torstai 9. tammikuuta 2020

Jos haluat, että HÄN säilyy ikuisesti samana, ikuista hänet

Kirjoitan tapahtumista, jotka ovat jo tapahtuneet. 
Näyttelyistä, joista kaksi on jo suljettu. 
Valitan, olen kai uskotellut itselleni, etten ole aikaisemmin ehtinyt. 
Kaikki näyttelyt ovat olleet elämyksiä. 




Jos haluat, että HÄN säilyy 
ikuisesti samana, ikuista hänet





1.     Tee hänestä jumalatar, taruolento tai prinsessa

Sinebrychoffin Taidemuseo hemmotteli kävijöitä viime syksyn ja vuodenvaihteen aikaan  Renessanssin kaunottaret -näyttelyllä. Saksalainen mestari Lucas Cranach vanhempi (1472-1553) sai ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Suomessa ja esillä oli kauniita naisia – jumalattaria, taruolentoja ja renessanssin prinsessoja. 

Suurimman huomion kohteena olivat maalaukset – näyttelyssä oli esillä myös grafiikkaa samoista aiheista. 


Alastomien kaunottarien katse on suora ja avoin. Ihana, hurskas Lucretia on kuvattu vain hetkeä ennen kuin neito terävällä tikarilla lävistää sydämensä, ilme on vakava. 

Venus – hänkin vain muutama koru verhonaan – hymyilee ujosti, asento tuo mieleen tanssiaskeleen, musiikki voi kohta alkaa. Venuksen seurana on Amor, pieni palleroinen poika. Kuvan aihe on Theokritoksen idyllistä. Amor on hunajavarkaissa ja mehiläiset pistävät arkaa ihoa. Lapsi ihmettelee, miten noin pienten eläinten pistot voivat olla niin kipeitä. Venus opettaa, että yhtä kipeitä haavoja voi Amor tehdä nuolillaan, sillä joskus rakkaus satuttaa. 


Saksilaiset prinsessat ovat pukeutuneet kauneimpiinsa, korut ja hiusverkon koristeet on kuvattu tarkkaan. Leningin jokainen poimu, kauniit kirjotut pinnat, kaikki kohdallaan. Taitava käsityöläinen voisi kuvan perusteella kopioida prinsessan asun, jos saisi yhtä hienoja kankaita. Katse on itsetietoinen, prinsessa suhtautuu katsojiin aatelisen pidättyväisyydellä. 

Lucas Cranach oli omana aikanaan suosittu ja arvostettu taiteilija. Hänen aikalaisiaan ja ystäviään olivat Albrecht Dürer ja Martin Luther, taiteilija oli tuttu vieras hoveissa. Kaunottarien lumovoima ei ole vuosisatojen kuluessakaan vähentynyt. 

Sinebrychoffin taidemuseon renessanssikaunottaret ovat jo matkustaneet muualle, näyttely on suljettu.  Helmikuussa alkaa uusi näyttely, Albert Edelfelt ja Romanovit. Taidemuseon yläkerrassa on kotimuseo, taiteen rakastajien upea koti. Joulun aikaan esillä oli juhlavia kattauksia. 




2.     Ikuista hänen hahmonsa siluettiin

Keravan taidemuseo Sinkka nosti valoon varjokuvat, siluetit. Sirkuskaupungin taidemuseon älykäs valinta, sillä siluetit on mielletty tivolihuvien jonkinlaiseksi alalajiksi – huvipuistokäynnin aikana pysähdyttiin varjokuvan leikkaajan pöydän ääreen ja tuloksena oli, ellei aina ihan näköinen, niin ainakin hyvin imarteleva muotokuva. 

Anu Kauhaniemen maalaama Karuselli - Pariisista. Myös keravalaisella Sariolan tivolilla on karuselleja. 
Sinkka esitteli siluetteja laajemmin kuin ennalta olisi ajatellut. Siksi harmittelen, miksi en tätä aikaisemmin ollut oivaltanut – taidenäyttelyjen suurkuluttajallekin tässä näyttelyssä olisi ollut tarjolla uutta ja mielenkiintoista.

Aineistot oli järjestetty kronologisesti, sisääntulokerros oli omistettu perinteisille silueteille, mukana oli keravalaisilta lainaksi saatuja siluetteja ja tämän taiteen uranuurtajien, Akseli Gallen-Kallelan ja Emil Cedercreutzin töitä. 

Randall Thurston, Somerville, Massachusetts, USA. 
Yläkerran moderni kuvamaailma oli tutkimusmatka mustavalkoiseen taiteeseen. Varjokuvia, mustan paperin taidokkaita leikkauksia. Heike Weberin paperista rakentama lehvästö, valoineen ja varjoineen. Katri Kuparisen suuria töitä, täynnä muistumia vanhan Perheraamatun kuvista, Gustave Dorén puupiirroksista. 


Heike Weber, Köln, Saksa.
Millainen elämys olikaan puupiirroksin kuvitettu Raamattu? Katri Kuparinen muistaa.
Alakerta on täynnä Elefantin hengitystä, Andreas Kocksin lavea leikkaus ei mahdu edes pieneen kameraan, valkoinen paperi harmaalla taustalla, valon leikki. 

Andreas Kocksin Elefantin hengitys ei mahtunut kuvaan kokonaan. 
Ja niin kuin Sinkassa aina, näyttelyluettelo oli ansiokas ja kiinnostava. Sitä on ollut ilo tutkailla vielä kotonakin.  

22.1.2020 avautuu Sinkan uusi näyttely, Olipa kerran. Aune Laaksosen Taidesäätiön kokoelmasta.  Tämä on siis ennakkotieto. 
Näyttely suljetaan 3.5.2020, sitä ennen pitää ehtiä. 





3.      Jos haluat, että kuva elää, ole todellinen, rehellinen, aito 

Näyttelykierroksen helmi tai sensaatio tai ikimuistoinen kohokohta on tietysti Ateneumin Helene Schjerfbeck -katselmus. Kaikki rakkaat, tutut muotokuvat, Toipilas, Tanssikengät, Purjehtija, kaikki. Kaikki ihanat maisemat ja miljööt, vanhan kirkon Ovi ja harmaasävyinen Leipomo, jossa tuoreen leivän kultainen väri. Melkein tunnet tuoksunkin. Kukat, hedelmäasetelmat, maisemat. Alkuperäisinä taideteoksina koskettavina ja ’oikeina’. 






Mestarista on kaikki jo sanottu, jokainen elämän vaihe kerrottu, maalauksia analysoitu, ainakin kaikki oleellinen. Jos jotain on jäänyt – olkoon, jääköön. Ytimessä ovat kuvat, jotka koskettavat sielua. Tinkimättömänä taiteena.

Ranskalainen maisema, varhainen versio ja myöhemmin maalattu toisinto. 


Lapsien seesteiset kuvat, kirkaskatseiset nuoret, elämänsä kauneinta aikaa elävät naiset, elegantit aikuiset daamit tarkkaan hahmotelluissa asuissaan, vanhat naiset, elämän merkitsemät. Näiden maalausten aiheena on elämän koko kaari. Nuoruus, pehmeän ihon aika, mutta myös vanhuuden kauneus, joka voi syntyä vain eletyn elämän jälkeen. Helene Schjerfbeck maalasi koko elämän. 




Näyttelyn mielenkiintoisin sali on tietysti se, johon on koottu taiteilijan omakuvia, kronologisesti järjestettynä. Nuoruuden heleys vaihtuu lähes värittömiin, säälimättömiin kuviin, joissa ikä ja väsyminen näkyy, riipaisevalla tavalla. Samalla, juuri näissä kuvissa on uhmaa ja rohkeutta. Helene Schjerfbeck ei tyytynyt ikuistamaan vain nuoruuden koskematonta kauneutta. 

Keskeneräinen omakuva, yksi koskettavimmista.



Pääsin – tai päädyin – Ateneumin kolmanteen kerrokseen lauantaina, puolen päivän aikaan. Yleisöä oli todella paljon, tasainen virta liikkui verkkaisin askelin kuvien ohi. Omia irtiottoja ei voinut olla, oli kierrettävä samaan tahtiin muiden kanssa. Mietin, voisiko joku uskonnollinen rituaali olla tämän tapahtuman kaltainen. Hiljainen, palvova, keskittyvä ihmisjoukko, toisilleen tuntemattomia, jokainen omaan kokemukseensa keskittyen. Helene Schjerfbeck yhdisti. 

Näyttely jatkuu vielä. 
Käykää katsomassa. Älkää vedotko siihen, ettei ole aikaa.  
Aikaa on, 26.1.2020 asti. 



PS. Sammatin kirkon alttaritaulun on maalannut Adolf von Becker. Sama taiteilija ja taiteilijoiden opettaja, joka yhtenä ensimmäisistä oivalsi Helene Schjerfbeckin lahjakkuuden ja tuki nuorta taiteilijaa. Kiitos siitä!  


Kuvat on otettu pienellä kameralla, ruuhkassa, ilman salamaa (tietysti), mutta ehkä niiden avulla voi löytää paremmat otokset taidekirjoista ja muista lähteistä. Etsimisen iloa ja onnea! 




tiistai 24. joulukuuta 2019

Riemullista joulua!


Kuuntelen laulua kirkkauden
tuttua säveltä, enkelien.
Joulu soi sydämiin 
laulu kantaa taivaisiin.
Uutisen kertoo ihanimman
tutun ja kaikkein parhaimman.
Lapsi on lahja, luvatun lainen 
Taivaan pienokainen.
Hiljennyn rauhaan 
enkelten juhlaan
Joulu on täällä.


Sinisen talviyön keskellä
kirkkaimman tähden välkkeessä
syntyy kaivattu, toivottu lapsonen. 

Sinisen talviyön suojassa  
äitinsä huomassa, rakkaudessa
uinuu aarre, suloinen pienokainen. 

Sinisen talviyön holvissa
kaikuu enkelilaulu ja taivaassa
kiitosvirsi soi harras, kuninkaallinen. 

Sinisen talviyön taittuessa 
uuden aamun valoa loistaessa
katsoo Pyhään perhe, onnellinen.



maanantai 23. joulukuuta 2019

Lopulta sydän pakahtui


Tajusin kyllä, että kauneimmat joululaulut jäisivät ennen pyhiä laulamatta.

Perjantaina 20.12. tiesin, etteivät ne jäisi kuulematta. 
Särestöniemen kamarikonserttien joulukonsertissa Marian kappelissa esiintyivät baritoni Jorma Hynninen, sopraano Johanna Tuomi, säestäjänä Maria Ala-Hannula.


Wanhan ajan joulukonsertiksi otsikoitu kokonaisuus kertasi kaikki lapsuuden tutut, parhaat joululaulut. Klassikot. Syntyi tunnelma, lämmin, aito. 

Ohjelman huippukohta oli tietysti, itseoikeutetusti Taas kaikki kauniit muistot – jota kyyneleet silmissä kuuntelin.  

Musiikki vei arjen, nykyajan, kaiken turhan mukanaan. Olin taas pieni tyttö, kodin vaatimattomassa, mutta rakkaudella rakennetussa joulupöydässä. 
Olin kotona, seuraamassa yhdessä perheen kanssa joulurauhan julistusta.

Jorma Hynninen lauloi. Laulu täytti koko kappelin. 
Ikä ehkä näkyi olemuksessa, mutta ei kuulunut äänessä. 

Sydän pakahtuen yritin ottaa kuvan. 
Valokuvat tärähtävät, jos tunnetta on liikaa. 
Älkää luulko, että haluan selitellä. 

Olin saanut joululahjani.
Laulun, jonka varassa jaksan kauan.





Jälkinäytös 


Anteeksi, suuri taide, mutta tästä on pakko myös kirjoittaa. 

Seuraavana aamuna pakattiin auto ja lähdettiin kohti kotia. Polanteiselle tielle, ensin pitkälle metsätaipaleelle, sitten leveämmälle tielle, vähitellen päästäisiin pääteille ja lopuksi moottoritietä melkein kotiovelle. Koko päivä kuluisi tien päällä. 

Alkumatkasta tuiskutti lunta, jokainen vastaantulija sai aikaan pöllyävän lumipilven, tien reunat pehmeän lumen peitossa – onneksi liikenne oli hiljainen. Etelämpänä alkoi olla vastaantulijoita, sitten yhä enemmän vastaantulijoita, kirkkaita valojonoja, sumua, pimeää ja pimeyden keskeltä uusia valojonoja. Oli tarkattava tietä, säätä, kaikkea. 

Ja koko matkan soivat joululaulut. Aamun onnitteluohjelmasta alkaen, illan sekahaku ja vanha tanssimusiikki toivat aikaan pienen tauon. Ei väliä, vaikka vaihtoi kanavaa, kaikkialla soi, helisi, mölisi, möykkäsi joululauluja. Joululauluja, joulurenkutuksia, joulurynkytyksiä,  joulujollotuksia. Laskelmoituja joulurahastuskappaleita, uutta levyä joulu verukkeena, joulumusiikin mahalaskuja, joulukummajaisia, joulutiesmitä. Vaihtoehto olisi ollut hiljaisuus, puhe, sekään ei tien tuoksinassa houkutellut. Pysyisipä valveilla, vähän äkäisenä. 


Varjelin muistoa sielussani, mietin, kestääkö se. 

Seuraavana aamuna radiojuontaja totesi, ettei kaikkien, jotka käyttävät artistin nimeä, todellakaan tarvitsisi tehdä joululevyä. Tämän genren voisi varata niille, joilla on oikeasti sydäntä ja poltetta. Ja taitoa, draaman tajua, kykyä kuljettaa melodiaa ja tarinaa. 

Olen täysin samaa mieltä. 
Minä tiedän. 
Minulla on parempaa tietoa ja kunnollinen vertailukohta. 
Sydän pakahtuen koettu. 








Viikoksi tunturiin


Aluksi hektistä pakkaamista. Tämä vai tuo, tarvitaanko tuota, miten on tuon laita.  Laukkuun, pois laukusta, kaapista laukkuun, kaappiin. Ihan kelvollisesti onnistui, matkan jälkeen sen vasta varmasti tietää. 

Perillä, junamatkan takana odottaisi kaamos, ei kaaos. Aurinko ehti laskea ennen kuin edes oltiin perillä. Seuraavan kerran sen luvattiin nousevan uudenvuodenpäivänä, sitä emme olisi kokemassa.



Rautatieaseman maisema oli tumma ja pimeä – joulukuussa aamuseitsemän aikaan valaistus ei missään päin Suomea ole kummempi. Lyhyt pysähdys Napapiirillä, pajakylä kylpi keinovalossa, sitten tummalle tielle. 


Lähellä määränpäätä taivas alkoi kirkastua. Tuli lempeä, pehmeä hämärä, polanteinen tie ja lumiset puut kahden puolen. Muutama vastaantulija, ei muita valoja. Kun tultiin kylän reunalle, maisemaa valaisivat talojen jouluvalot, joku kulki tien laitaa, pysähtyi postilaatikolle ja vaihtoi suuntaa – ei poroja, ei juuri muitakaan kulkijoita. 

Kaamoksen päivä on lyhyt, joka päivä vähän lyhyempi kuin eilen. Aamuhämärä vaihtuu päivähämärään, sitten on vielä hetki iltahämärää, kunnes taivas tummuu. Suurin osa vuorokaudesta on pimeää. 



Joka päivä suunnistimme ladulle, vaikka kaikkina päivinä emme jaksaneet taistella paakkuuntuvia suksenpohjia vastaan. Urheilukaupan ihmeainekaan ei auttanut. Vähitellen myteri hellitti, latukoneet ja lumiaurat urakoivat väyliä kuntoon. Sukset alkoivat sujua, kerran päivänsydän oli melkein aurinkoinen, sitten sävy vaihtui takaisin tuttuun harmaaseen. 



Kaamos on lomaa sielulle. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa tuntua kuin olisi jo ilta, pehmeä lasku iltaan ja yöhön alkaa…

Pyryisten, sateisten ja myräkän täyttämien päivien aikana ei kameraa juuri voinut ottaa esiin.  Kun taivas vihdoin kirkastui, kuvattavaa oli niin paljon, että hidas hiihtovauhti hidastui entisestään.  Seuraavalla kerralla lumet olisivat jo toisenlaiset. Kauniit, henkeäsalpaavat, mutta erilaiset. 




Vastaantulijoita oli tutuilla laduilla vähän, etupäässä varttunutta väkeä tai nuoria vauhdikkaita latu-ohjuksia. Toppatakkeja, elämää nähneitä anorakkeja ja joustavia vartalonmyötäisiä sporttiasuja.  Lapsia alkoi viikon edetessä näkyä enemmän, mutta enemmän laskettelurinteissä kuin laduilla. 



Oma lukunsa olivat tietysti brittituristit, yhtenäisiin punamustiin kelkkavuokraamon haalareihin sonnustautuneet perheet, peuhaamassa lumessa – lumensyvyys heti sateiden tauottua oli 80 cm, joten puuhapuistoa riitti. Edellisinä vuosina äidinsydämeni oli värähtänyt paljaspäisiä lapsia katsellessa, nyt pikkuväki oli puettu järkevämmin, pipoihin ja lapasiin. Pakkanen on hyvä opettaja. 



Pakkanen ei meitä kaltoin kohdellut. Kaamos antoi luvan olla ja kuunnella hiljaisuutta. 
Unta ja nälkää – hyvän elämän toivotus muuttui todeksi talven keskellä. Unta riitti, niin, että ohitimme ainakin yhdet komeat revontuletkin. 

Viikko tunturissa on lyhyt aika. Viikko tunturissa on rajatonta, ajatonta aikaa. 






perjantai 20. joulukuuta 2019

Metsän joulu




Metsänväki 
ja kaikki tontut 
ovat tästä juuri kulkeneet.

Katso vaikka:
tossuillansa tontut 
ovat pienet jäljet painaneet.

Puiden alle, 
kesteihinsä, tontut 
ovat metsänväen kutsuneet. 

Arvaat varmaan, 
Joulun juhlaan tontut 
taas herkut heille kantaneet. 

Kaikki ovat saapuvilla
kutsun tutun kuultuaan
jouluyönä juhlaan astelleet. 

Metsänväki alkaa laulaa, 
kuoroon liittyy tonttuset
soivat joka sydämessä 
jouluilon säveleet. 



sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Ihana, tuttu sana





Joulu. 
Miten ihana sana. 
Taas se on, uusi. 

Joulu. 
Niin monta muistoa.
Vain yksi pieni sana. 

Joulu. 
Se tuoksuu, se tuntuu. 
Onnea, iloa, värejä. 

Joulu. 
Sydämet tavoittaa.
Miten ihana sana.