Loppiaisen lumilla

Puhdasta lunta ja talvisen metsän värejä. 

Loppiainen, kolmen Itämaan tietäjän päivä, on vietetty. Joulun juhlakaudesta siirrytään vähitellen kevääseen ja härkäviikkoihin. 

Joulu toi valon. Pakkaspäivänä Kirmusjärven jäällä talvi oli parhaimmillaan. 

Alkutalven lumisateisen taivaan aurinko loisti kuin tähti. 

 

Tähti taivahinen kerran
Tietäjät itäisen maan 

Johdatteli tykö Herran
Kirkkahalla valollaan
Häntä kunnioittamaan,
kiittämään, rukoilemaan.

 

Virsi 46 on Elias Lönnrotin kirjoittama, suomalainen loppiaisvirsi. Lönnrotille loppiainen oli tärkeä pyhä. Hän muokkasi ja suomensi muitakin loppiaisajan virsiä, mutta tämä teksti on kokonaan Lönnrotin käsialaa.

 

Sama tähti onpi täällä
Vielä nytki loistava,
Betlehemin vajan päällä
Välkkyvä, valaiseva.
Kirkas tähti taivahan
Meill’ on sana Jumalan.

 

Elias Lönnrot oli täysinpalvellut professori, uuttera eläkeläinen. Vuonna 1863 hänet oli valittu virsikirjakomitean jäseneksi, suomalaisen osaston puheenjohtajaksi. Vuonna 1865 Lönnrot julkaisi ensimmäisen sikermän Wanhoja ja Uusia Wirsiä Suomalaisen Wirsikirjan korjaamista warten. Tämä teksti on siitä kokoelmasta. Työstä virsien äärellä tuli Lönnrotin elämäntehtävä, jota hän jatkoi kuolemaansa asti. 

Kuulen usein, miten Kalevalaa ei lueta eikä ole luettu. Lönnrotin elämäntyöstä muistetaan vain Kalevala, vaikka jokainen suomalainen on joskus kohdannut jonkun Lönnrotin laatiman virren, käyttänyt hänen luomiaan sanoja. Elias Lönnrotin merkityksestä ja elämäntyöstä soisi kerrottavan laajemmaltikin.  

Sanasi valossa meitä,
Jesu armas johtele.
Tykös myöski eksyneitä
Harhateiltä saattele, 
Suo sen tähtes kirkkahan
Kaikin paikoin loistavan!

 

Elias Lönnrot oli sitoutunut lähetystyöhön, hän on ollut perustamassa Suomen Lähetysseuraa. Kirkas tähti oli niin vahva symboli, että se on ikuistettu Elias Lönnrotin hautapaateen. 

 

Idästä ja länteen asti,

Etelästä pohjolaan,

Auta, Jeesus armiaasti,
Sanas selvä saarnataan,
Niin kuin itse sääsit sen
autuudeksi kaikkien.

 

Vuonna 1862 Lönnrot oli muuttanut vaimonsa Marian ja tyttäriensä kanssa maalle, Sammattiin. Professorin perhe eli ehkä elämänsä seesteisintä aikaa Nikun talossa. Perheessä oli neljä suloista tytärtä, Maria, Ida, Elina ja Tekla. 

Teksti heijastaa isän toiveita tyttärien onnellisesta tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka ei saanutkaan toteutua. Mutta uhkaavat pilvet olivat vielä kaukana, kun näitä säkeitä kirjoitettiin. 

 

Käskit saarnata sanaasi

Kaiken maailman äärihin.
Suo siis Jesu armostasi
Tehtävän se meiltäki,
Suo myös Herra henkesi,
Siihen siunauksesi.

 

Loppiaispäivä tuo valoa ja aurinkoa maailmaan, joka taistelee pandemiaa vastaan. Kaunis talvipäivä kutsuu ulos liikkumaan, raikas pakkasilma virkistää. Valo puhdistaa mieltä ja sielua. Kirmusjärven jää on luja ja latu oivallisesti ajettu. On tilaa liikkua ja nauttia talvesta. 

Anna sanas valon paistaa,
Yli kaikkein kansojen!

Että pakanatki maistaa 
Saisit armon uutisen,
Lailla miesten viisasten
Luoksesi, lähestyen.

 

Elias Lönnrot oli koulutukseltaan lääkäri. Kajaanin piirilääkärinä hän joutui taistelemaan kulkutauteja vastaan, vaatimattomin keinoin. 

Maailmanlaajuiset pandemiat ovat tulleet mielikuviimme vasta myöhemmin, kun tiedonvälitys on laajentunut koko maailman kattavaksi. Kun seuraa uutisia, tuntuu ajoittain, kuin pimeyden valta ei ollenkaan hellittäisi.

 

Suo, että pimeyden valta
Viimeinki jo vaipuisi,
Että kansat kaikkialta
Kaikki kielet taipuisi
Sua Herra kiittämään,
Nimeäs ylistämään! 

 

Kevätauringon valossa, pilvipoutaisen päivän kirkkaassa valkeudessa on helpompi uskoa, että pandemia vihdoin voitetaan. Myös sanan keinoin.  

Auringonlaskun viimeiset säteet saavat taivaan ruusunpunaiseksi. 

Tämä teksti ei ole tieteellinen analyysi, vaan hiihtäjän ajatuksia. Ladulla ehtii pohtia. 

Virren teksti on poimittu Elias Lönnrotin Valittujen teosten osasta 4, sivulta 526. 

 

 

Viisikymmentä kynttilää

Pakkasaamun lumi valaisee maisemaa, vaikka taivas on vielä tumma. 

Talojen ikkunoilla palavat jouluvalot, sähköiset tai kynttilät. Väki heräilee aamuun. 

 

Kylänraitilla on hiljaista. Kuljemme kirkkomaan portista, tutulle haudalle, lyhdyssä palaa jo kynttilä, läheisen ystävän lahja. Tumman talvitaivaan alla loistavat kultaiset liekit. 

Lämmin, kodikas valo ottaa vastaan meidät, jouluaamun kristikansan. Lämmin valo on lempeä pienen vastasyntyneen silmille, lapselle, jonka syntymä on jouluaamun suuri uutinen, syvän ilon tuoja. 

 

Lasken kynttilöitä. Vanhin kruunu, kymmenen, seuraava, kaksitoista, suurin viisitoista. Pikkukirkon kruunu, kuusi. Alttarilla kuusi kynttilää, lukupulpetin luona vielä yksi iso. 

 

Kynttilät palavat kauniisti, savuttamatta, tuskin valuen, vain hiukan ilmavirrassa lepattaen. Vanha pitäjänhistoria kertoo kynttiläkruunuista – ne ovat 10-, 12- ja 15-piippuiset. Ehkä kynttilöiden laatu ei ennen ihan yhtä tasainen ole ollut, ehkä ne ovat välillä savuttaneet niin, että piipuksi kutsuminen on ollut perusteltua. Tai sitten, kynttilänpidikkeistä ei vielä puhuttu. Kieli vakiintuu, sanat erikoistuvat. 

 

Kynttilät ovat olleet arvotavaraa, kallista käsityötä, tuskin jokaiseen pidikkeeseen on aina kynttilä riittänyt. Kaunista valoa, pyhiä sanoja ja musiikkia on tultu kuulemaan kauempaakin. Joulun sanoma yhdistää kirkkoväkeä yli aikakausien. Arkiset murheet, pelot ja epävarmuudet on saanut jättää kirkon ovien tuolle puolen, keskittyä pyhään. 

Alttarin edessä on seimi, joulun lapsi on sinne syntynyt. Seimen luona, joulukuusen turvissa katsovat paimenet, tummapukuiset hahmot, heidän yläpuolellaan loistaa ihana kirkas enkeli, joka juuri on kertonut, mitä karjasuojassa on tapahtunut. Toiselta puolelta näkyy jo tietäjien värikkäitä asuja, kolme kuningasta saapuu kumartamaan pienokaista, tulevaa Taivaan kuningasta. 

Me veisaamme, vaikka virsikirjan teksti hukkuu hämärään.  Enkeli taivaan, tuttu virsi, jota myös tämän kirkon mesenaatti, Elias Lönnrot on suomentanut. Martti Luther kirjoitti virren sanat vuonna 1534, lasten seimikuvaelmaksi. Virsi on mukana jo Hemminki Maskulaisen virsikirjassa 1605. 

 

Suomen kieli kehittyi ja vakiintui, vanhaa tekstiä oli uudistettava. Elias Lönnrot suomensi vuonna 1867 Lutherin kaikki 15 säkeistöä, niistä vuoden 1886 virsikirjaan otettiin kymmenen. Myöhemmin tekstiä on hieman korjattu, mutta se virsi, jota me jouluaamuna saimme veisata, on hyvin lähellä sitä versiota, jota Sammatin seurakuntalaiset ovat jo Lönnrotin päivistä veisanneet. 

Elias Lönnrot osasi saksan kieltä, hän oli kirjeenvaihdossa Grimmin veljesten kanssa, mutta millaisia suomentajan apuvälineitä hänellä oli käytössään? Sanakirjoja, kielenoppaita, tietokirjoja, tuttuja kielentaitajia? Kertokaa, jos tiedätte, sillä tätä tietoa en ole löytänyt tai en ole osannut oikeista lähteistä etsiä. 

 

Vaikka virsikirjan teksti hukkuu hämärään, toki me tutut sanat osaamme, apuna on kanttorin komea baritoni, kiitos, Pertti.

 

Palveluksen jälkeen on hyvä olla. Maailma on taas kaunis ja hetken oikealla tolallaan, arki pysyy vielä etäällä. 

Taivas kirkastuu, kirkkomaan yllä valo on hopeaa, joka kirkastuu, kun askellamme pakkaslumista polkua takaisin kotiin. Perillä sytytetään vielä hetkeksi kynttilät. 

 

Talvi-illan sininen hetki tulee varhain ja viipyy hyvän tovin. 

 

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Sammattiseuran nettisivuilla huhtikuussa 2021.  Virikkeen kirjoittamiseen antoi seuran tiedottaja Erja Hinkkanen. Sammatti on aina ollut sanankäyttäjien toiviomatkojen kohde. Elias Lönnrotin elämäntyön innoittamana myös Hilja Haahti löysi Sammatin. 

Männistön mökki, jossa Hilja Haahti asui Sammatin kesinään.

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

 

Ida, Elina ja Tekla viettävät onnellista, aurinkoista kesää 1875 Sammatin Nikulla. Heidän seuranaan on Tilda Holm, ystävätär. Sisarukset ovat orpoja, sillä äiti Maria on menehtynyt keuhkotautiin 1868, sama tauti on koitunut myös perheen tyttäristä vanhimman, Marian kohtaloksi edellisenä vuonna.  Isä, professori ja kamarineuvos Elias Lönnrot työskentelee yläkerran työhuoneessaan, mutta ehtii myös nauttia kesästä Rantatuvan pikku emäntien kanssa. 

 

Sammatin sisarusten tarina alkaa valoisana, viehättävänä kertomuksena. Tytöt ovat herttaisia, he viihtyvät yhdessä, polvistuvat välillä rukoukseen, kaikki on parhain päin. Perheen luona viihtyvät vieraat, isän työtoverit ja perheen ystävät. Elinan sydämen saa sykkimään hurmaava Robert Kajanus, tuleva säveltäjä. Elinan ja Robertin romanssi on aavistuksen oloinen, aluksi enemmän arkaa ihastumista kuin rakkautta. 

 

Hilja Haahden kulttuuriromaani Sammatin sisarukset kuvaa vuosien 1875-1876 tapahtumia Elias Lönnrotin perheen elämässä. Isän ja kolmen tyttären kesä Nikun talossa on onnellinen, tyttärien hyvinvoinnista huolehtivat niin Miina Lönnrot kuin Tantti Peranderkin.  

 

Sammatista on syksyllä palattava Helsinkiin, tyttärien koulun takia. Elias Lönnrot sairastuu, paranee tyttäriensä hoidossa. Koulunkäynti, sivistyneen perheen seuraelämä ja kaupungin kulttuurielämään osallistuminen täyttävät sisarusten päivät. Koululaisten tapahtumissa tavataan niin Robert Kajanus kuin ystävänsä Frans Tamminenkin, nuoret sydämet sykkivät. 

Talven jälkeen lähdetään Sammattiin.  Kesän lopulla perhe muuttaa Nikun talosta Lammin erämaataloon, mutta syksyn tullen palataan kouluun Helsinkiin. Jouluna tullaan taas Sammattiin, Lammin saliin sytytetään pesävalkea ja sinne tuodaan Elinan toivomuksesta korkea kuusi.  

 

Sävyt tummuvat, sillä joulun vietto Sammatissa jää haaveeksi, Elina menehtyy nopeasti edenneeseen kurkkumätään. Tammikuun alussa Elias Lönnrot lähtee Teklan kanssa viemään Elinaa Sammatin kirkkomaahan, Ida jää Helsinkiin potemaan vilustumistaan. 

Elämä jatkuu, hiljainen kaipuu sävyttää olemista. 

 

 

Hilja Haahti, tuottelias kirjailija 

 

Hilja Haahti (11.9.1874–6.1.1966) on julkaissut 55 teosta. Esikoiskirjansa, runokokoelman Oraita hän julkaisi vuonna 1895, yhtenä viimeisistä ilmestyi muistelmateos Nuoruuteni vuodet vuonna 1958. Hilja Haahti kirjoitti romaanien ohella runoja, näytelmiä, suomensi, toimitti omia lastenlehtiä ja avusti lehtiä. Hilja Haahden runot ovat soinnukkaita, taidokkaasti riimiteltyjä. Laajasta kirjallisesta tuotannosta kestävimpiä ovat ehkä juuri siksi virret: tuttu virsi 30 Maa on niin kaunis ja koululaisten aamuvirsi 548 Tule kanssani Herra Jeesus.  

 

Hilja Haahti oli toisen polven kirjailija, hänen äitinsä – ehkä myös esikuvansa - oli Theodolinda Hahnsson, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija. Hänen isänsä oli kielentutkija Johan Hahnsson, joka kuoli tyttären ollessa 13-vuotias. Hilja Haahti oli opiskellut Suomalaisessa jatko-opistossa ja hänestä tuli aluksi opettaja. 

 

Leskeksi jäätyään Theodolinda Hahnsson avioitui senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. Perheen taloudellinen tilanne koheni ja äidin uusi avioliitto mahdollisti tyttärelle opintojen jatkamisen. Hilja Haahti valmistui Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi. 

 

Yrjö-Koskisen perheen jäsenenä Hilja Haahti tutustui moniin vaikuttajiin. Nuorena kirjailijana hän oli yhteyksissä mm. Eino Leinon ja Maila Talvion kanssa. Hilja Haahti aloitti kirjailijan uransa jo nuorena, hän löysi kustantajan ja pääsi mukaan kirjallisiin piireihin. Hilja Haahdesta tuli nopeasti suosittu ja menestyvä kirjailija. 

 

Samoihin aikoihin Hilja Haahden kanssa aloittelivat kirjailijoina mm. Immi Hellen, Toini Topelius, Marja Salmela ja Aili Nissinen. Nuoret naiset ottivat paikkansa kirjallisuudessa, kristilliselle, opettavaiselle kirjallisuudelle oli tilausta. 

 

Hilja Haahden sanataiteen perusvire on harras uskonnollisuus. Tohtori Irja Aro-Heinilä tarkastelee Hilja Haahden elämäntyötä vuonna 2005 tarkastetussa teologian alan väitöskirjassaan "Sinä olet viisas tyttö, mutta Jumala on viisaampi": Naisen kuva, roolit ja rooli-ihanteet Hilja Haahden tuotannossa 1895-1966. Aro-Heinilä on käsitellyt Hilja Haahden hengellisiä näkemyksiä laajasti. Hänen uskonnollisuutensa perusta oli vapaakirkollinen hengellisyys.  Kun Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys, NNKY aloitti toimintansa, Hilja Haahti oli innokkaasti mukana. Tyttöjen koulunkäynti ja naisten aseman kohentaminen olivat hänelle läheisiä asioita. 

 

Kristillinen elämänkatsomus, naisen aseman kohentaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen olivat nuorelle Hilja Haahdelle tärkeämpiä kuin avioliitto – kunnes elämä päätti toisin. Hilja Haahti solmi vuonna 1906 avioliiton professori Ilmari Krohnin kanssa. Monipuolisena musiikin tutkijana, säveltäjänä ja kirkkomuusikkona tunnettu Krohn oli hiljattain jäänyt leskeksi, hänellä oli edellisestä avioliitostaan kuusi lasta, nuorin vasta vuoden ikäinen. Hilja Haahdella ei ollut omia lapsia, hänestä tuli Krohnin perheen viiden pojan ja Emmi-tyttären uusi äiti ja kasvattaja. Hilja Haahti joutui luopumaan opettajan työstään, hän sai elämäänsä paljon musiikkia. Kirjailijan ura jatkui korkeaan ikään asti. 

 

 

Sammatin ystävä ja kesäasukas 

 

Hilja Haahti vietti 1930-luvulta alkaen kesälomia Elias Lönnrotin Emännyyskoululla, täysihoidossa. Hilja Haahti ja hänen miehensä, professori Ilmari Krohn asuivat Männistön mökin yläkertahuoneissa. Sammatin kesien aikana Hilja Haahti tutustui Elias Lönnrotin elämäntarinaan ja retkeili Lönnrotin maisemissa. Hän osallistui sammattilaisten elämään, myötäeli sotavuosien kohtaloissa.  Runo Syvärin urhoille on omistettu Syväriin hukkuneen sammattilaisen Viljo Maaniemen muistolle. 

 

Emännyyskoulun kesävieraana oli joinakin kesinä myös Aarne Anttila, Elias Lönnrotin elämäkerran kirjoittaja. Hilja Haahti valitsi aiheekseen Lönnrotin tyttärien tarinan ja tutki aihettaan perusteellisesti. Hän on tehnyt arkistotyötä ja perehtynyt tyttärien säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Tiettävästi hän myös haastatteli suurmiehen tavanneita aikalaisia, Sammatin sisarusten sivuilla mainitaan ainakin Parvi, Appelsiini ja Gröönruusi. Retkien aikana hänen kerrotaan ihastuneen myös ns. Kupparin mökkiin Lammintien varrella. 

 

Sammatin sisarusten ilmestyessä Hilja Haahti oli 73-vuotias, arvostettu kirjailija.  Kulttuurikodin tyttärenä hän osasi eläytyä 1800-luvun lopun säätyläisperheen elämään ja tapakulttuuriin. Omassa elämässäänkin hän on törmännyt niihin vaikeuksiin, joita opintielle haluavat nuoret naiset kohtasivat. Nuorelle säätyläisnaiselle omaan ammattiin pääseminen ja itsenäistyminen oli vaikeaa, tyttöjen odotettiin avioituvan ja löytävän kutsumuksensa kotipiiristä. Hilja Haahti onnistui hankkimaan ammatin ja hänestä tuli naisasialiikkeen aktiivinen kannattaja. 

 

 

Naisten koulutuksen puolesta

 

Lönnrotin tyttäret kapinoivat – nykylukijan silmin varsin lempeästi – ajan henkeä vastaan ja toivovat pääsevänsä opiskelemaan, mutta vain Ida ehtii aloittaa ammattiopinnot. Kirjan sivuilla keskustellaan opinnoista, esikuvana mainitaan muun muassa Emma Irene Åström, ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut suomalainen nainen. 

Idan kohtalo on traaginen, vaikka hän olikin sisaruksista pitkäikäisin. Yksi harvoista mahdollisuuksista oli opettajan työ. Ida on jo ehtinyt aloittaa opintonsa, kun tuberkuloosi pakottaa hänet luopumaan niistä. Idan tuberkuloosi oli ollut lievä, mutta sairauden pelättiin uusiutuvan, tuon ajan lääketiede piti tautia perinnöllisenä. Ida keskeytti opintonsa ja palasi kotiin.  Hän työskenteli isänsä apuna ja suunnitteli tulevaisuuttaan. Esikuvana Anna ja Eva Ingman, perheystävien tyttäret, jotka ovat muuttaneet Dresdeniin. Vain Ida eli isäänsä kauemmin, tämän kuoltua hän lähti Suomesta eikä enää koskaan palannut. 

 

Sammatin sisarukset on Sammattiin sitoutuneelle ja Sammatista kiinnostuneelle mielenkiintoinen historian kertaus. Hilja Haahden uskonnollinen eetos on läsnä etenkin kertomuksen alkupuolella, hän kuvaa tyttöjen hengellisyyttä tarkasti. 

Hilja Haahti tulkitsee oivaltavasti nuorten tyttöjen ajatuksia ja sielunliikkeitä. Tyttärien luonteenpiirteet – ovatko ne arkistoista löydettyjen kirjeiden avulla sommiteltuja vai kirjailijan mielikuvitusta ­– on kuvattu tarkkaan. Hetkittäin tuntuu, kuin isoäiti kertoisi lastenlastensa vaiheista, hellyydellä, ymmärtäen.

 

Sammatin sisarukset on arkistojen ja antikvariaattien aarre. Tässä kirjoituksessa lähteenä käytetty nide, toinen painos, on ilmestynyt vuonna 1948. Hyvää luettavaa myös nykyaikana! 

Sammatin kirkko 

Kalevalanpäivä, tänään

Lippu on nostettu aamulla. Illalla, ennen juhlaan lähtemistä se lasketaan. Pitäähän paikkakunnan suurmiehen kunniaksi siniristi salkoon vetää.

Kalevalanpäiväksi, suomalaisen kulttuurin päiväksi on vakiintunut helmikuun 28. Päivä, jona Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan vuonna 1835 julkaistun version tai laitoksen esipuheen. Lönnrot oli Kajaanin piirilääkäri, valmis ammattilainen, jonka kirjallinen ura oli alkamassa. 

On sensaatio, monellakin tavalla, että 32-vuotias lääkäri, torpan poika saa aikaan kansalliseepoksen. Eepos tuntuu nuoren miehen työltä – vaikka sitä kutsutaankin nimellä Vanha Kalevala. Suosittelen, raikas lukukokemus. 

Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi runoja, hän astui tupiin ja pirtteihin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 

Esipuheessa sanotaan: 

                      Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. Kokonaisuus on runsaampi, ehkä kypsempi, osittain erilainen. 

Uuden Kalevalan vuoteen osui toinenkin elämän kohokohta, heinäkuussa Lönnrot solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. 

Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme. On oikein korostaa Kalevalan merkitystä eepoksena, mutta Elias Lönnrotin elämäntyön pelkistäminen vain Kalevalaksi ei tee oikeutta laaja-alaiselle tiedemiehelle. Lönnrotin elämäntyö avaa huikean näköalan suomalaiseen hengenviljelyyn.

Kalevala antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Tärkeää on myös se, ettei Kalevala ole jäänyt kuolleeksi kirjaksi. Kalevalan säkeistä on versonut rikas kulttuurin kudos, joka elää ja uudistuu. 

Tänä iltana juhlitaan Kalevalaa Sammatin Sampaalassa.  Juhlapuhujana on taiteilija Pekka Kainulainen, moderni samaani. Odotan mielenkiinnolla Pekan esitystä. 

Pekan Amorphis-sanoituksista julkaistu runoteos on hieno kokonaisuus – sanoja ja kuvia, tekstit ovat kirjassa sekä suomeksi että englanniksi – oiva lahjakirja ja osoitus siitä, että kalevalainen maailma on alkuvoimainen ja elävä, tässäkin ajassa. 

Hyvää Kalevalanpäivää! 

Herännenkö, heittänenkö,

Luonenko, lopettanenko

Vai vasta alottanenko? 

Viel olis sa’an sanoja, 

Tuhat virren tutkimusta, 

Joit ei laula kaikki lapset, 

Ymmärrä yhet urohot, 

Eikä vaimot varsinkana. 

Vaan ei koski vuolaskana

Laske vettänsä loputen. 

Eikä laulaja hyväkän

Laula tyyni virsiänsä. 

Mont’ on muutaki muretta,

Paljo huolta huommisesta. 

Nälkä mulla näin sanovi: 

Suut’ elä kullatta kuluta, 

Pieksä kieltä penningittä, 

Laulaja laki palavi, 

Runoin kulkku kuivettuvi

Vaan ei korvan kuunteliain. 

Vaan kuitenki, kaikitenki, 

Virren laulon, laulun laiton, 

Oksat karsin, tien osasin. 

Siitä sinne tie menevi,

Rata uusi urkenevi,

Paremmille laulajille,

Taitavammille runoille, 

Nuorisossa nousevassa,

Polvessa ylenevässä. 

                      Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 

Lönnrot-kertausta

Herra piirilääkäri…

Täällähän te edelleen istutte, katselette virran yli, millaisin miettein? 

-        Niin, tänne minä taas olen tullut. Katsokaahan, tuolla viran toisella puolella oli ennen sahan rakennus. Siellä, sahan toimistossa työskenteli silloin neiti Maria Piponius, sivistynyt ja tarmokas nainen. Hänestä tuli sitten minun puolisoni ja me asuimmekin jonkin aikaa tuolla sahan tiloissa. Yhden pojan ja neljä tytärtä me saimme, kauniita lapsia, mutta surullisesti siinäkin lopulta kävi. 

-        Kajaani on minun päivistäni muuttunut paljon Tuolla selkäni takana – te varmaan sinne näette paremmin, näin pronssiin valettuna ihminen muuttuu aika jäykäksi – on kuulemma vieläkin raatihuone. 

-        Pieneltä se näyttää kuulemma nykyään, uusien isojen talojen keskellä. Ennen siellä tanssittiin katrillia niin että kristallikruunut helisivät, nyt kuuluu olevan hiljaisempaa.

-        Onhan niillä täällä nykyäänkin ravintoloita, mutta eivät ne enää katrillia osaa ja totejakin harvemmin tarjoillaan. 

Kuinka kauan te täällä olette ollut? 

-        Tarkoitus oli, että olisin päässyt tälle paikalle jo 1940, mutta odottaa piti, sillä sodan keskellä ei voitu mitään patsasjuhlia pitää. Kantelettaren satavuotisjuhlaa kelpo kajaanilaiset ajattelivat kunnioittaa, mutta juhla lykkääntyi vuoteen 1942. 

-        Mauno Oittinen on tämän patsaan tekijä.

-        Aina se on näiden paljastusten kanssa vähän hankalaa ollut. 1902 jouduttiin kangas ottamaan pois salavihkaa, venäläiset siinäkin asioita sekoittivat. 

-        Minä sentään osaan hyvin venättä ja monia muitakin kieliä, olisivat nyt vähän edes niiden pommiensa kanssa joustaneet.

Onko täällä Kajaanin puistikossa yksinäistä? 

-        Onhan täällä seuraa. Eino Leino, sen maanmittari Lönnbomin poika, liehuttaa hiusta ja takinhelmaa tuossa vähän matkan päässä. Paltamon Hövelössä syntynyt, minäkin sitä Hövelöä jonkin aikaa omistin. Runoilija väittää Leino olleensa ja sanojen taitaja. Sanojahan minä niille tein, oikein hartiavoimin, kun piti suomesta sivistyskieli saada. 

-        Me joskus Leinon kanssa runonsäkeitä toisillemme huikkaamme, kun kaupunkilaiset eivät kuule, on se poika niissä todella taitava. Kieli soi, ei tarvitse minunkaan omaa työtäni hävetä. 

-        Sitten täällä on uusi tuttavuus, Heikki Savolainen. Se mies on ollut voimistelija, joskus oikein käy kateeksi kun tässä joutuu istua jököttämään vuodesta toiseen. Olinhan minä melkoinen kävelijä aikanani. Savolaiselle on annettu kunnon voimisteluteline, saa välillä vähän verrytellä. 

-        Tuolla kauempana on vielä Pietari Brahe, hallintomies, hänen kanssaan me puhumme ruotsia.  

Kuinka kauan te Kajaanissa ehditte olla? 

-        Minä tuli tänne piirilääkäriksi 1833 ja muutin Helsinkiin 1854. Isäni ja äitinikin asuivat täällä minun kanssani, matkustivat kuoppaisilla kärryteillä halki koko Suomen suuriruhtinaskunnan. 

-        Koko aikaa en ollut Kajaanissa, runonkeruumatkat ja muut veivät yhteensä viisi ja puoli vuotta. Lisäksi pienempiä virkamatkoja, oli siinä reppu melkein aina valmiiksi pakattuna. 

-        Tein minä paljon muutakin kuin lääkärintöitä ja runonkeruumatkoja. Kalevala ja Kanteletar ovat syntyneet Kainuussa, mutta myös monet muut työt. Kansaa yritin valistaa lehdissäkin, ei yksi lääkäri joka tautivuoteen ääreen ehdi, pitää antaa ohjeita, että osaavat itse hoitaa. Valistaa ja delegoida. 

-        Kaunis ilta tänään, aurinko osuu tuonne sahanrantaan… Siellä se Maria…

Herra professori…

Herra professori, teillä taitaa olla kirjoitustyö kesken, saanko hetken häiritä? 

-        Niin, oletteko te joku opiskelija vai oletteko te tuon naapurikoulun oppilaita? Kovin ovat meluisia nämä nykyajan nuoret, ei olla ollenkaan siivosti niin kuin meidän tytöt Ja automobiileja vilistää ohi jatkuvasti, mikä siinäkin on. 

Herra professori, oletteko te huonolla tuulella? 

-        Kiireistähän tämä Helsingissä eläminen on. Stressiä. Pitää luennoida ja kirjoittaa ja olla mukana kaikenmaailman juhlissa ja tapahtumissa. Onneksi pääsen kesällä Sammattiin, siellä on työrauha. 

-        Tyttäriäkin täytyy pitää silmällä. Elinalla on jotain sen nuoren säveltäjän, Robert Kajanuksen kanssa. Ja Teklakin on vielä niin hento, isän pieni tummasilmä. 

-        No, ehkä tämä elämä kumminkin käy laatuun. 

Pidättekö te tästä patsaasta? 

-        Vähänhän se kuuluu jo olevan virttyneen näköinen, mutta onhan täällä jo ehditty istuakin, vuodesta 1902. Satavuotias olisin ollut, jos olisin elänyt silloin, kun patsas paljastettiin.

-        Onhan täällä Helsingissä patsaita yllin kyllin, mutta vaikeaa tästä on lähteä, kova liikenne ja kaikki. 

-        Se Emil Wikström teki kuulemma Pariisissa tätä pystiä ja sitten se kuljetettiin laivalla Antwerpenin kautta Suomeen. Mahtoi se olla matkantekoa, siihen aikaan. Olisi ollut mukava olla mukana muutenkin kuin pronssiin valettuna. 

-        Väinämöinen tässä vasemmalla puolella on jo aika väsynyt liikenteen laskemiseen, taitaa olla vähän tukala asentokin, kun mies on juuri nousemassa Antero Vipusen suusta. 

-        Impi on vielä virkeämpi ja vilkuttelee uskollisesti ohikulkijoille. Kantelettaresta tyttö tänne tuli, runojaan joskus hyräilee. 

-        Onhan tämä ihan hyvä patsas. Professorille. Vaikka vähän nuoremmalta minä tässä näytän. Paljon muutakin olen tehnyt kuin tämän Kalevalan, mutta siitä ne minut aina kumminkin muistavat. Eivätkä edes  huomaa, kun minun sanojani käyttelevät. Niitä sanoja on taas tullut lisää. 

-        Onko siellä Sammatissa vielä se tyttöjen koulu, jonka minä käskin perustaa? Kun ne ennen aina kävivät luokkaretkellä minua katsomassa, koko katras, hameenhelmat vaan liehuivat. Ei ole aikoihin rimpsuhameita näkynyt eikä sitä tiukkailmeistä opettajaa, sitä Lyyliä. 

Herra professori ja kanslianeuvos…

Te olette palanneet tänne Sammatin rauhaan, aiotteko jäädä nauttimaan eläkkeestänne? 

-        Niin, tänne minä olen palannut, tulin käymään kotitorpan pihapiiriin, katselen tässä torpan päätyseinää. Puu on patinoitunut niin kauniisti. Pihaa ympäröi samanlainen aita kuin lapsuudessanikin, koivuja täällä on vieläkin, vaikka se minun vanha lukukoivuni onkin jouduttu kaatamaan. Olisi pian kaatunut torpan päälle. 

-        Tämä Eino Halosen vuonna 1953 tekemä patsas kylläkin kuvaa aika nuorta miestä, mutta nuorihan minä olen mieleltäni. 

-        Eihän täällä pidä joutilaana olla, sanakirjatyötä ja kasvioppia pitää kehittää, virsikirja on huonolla tolalla. 

-        Eivätkä nämä sammattilaiset ole minua hylänneet. Apua hakevat niin sairauksiin kuin muihinkin ongelmiin. 

-        Voisin minä tästä vielä lähteä ja käydä vaikka Lammilla. Siellä se vanha reissumiehen laukku vielä odottaa. Voisin käydä vaikka Turussa. 

-        Turkuun on vuonna 1968 pystytetty patsas, jossa minäkin olen mukana. Siinä me Runebergin ja Snellmanin kanssa olemme syksyllä 1822, akatemiaan juuri kirjoittautuneina. Sanovat meitä kolmeksi vekkuliksi. Neljäs vekkuli voisi tietysti olla Harry Kivijärvi, veistäjä. 

-        Mutta oletteko huomanneet, kuinka kauniisti puut näin syksyllä punertuvat. Kelpaa tässä istuskella. 

Kesällä 2012 tapasi Elias Lönnrotin monta kertaa. Tein hänestä sitten oikein haastattelunkin. 

Haastattelu on aikaisemmin julkaistu Lohjan Kotiseutrutkimuksen Ystävät ry:n puolivuosittain ilmestyvässä julkaisussa, Kirkhakkisessa. 

Puun hiljainen runous

Pilvisenä juhannuspäivänä katselen Paikkarin torpan pihamaata ja pilvenharmaata seinää. 

Vuosisatojen pilvet ovat kulkeneet torpan ja pihan pientareiden yllä, sataneet, kaikonneet. 

Vanha puu, vuosi vuodelta hauraampana. 

Aitan hirsisalvos on puun rukous, ristiin puristunut, taivasta tavoittava. Ihmisen käden jälki katoaa hiljaa, puun syyt nousevat esiin, rakenne pelkistyy. Tervaksen tummuuskin joutuu antamaan periksi. 

Ikkuna katsoo puutarhaan, raottaa pitsiverhoa, koti on tallella, pieni tupa ja kamari. Ovi on lukossa, vain muistot liikkuvat lattian vahvojen palkkien päällä. Kukaan ei tule katsomaan, vieläkö omenapuut kukkivat. 

Hiomakivi on ollut aina, mutta onko se aina ollut näin harmaa ja hauras, enää tuskin käyttöä kestävä. Tässä teroitettiin kirveet ja puukot, arjen tärkeimmät työkalut. 

Isäntä veisti puumerkkinsä näkyviin, veisti hirret ja tarvekalut. 

Vanha aita erottaa pihan ja pellon. Hopeanhohtoinen, sammaleen kirjoma. 

Rannan puolella aita on koottu kivistä. Onko siinä ollut raja, jota lapset eivät leikeissään ole saaneet ylittää? Pelkäsikö äiti lasten eksyvän liian lähelle järveä? 

Pihan sammaleisille kiville voisi vieläkin koota parven käpylehmiä. 

Matkailumajan perusta on tehty jykevästä graniitista. Vanhan Lehton isännän, Kivi-Kustaan (1875-1968) tarkka työnjälki näkyy vieläkin. Kivet on leikattu viivasuoraan, saumattu vaalealla laastilla. Työ on vaatinut voimaa ja taitoa. Punainen talo valkoisine kuisteineen lepää lujalla perustalla. 

Muistan Kivi-Kustaan lapsuusvuosiltani, silloin hän oli jo iäkäs ja viimeisinä aikoinaan sokea. Voimat olivat hiipuneet, kesäpäivinä hänet näki istumassa penkillä tupansa seinustalla. 

Pienen torpan poika palasi kotiseudulleen täysinpalvelleena professorina. Aluksi perhe asettui avaraan Nikun taloon, 1876 muutettiin Lammin taloon. 

Kesäisin Lammin ikkunoilla kukkivat pelakuut, salin puolelle valkoiset, tuvan ikkunoilla punaiset. Pihalla viihtyvät vanhat perennat, talon päädyssä kohoavat komeat saarnit. 

Elias Lönnrotin syntymäkodista Paikkarin torpasta tuli museo vuonna 1889. Torppa siirtyi valtion omistukseen ja siitä vastasi vuonna 1884 perustettu Muinaistieteellinen toimikunta, nykyisen Museoviraston edeltäjä. 

Nykyään Paikkarin torppa on osa Lohjan museon kokonaisuutta. 

Museoviraston verkkosivuilla kerrotaan, kuinka muinais- ja kulttuurimuistojen keräämistä ja vaalimista koskevia säädöksiä on ollut jo 1600- ja 1700-luvuilla. 

Paikkarin torppa lienee yksi Suomen vanhimmista museoista. Se avattiin yleisölle pian Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen ja siitä tuli nopeasti suosittu kohde, lähes pyhiinvaelluspaikka.  

1920-luvulla rakennettiin torpan pihapiiriin Paikkarin matkailumaja, jossa on vahtimestarin asunto ja pieni kahvila. 

Elias Lönnrotin vanhuudenkoti, Lammin talo avattiin museona 1960-luvun lopulla. Sampoyhdistys luovutti talon Suomen Kulttuuriperinnön säätiölle 1987.