Suksikansan jäljillä

Pitkät, kuluneet, puiset. Siteen taakse on molempiin kaiverrettu omistajan nimikirjaimet, U K, vasemmassa on siteen lähelle raaputettu himmeä V-kirjain. Oliko se omaa käsialaa, vai adjuntantin. Miehen käsiala on meille tuttu, niin piirrettynä kuviona kuin vertauskuvanakin. Pitkän uran aikana yksi asia pysyi: Kekkosen käsiala. Vaikka ikää karttui ja sairaudet kiusasivat, nimikirjoitus säilyi selkeänä ja luettavana, kirjaimista sai tolkun. 

 

Näillä suksilla on Urho Kekkonen hiihtänyt, muut tulivat perässä. Samanlaiset tummanpunaiset Järviset on ollut monella suomalaisella, presidentti oli kansanmies. Suksimuseon mustavalkokuvissa sauvoihin nojaa anorakkipukuinen, pipopäinen mies. 

Eräänä päivänä oli hyväksyttävä tosiasia: nyt oli sivakoitu viimeinen hiihto, luotettu lääkäri joutui tuomaan viestin. Museon vitriini muistuttaa tästäkin. 

 

En tiedä, millaista on olla tämän omapäisen, itsepäisen kansan johtaja. Joku rakastaa palavasti, toinen inhoaa yhtä intensiivisesti. On siinä ollut miettimistä, ehkä vieläkin. 

Yksinäisellä hiihtolenkillä, suksien suihkiessa hangella on ollut aikaa ajatella – tai ottaa etäisyyttä päivän ongelmiin. Täytyy vain pitää perässähiihtäjät säällisen matkan päässä. Happea, pakkasta ja kevätaurinkoa, oivallinen resepti sielun ja ruumiin vaivoihin. Edelleenkin.

Kun synnyin, presidenttinä oli Paasikivi. Pula-ajan lapselle presidentti oli kaukainen ja etäinen asia. Kun aloin hiukan enemmän ymmärtää maailman menosta, presidentiksi oli valittu Kekkonen. Kun tulin äänioikeusikään, presidenttinä oli edelleen Kekkonen, neljättä kautta. Pääsin äänestämään presidentinvaaleissa vasta, kun Mauno Koivisto oli ehdokkaana. 

 

Ensimmäiset omat sukseni olivat kauniin ruskeat, tulella tervatut Karhut, sitten tuli siniseksi maalattuja sälesuksia ja lopulta lasikuitua tai muovia tai mitä ne kaikki materiaalit ovatkaan. Siteet olivat ensin voitot, sitten rotanloukut ja isä teki kuumalla rautapiikillä kolot monojen kärkiin. Voittositeet olivat parhaat, ne toimivat aina. 

Saariselän Riekonlinnan pieneen, mutta mielenkiintoiseen suksimuseoon on talletettu kuuluisien hiihtomiesten välineitä. Yhteiskunnan rakentajat ovat kiertäneet myös latuja ja laturetkiä. Mukana on naisiakin, Hilkka Riihivuori ja Marja Paloheimo. Pisimmät sivakat on Juha Mieto tallettanut kokoelmaan. 

 

Suksien kehitys esitellään tervatusta puusta muoviin ja superluokan materiaaliyhdistelmiin: vanhat hikilaudat voitiin kierrättää vaikka juhannuskokkoon, nämä uudenaikaiset – mitä niille tapahtuu, kun aika jättää? Tai kun muoti tai aika rientää ohi ja uudet innovaatiot sujahtelevat matkoihinsa omilla laduillaan? Pienimuotoisia suksimuseoita saattaa olla useampiakin, pitäisikö käydä tutkimassa seniorikansan liiterit ja vajat? 

Suksimateriaalien kehitystä, mukana myös kumia pohjaansa saanut
Karhu Multigrade sekä materiaalin kehittäjä, Timo Laurila. 

Siellä, missä vielä on lunta, ladut tehdään koneilla, helpoiksi hitaan mummotyylin hiihtäjällekin. Sukset kapenevat kapenemistaan ja siteet eivät enää ole vain kiinnipitimet, ne ovat siteen ja jalkineen muodostama ykseys, jossa kaikkien osien on oltava sukua toisilleen. 

Hiihtoharrastaja Matti Vanhasen kokoelmaa. 

Korona-ajan Saariselkä on hiljainen – marraskuun viimeisellä viikolla lunta on vielä vähän ja vain lumetettu latu Saariselän ja Laanilan välillä on käytössä. Presidenttien tai muiden hiihtomiesten jäljille ei helposti pääse, miesvoimalla poljetut maastoladut puuttuvat – eikä niitä enää olisi, latukoneet ovat tulleet maisemiin. Tai ainakin, kohta ne tulevat, kunhan vielä vähän sataa ja kunhan ehditään lumettaa. 

 

Harmaa, harmaa, yhä uudelleen harmaa

Melkein väri, silti väri, kuitenkin. 

 

Häivähdys hopeaa.  Järven pinta kimaltaa puiden lomassa. Valoa kiitävä hetki, sitten ulapalta tulee viima, joka hajottaa hopean, muuttaa sävyt kovaksi raudaksi, tinaksi, teräkseksi. Harmaa aika on täällä. Ei vain luonnossa, myös ihmisissä. 

Kesän jälkeen me uskoimme, ettei harmaa tulisi. Että pandemia olisi ohi, että elämä palaisi uomiinsa. Harmaa ei toivetta totellut. Se on keskellämme, se on vieläkin ankara uhka, hyytävä väri taivaalla, maassa, mielessä. 

 

Ei, en ole sairastunut eikä kukaan lähipiiristäni ole kipeä. Mutta kaikkien rakkaitteni hyvinvoinnin, oman terveyden, kaikkien läheisten ja kaikkien takia on kuitenkin pakko suhtautua jokaiseen liian lähelle tulevaan tuttuun tai tuntemattomaan varoen. 

 

Pukeudun maskiin, vaikka se sumentaa silmälasit ja salpaa hengityksen.  

Käytän käsidesiä, aina kauppaan astuessa hykertelen nyrkkejäni. Niin tekevät muutkin, mutta eihän se mitään kuluttamisen onnea tarkoita. Eri tavoin pahanhajuisia litkuja ja liuoksia vain. 

Illalla iho on kaikesta desinfioimisesta ja pesemisestä kipeä, pehmeinkin neulelanka rahisee sormissa. Unen rajamailla hieron voidetta käsiini, kurotan käsilläni taideasentoja kohti huoneen pimeää kattoa. Vähitellen rasvainen tahna imeytyy ja pääsen käpertymään peiton alle. 

Meidät on opetettu pelkäämään kosketusta. Lähimmäisen, vieraan tai tutun kosketusta. Sanoilla, mieluiten etäyhteyden sanoilla hoidetaan voimahalit ja lohdutus. Ne, jotka uhmaavat kieltoja, saavat tuta, ettei kannata olla liian uskalias, harmaa vaanii myös hyvää tarkoittavassa läheisyydessä. Kirkossa pitää istua etäällä. Ei ole lupa matkustaa, majoittua maailmalla, mennä katsomaan esityksiä. Yökerhot suljetaan varhain – se ei enää ole ongelma tämän ikäiselle – mutta kun päivä- ja iltapäiväkerhoa ei edes avata!

 

Eikä se, että käsiä kirvelee, että happi loppuu maskin takana, ei se, että pidetään turvavälit. Ei se ole se juttu. Kaikki toimenpiteet ovat perusteltuja ja niille on selitys. Ei kukaan halua sairastua tautiin, jonka kulku on arvaamaton ja pitkään jatkuvan oireilun riski todellinen. Mutta silti: yhtenä oireena on tottuminen, harmaan ynseän poikkeustilan hyväksyminen. 

 

Kun lähden kotoa, tarkistan, ettei silitysrauta tai liesi ole päällä, ettei vesihana valu.  Kun suljen oven, käännän turvalukkoa. Välillä pitää varmistaa ja tarkistaa, sillä lähtötoimet muuttuvat automaattisiksi eikä niitä enää edes kunnolla ajattele. Toisinaan palaan takaisin ovelta vain todetakseni, että kaikki on niin kuin pitääkin…

Minulle riittäisi tämä yksi, aika ajoin pintaan nouseva neuroosi. Mutta nyt pitää lisäksi varmistaa, että laukussa on sopivasti maskeja. Varmistaa, että on suunnitellut reittinsä oikein. Käsidesiä on alkanut saada kaikkialta, siitä ei enää huolta. Kädet voi pestä monessa paikassa, kuivaaminen on välillä oma haasteensa. 

Mitä sitten, kun etäisyyttä ei enää tarvitse pitää? Onko etäily silloin jo samanlainen rutiini kuin oven turvalukon sulkeminen: sen tekee, eikä edes kunnolla ajattele läpi. Tuleeko välttelystä ja varomisesta neuroosin kaltainen riesa? 

 

Kevättalven me jaksoimme, odotimme kesää ja aurinkoa. Kun se tuli, elämässä oli enemmän vapautta ja raikasta ilmaa. Nyt vastassa on pitkä, ankara vuodenaika. Harmaa. 

Arkinen harmaa saa yhä koleampia sävyjä, kun ei enää uskalleta kohdata. Eikä vain siksi, että pelkäisi, vaan siksi, että siitä on tullut maan tapa. 

Pitääkö harmaata vastaan taistella? Voiko harmaan kääntää puolelleen? Valita villasukan harmaan, kuluneen kirjankannen himmeyden, liekkien lämmittämään takan kivipintaan, kääriytyä harmaaseen hämärään kuin vilttiin? 

 

Jossain harmaan keskellä on joulu, rajoituksista huolimatta. Sytytetään kynttilöitä, niin että se varmasti löytää perille. Vaikka ehkä hiukan rujona versiona. 

Jonakin päivänä varotoimet ovat ohi. Onko se hetki vai hidas liukuma entiseen? Millaisena maailma silloin avautuu? Hajoaako harmaa valoon? Millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen? Vaikka säilyisimmekin fyysisesti terveinä…  

 

PS. Puhun harmaasta, vaikka pitäisi puhua koronasta. Korona on myös kruunu: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. En halua kruunua, en edes himmeää. Harmaata tämä aika on. 

Miten Ruususen oikein kävi – Sinkan näyttely kertoo

Kaikissa satukirjoissa prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan hehkeänä ruusunnuppuna ja nuori komea prinssi rakastuu oitis. 

Kerttu Horila näyttää meille, miten se oikeasti meni. Kyllä sata vuotta näkyy hiuksissa ja hipiässä, naamakin kulahtaa ja vartalo alkaa repsottaa. 

Samalla tavalla on käynyt Lumikille ja Peppi Pitkätossulle. Pepistä on tullut maailman vahvin mummo. Peter Pan on myös ravistunut, vuosikymmenet jättävät jälkensä. 

 

Keravan taidemuseo Sinkan syksyinen näyttely on otsikoitu Naisia, naamioita ja villiä luontoa. Näyttelyn tähti ja katseenvangitsija on Kerttu Horila, raumalainen keramiikkaveistosten tekijä. Esillä on myös maalauksia, Kerttu Horilalta, Samuli Heimoselta sekä kolmelta nuorelta taiteilijalta: Jenni Hiltuselta, Eeva Peuralta ja Elina Ruohoselta.  Satumainen, mielikuvituksellinen maailma on täyttänyt Sinkan kaikki kolme kerrosta. 

Samuli Heimonen on tehnyt komean uran. Heimosen eläinaiheet tulivat tunnetuiksi jo silloin, kun hänet oli valittu vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Myöhemmin Samuli Heimonen on ollut näkyvästi esillä muun muassa Taidekeskus Salmelassa. 

Samuli Heimosen sudet – jonkun mielestä ehkä myös koirat – katsovat suoraan, tutkivat, mutta ovat myös piilossa. Suden hahmo nousee vihreän sammalen keskeltä, metsän uumenista, vihreänä, kukkien peittämänä. Lampaat pakenevat puun alle, maiseman yllä leijuu suden katse, jonka erottaa vain, kun osaa katsoa riittävän tarkasti. 

Esillä on myös Samuli Heimosen piirroksia, susien kuvia, joille kaikille taiteilija on antanut kalevalaiset nimet – Mielikki, Ilmarinen, Tapio… Susia ilman tehosteita, loistavia luonnekuvia. 

Jenni Hiltunen maalaa vahvoilla väreillä, suurella siveltimellä, naisia, jotka esiintyvät, näyttäytyvät, katsovat katsojaa. Ilmeissä ja katseissa on näkevinään muistumia Helene Schjerfbeckin kasvotutkielmista, samalla tavalla pelkistetyn komeaa kuvaa, mutta modernissa kontekstissa. 

Eeva Peura työskentelee voimakkaasti, hänen voimansa on materiaalin pinnassa, paksuina, työstettyinä pintoina, satumaiset hahmot nousevat tummasta taustasta lähes kolmiulotteisina. 

Elina Ruohosen maalaukset ja Kerttu Horilan veistokset - dialogia Sinkan kolmannessa kerroksessa. 

 

Elina Ruohosen työt Sinkan yläkerrassa ovat ensisilmäyksellä raikkaita, ilmavia. Tarkemmin katsoessa nämä akryylille maalatut öljyvärityöt sisältävät tummia, kohtalokkaita sävyjä. 

 

Näyttelytilaa jaksottavat ja jäsentävät Kerttu Horilan keramiikkaveistosten hykerryttävät, aidon näköiset hahmot. Alakerran videohuoneen penkillä istuu arkinen naishahmo – onko historianopettaja tullut takaisin historiasta ja istahtanut näyttelyyn, kulahtaneessa jakussaan ja mustassa hameessaan? Jenni Hiltusen kuvien keskellä keskustelevat aikuiset ystävättäret, tennareissaan, kännykät käsissään. 

Kerttu Horila katselee kanssasisariaan lempeän huumorin lasien läpi. Hän näyttää rypyt ja kurtut, harmaantumisen ja ikääntymisen. Naistenhuoneen peilien edessä istuvat naiset ja ottavat juuri sen ilmeen, joka on kaikkein ihanin, sulokkain ja paras. Ilme, joka kestää yhtä kauan kuin peilikuvansa.

Naisten rinnalla seikkailevat satuolennot ja eläimet – tai eläinhahmoiset ihmiset. Kokoelma on runsas ja monitahoinen, sen äärellä voisi viettää aikaa. 

Veistokset kertovat rooleista. Miehen tai naisen rooleista. Siitä, miten ihminen näkee eläimen inhimillisessä roolissa. Siitä, miten paljas ihminen on, kun roolit on riisuttu pois. Rooleista, jotka jäävät päälle, vaikka olisi jo aika siirtyä uuteen, aikuisempaan vaiheeseen.  Ehkä Ruusunenkin on nainen, joka ei ole malttanut luopua nuoruudestaan? 

 

Onko Ruusunen traaginen vai huvittava hahmo? Maailmassa, jossa ihminen ei saisi koskaan ikääntyä, Ruusunen on muistutus siitä, että kaikki me vanhenemme. Omaa vanhenemistaan on vain välillä niin kovin vaikea katsoa suoraan silmiin. Eikä kenelläkään ole lupa nauraa. 

 

 

Sinkan näyttely on kokemus. Sinkan maksuttomat näyttelyesitteet ovat olleet aina hienoja, niin tälläkin kertaa, teoksia on taustoitettu hyvin ja tekijät esitelty. 

Sinkan näyttely on avoinna 10.1.2021 asti. Keravan Taidemuseo Sinkkaan voi tulla vaikka junalla, Keravan asemalta on lyhyt matka taiteen satumaailmaan. 

 

 

 

Suru on arkea

 

Kun olin hoitanut asiat sairaalassa ja hautaustoimistossa, soitin kotiseurakunnan suntiolle ja aloitin projektin. Puolentoista päivän jälkeen olin selvittänyt kaiken oleelliseen isän siunaustilaisuuteen liittyvän. Varannut kirkon ja seurakuntatalon, varannut tarjoilut.

 Isä-Jaakon ja kanttorin kanssa oli käyty alustavat keskustelut.

 Ilmoitukset ja nekrologi mielessä alustavasti luonnosteltu. 

Toteutusta vaille valmis projekti. 

Niin paljon hoidettavaa, ettei suruun ehtisi upota kovin syvälle, vielä. 

Sekin aika kyllä tulisi. 

 

Kohta tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta. Suru on asettunut omalle paikalleen sielun pohjalle, se nousee esiin aina välillä. Arjen keskellä. Surusta on tullut voimavara. 

 

Isän viimeisinä aikoina minulta kysyttiin, mitä olin ajatellut tehdä, jos isäni kuolisi. Tiesin, että isä lähtisi, kysyjäkin varmaan tiesi, mutta ei halunnut paljastaa uteliaisuuttaan ja kysyä suoraan, mitä ja miten ja missä ja millä rahalla. 

 

En koskaan pelännyt isän kuolemaa. En toivonut sitä, mutta loppuvaiheessa tiesin, ainakin alitajuisesti, että niin kävisi. Yritin keskittyä elämiseen ja elämisen laadun ylläpitämiseen. Vaikka päiviä olisi rajallisesti, niiden toivoisi olevan hyviä. 

 

Äidin lähtö oli ollut nopea ja yllättävä ja muistan, kuinka putosin suruun ja epävarmuuteen enkä tiennyt, mitä pitäisi hoitaa ja huolehtia. Kiitos avusta ja tuesta, kaikki meni hyvin. Jos isä kuolisi, kaikki sujuisi varmasti yhtä hyvin. Tutun pienen seurakunnan väen kanssa kaikki asiat olisi helppo hoitaa. En pelännyt. 

 

Kuolema kuuluu elämään. Kuolema on lopullinen, yksiselitteinen tapahtuma. Ammattilaisille se on tuttu, lähes rutiinia. Lujaa, luotettavaa rutiinia. Kuolema on arkea ja arki elämän kovaa ydintä. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin jollakin tavalla hoituvat. Joskus jopa itseltäni, joka en oudoissa tilanteissa aina osaa käyttäytyä. 

 

Se, mitä pelkäsin, oli aika ennen kuolemaa. Entä jos tarvittaisiin hoitokotia tai saattohoitoa tai jos muutaman vuoden pyörinyt kotiapujärjestely ei enää riittäisikään. Tulisiko elämään muutoksia ja jos, millaisia? Kestäisivätkö turvaverkot ja ellei, mitä sitten? 

 

Järjestin liinavaatekaappia. Pyyheliinoilla on tapana ajautua epämääräisiin pinoihin, luultavasti ne ikävystyvät hyllyillä omia aikojaan, on tylsää vain olla ja odottaa käyttöpäivää. Järjestin vanhat tutut pyyhkeet siisteihin pinoihin. Sekin pyyhe, joka isällä useimmiten oli, oli hyvässä tallessa. Hippunen kosketusta jäljellä. 

 

Pari vuotta sitten tapasin vanhan tutun, vuosien takaa. Kukaan perheestä ei oikein osannut reagoida, kun tohkeissani kerroin tapaamisesta. Tiedän, että isän kanssa olisi puheltu ja muisteltu, naurettu ja oltu hyvä hetki yhdessä. 

 

Olisi mukava soittaa tai käydä. Kysellä kuulumisia ja jutella vanhoista asioista. Olisi hyvä ja hyödyllinen asia, jos äitiin saisi yhteyden. Olisi kaikenlaista kysyttävää, jos ei muusta niin siitä, miten hän kohtasi naisen elämän käännekohdat. Äidin kuoleman jälkeen kului jonkin aikaa, etten ommellut juuri mitään. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut sovituksissa. Yhteisen, hyvän arkipuuhan säikeet olivat katkenneet. 

 

Olen saanut arvokkaan perinnön, paljon hyviä muistoja, joita vain minä kannan. 

Muistot ovat nyt minun vastuullani.

 

Muistaminen ja kunnioittaminen on osa elämää ja arkea. 

Vien kynttilän haudalle. 

Mutta se ei ehkä ole kaikkein tärkeintä. 

Pitää muistaa muutenkin. 

 

 

Syyspilvien keskellä aurinko

Pieni tammi hehkuu lehdet innosta keltaisina: Katso minua, minusta tulee vielä iso ja hieno puu! 

Vanha kuusen aika voi tulla, piankin. Komea runko kestää kelonakin, mutta luottaako maailma siihen, että se jaksaa seistä tielle kaatumatta. 

Sananjalka oli kietoutunut sävysävyyn – himmeää nutriaa vai mattaa syysruskaa? 

 

Keskellä tummia runkoja vilahtaa vaahteran syysväri, vielä se ei ole antanut periksi. Suurten puiden lomassa on suojaisaa, siellä voi vielä peilata syksyä. 

Lehdet punertuvat, jokainen vuorollaan. Kylätien laidassa on tilaa kaikille. 

Kaaveltuunia, sanoi edesmennyt tätini ja tarkoitti osmankäämejä. Pellon reunalla on enää pari jäljellä. Entisaikaan osmankäämin ’pamppuja’ kerättiin, sen sisältä purkautuvista miljoonista siemenistä saatiin täytettä tyynyihin ja patjoihin.  Pellon laidassa on vain pari yksilöä jäljellä. 

Ohdake, oletan? Ette siis ole luopuneet ohdakkuudestanne, vaikka talvi on jo lähempänä kuin kesä? Kuinka piikkinne kestävät pakkasen? 

 

Kuka haravoisi metsää? Metsä uudistuu, ottaa talteen värit ja materiaalit. 

Tavataan taas, kun on suven aika! 

Sammaleen ja puolukanvarpujen matto peittää maan, ikivihreänä ja pehmeänä.  Kauempana sammalmaalla näkyy pari kuivaa oksaa, jättiläisporon sarvet.