Viides sanoilla piirretty kuva

Viides huoneentaulu, 

Aale Tynni, maailman runoilija

Aale Tynni (1913-1997) kirjoittaa siitä, millainen on maisema veden äärellä, millaista on kirkkaus, valot ja varjot. Järvi on monen runon elementti, mutta sitä ei aina edes runoissa nimeltä mainita – miksi tarvitsisikaan, ajatusten ytimessä on kokemus järvestä, vedestä. Tässä tekstissä aiheena on Kirmusjärvi, Kirmuistenjärvi, Tarinain lähde.

Kirmusjärven rannalla, Lehtiniemessä, Aale Tynni vietti elämänsä onnellisimpia aikoja, yhdessä puolisonsa Martti Haavion kanssa, yhteisenä tilana ja kielenä runous. Siinä, missä läkkiseppä kulkee niittuista rantaa, Aale Tynnin runoilijaminä peilaa tunteitaan ja tunnelmiaan järven pintaan. 

Aale Tynni on ollut paitsi lyyrikko, myös maailmanrunouden suomentaja. Eddan runot, Tuhat laulujen vuotta, Tulisen järjen aika, Shakespearen sonetit – Aale Tynni on  tuonut runojen maailman suomalaisten lukijoiden ulottuville. Siruja näistä runoista on jäänyt hänen omiinkin säkeisiinsä, niiden maailma on universaali ja samalla läheinen. 

Kirmusjärven rannalla, luisukallion kupalossa, niin kuin Reino Silvanto paikkaa kuvasi, on yksi lapsuuteni uimarannoista. Järveen liukuva kallioranta, Myllykylän yhteinen, jonka kivien sokkeloista löydettiin näkinkenkiä ja rannan kiviä. 

Viime talvena kiersin Kirmusjärven jäälle tehtyä latua ja katselin järveltä päin rantaan rakennettuja taloja ja huviloita, kaislaisia rantoja talviasussaan. Pieni Kirmunen on saanut rannoilleen monta kulttuurihistoriallisesti arvokasta paikkaa. Täällä ovat kirjoittaneet Eeva Joenpelto, Reino Silvanto, Haavion perhekunta, johon Aale Tynnikin kuului. Lokkalan huvilan nimekkäät vieraat, Emännyyskoulun kesien täysihoitolaiset, Hilja Haahti ja Aarne Anttila. 

Ylimyllyn tammi Myllyojan alkupäässä.

Kirmusjärven vedet laskevat Myllyojan kautta Lohjanjärveen, sieltä Mustionjokea pitkin Pohjanpitäjänlahteen. Sammatissa se on ennen antanut voimaa Ylimyllylle ja Alimyllylle, Lohjalla ja Mustionjoen ruukeissa on alkanut suomalainen teollisuus. 

Kirmusjärvi on osa kulttuurimaisemaa.

Myllyojan kuohuja. 

KIRMUISTENJÄRVI 

Aamu, Kirmuinen, 

järvellä leijuu usva,

repeillen, hiljaa kohoillen, 

ja tuuli vie sen pois.

Näen saarten pyöreät kuvat

vedessä hohtelemassa, täydellisesti piirrettyinä, 

ylintä kuusennirkkoansa myöten,

ja rannan tervaleppien alla vesi 

on syvän ja kuultavan vihreää. 

Uikku, pystyn kaulansa taivuttaen, 

sukeltaa, polskahtaa,

ja västäräkki,

pyrstöä viattomasti keikuttaa

laiturilla.

Salmesta alkaa 

viri ja liikkuu laajeten rantaa kohti,

tuuli yltyy, 

laineet läikähtävät ja saavat uudet värit, 

päivän värit: 

helmenharmaan,

lävitsekimaltavan kuin korentojen siivet, 

pintaa viistelevät. 

On ilta: järvi on tyyni

pilvet uivat, lumelta hohtaen,

ja vesi on läikittynyt,

kauniiksi niin kuin Caprin ympärillä:

ruiskukan väriä, orvokin ja ruusun

vieri vieressä, siellä missä 

aurinko liukuu Lammassaaren ohi

vajoten veden ja taivaan rajaan. 

Hämärä kattaa 

kaislat ja kurjenmiekat,

ja tervaleppien alla 

vesi on mustunut. 

Äkkiä yöllä 

taivaan aukko on auki

Ja maidonvalkea loiste 

laineille valahtaa – 

Selene!

Ja puut 

himmeän-harmaat vaahterat 

ja haavat joissa 

päivin on lakkaamaton viuhkan liike 

seisovat hievahtamatta, hengitystään 

pidättäen. 

Menen saunarantaan, 

ja Kirmuinen on valolla täyttynyt allas, 

syvältä-loistava.

Sieluun läikkyy 

aavistus ja valo, 

puheeksi puhkeamaton. 

Eadem nocte 

accidit ut esset luna plena –

kaislat kahahtavat, 

maasta ja järvestä nousee usva.

Aamulla jälleen 

tuulen henkäys halki maiseman: 

elämän hyöky, 

uikku ja västäräkki. 

Aale Tynni  1969

Luottamuslauseita

Kesän komein esitys, sammattilaisin voimin, on koettu. Vaahterateatteri esitti Joenpeltoa Sampomäellä. Koskettava, sieluun asti ulottuva esitys. Amatöörivoimin, mutta huippuammattilaisten kunnianhimolla toteutettua teatteria. Nautittavaa näyttelijäntyötä, joka hetki. Pelkistyksiä, tiivistyksiä, oivalluksia. 

Esitykset ovat tätä kirjoittaessa jo historiaa, valitettavasti. Pohtiminen ja makusteleminen vei kirjoittajalta aikaa.

Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä on jatkoa viime suven Vetää kaikista ovista –näytelmälle, mutta se on myös itsenäinen kokonaisuus. 

Ensi suvena toivottavasti saadaan jatkoa – vai onko yleisöllä lupa toivoa vielä lisää hemmottelua?

Jaakko Kivistö oli tehnyt suurtyön dramatisoidessaan laajan romaanin näytelmäksi. 446 sivua  Lohjan ja lohjalaisuuden vaiheita, näyttämölle on poimittu tärkeä ja ajankohtainen juonen osa. Koko laajaa panoraamaa ei yhteen esitykseen voi mahduttaa – parasta on lukea kirja ja katsoa näytelmä.

Eeva Joenpellon teksti elää ainutlaatuisena näyttämöllä. Napakoita, tarkkoja repliikkejä, eikä yhtään virkettä, jossa olisi tyhjäkäyntiä. Juoni etenee jokaisella iskulla.

Mutta kun elämä nyt oli mitä se oli, niin pieni ripsaus arkipäivän elämänoppia ei olisi ollut pahitteeksi.

Mutta miten nyt sanoa tälle, että jos yksi ovi suljetaan, aukenee vähän päästä toinen. Tai että pahimmissakin murheen tulvissa löytyy aina kuiva piennar ja taas toivo saa jalansijaa.

Sivu 198.

Kun Lohja-sarjan ensimmäinen, Vetää kaikista ovista vuonna 1974 ilmestyi, julkisessa sanassa kiisteltiin murteesta, sen oikeellisuudesta. Ikään kuin ihmisellä voisi olla muuta oikeaa puhetta kuin se, jonka hän on omaksunut. Debatti hiipui omaan mahdottomuuteensa ja Lohja-sarjan arvostus lisääntyi jokaisen osan ilmestyttyä. Nyt, 43 vuotta myöhemmin on syytä olla iloinen ja kiitollinen siitä, että kirjoihin on tallennettu murretta, ihmisten aitoa puhetta. Kaiken kielenparren tasoittuessa yhä yhtenäisemmäksi yleiskieleksi on hyvä, että murre on tallessa, mestarillisesti käytettynä.

Jonsen mää hyrise, niim mää horise. Enk mää enää viitti. Vaik asjaa kyl olsis. Oivoi ku olsiski, vaik vaa siit. Anjastki sit.   Sivu 114.

Vetää kaikista ovista –näyttämösovitus keskittyi Salme Hännisen ja Tilta Gröönroosin elämänmittaiseen ystävyyteen, yli yhteiskunnan asettamien rajojen. Marja Kosken huikea suositus punaleskenä sai kyyneleet silmiin. Nyt Marja Koski teki uuden, loistavan roolityön Sofina, Oskari Hännisen uskosisarten ja –veljien huomaan pakenevana sisarena.

Sille olisi pitänyt painaa päähän, että ponnistus ja vain ponnistus piti ihmistä yllä. Mutta ei, se oli löytänyt helpomman tien, veisasi, veisasi vain.  Sivu 72.

Naisen elämä, naisen rooli on taas pääosassa. Salme Hännisen vahvuus, jaksaminen läpi kaikkien ankarien vaiheiden. Häpeän kestäminen ja rohkeus.

Mää er rupee ihmisii pelkäämää. Mää näytän niil, et mää e häpee. Sitä ne vissiiv vaa vartooki. Mut kyl saava vartoo turhaspitte.  Sivu 231.

Salme Hännisen vastapooleja ovat tyttäret, Anja ja Inkeri, piika Mari, mutta myös Oskari Hännisen äiti, halvaantunut vanhus, jonka Sofi-sisar tuo veljensä kotiin, kun ei enää jaksa tästä huolehtia. Salin sohvalla unen ja valveen välillä harhaileva vanha nainen pitää otteessaan koko perhettä, kilistää kelloaan ja kutsuu luokseen, syystä ja syystä.

Perheen elämä on naisten varassa, naisten työ ja käytännöllinen viisaus pitää kaiken koossa. Miehet, Oskari Hänninen ja muut ovat sivurooleissa ja se tuntuu kuuluvan maailmanjärjestykseen.

Ei Oskari mikään paha ol, mut hän on miäs.  Sivu 180.

Rakkaudesta ei puhuta rakkauden sanoin. Silti, rakkauttakin on. Anjan idealismia, joka haluaa auttaa ja rakastaa kaikkia. Anjan ja Sylvin suhde ei säröile, vaikka maailma tekee parhaansa. Inkeri liehuu kuin perhonen miehensä rinnalla, kasvaa ja saa syvyyttä, kun Matti Reima tuomitaan pirtun trokaamisesta.

Salme Hännisen rakkaus on käytännöllistä laatua. Vaikka anopista huolehtiminen on raskasta eikä kiitosta juuri tule, hän pitää huolta ja pitää asiat järjestyksessä.

Kyllä sinulla on ollut raskas ja vaikea elämä. Jaa, vanhus mietti ja pitkät, kiemurat karvat leuassa nousivat. – Ja se on pannut sinunkin sänkyysi semmoisen.

- No, minkä? Oskari ajatteli, että hän lähtee kyllä. Hänen sydämensä oli niin ylen raskas, sen suorastaan tunsi sisässään kuin vanhan, ruosteisen, valurautaisen astian.

- Kumikankaan!

Sivu 332.

Niin kuin Joenpellolla aina, jokainen yksityiskohta on oikein. 1920-luvulla ei vielä ollut muovia, kumikankaita ja kumisia välineitä käytettiin sairaanhoidossa, kotona ja sairaaloissa.

Kuin kekäle kädessä on edelleenkin mestariteos, täynnä luottamuslauseita.

Eeva Joenpellon sanataiteen ystävät perustivat viime keväänä kirjailijanimikkoseuran Sammatin omalle eepikolle. Tutustu:  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/

Sitaatit Kuin kekäle kädessä – kirjan toisesta painoksesta, vuodelta 1976. 

Kuvat eivät liity Vaahterateatterin esitykseen, mutta tuskin sen kanssa riitelevätkään.

”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.”

Muistan hänen hahmonsa jo kaukaa. Lapsuuden kesien etäisen, pitkän ja tyylikkään, aina upeasti pukeutuneen kirjailijan, jonka isä tunsi ja tiesi. Eeva Joenpelto, kauppiaan Eeva, niin kuin vanhat kyläläiset sanoivat.

Tajusin vasta hiljan, kuinka Eeva Joenpelto oli aloittanut kirjailijanuransa jo ennen minun syntymääni. Vuosikymmenten aikana syntyi mahtava tuotanto.

Ensimmäinen kirja, jonka luin ja josta tiesin, että se kertoi lapsuudenmaisemasta, Myllykylästä, oli Ralli. Kun tavailin sivuja, näin edessäni Myllykylän koulun, Myllyojan yli vievän sillan, kylän peltoaukean. Pienen tytön ja koiran, jollaisen itsekin olisin tahtonut. Taitekattoisen valkean talon, jossa oli kauppa ja perheen koti ja jonka yläpuolelle, mäenrinteeseen myöhemmin nousi Vares-Kantola. Silloin, lapsena, paikkaa ei edes kunnolla hahmottanut, pelkkä kaistale mäensyrjää. Toisella puolen tietä oli pieni hirsikömmänä, jossa naapurin kanat asustivat ja josta ne välillä taapersivat tielle, mutta autoja liikkui ennen niin harvoin, ettei kanoilla mitään oikeaa vaaraa ollut.

Kerran kävimme serkkuni kanssa Joenpellon kaupassa, joka oli silloin varmaan toimi jo viimeisiä aikojaan. Anni Joenpelto myi meille kotitekoisen näköiset nekut ja selvitti siinä kaupanteon lomassa, kenen tyttöjä, mistä ja miksi.

Tutummaksi Eeva Joenpellon taide tuli vasta lukiovuosina. Lohja-sarjan ilmestyessä olin aikuinen. Luin aikaisempia kirjoja, haalin niitä hyllyyni, epäsystemaattisesti, mutta kuitenkin. Tuntui tärkeältä omistaa kirjat, sillä niihin tuli aina välillä palattua.  Anoppi otti tavakseen antaa aina uusimman Joenpellon joululahjaksi, sitä alkoi odottaa. Niinä vuosina, jolloin Eeva ei julkaissut, oli kuulemma ankarasti mietittävä, mitä lahjaksi.

Myöhemmin, Sammattiseuran aikana opin tuntemaan julkisemman Eeva Joenpellon. Jos työ oli vaiheessa, kirjailija ei juuri talostaan poistunut, kun kirja oli maailmalla, hän tuli kutsuttaessa seuran tapahtumiin, esiintyi ja osallistui. Hieman etäisenä, arvonsa tuntevana, mutta silti, myös sydämellisenä.

Joskus mietin, millaista kirjailijan elämä on. Keskustelua kuviteltujen henkilöiden kanssa, todellisten kohtaloiden suodattamista kirjan hahmoiksi, tekstin hiomista yhä uusiksi versioiksi, viimeistelemistä, tiivistämistä, kunnes on pakko päästää irti ja antaa työ painoon. Kirjoituskoneen paukuttamista, niin että hartiat ja ranteet väsyivät. Yksinäisiä päiviä, iltoja, varmaan öitäkin. Tuskin aina helppoa.

Tulokset ovat komeita, paikallishistoriaa, uusmaalaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, eloisalla kielellä kirjoitettuja kirjoja. Aika on ainoa mitta, oli kirjailija sanonut. Teokset ovat kestäneet, erinomaisesti.

Eeva Joenpellon elämän kiintopisteitä ovat olleet Helsinki ja Sammatti. Helsingissä olivat  perhe, kustantaja ja ammattilaisten lähipiiri. Kotiseudulleen, Sammattiin hän palasi kesäisin, lapsuudenkodin lähelle työskentelemään, myöhemmin, Vares-Kantolan talon valmistuttua, pysyvästi asumaan.

Eeva Joenpelto kirjoitti vuosina 1946–2000 yhteensä 27 proosateosta sekä näytelmän Liian suuria asioita (1968). Eeva Joenpelto on kiistatta klassikko. Hänen kirjojensa vahvuuksia ovat tarkkaan taustoitetut miljöökuvaukset ja eläviksi piirretyt kohtalot. Hänen pääteoksensa on vuosina 1974-1980 ilmestynyt neliosainen Lohja-sarja, lavea panoraama uusmaalaisen kauppalan kehittymisestä ja sen ihmiskohtaloista. Vuonna 1994 ilmestynyt Tuomari Müller, hieno mies sai Finlandia-palkinnon.

Reijo Solantien väitöskirjassa Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa viitataan Kaakerholman kaupunki -kirjassa kuvattuun oraiden katsastamiseen. Eeva Joenpellon teksti on tieteellisen tarkkaa. Kirjailija on nähnyt vaivaa ajankuvaa ja historiallista viitekehystä rakentaessaan, sama tarkkuus säilyy teksteissä loppuun asti. 

Kun Salme Hänninen levittää pöytään langettipistoin kirjaillun pöytäliinan, kirjailija on tarkkaan tiennyt, millaisesta käsityöstä on kyse, millaista vaivannäköä sen aikaansaaminen oli vaatinut.

Omien teostensa ohelle Eeva Joenpelto suomensi, kirjoitti esseitä ja artikkeleita.

Eeva Joenpelto korosti aina kirjallisuuden merkitystä ja kulttuurin arvoa. Hän toimi aktiivisesti muun muassa Suomen Kirjailijaliitossa ja Suomen PEN-klubissa ja oli pitkään taiteilija-apurahoista päättävän Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen. Tässä tehtävässä hän luki lähes kaiken Suomessa ilmestyneet kaunokirjallisuuden, samalla hän seurasi tiiviisti kansainvälisen kirjallisuuden kenttää. Eeva Joenpelto -palkintoa suomalaista kirjallisuutta inspiroineelle kansainväliselle kirjailijalle jaettiin vuosina 1988–2004. 

Kirjallisuuden ja kirjailijoiden asema olivat hänelle läheisiä ja tärkeitä. Jälkisäädöksellään Eeva Joenpelto luovutti Sammatin kotinsa, Vares-Kantolan kirjailijaresidenssiksi.

Vares-Kantola on WSOY:n kirjallisuussäätiön hallussa. Talo voidaan luovuttaa pitkää proosaa kirjoittavan kirjailijan käyttöön, kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Kirjailijakodissa ovat vuodesta 2005 alkaen asuneet ja työskennelleet Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Aki ja Milla Ollikainen. Tällä hetkellä talo on Maritta Lintusen käytössä. Vares-Kantolan kirjailijat ovat menestyneet, he ovat siellä kirjoittaneet läpimurtoteoksensa. Joenpellon talossa kirjoitetaan elinvoimaista sanataidetta, siellä ovat syntyneet niin Mielensäpahoittajan kuin Kätilönkin hahmot, lisää on varmasti tulossa.

Sammattilaisten hanke Eeva Joenpelto –seuran perustamiseksi toteutuu lauantaina 11.2.2017. Seuran ansiosta avautuu mahdollisuus koota Eeva Joenpeltoon liittyvää tietoa ja aineistoa, kaikkien kiinnostuneiden käytettävissä oleville  verkkosivuille. Seura voi ohjata ja kannustaa harrastajia ja tutkijoita tiedon ääreen ja yhteyksiin toisten samanhenkisten kanssa. Tutkimuksia tuskin seuran nimissä tuskin ainakaan alussa julkaistaan, mutta on tärkeää jakaa  tietoa tutkimushankkeista ja muista tapahtumista. Kuinka seuran tavoitteet toteutuvat, sen näyttää aika, sillä edelleenkin se lienee ainoa luotettava mitta.

Perustettavan nimikkoseuran puheenjohtajaksi on lupautunut Katja Kettu, joka on lahjakkaimpia prosaistejamme. Hän on kertonut viihtyneensä Vares-Kantolan ilmapiirissä. Talo, Eeva Joenpellon laaja kirjasto ja työrauha Sammatin maisemissa ovat jääneet mieleen.

Perinne jatkuu, työhuoneen valo ei sammu. Vares-Kantolan kirjailijat ovat voimavara, myös sammattilaisille.

Viime suvena Vaahterateatteri esitti dramatisoinnin Lohja-sarjan ensimmäisestä osasta, Vetää kaikista ovista. Näytelmän avainhahmoja on punaleski Tilda Grönroos, Gröönruuska, joka vahvalla uusmaalaisella murteella kertoo elämästään.  ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.”

Eeva Joenpelto –seuran perustava kokous järjestetään Sammatissa,  Sampaalassa lauantaina 11. helmikuuta kello 15.00. Kokous on kaikille kiinnostuneille avoin. 

Tervetuloa!

Gröönruuskakin on luvannut tulla.

Seuran verkkosivut ovat osittain jo valmiit:

https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/

Eeva Joenpellon  (17.6.1921–28.1.2004) teokset 

Seitsemän päivää (1946), salanimellä Eeva Helle

Tulee sittenkin päivä... (1950), salanimellä Eeva Autere

Kaakerholman kaupunki (1950)

Veljen varjo (1951)

Johannes vain (1952)

Kivi palaa (1953)

Neito kulkee vetten päällä (1955)

Missä lintuset laulaa (1957)

Ralli (1959)

Syyskesä (1960)

Kipinöivät vuodet (1961)

Naisten kesken (1962)

Viisaat istuvat varjossa (1964)

Ritari metsien pimennosta (1966)

Halusit tai et (1969)

Vesissä toinen silmä (1971), mukana Kirjojen Suomi –valikoimassa

Vetää kaikista ovista (1974), Lohja-sarjan 1. osa

Kuin kekäle kädessä (1976), Lohja-sarjan 2. osa

Sataa suolaista vettä (1978), Lohja-sarjan 3. osa

Eteisiin ja kynnyksille (1980), Lohja-sarjan 4. osa

Elämän rouva, rouva Glad (1982)

Rikas ja kunniallinen (1984)

Jottei varjos haalistu (1986)

Ei ryppyä, ei tahraa (1989)

Avoin, hellä ja katumaton (1991)

Tuomari Müller, hieno mies (1994), Finlandia-palkinnolla palkittu^[8].

Uskomattomia uhrauksia (2000)

Liian suuria asioita (1968, näytelmä)

Elämäkerrat

Tiina Mahlamäki: Kuinka elää ihmisiksi, Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva, SKS   2009

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015