuri nämä kukat opettavat katsomaan vanhenemistakin  ymmärtävin silmin. 

Asta Caplan on tuttu jo aikaisemmilta kesiltä. Taidokkaasti maalatut kukat, interiöörit ja asetelmat tuovat mieleen menneen maailman. Teekutsuja, hillittyä seurustelua, kauniista esineistä nauttimista. Interiöörejä, joiden rakenne tuo mieleen kartanon arkkitehtuurin: huoneen ovista avautuu näkymä seuraaviin huoneisiin. 

Kontrastina näiden kolmen taiteilijan töille toimii Joel Sieversin räväkkä värimaailma. Kubismiin viittaava kuvamaailma, vahvat värit – asetelmat, joiden muotokieli tuo mieleen Picasson ja aikalaiset. Näyttelytila on täynnä räjähtävän voimakkaita värejä – kontrastina edellisille, harmonisille kuville. Värien ilotulitus! 

 

Kaisamaisa Erämies ja vanhat valokuvat. Kehykset ovat oleellinen osa työtä. 

Kaisamaisa Erämies on Salmelan kesän 2022 nuori taiteilija. Hänen muotokuviaan on ollut näyttelyssä aikaisemminkin, mustavalkoisin ja ruskein sävyin piirrettyjä hahmoja, muotokuvia juhlavissa kehyksissä. Vanhojen juhlavien kuvien rinnalle on tullut perhealbumin otoksia muistuttavia kuvia, muistumia ajalta, jolloin valokuva ei ollut ihan jokapäiväinen asia. 

Kaisamaisa Erämiehen kuvamaailma on tuttu, uusi lähestymistapa tekee siitä mielenkiintoisen. Mikä on kaunista, mikä rumaa? Mitä näistä ihmisistä tuli? Keitä he ovat? 

Samuli Alosen taide saa hyvälle tuulelle

 

Samuli Alonen on yksi Salmelan kuvanveistäjistä – hänen postitalon seinälle ripustetut, kuparilevystä rakennetut työnsäkin ovat sekä veistoksia että tauluja, metallien yhdistelmät luovat voimakkaan kolmiulotteisen vaikutelman.  Seinällä olevien töiden lomassa, lattiatasossa seikkailevat valloittavat linnut. Vartalo on kiveä, muut osat pronssia, ilmeet hilpeän hupaisia. 

Joku siipiveikoista on napannut kotilon nokkaansa, toinen pyöräyttänyt munan: näiden veijareiden kanssa voisi olla hauskaa. Linnut elävät omaa elämäänsä, kalamiehen unelma, mahtihauki omaansa. Hienoa taidetta ja viimeisteltyä kädentaitoa. 

 

Postitalon yläkerrassa voi tutkia Helena Vaarin taidetta. Tekstiilitaiteilija, arvostettu kirkkotekstiilien tekijä kuvittaa elämän onnellista puolta. Taiteilija leikittelee materiaaleilla ja väreillä, punoo yhteen nappeja ja ripustaa nappien ketjut rukinpyöriin. Lopputulos on taianomainen, kuin vesiputous. 

Helena Vaari on tehnyt tauluja kirjomalla – käsittääkseni ompelukoneella – tikkauksin luodut pinnat ovat kuin maalauksia tai hienolla kynällä piirrettyjä linjoja. Näitä töitä voi katsella kaukaa ja tutkia läheltä. Upeaa käsityötä ja koskettavia kuvia, samaan tapaan kuin joskus vanhoissa maalauksissa: maisemasta löytyy uusia maisemia, yhä uusia yksityiskohtia. Taide ja ammattitaito tasapainossa. 

Salmelan kierros päättyy apteekkitalon takapihalla oleviin aittoihin, Nina Ternon veistoksiin ja arvoituksellisiin valoteoksiin muissa aitoissa. Palvelijattaren asunnossa on Essi Peltosen naishahmoja, nuoria neitoja omaan maailmaansa uponneina.  Reheviä värejä, paksulla värillä siveltyjä. 

 

Johanna Häiväojan veistos

Taiteilija pelkistää maailmaansa, karsii yksityiskohtien runsaudesta esiin oleellisen. Kaikkea ei aina tarvitse kuvata, oksan kaari tavoittaa kokonaisen lehvistön idean. Tarkentamattomat kohdat antavat tilaa ajatella, liittää niihin omia kuvia, tunteita. Kun työ on valmis, taiteilija on tavoittanut päämääränsä, pysähtynyt, prosessi on hetkeksi valmis. Ehkä työ jatkuu seuraavalla kankaalla, seuraavan veistoksen parissa? 

 

Näyttelyn rytmi ja rakenne on harkittu. Maalausten lomassa veistoksia, ikkunat avoinna maisemaan, välillä siirrytään talosta toiseen. Salmelassa viihtyy, pikakäyntikin on tuntien mittainen. Juuri niin pitää ollakin: kuvataiteelle omistettu aika ei koskaan mene hukkaan. 

 

Taidekeskus Salmela sulkee elokuun puolivälissä ovensa. Ensi kesänä ne taas avautuvat. Iloksi. Onneksi. Inspiraatioksi. 

 

 Tämän blogin kuvat ovat kirjoittajan. Ne on otettu tavallisella pikkukameralla. Kuvissa taulujen mittasuhteet ovat kärsineet, neliöistä on tullut suunnikkaita. Olen halunnut näyttää koko taideteoksen, koko kuvan ja siihen kuuluvat kehykset. Kaisamaisa Erämiehen töiden oleellinen osa ovat kehykset, mutta kaikki taiteilijat ovat valinneet omien töidensä kehykset - tai kehyksettömyyden. Siksi en ole korjannut teosten rajauksia.  Löytämisen iloa! 

 

 

 

 

Ilja Repin, kohtaaminen Ateneumissa

Näyttelystä mennään keskikaupungin pikaruokapaikkaan. Hygieenistä, valoisaa, avaraa, annokset tulevat ripeästi pöytään. 

Muutaman pöydän päässä lounastaa itärajan takaa tullut perhe. Puhetta, naurua, eleitä ja liikettä. Välillä isäntä nousee pöydästä, käy tiskillä, vitsailee seurueelleen, viittilöi, pitää omaa kuuluvaa ja hilpeää esitystään. 

Venäläinen temperamentti! Vauhdikas, hulvaton, innostuva. Äsken koettujen maalausten eloisuus palaa väkisinkin mieleen. 

Me mutustamme lounasruokaa säyseinä kuin Ruokolahden eukot kirkonmäellä. 

Ilja Repin (1844-1930) on suomalaisille tuttu taiteilija, melkein kuin oma mestari. Repin muutti vuonna 1900 Natalia Nordmann-Severovan luokse, tämän huvilaan Kannaksen Kuokkalaan. Vallankumouksen jälkeen Kuokkalasta tuli osa Suomea, yhteydet venäläisiin taidepiireihin katkesivat. Repin jäi Natalian kuoleman jälkeen asumaan Kuokkalaan ja vietti Penaty-huvilassa elämänsä viimeiset vuodet. Siellä on myös hänen hautansa. 

Omakuva Kuokkalan ateljeessa. 

Vuonna 1970 julkaistu Ilja Repinin omaelämäkerta Mennyt aika läheinen kuvaa taiteilijan lapsuutta ja kasvua kuvataiteilijaksi. Repin kertoo Venäjän taidepiireistä ja taiteilijoista, kuvaa  venäläisten  elämää ja tapakulttuuria. 

Suomentaja Valdemar Melanko toteaa esipuheessaan, kuinka Repin olisi voinut menestyä myös kirjailijana, niin hienoa teksti on. Hän oli suurten venäläisten taiteilijoiden aikalainen, kreivi Leo Tolstoista (1828-1910) tuli läheinen ystävä, samoin Maksin Gorkista. Aikalaisia olivat myös Gogol, Dostojevski ja Tsehov, monien muiden, meille tuntemattomammiksi jääneiden nimien muassa. Muistelmissa viehättää runsas ja kiehtova henkilögalleria - aivan samalla tavalla kuin maalauksissakin. 

 

Ilja Repinin työt ovat hienostunein vedoin maalattuja ja tarkkaan sommiteltuja. Pelkkä taidokkuus ei selitä töiden kiinnostavuutta: kuvat kertovat tarinoita ja välillä kommentoivatkin niitä. Katsoja pääsee mukaan tapahtumaan ja tunnelmaan. 

Siitä, millaista vaivaa taideteosten taustalla on, valmiit kuvat eivät kerro, niitä katsellessa eläytyy kuvaan ja tunnelmaan. Muistelmat avaavat taustoja. Monumentaalisten teosten tekeminen on edellyttänyt varainhankintaa, vaivalloista matkustamista halki laajan Venäjän, lukuisia luonnoksia ja muuta valmistelua. 

 

Ilja Repin kertoo, miten hän ja matkakumppaninsa tapaavat Volgan lauttureita – burlakkeja.  Taiteilija tutustuu heidän kohtaloihinsa ja elää hetken heidän laillaan. Taiteilijan saapuminen on tapaus. Malli oli hetken huomion keskipisteenä. Ohikulkijoiden huomiot ovat samanlaisia, joita näyttelyssä kävijätkin nyt tekevät.

 

Selkäni taakse kerääntyi joukko töllistelijöitä, vaeltelevia juoppoja, joista kukaan ei ollut kylästä. 

-       Ihmettelenpä kovasti, sanoi eräskin ääni, - tässä on sama ihminen ja tuolla sama ihminen; on siinä kummaa kerrakseen. 

-       Mutta hyvänen aika, näetkö sinä, veliseni! Kaikella sitä onkin tekijänsä, kaikkea sitä ihmiset keksivätkin… Hyvä Jumala, miten on näköinen, ihan elävänä seisoo kankaalla. 

Mennyt aika läheinen, s. 275.

   

Lopulta, kun luonnokset ovat valmiit, ne pakataan suureksi rullaksi ja vaiherikkaan matkan ajan taiteilija pelkää töidensä puolesta, ne tuntuivat olevan alituisessa vaarassa pudota veteen tai muuten tuhoutua – on kiire päästä ison kankaan luokse, maalaamaan lopullista työtä. 

Näyttely etenee lähes kronologisesti, varhaistöistä suuriin mestariteoksiin. Oheisteksteissä kerrotaan taiteilijan töistä ja elämän vaiheista. Piirustuksille on omistettu oma salinsa, arkoja papereita hellivin valoin.  

 

Suurista mestariteoksista ovat mukana tärkeimmät.  Volgan lauttureiden, burlakkien ohella mukana on vauhdikas Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, monta tarinaa kertova Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. 

Keisari Aleksanteri III ottaa vastaan pitäjänvanhimmat Petrovskin palatsin pihassa Moskovassa on ryhmämuotokuvista suurimpia, tsaarin tilaustyö. Ilja Repin on kuvannut pitäjänvanhimpien kasvot ja ilmeet, kertoen heidän suhtautumisestaan keisariin. Sommitelman keskellä, kirkkaassa vastavalossa on keisarin hahmo, sommittelussa on jotain sakraalista.  

Maalauksen ohella Aleksanteri III:n kuvassa huomio kiintyy kehykseen. Kehykseen on koottu eri alueiden vaakunoita, se toimii eräänlaisena kuvatekstinä ja selityksenä taulun aiheelle.  Samalla kehys itsessäänkin on taideteos. 

Taidenäyttelyissä ja museoissa seikkaillessani mietin muutenkin usein, pitääkö kehys ottaa kuvaan mukaan vai riittääkö pelkkä maalauksen kuva, kehys pois rajattuna. Kehyksen ottaminen kuvaan mukaan paljastaa armottomasti, ettei pieni mummi aina saa täysin virheetöntä kuvaa aikaan, nelikulmioista tulee aika usein suunnikkaita. Toisaalta, kehys antaa mielikuvaa maalauksen mittasuhteista, valokuvissa kaikki ovat helposti saman kokoisia. 

Mielestäni kehys on silti tärkeä, se kertoo maalaukseen liittyvästä kulttuurista ja tyylikausista, ehkä myös taiteilijan arvostuksesta. Onko kehys teoksen alkuperäinen tai myöhemmin lisätty, sitä ei koskaan kerrota.  

 

Oman sävynsä antavat taidemuseon seinät. Ateneumissa on mustia, tumman harmaita, sinisiä ja burgundinpunaisia pintoja, joilta hyvin valaistut kuvat nousevat esiin, kehysten taidokkuus korostuu. 

 

Ensimmäistä salia hallitsee suurikokoinen Sadko vedenalaisessa valtakunnassa. Sen rinnalla on pienempiä, opiskeluaikaan ja uran alkuun liittyviä maalauksia.

 

Nainen, joka leikkii sateenvarjon kanssa vie ajatukset tunnettuun novelliin. Pienen maalauksen tunnelma on Tsehovia, ehdottomasti. 

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka kulkee koiran kanssa. – – –  Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee koiran kanssa".

Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira, 1899, suom. Reino Silvanto.  

Ilja Repin on muotokuvien mestari. Näyttelysalien läpi kulkiessa kohtaa monta katsetta: viisasta, kärsivää, onnellista.  Isällisen arvokas Ivan Turgenev, viimeistä porttia lähestyvä  Modest Mugsorsk, monet muut 1800-luvun venäläisen kulttuurin avainhenkilöt, joita valitettavan huonosti tunnen. 

Katseet kertovat, avoimet, tutkivat, ymmärtävät silmäparit, väsyneet ja uteliaat ilmeet. 

Ranskassa maalattu pieni kalastajatyttö.

Ilja Repin kuvaa perhettään, lapsiaan ja nuorta vaimoaan. Perheenäiti on välillä väsynyt, lapsilla riittää energiaa. Tytär on hilpeä Pyryharakka, poika suloinen pienokainen.  

Ilja Repin on maalannut myös useita omakuvia. Hän on ulkoasustaan tietoinen, tyylikäs herrasmies, joka ateljeesta otetussa kuvassa poseeraa huoliteltu puku päällään, valkoisessa paidassa ja solmiossa. 

Leo Tolstoi on vetäytynyt rukoilemaan Jasjana Poljanan metsässä. 

Läheisin kaikista malleista on Leo Tolstoi. Ilja Repin kertoo muistelmissaan tavanneensa kreivi Leo Tolstoin ensimmäisen kerran Moskovassa 1880. 

Istuimme tammipöytäni ääreen ja tuntui kuin hän olisi vain jatkanut kauan sitten aloittamaansa saarnaa siitä, miten tavattoman välinpitämättömästi me suhtaudumme elämän kaikkiin kauheuksiin. Me olemme niihin niin tottuneet ettemme huomaa niitä. Olemme sopeutuneet ja jatkamme elämistämme edeten rikollisesti inhottavalla riettauden tiellämme.           Mennyt aika läheinen, s. 235. 

 

Taiteilijoista tulee ystävät, Moskovan aikanaan Tolstoi ja Repin tekevät päivittäin pitkiä kävelyretkiä kaupungille, puhuen koko ajan elämästä. Kun Tolstoi muuttaa Jasnaja Poljanaan, tapaamisia on harvemmin, Repin tekee vierailuja Jasjana Poljanaan, ratsastaa isäntänsä kanssa kartanon mailla, käy pitkiä, syvällisiä keskusteluja. 

Vuosien kuluessa Leo Tolstoi luopuu kaikesta maallisesta koreudestaan, elää yksinkertaista elämää ja tarttuu raskaisiinkin maatöihin. Hän on 1890-luvun nälänhädän hyväntekijä, kartanon väen tukija. 

 

Ilja Repin on maalannut Leo Tolstoista useita muotokuvia. Niitä on esillä myös Ateneumin näyttelyssä. 

Ateneumin Ilja Repin-näyttelyä voi moittia vain yhdestä asiasta: lippujen saaminen on vaikeaa, sisäänpääsy onnistuu vain jonottamalla. Näyttelyn aukioloaikoja on pidennetty, mutta näyttelyn päättymispäivä on edelleen takarajana. 

  

Syy ei ole museon, vaan pandemian. Näyttelytilan valvojat ja muu henkilökunta tekevät parhaansa, vierailu sujuu joustavasti ja tyylikkäästi. Vierailun kestoksi on annettu suositus, yksi tunti, riittää juuri ja juuri, nopeammin ei saleja voisi kiertää. 

 

On helppo katsoa, vaikeampi nähdä. Kuvien virtaan haluaisi palata. Näin komeaa katsausta Ilja Repinin taiteeseen tuskin lähiaikoina saadaan nähdä. 

 

Ateneum on julkaissut näyttelyä täydentävän, komean kuvateoksen, jonka suomenkielinen painos on tätä kirjoittaessa loppuunmyyty. Uusi painos on luvattu näyttelyn viimeisten päivien aikaan, toivottavasti. Vaikka paraskaan painotyö ei koskaan voi toistaa alkuperäisten töiden kaikkia sävyjä, hyvällä taidekirjalla on tehtävänsä. 

 

 

Näyttelykirjaa odotellessa  oman elämyksen täydentäjinä ja lähteenä ovat olleet Ateneumin verkkosivut sekä Ilja Repinin muistelmateos Mennyt aika läheinen. Kirja tuntuu edelleen kiehtovalta ja värikkäältä.