 |
Peder Balke kunnioitti pohjoisen asukkaita ja heidän elämänmuotoaan,
vaikka kuvasikin maisemia. |
Olen käynyt Nordkappilla 21 kertaa.
Vieläkin tahtoisin kokea tasangon laidalla avautuvan aavan Jäämeren, tuntea tuulen, joka voi olla viileä, jäätävä, raaka, lempeä, lämmin, hiljainen, raju, oikukas…
Nordkapp, taisin jäädä koukkuun, silloin nuorempana, kokemattomana, uhkarohkeana. Nordkapp opetti paljon sellaista, mitä yhdessäkään koulussa ei koskaan opetettaisi.
Ja vaikka olen käynyt 21 kertaa Euroopan pohjoisimmalla niemellä, en ihan joka kerta ole edes Kappan pahtaa ja sen tasankoa päässyt näkemään. Sade, tuuli, sakea sumu ja lumi ovat peittäneet näkymän. Tie oli mutkainen, kapea, sesongin alkuvaiheessa usein korkeiden lumivallien rajaama. Punaiset bussit ajoivat Honningsvågista Nordkappiin ja takaisin täyttä vauhtia. Alkukesän ensimmäisillä retkillä maisema avartui vasta melkein perillä, Nordkappin tasanteen porttia lähestyttäessä. Lumi hupeni ja maiseman karu kauneus nousi esiin.
 |
| Peder Balke: Nordlandista. |
Vaikka tuntuu, että ne retket tehtiin ihan äsken, tekniikka on niiden kesien jälkeen tehnyt huikeita harppauksia. Teleks oli jo silloin käytössä, kallis ja hankala lankapuhelin myös. Sähköposti tai kännykkä oli varmaan jo keksitty, mutta tuskin niistä vielä silloin oli saatu niin käyttökelpoisia versioita, että niitä olisi voinut matkanjohtajan hommissa hyödyntää. Sellaisia viestintävälineitä, jotka eivät olisi olleet paikkaan tai johtoon tai muuhun kiinteään kohteeseen sidottuja, ei ollut käytössä.
Oli luotettava itseensä, yhteistyökumppanien apuun ja hyvään onneen. Tilanteista oli selvittävä. Niistä selvittiin.
Ennen matkanjohtajaksi lähtemistä luin lähdekirjoja, turistioppaita, tutkin karttoja ja yritin löytää tietoa. Arvioin ajomatkoja, suunnittelin ohjelmaa.
Finnmarkin, Norjan pohjoisimman läänin alue on harvaan asuttua. Viddalla, puuttomalla ylängöllä ajettaessa oli aikaa antaa tietoa ja kertoa tarinoita. Soittaa Griegin musiikkia kaseteilta ja katsella maiseman värejä.
 |
Peder Balke: Värdöhusin linnoitus.
|
Lapin matkojen ansiosta löysin Samuli Paulaharjun. Kannoin kirjastosta Paulaharjun kirjoja, ihastuin ilmeikkääseen kieleen ja tarinoihin. Samuli Paulaharjun tekstiä ei voi pikalukea, sitä pitää nauttia ja makustella.
Vuonna 1935 julkaistu Ruijan äärimmäisillä saarilla vie lukijan matkalle Pohjois-Norjan tuulisille rannoille ja korkeiden pahtojen lähelle.
”Kun Jäämeren laiva kiertää Nordkapin kautta, matkamies jo kaukaa sen tuntee, vaikkei ole koskaan sitä nähnyt muuta kuin kuvissa. Taivaanrannalla on korkea tumma, suoraselkäinen maailmanharja, joka äkkiä kuin jättiläispiilulla iskettynä loppuu ja jyrkkänä syöksyy mereen. Kun alus ajaa harmaan pahtaseinän vieritse, melkein päätä viemistää sitä alhaalta katsellessa. Jylhä tumma kallio tuntuu tavoittelevan taivaita. Ja kun laiva laskettaa törähdyksen, pahtaseinä paiskaa kiukkuisesti sen heti takaisin, joskus vielä monin kerroin”.
Näin Samuli Paulaharju kirjansa sivulla 70.
 |
| Peder Balke: Nordkapp. |
Kappan pahtaa nykyaikainen matkailija tulee katsomaan maantietä pitkin, ajaa bussilla tai autollaan Honningsvågista laajan tasangon laitaan ja kävelee kohti Jäämeren avaraa ulappaa.
Meri on rannaton, avara, se heijastaa taivaan kaikki värit, elää ja väreilee. Sanotaan, ettei Jäämeri jäädy – olen käynyt siellä vain toukokuusta syyskuun alkupuolelle asti – siihen ajanjaksoon osuvat muutamat kesäiset päivät, lyhyt kesä.
 |
| Peder Balke: Vuorimuodostelma Seitsemän sisarta. |
Samuli Paulaharju (1875–1944) oli oululainen kuurojen koulun käsityönopettaja, joka vietti kesäkaudet pohjoisen maisemissa, kolusi Lapin ja Ruijan maat, kirjoitti, piirsi ja valokuvasi. Kulkuneuvona parhaimmillaan polkupyörä, matkakumppanina usein puoliso Jenny Paulaharju. Kappan pahtaa hän lähestyi laivalla.
Ja sinne laiva mennä jyskyttää. Jonka ajaa toistaan yli aavan ulapan, vyöryen verkalleen meren mittaisena valtavana vesiköyrynä. Äänetönnä se tulee ja menee, ja toinen taivaltaa heti kintereillä yhtä äänetönnä ja salaperäisenä. Suuri laiva laskettelee tasaista tahtiaan keikkuen jongalta jongalle, ja sinertävät saarenkalliot kohoavat yhä korkeammiksi sekä sitä mukaa tummenevat.
Ne nousevat aavasta kuin vanhan vuorelaisen jylhät linnat, pahtaseinät komottavat peloittavan mustina, tornien keilat työntyvät terävinä ylös, ja pitkin rantoja on valtavia kiviröykkiöitä kuin vanhoja linnanraunioita. Äkäiset vuorenäijät lienevät täällä joskus vihapäissään myllertäneet, riehuneet keskenään ja julmia paasia paiskoen hävittäneet toistensa asuinpaikkoja vai olisivatko he hurjina iloiten temmeltäneet toistensa kanssa taikka villeinä kisailleet aapakummituisten kera?
Mutta ihmisten käsitekoja kallioröykkiöt eivät ole.
Laiva lähestyy saarta, kiertää korkean pahtaseinän ja puskeutuu pieneen vuonoon, jonka pohjasta kumottaa ihmisten asumuksia. Kalamiesten kaukainen kylä siellä on meren rannalla, pieniä turvekattoisia taloja koko rykelmä pitkin rantaa ja rantamutkaa. Etempää kallion rinteeltä katselee vielä muutamainen pikku mökki, ja syrjässä niemennokassa on jokin turvekömmänä kuin mikähän jänkäpounu, maahiaisen pesä, musta suuaukko ammollaan ja ainoa silmä salakavalana katsoa tiirottaen.
Mutta aivan rannassa vilkkuu komea valkoinen talo, kylän paras, kauppamiehen koti, ja sen vierestä komottavat isännän isot, punaiset kala-aitat, joiden pääsemässä on ovia oven päällä kaksin kolmin kerroin. Mahtavin levein katoin, satajalkaisina ne, aaparannan kummitukset, seisoa kojottavat hieruan laidassa, ja satajalkaisena niiden vieressä laituri, vanha möljä, kurottelee kohti aapaa. Raskain suolaisin vesin meri toisin vuoroin pesee ja huuhtoo sen sataisia jalkoja ja taas toisin heittää ne kuivilleen. Pitkin rantaa, siellä täällä, ja korkeilla rinteilläkin, on pitkät rivit kalajällejä, kuivausorsia, joissa merikalaa riippuu vieri vierin, orsi orren vieressä.
Mutta aivan kylän takana kohoaa korkea synkkä pahta, kohta päälle kaatuakseen. Ja kallioseinän korkeilla vierillä, kylän ja kaikkien yläpuolilla kiipeilevät valkoiset keiturit.
Laiva laskee pitkän möyrästyksen, ja rantatunturit vastaavat kahta puolta, törähtävät kerran, toisen, kolmannen, törähtävät monta kertaa, niin että vuono kaikuu pitkänä möyrynä. Vanhat vuorelaiset vielä elävät tuntureissa, huuvaavat sieltä ja vastailevat vaeltajien huutoihin.
Ruijan äärimmäisillä saarilla s. 6-7.
Jylhää seinämää pääsee edelleenkin laivan kannelta ihailemaan, matkailijoita kuljettava Hurtigruten lienee yksi ylellisimmista tavoista kokea nämä maisemat. Hurtigruten on ikivanha postiveneiden reitti, jota nykyään liikennöivät upeat risteilijät.
Miksi Nordkapp palaa juuri nyt mieleen? Talven kynnyksellä, kun liikennöinti käy hankalammaksi ja viddaa – avaraa ylänköä – halkovat tiet suljetaan talven ajaksi, ei pohjoiseen tee mieli matkustaa.
Sinebrychoffin taidemuseossa on avautunut suuren norjalaisen taiteilijan Peder Balken näyttely Arktisen lumo. Museon ykköskerroksessa ja kellaritiloissa on esillä paitsi Balken, myös hänen aikalaistensa maalauksia Euroopan pohjoisimmilta seuduilta.
 |
| Peder Balke: Jostedalsbreen. |
Ruijaan – Norjan Finnmarkiin – tehtiin jo 1700-luvulla tieteellisiä tutkimusmatkoja. Tutkimusmatkailijoiden seurueisiin kuului aina myös taiteilijoita, joiden tehtävä oli ikuistaa maisemia ja luontoa, kuvata yöttömiä öitä ja revontulia. Valokuvien aika oli vasta tulossa. Upeat taideteokset tuovat Jäämeren tunnelman mieleen, elävinä, aitoina.
Samuli Paulaharju oli perehtynyt näiden tutkimusmatkojen historiaan ja kirjassaan hän luettelee useita nimiä. Pohjoinen kiehtoi ranskalaisia, italialaisia ja monia muita. Vaivoja ja vaaroja kaihtamatta pohjoiseen samottiin jo ennen nykyaikaisten kulkuneuvojen aikaa.
Peder Balke (1804-1887) matkusti Nordkappille 1832. Matka oli vaivalloinen, mutta se siitä tuli hänelle elämän suurin kokemus. Peder Balke oli opiskellut Düsseldorfissa, hän oli arvostettu taiteilija, romanttisen koulukunnan edustaja. Peder Balken suuret maisemamaalaukset avaavat huikaisevia näkymiä.
Nordkapp jäi Balken mielen pohjalle. Hän on tavoittanut pohjoisten maisemien majesteettisuuden, mutta myöhemmin Balke ei enää maalannut yhtä suuria ja komeita tauluja.
Hän oli aiheilleen uskollinen, vaikka töiden koko pieneni ja taidemaalarin ammatin rinnalle tuli toiminta yrittäjänä, taidetarvikkeiden kauppiaana. Pienikokoisia Balken töitä on esillä Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksessa.
 |
Peder Balke: Nordkapp.
Peder Balke: Revontulia Jäämeren rannalla. |
Pohjoisen säät ovat arvaamattomia, julmiakin. Joskus ei sumun keskeltä näe edes kunnolla merta. On vain tukeuduttava tasankoa reunustavaan kaiteeseen ja yritettävä nähdä. Kolea tuuli pakottaa hakeutumaan suojaan, vaikka maiseman takia koko matka on tehty. Seuraavalla kerralla aurinko loistaa, sää on tyyni eikä suuren meren ääreltä tee mieli minnekään.
Vaikka sää oli oikukas, ihmisten kohtaaminen oli aina yhtä iloinen ja lämmin kokemus.
’Kuslit o see dig’ – mukava nähdä sinut, tapasi iloinen Ingeborg tervehtiä hotellin vastaanotossa. Sain lämpimän hymyn, vaikka korvasinkin norjan kielen kankealla kouluruotsilla. Enkä edes tiedä, onko Ingeborgin repliikki tähän oikein kirjoitettu! Norjan molemmat kielet ja oikeinkirjoitukset ovat vieläkin oppimatta.
On edessä avoinna Jäämeren rannaton aapa. Edesmennyttä myrskyä mainoen liikkuu merellä suuri jonka. Pohjoisilta mittaamattomilta ulapoilta tullen se hiljalleen, valtavina köyryinä vaeltaa yli aavan. Äänettöminä, salaperäisinä väkevät köyryt ajelevat toisiaan, tulevat ja menevät, tulevat ja menevät lakkaamatta. Norttoperän oudot näkymättömät henget ja haltiat ovat siinä jutamassa iankaikkista keinoaan. Ne vyöryvät vain, kunnes saavuttavat alastoman rannan, kaahaisevat rannalle, kohahtavat ja puhaltavat valkoisen vaahtopäärmeen ja .. jo sitten siihen uupuvat. Silloin taas tulee toinen jonka, ja kohahtaen ajaa edesmenneen ylitse. Ja veneet keikkuvat vesivyöryltä toiselle, ollen kuin piilosilla keskenään. Milloin ne kohoutuvat jongan harjalle kurkistamaan, milloin taas painuvat ja piiloutuvat aapaan.
Suuren Jäämeren ja Norttoperän haltiat keikuttelevat merensoutajia ja leikitsevät pienten ihmislasten kanssa.
Ruijan äärimmäisillä saarilla s. 75.
Sinebrychoffin taidemuseon Peder Balke -näyttely Arktisen lumo 14.1.2024 asti.
Sinebrychoffin taidemuseossa voi myös tutustua kotimuseoon ja pysyvään näyttelyyn.
Toisen kerroksen näyttelytiloissa on esillä Villa Lanten esineistöön kuuluva Valentin de Boulognen maalaus Italian allegoria.
Samuli Paulaharjun kirjoja on digitoitu ja niitä voi lukea Kansalliskirjaston Doria -palvelusta.
Liitteenä olevat kuvat kirjoittajan. Niiden taso ei tee oikeutta ainutlaatuisille taideteoksille, siksi toivon, että mahdollisimman moni käy tutustumassa näyttelyyn.
 |
| Italian allegoria. |
