Kirjoistani en luovu!

Pekalla oli tapana tulla juttelemaan. 

Kuule Liisa, Pekka aloitti. Olis yks juttu. 

Koska oikein ajattelit muuttaa kirjasi tänne? 

 

Kunnollista vastausta Pekka ei koskaan tainnut saada, mutta kirjani olen sittemmin muuttanut. En henkikirjoja – tai miten niitä nykyään kuuluukaan kutsua – mutta useamman laatikollisen nidottuja ja sidottuja opuksia kumminkin. Mumminmökkiin. Banaanilaatikoissa. Laatikko tai kaksi kerrallaan. 

 

Ystävättäret tekevät kuolinsiivouksia, poistavat tavaraa, jopa kirjojakin. Seuraan ristiriitaisin miettein, ei kai, miksi, tai: ehkä sittenkin, miten hienoa, jos itsekin pystyisi. Ikään kuin olisi joku ikä, jolloin pitäisi jo valmistautua kuolemaan. Eikö eläminen ole tärkeämpää? Vai onko kuolinsiivous elämän merkki? Haluavatko he palata huolettomaan teini-ikään, jolloin kaikki tärkeä mahtui virttyneeseen kassiin? 

 

Jos muistini jonakin päivänä rakoilee vielä enemmän, miksei minulla silloin saa olla lähelläni muistin kiinnekohtia. Jos taas muistan kaiken oikein ja skarpisti, voin merkitä muistiin vaikka kattilakaappini tai kahvikuppihyllyni asukkaiden muistelmat. On niilläkin tarinansa. Ja ne tarinat, ne ovat minun vastuullani kaikki. 

 

Ongelma on ja ei ole muistaminen. Muistan vieläkin hyvin, miten onnellinen äiti oli, kun joululahjapaketista tuli esiin kaunis termoskannu. Se kannu on vieläkin olemassa. Siihen voi kaataa yli jääneen kahvitilkan seuraavaa hetkeä varten. Ei termoskannussa ole muita liikkuvia osia kuin korkki, joka kyllä kestää. Kun huushollitavaroita käsittelee hyvin, ne toimivat hyvin. Muistan monen muunkin esineen historian, kuinka niistä muistoista voisi luopua.

Tämä kuva on otettu alunperin yhden kirjan kansikuvaksi.  
Valitsin sitten toisin. 

 

Kirjoista en luovu. 

Olen saanut kirjoja, perinyt kirjoja, ostanut kirjoja. Minulle on lahjoitettu ja annettu kirjoja, koska antaja on ehkä ajatellut, että jos minä saan kirjan, se ei koskaan katoa kokonaan. Jos antaja tulisi katumapäälle, hän voisi tulla, pyytää anteeksi ja hakea omansa pois. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta niinkin kai voisi käydä. 

Olen odottanut joulua ja lahjoja. Yhtä paljon olen odottanut sitä hetkeä, jolloin jouluruoka on syöty, kahvit juotu ja saa vetäytyä lukemaan uutta ihanaa lahjakirjaa.  

 

Olen joskus kuvitellut, että kirjoja saa rajattomasti lisää kirjakaupoista ja että kirjakauppoja on kaikkialla. Ei muuten ole. Lauantaina niitä on vielä vähemmän. Lähikirjakauppani on lähes tyhjä ja ovet suljetaan lopullisesti. Ennen lopullista tuhoaan kirjakauppa pienensi valikoimaansa, alkoi myydä askartelutavaroita ja villalankoja, muuttui lelukaupaksi. Onneksi tavarataloon on avattu kirjaosasto, ainakin kymmenen hyllymetriä bestsellereitä. Siinäpä se, markkinarako. 

 

Kuvittelin myös, että kirjastosta saa kirjoja. Joitakin yrityskirjoja olen saanut todella helposti. Konsernin historiakirja oli aina valmiina kirjaston yläkerran hyllyssä, joka kerta, ihan kuin vain minua varten, jos halusin tarkistaa jonkun faktan. Onkohan se siellä vielä, kun minä en ole sitä muutamaan vuoteen tarvinnut.  

Työpaikka.  Hyvä, ei liian hutera pöytä ja tuoli riittävät, jos kirjoja on tarpeeksi. 

Löysin viime viikolla kirjastosta hyvän ja kiinnostavan tietokirjan, ihan uuden ja puhtoisen, lukemattoman, upeasti kuvitetun ja painetun. Oman alansa helmi, hetkinen, ilmestynyt 17 vuotta sitten! Edelleen varmasti validi, saman alan opuksia ilmestyy hyvin harvoin. En kai minä ole ensimmäinen lainaaja? Ei sentään? Jos kirja ei liiku eikä kulu kansan käsissä, se siirretään kellarivarastoon ja jos ei sitä sielläkään kukaan kaipaa… Puhtaita kirjoja on ilo lukea, tiedän sen, sillä kotikylän kirjastossa on vähemmän lainaajia, lyhyemmät jonot ja puhtaammat kannet, mutta ellei kukaan ole kirjasta kiinnostunut, onko sillä tulevaisuutta? 

 

Ja sitten on, tietysti, Antikvaari. Antikvariaattien yhteinen nettikauppa, josta voi tilata sellaisia opuksia, joita ei enää muualta saa.  Kirjoja myydään sisältönsä takia, mutta hintaan ja saatavuuteen vaikuttaa niteen kunto, alleviivaukset ja vanhojen hintalappujen jättämät tahrat. Pari päivää ja jokunen euro postimaksua ja kirja on sinun.

 

Niin, että minä en aio luopua kirjoistani. Eikä meillä ole kuin ihan tavallinen kotikirjasto.  Jotain muuta voin kuolinsiivota, jos on ihan pakko, mutta kirjoja, ei. Aina siitä sekalaisesta valikoimasta nousee mieleen tai pintaan joku kirja, jota alkaa muistella ja kertailla. Vanhaa tietosanakirjaa olen viimeksi käyttänyt tietokilpailukysymyksiä laatiessa, lukenut hassun kuuloisia teknisiä selityksiä. 

 

Kirjoilla on kohtalonsa ja voi tietysti olla, että kirjat ovat minun kohtaloni, jonakin päivänä. 

Olen aakkostanut kaikki, kotimaiset kaunokirjalliset kirjat, käännöskirjat, tietokirjat, dekkarit. Aakkostamisessa ja lajittelussa kului muutama päivä. Sotakirjat toisessa hyllyssä bisnesjuttujen kanssa. Sotaa se bisneskin voi olla. Elämäkerrat olen aakkostanut kohteen eikä kirjoittajan mukaan: sillä tavalla löydän nopeammin etsimäni. Runohyllyssä on vähän epäjärjestystä, kun tyttökirjat on pakattu niiden taakse ja pojantytär on tyttökirjaiässä. Anni Swaneja voisi olla vähän enemmänkin. Muumeja olen lukenut lasteni kirjoista, silloin kauan sitten niitä ei meillä ollut.  

Tässä kuvassa näkyy Lundiahylly.
Sen ansio on, ettei se kerskaile olemassaolollaan vaan antaa tilaa kirjoille. 

 

Luojan kiitos, olemme avioliiton ensimmäisenä vuonna yli 50 vuotta sitten hankkineet ensimmäiset Lundiahyllyt. Nyt niitä on jo enemmän ja ne ovat melkein kokonaan täynnä, kirjoja kahdessa rivissä, mutta en minä niistä luovu. Viimeksi joulun alla kaipasin Samuli Paulaharjun juttuja ja sitten piti tarkistaa joku sitaatti tai lepattava muisto ja niin edelleen. Kohta pitää hakea runokirja, ennen taidetilaisuutta. Pitää aivosolut virkeinä, kun muistelee, mitkä kirjat ovat takimmaisessa rivissä. Hätätilassa pitää jumpata ja nostella kirjoja. Toistaiseksi ne ovat löytyneet.  Eturivi on helpompi. 

 

Puhun siis painetuista kirjoista. Niistä, joissa on pahvia ja paperia ja kaoliinia ja tiesmitä. En puhu äänikirjoista tai sähköisistä opuksista. Olen niihinkin tutustunut, mutta hyllyyn niitä ei voi laittaa eikä samalla tavalla käsitellä. Olen silläkin tavalla vanhanaikainen, että tykkään kääntää sivua. 

 

Seuraavaksi pitäisi kertoa kirjoista. Niistä, joista en luovu. 

Olisi ollut kiva näyttää kirjoja Pekallekin, oli se ihan mukava kaveri. 

 

Kirjoja ei saa kohdella kaltoin eikä kirjakauppoja saa tappaa! 

 

Kirjoja Salon taidemuseossa.  Huomatkaa varoitus: ei saa astua liian lähelle, ettei järjestys hajoa. 

 

 

Rakuuna muistelee – että me muistaisimme

  

Edellisessä päivityksessäni jaoin teille isäni Viljo Lallinahon vuonna 2004 Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa pitämän puheen. Kiitos kaikille teille, jotka olette sen lukeneet – näin suurta ja lämmintä mielenkiintoa en edes osannut odottaa. 

 

Kun Suomi 6.12.2007 täytti 90 vuotta, Viljo Lallinahoa pyydettiin tuomaan veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlaan. 

Edellinen kokemus puhumisesta oli ollut positiivinen, joten tartuimme toimeen. Työnjako oli sama kuin ensimmäisellä  kerrallakin: isä kirjoitti – osittain myös saneli – minä kirjoitin tietokoneella liuskat, jotka sijoitimme siniseen puhekansioon ja joista olisi helppo lukea. Iso fontti, rauhallisesti rytmitettyjä liuskoja. 

Tällä kertaa ei enää turvauduttu muihin teksteihin, isä kertoi omasta elämästään. Hän oli Myllykylän Alimyllyn neljästätoista lapsesta nuorimpia, vaatimattoman, mutta turvallisen kodin poika, ylpeästi Suomen ikäinen. 

 

Vaikka fyysinen kunto viimeisten vuosien aikana heikkeni, isäni oli loppuun asti täysissä sielun voimissa. Keskustelimme elämästä, muistelimme yhteisiä aikoja – suhde isään on ollut minun elämäni pisin ihmissuhde. Olen siitä kiitollinen. 

 

Tämä puheenvuoro ja edellisessä päivityksessä julkaisemani teksti ovat uudella tavalla ajankohtaisia, ankarat uhkakuvat hallitsevat uutisia eikä sodan varjo ole väistynyt.  Siitä, mitä sota voi ihmiselle merkitä, on tärkeää puhua. 

Hyvää ja turvallista uutta vuotta! 

 

 

Veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2007 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö 

 

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin. 

 

Olen syntynyt Sammatissa, Myllykylän Alimyllyssä, suurperheeseen. Suomen Tasavallan julistautuessa itsenäiseksi kuudentena joulukuuta 1917 olin puolen vuoden ikäinen. 

 

Itsenäisyyden ensimmäisistä ajoista ja pian seuranneesta sodasta minulla ei ole muistikuvia. Lapsuuteni Sammatissa elämä oli vaatimatonta. Tapahtumia oli vähän, eikä meillä ollut radiota, televisiota tai puhelinta.

 

Ihminen eli siihen aikaan rauhallisesti, omatoimisesti ja omalla tyylillään – ja oli tyytyväinen.

 

Isäni oli mylläri ja meillä jauhettiin viljaa, sahattiin puuta, tuotettiin sähköä. Äiti oli kotona ja piti perheen hallinnassa, kasvatti lapset rehellisyyteen ja hyvään käytökseen. 

 

Meillä oli paljon yhteisiä, lapsuusajan leikkejä. Pölkynpäästä sahattiin kiekko ja pintalaudasta tehtiin mailat, sitten pelattiin kiekkoa. Itse rakenneltiin korkeushyppytelineitä. Sahan purukasan luona oli hypinlauta. 

 

Oltiin omavaraisia. Jalkineet teki suutari, aikuisille oli tehdastekoisia pieksuja, vaatteet teki kraatari. 

 

Syyskesällä ohjelmaan kuului marjastus ja sienestys. Kerättiin metsämansikoita ja muita marjoja.  Metsäretket olivat hauskaa vaihtelua. Lapsuusiässä elettiin täyttä elämää, siinä yhdistyi huvi ja hyöty. 

 

Koulunkäyntini alkoi kiertokoululla. Ensimmäisenä syksynä koulua käytiin kaksi kuukautta. Kouluna oli Pousun pikkumökki Myllymäen kupeessa ja koulussa opeteltiin kirjaimet, piirrettiin ja laulettiin. 

 

Jouluksi koristeltiin kuusi ja pidettiin koulun oma joulujuhla, sitten koulu päättyi. Koulunkäynti jatkui seuraavana keväänä. 

 

Seuraavana syksynä koulunkäyntiä jatkettiin Myllykylän koulussa, opettajana oli Eriika Saarela. 

 

Opettaja Saarela teki perusteellista työtä ja hänellä oli hyvä auktoriteetti. Koulussa luettiin ja laskettiin, luettiin Maammekirjaa ja Kalevalaa, oltiinhan sammattilaisia. 

 

Meille puhuttiin myös siitä, että ollaan suomalaisia. Eriika Saarela oli opettaja, joka piti lapset ajan tasalla. 

Kouluvuosien kohokohtiin kuului luokkaretki Naantaliin, Kultarantaan. Sinne lähdettiin pikkuautoilla. Komeaa Ukko-Pekan siltaa ei silloin vielä ollut, vaan meidät kuljetettiin veneellä. Tasavallan presidenttinä oli silloin Lauri Kristian Relander. 

                      

Koulun jälkeen siirryttiin erilaisiin töihin ja aikuistuttiin vähitellen. 

Asevelvollisuus oli silloin tärkeä taitekohta nuoren miehen elämässä. 

1.10.1938 astuin palvelukseen ja suoritin asevelvollisuuteni Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa. 

 

Ratsuväki oli arvostettu aselaji. Olin jo ennen armeijaan menoa tehnyt töitä ja tottunut käsittelemään hevosia, mutta rakuunarykmentissä opetus oli erilaista. Meille opetettiin ratsastusta ja hevosen hallintaa, saimme kaikki opit siitä, mitä hevosella voi tehdä ratsuväessä. 

 

Asevelvollisuusajan jälkeen siirryin rintamalle, puolustamaan itsenäistä Suomea. Haavoituin juhannuksena 1944 ja palasin siviiliin sotasairaalassa vietettyjen kuukausien jälkeen. Aloitin urani työelämässä, perustin perheen ja jäin aikanaan eläkkeelle. 

 

Sodanjälkeiset vuodet olivat työteliästä jälleenrakennuksen aikaa. Suomi korjasi sodan jäljet, maksoi velkansa ja rakensi uutta. 

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista. 

Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia. 

 

Sain kunnian olla sammattilaisten edustajana Finlandia-talolla, kun itsenäisyyden juhlavuosi avattiin. 

 

Talvi- ja jatkosodan veteraanina ja sotainvalidina haluan lausua tervehdykseni kaikille 90-vuotiasta Suomea juhliville. 

 

Kenraali Adolf Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa. 

 

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa. 

 

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivän juhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.

 

 

 

Rakuuna elää meidän muistoissamme

 

Viljo Lallinaho tulossa tyttärenpoikansa hääjuhlaan 7.8.2010.

Sammatin itsenäisyyspäivänjuhlan jälkeen tapasin naapureita ja muisteltiin, kuinka isäni oli kaksi kertaa puhunut Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa. Puheenvuorot olivat jääneet mieleen, mutta millaisia ne olivat? 

Tekstit ovat tallessa, aikanaan tehtävänäni oli kirjoittaa isäni käsin ruudulliseen lehtiöön kirjoittamat tekstit koneella, isoilla kirjaimilla, liki 90-vuotiaalle helpommin luettavaan ja puhuttavaan muotoon. 

 

Vuonna 2004 isäni oli löytänyt sotainvalidien lehdestä tekstin, jossa selviteltiin Suomen itsenäistä historiaa. Tämän tekstin isäni halusi tuoda julki, olihan vuonna 2004 alettu puuhata veteraanien muistokiviä kuntiin. Alkuperäinen teksti ei varmaankaan ole enää tallessa – en ole kirjoitusvaiheessa merkinnyt muistiin sen kirjoittajaa enkä lehden numeroa. Alkutekstiä on puheen alkuosassa ja hiukan myös lopussa. 

 

Sotainvalidien lehdet isäni luki aina kannesta kanteen, niissä oli sekä veteraaneja yhdistävää muistelua että ohjeita siitä, miten veteraanin tulee toimia tukea saadakseen. 

Juhlapuheissa muistettiin kunniakansalaisia, mutta arjessa tuki ja apu sotainvalideille ja veteraaneille ei ollut itsestään selvä asia, kaikkea piti anoa ja järjestöt tekivät tässä suuriarvoista työtä. 

 

Isälleni veteraanikiven saaminen Sammattiin oli kunnia-asia, josta hän keskusteli veteraaniystäviensä kanssa ja muistutti siitä kunnan päättäjiä eri yhteyksissä. Kun kivi Sampaalan pihalle asetettiin, hän oli iloisena mukana vihkiäisjuhlassa, muiden veteraaniveljien kanssa kunniavieraana.

Joka vuosi Sampaalan itsenäisyyspäivän juhlan katsomossa, eturivin kunniapaikoilla oli yhä vähemmän veteraaneja. Viimeinen rintamatunnuksen saanut sammattilainen veteraani, Kyllikki Rinne ei enää jaksa osallistua juhliin. Kyllikin taival Karjalasta Sammattiin on ollut ankara ja vaiherikas. 

 

Isäni lähimmät sotakaverit olivat samaan aikaan asevelvollisuutensa aloittaneet sammattilainen Unto Rannikko ja karjalohjalainen Emil ’Eemeli’ Landén. 

Oinoon isäntä, Paavo Lietzén oli palvellut URR:ssä muutamaa vuotta aikaisemmin. Yhdessä Paavon kanssa kaverukset muistelivat rakuuna-aikoja ja kertasivat ratsuväen koulutuksessa käytettyjä komentoja. Nämä veteraanit ovat olleet jo kauan poissa. 

 

Lappeenrantaan tultiin junalla, asemalla oli sotilassoittokunta alokkaita vastassa ja siivittämässä marssia kasarmille. Suomen autokanta oli 1930-luvun lopulla vain hieman yli 30 000 autoa, joista suuri osa hyötyajoneuvoja, linja- ja kuorma-autoja. Sotavuodet verottivat autokantaa. 

 

Unton, Eemelin ja Viljon tapaamisissa kajautettiin aina Ratsuväen marssi, kolmen karhean miesäänen voimin. 

Myöhemmin läheisin ja tärkein sidosryhmä olivat varsinkin elämän viimeisinä vuosina Karjalohjan-Sammatin Rintamamiesveteraanit. Yhdistyksen voimahahmot, Antti Kähönen ja Heikki Sario ovat edelleen aktiivisesti mukana yhteisönsä elämässä. 

 

Varusmiespalvelus Uudenmaan Rakuunarykmentissä oli isälle elämän kohokohta. Jo nuorena poikana hevosten kanssa työtä tehnyt mies sai hyvää oppia hevosten käsittelyssä ja hän suoritti Hämeenlinnassa Kengityskoulun. 

 

Sodan aikana hän sai muutaman kerran olla mukana huolehtimassa hevosista, joita siirrettiin tavarajunalla rintamalta takaisin kotioloihin.  

Sodan loppuvaiheessa tapahtunut, vakavasti haavoittuneen hevosen ampuminen oli ankara kokemus, josta ei kotioloissa  juuri puhuttu: vaikka oli selvää, että eläimen kärsimys oli lopetettava, tehtävä tuotti tuskaa ampujallekin. 

 

Työvuosinaan Nokialla isäni tutustui eläinlääkäriin, joka joskus pyysi avuksi sairasmatkoille. Hevosten hoitaminen edellytti joskus, että mukana oli hevosten käsittelyyn tottunut apumies. Muutaman kerran hän on myös kengittänyt hevosen, mutta yhä harvemmin oli kengityskoulun opeille käyttöä. 

 

Kun talvisota alkoi, ratsuväki jalkautettiin ja siitä yksiköstä, jossa isäni oli palvellut, muodostettiin suoraan Päämajan alainen erikoisjoukko. Tämän joukon jäsenistä hän oli viimeinen. 

 

Hyväkuntoiset, vasta vaativan harjoitusohjelmansa päättäneet nuoret sotilaat saivat myös pitää varusteensa, mikä oli niissä oloissa merkittävä etu. 

Isäni kertoi usein, miten hyvä ja toimiva vaatekappale vahva villasta valmistettu sarkamantteli oli ollut Talvisodan pakkasissa. 

 

Tässä puheen teksti sellaisena, kuin isäni sen Sampaalan juhlassa esitti. 

 

 

Veteraanin puhe Sammatin itsenäisyysjuhlassa 6.12.2004 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö, hyvät naiset ja herrat 

 

Itsenäisen Suomen tähänastisen historian merkittävimmät tapahtumat ovat julistautuminen itsenäiseksi 6.12.1917 ja itsenäisyyden uusi lunastus talvi- ja jatkosodassa runsaat 60 vuotta sitten. 

 

Tämän päivän Suomessa itsenäisyyspäivää ei voi sivuuttaa palaamatta muistoissa viime sotiimme ja niitä edeltäneeseen aikaan. 

 

1930-luvun loppupuolella näytti taloudellinen ja koko tai yhteiskunnallinen kehitys edusti edistyvän suotuisasti hiljan itsenäistyneessä maassamme.  Suomi osoitti kaikella lailla kelpoisuutensa kuulua itsenäisten kansakuntien joukkoon. Demokraattinen yhteiskuntakehitys oli alkanut jo vuosisadan alussa ja kansalaissodan haavat olivat arpeutumassa. 

 

Historia alkoi toistaa itseään 1930-luvulla.  Kuten Venäjän ja Ranskan keisarit Aleksanteri I ja Ranskan Napoleon olivat jakaneet Eurooppaa 1800-luvun alussa, niin toimivat nyt imperiumit, kommunistinen Neuvostoliitto ja kansallissosialistinen Saksa.

Hitler ja Stalin katsoivat, että niillä suurvaltoina oli valtaa ja elintilaa liian vähän ja ne aloittivat kaupanhieronnan Euroopan uudesta jaosta. 

 

Suomalaiset heräsivät Ruususen unestaan varsin karusti 30.11.1939, jolloin alkoi kamppailu kansakuntamme olemassaolosta. Suomen kohtalo oli vaakalaudalla.

 

Suomalaiset puolustivat maataan talvisodan 105 päivänä ja edelleen erityisesti jatkosodan kriittisissä loppuvaiheissa Karjalan kannaksella kesä-heinäkuussa 1944, jolloin ehdottoman antautumisen vaatimukset muuttuivat saavutettujen torjuntavoittojen myötä lievemmiksi. 

Talvisodan alkaessa kansakuntamme valtasi ainutlaatuinen ja ennen kokemattoman voimakas yhteenkuuluvuudentunteen tunne, Talvisodan henki, tahto puolustaa synnyinmaataan. 

 

Tämä sinnikäs puolustustahto oli yllätys hyökkääjällekin ja se auttoi niin rintamajoukkoja kuin kotirintamaakin kestämään ja torjumaan ylivoimaisen vihollisen. Syntyi talvisodan ihme, joka toistui jatkosodan torjuntavoitoissa.

Mukana olleille naisille ja miehille lankesi vastuu maamme vapauden säilymisestä. Suurimmat uhrit annettiin rintamalle. 

Kansakunnan ydin, itsenäisyys säilyi. Meitä ei lyöty, kaupunkejamme ei pommitettu raunioiksi eikä maatamme valloitettu. 

 

23.9.2004 tuli kuluneeksi 60 vuotta välirauhan ehtojen allekirjoituksesta. Tämän päivän kunniaksi useissa pitäjissä paljastettiin muistokivi kiitokseksi veteraanien ja lottien työstä.  

 

Sotien uhraukset olivat roskat ja ne kohdistuivat ennen muuta parhaassa miehuusiässä oleviin kansalaisiin. Sodissamme menehtyi noin 86 000 miestä ja lähes 100 000 sai pysyvän vamman. 

Sodasta palasi väsyneitä, hävinneiksi itsensä tunteneita mutta samalla huojentuneita miehiä, olihan sentään henki säilynyt.  Hiljalleen sodan aiheuttavat henkiset järkytykset alkoivat tasaantua. Parasta hoitoa tässä tilanteessa oli päästä mahdollisimman nopeasti takaisin normaalielämään. 

Kaikilla oli kiire kuroa mahdollisimman nopeasti kiinni niitä sodassa kuluneita vuosia, joiden aikana normaalioloissa jäsennytään yhteiskuntaan. Palaavista miehistä monet olivat kotoisin maaseudulta, useimmat vaatimattomista oloista. He olivat tottuneet nuoresta pitäen kovaan työhön. Peruskoulutus oli vaatimaton, kansakoulu oli monelta jäänyt kesken, tilastojen mukaan keskikoulun käyneitä oli 15 % ja ylioppilaita 5-6 % ikäluokasta. 

 

Minä olen Suomen itsenäisyyden kanssa saman ikäinen, ikäluokkaa 1917 

 

Sain kutsun mennä suorittamaan asevelvollisuutta 1.10.1938 Uudenmaan rakuunarykmenttiin Lappeenrantaan. Palvelin ratsuväessä.  

Itsenäisyyspäivän 1938 vietin varuskunnassa, sotilaallisena juhlana. Saman vuoden joulun vietin Lappeenrannassa, jouluyönä olin talleilla vartiovuorossa. 

 

Tallin joulu on ollut yksi elämäni mieleen jäävimmistä. 105 hevosta ja kaksi asevelvollista valvoi sen jouluyön yhdessä. Hevoset saivat jouluyönä ylimääräisen kaura-annoksen asevelvollisilta, jokainen sai tulla antamaan kaurat omalle hevoselleen. 

 

Asevelvollisuusajan jatkoksi alkoi talvisota ja sitten jatkosota. Siviiliin pääsin vasta sodan jälkeen. 

 

Talvisodan alkaessa olimme rajan tuntumassa Kanneljärvellä. Sieltä siirryimme torjuntataistelua käyden taistelupaikkoihin Vammeljoki, Perkjärvi, Leipäsuo, Pero, Summa, Taipaleenjoki, Lemmetti Laatokan koillispuolella ja sieltä Vilajoelle Viipurin lähelle. Siellä ollessamme tuli rauha ja talvisota päättyi maaliskuun 13:ntena päivänä vuonna 1940. 

 

Itsenäisyyspäivänä 1939 olimme Peron rintamalla mutta taistelun kiireessä itsenäisyyspäivää ei voitu syventyä viettämään. Pienellä maalla oli kädet täynnä työtä. 

 

Talvisodan jokainen päivä oli täynnä tapahtumia ylivoima aina edessä. Koko ajan piti olla hälytysvalmiudessa, kivääri käden ulottuvilla.  Puolen tunnin hälytysvalmius merkitsi sitä, että varusteita ehti hiukan kuivaamaan. 

 

Talvisodan Summassa ei ehditty viettää joulua, sieltä tuli äkkilähtö Taipaleenjoelle joulupäivän iltana.  Joulupäivän iltana siirryimme 70:n kilometrin matkan marssien. Pakkasta oli 40 astetta, lumi oli niin kuivaa, ettei narina kuulunut saappaan alta.  Taipaleenjoen taistelut, joihin muun muassa runoilija Yrjö Jylhä osallistui, olivat vaatineet suuria tappioita, meidän joukkoamme tarvittiin täydennykseksi. 

Yksikkö jossa palvelin, oli Marskin rykmentti ja suoraan päämajan alainen. Olimme kaikki iältämme 20-vuotiaita ja jaksoimme liikkua sinne, missä milloinkin oli tarvis.   

 

Jatkosota alkoi minun osaltani Hangon lohkolla. 1941 palvelin Tenholassa, Snappertunassa Terviikissä ja Russaröllä.

Huhtikuussa 1942 tuli lähtö Kannakselle, koska Hangon vapautumisen jälkeen miesvahvuutta vähennettiin Hangon lohkolla. Joukkoja siirrettiin Karjalan kannakselle, missä oli taistelujen painopiste.

 

Hangossa oli paljon suomenruotsalaisia, mutta suomen kielelläkin pärjättiin. Kannaksella tutustuin myös karjalaisiin. Kaikki olivat aseveljiä ja samoja suomalaisia. 

Kannaksella olin ensin Seivästössä, sitten Inossa ja sieltä siirryin Koiviston Saarenpäähän.  Kesäkuussa 1944 etenimme torjuntataisteluun Piisaareen, jossa haavoituin 22. päivä kesäkuuta.  

 

Haavoittumisen jälkeen menetin tajuntani - kiitos hyville kavereille, jotka ovat hoivanneet minut kotimatkalle, pois rintamalta. Kun tulin tajuihini, kysyin sairaanhoitajalta, missä olen. Hän kertoi, että olin Vierumäen sotasairaalassa. 

 

Haavoittumiseni aikaan Viipuri oli jo menetetty. Me olimme kaukana linjoista. Saksalaiset olivat ajaneet laivat saarten väliseen salmeen ja siirtäneet miehistön pois Suomenlahden saarilta. Minut on kuljetettu mantereelle ja sieltä edelleen sairaalaan, reitistä en tiedä mitään.  

 

Vierumäen urheiluopisto oli muutettu sotasairaalaksi.  Sotasairaalasta pääsin siviiliin 30.1.1945, olen sotainvalidi.

 

Menneet vuodet muodostavat elämän kalenterissa paksun nipun ja tulevat ohuen ja tuntemattoman. On turha surra sitä ohutta pinoa, vaan muistella kaikkia menneitä vuosia, joissa tietenkin on ollut vastoinkäymisiä ja hyviä vaiheita.  

 

Elettyjen vuosien pinoa selaillessa nousee mieleen ajatus – tällaistako elämä on ollut – onnellinen se meistä, joka voi mennyttä tarkastella ja olla itselleen armollinen todeten, että sellaista sen on pitänytkin olla.  

Vaikka Kallen tai Villen raamit ovat kurttuiset ja kuihtuneet, niin mielikuvissa he voivat hypähtää vuosikymmeniä taaksepäin ja nähdä elävästi mielessään, että kerran minäkin olin nuori vahva ja elin voimakkaasti ja olen siitä kiitollinen. 

 

Veteraanit kaipaavat arvostusta siinä kuin muutkin ihmiset. Ikääntymiseen kuuluu luonnostaan yksinäisyyttä.  Jäädään leskeksi, lapsilla on omat kiireensä, ystävät kaikkoavat, mutta edelleen kaivataan toista ihmistä, toverisuhteita.  Varsin ajankohtainen on edelleenkin ajatus, että veljeä ei jätetä. 

 

Veteraanisukupolven teot tulevat säilymään kansamme historiassa.  Uskon, että myöhemmät sukupolvet aikanaan jatkuvasti uudelleen löytävät ne johtotähdekseen ja henkiseksi selkärangakseen, kun he aikanaan joutuvat kohtaamaan koko kansakuntaa uhkaavia vaikeuksia.  

 

Maailma on edelleen turvaton paikka eivätkä uhkakuvat ole viime vuosina vähentyneet, vaan ne ovat saaneet uusia muotoja. Ne saattavat tulevaisuudessa koskettaa myös isänmaatamme.  Kansaltamme vaaditaan tulevaisuudessakin yhtenäisyyttä, kykyä ja tahtoa puolustaa maatamme.  

 

Teille hyvä yleisö on ollut mukava kertoa tapahtumista, joissa olen ollut mukana. Uskon, että te, jälkipolvet olette, jos tilanne vaatii, täydellä voimalla ne itsenäistä Suomea puolustamassa. 

 

Kävin syyskuussa Kaunialan sotavammasairaalassa kuntoutusjaksolla. Paikka on hyvä, siellä on asiaansa osaava lääkärit ja tehtävänsä hyvin hallitsevat hoitajat. Kaunialassa on sotainvalidiveljiä, jotka ovat istuneet kauan pyörätuolissa, toiset kulkevat rollaattorilla ja joku käyttää keppejä. 

 

Hoitaja Anna-Kaisa Alhonen antoi minulle kopion kirjoittamastaan runosta.  Haluan lopuksi lukea teille tämän runon: 

 

katselet pyörätuolista 

olet ollut siinä kauan 

                      syy miksi olet 

siinä on isänmaa 

 

sen rakkauden puolesta 

taistelit 

sait puolisoksi pyörätuolin 

ja me saimme vapauden 

 

vapaan isänmaan,  

kiitos sinulle 

 

 

mietin sinua

sotapoika 

olet kokenut kovia 

kuuntelen sinua 

ja katselen

 

näen silmistäsi kärsimystä 

mutta 

näen myös veikeät 

silmäsi, 

jotka iloisesti katsovat minua 

tunnen myötätuntoa 

 

viereeni tulee 

hän 

puhuen kaipuusta 

ja ikävästä 

olen ymmällä 

hänen lähdettyään 

tunnen kaipuun ja ikävän 

 

 

Juhlapuhe päättyi pitkiin aplodeihin. 

 

 

Myöhemmin olen kuullut, että isäni oli Piisaaressa haavoittunut niin vakavasti, että hänet oli jo siirretty ruumiiden kasaan. Lohjalainen Eino Martelin kuitenkin huomasi, että Viljon sydän sykki vielä, hänestä valui verta ja niin mies siirrettiin kuljetukseen sotasairaalaa varten. Saksalaiset evakuoivat haavoittuneet mantereelle laivoilla. Laivaan siirrettäessä isäni kertoo saaneensa juoda tilkan saksalaista, vahvaa olutta. Sen jälkeen ei matkasta jäänyt mitään muistikuvia. 

Viljo tavoitti vuosien jälkeen, Sammatissa eläkeläisenä asuessaan Eino Martelinin, joka oli vieraana Viljon 90-vuotispäivän juhlissa Sammatin Kievarissa. 

Innokkaana laulumiehenä Eino osallistui usein Sammatin Kievarin lauluiltoihin, hänelle tärkein laulu oli Veteraanin iltahuuto, sodan kokeneiden miesten kansallislaulu.  

Puhuimme Einosta aina hyvin kunnioittavasti, hengenpelastajana.

 

Vierumäen urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi. Kun Viljo pääsi jonkin verran liikkumaan, hänelle kerrottiin, että paikalla on toinenkin mies Sammatista. Unto Rannikko oli sairastunut ja häntä hoidettiin urheiluopiston tennishallissa. Näiden kahden veteraanin ystävyys kesti elämän loppuun asti. 

 

Isäni muisteli ’sotareissua’ aina välillä, olihan se hänen elämänsä tärkeimpiä kokemuksia. Minua hän kohteli aina tyttärenä ja lapsena, jolle hän kertoi hauskoja ja humoristisia sattumuksia rintamalta. 

”Saatiin jouluna puuroa, mutta siinä ei ollut mantelia, kun vihollinen tarjosi meille srapnellia!” 

Yrjö Jylhää isäni ei ilmeisesti koskaan henkilökohtaisesti tavannut, mutta Jylhän runoja hän luki mielellään. Kaivo-runon hän osasi ulkoa ja on sitä joissakin juhlissa lausunutkin. 

 

Kaikkein ankarimmat ja järkyttävimmät kokemukset oli painettu syvälle tajuntaan, sieltä ne nousivat vain harvoin pintaan, niistä puhuttiin miesten kesken. Tytärtään isä varjeli sodan ankaruudelta.  

 

Itsenäisyyspäivän juhlassa Sampaalassa 2010. 

Viljo Edvard Lallinaho oli sammattilaisen myllärin poika, ratsuväen kersantti, höyrykoneen hoitaja Nokian Kutomo Oy:ssä, Nokialla (yrityksen nykyinen nimi Nanso oli alkuaan tuotemerkki) myöhemmin talonmies Elias Lönnrotin Emäntäkoulussa Sammatissa ja vuodesta 1967 eläkeläinen. 

15.3.1917 syntynyt isäni sanoi usein olevansa Suomen ikäinen. Hänen elämänsä päättyi rauhallisesti 19.5.2011. Kuollessaan Viljo Lallinaho oli 94-vuotias. Vanhemmiten haavoittumisesta aiheutuneet vammat alkoivat vaivata ja kipu oli jokapäiväinen kumppani. 

 

Arkistossani on myös toisen, vuonna 2007 pidetyn puheen, Veteraanin tervehdyksen teksti.  Julkaisen sen seuraavassa päivityksessä. 

Viljo Lallinahon muistokirjoitus on edelleen luettavissa Helsingin Sanomien nettisivuilla, Muistot-osiossa.  

 

 

Joulu on satu ja se tulee todeksi

Pienen pieni jouluhiiri 

etsii uutta Joulua. 

Kas, niin pikkuruinen hiiri

saa ahkerasti hakea.

 

Pienen pieni jouluhiiri 

ihan harmaatakkinen 

soma tupsulakkinen  

hiiriäidin oma lapsonen. 

 

Pienen pieni jouluhiiri 

jäljen pienen kepeän

hennosti vain näkyvän 

painaa hankeen,

     pikkuruinen jouluhiiri. 

 

 

Rakas Joulupukki! 

 

Tuotko taas lahjoja? 

Kilteille lapsille? 

Kaikille pilteille?

Niillekin Vilperteille,

joilla mieli on vallaton, 

mutta ei kuriton… 

 

Pakkaatko konttisi, 

kuormaatko rekesi

Joulua kukkuroilleen? 

 

Saavatko lahjakseen 

järkevän tarvikkeen, 

lämpöisen pukineen?

 

Vai sittenkin:

riemua sydämeen, 

hauskuutta herkkuineen, 

hilpeine leikkeineen? 

 

Täällä jo niiiin odotetaan! 

Ihaninta Joulussa

lumen valkeus kodin pihassa

illan tähdet puiden latvoissa

kiire päivän touhuissa

rauha illan askareissa 

Joulun valot loistamassa

hetket parhaat muistoissa

koristeiden loistossa 

kuusen, metsän tuoksussa

viestit parhaat korteissa

kultanauhat lahjoissa

rakkaudella kiedotuissa

lasten Jouluriemussa

ilossa niin aidossa 

yhteisessä juhlassa

Joulukirkon tunnelmassa

pyhäpäivän rauhassa

oikeassa Joulussa!