sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Lumpeet, heijastukset, valo - matkalla taiteeseen


Monet, Musée de'l Orangerie 
Kesä on oikukas. Säännöstelee lämpöä, ryöpyttää sadetta ja kääntää kuin hetken mielijohteesta selkänsä. Tuuli nostaa lyijynharmaat aallot, taivas on lähes uhkaava. Neulaset tummuvat ja hylkäävät heleytensä, puiden rungot ja oksat saavat teräksisiä sävyjä kylkiinsä, myrskypäivän valo on lohduton. Illaksi tyyntyy, aurinko valaisee maiseman ja kaikkialla on kirkkautta, lempeitä kultaisia heijastuksia.

Sen, joka haluaa maalata hetkien värit ja tunnelmat, pitää osata analysoida, millainen on veden harmaus, pilven hallava hohde. On osattava eläytyä auringon väreihin ja illan kultaisiin tunnelmiin. Taitava tavoittaa hetken kokonaan, sillä valo ja varjo ovat nopeammin vaihtuvat, eloisammat kuin mikään sivellin ja palettiveitsi. 

Musée de’l Orangerie on kuuluisa Monet’n lummelampien ansiosta. Kahdessa ovaalin muotoisessa salissa lumpeiden valot ja varjot ovat esillä juuri sellaisina, kuin mestari ne halusi nähtävän, kokonaisuuksina, joissa valo liukuu aamun sarastuksesta illan tummuuteen. Museon ovella on jonoa ja suurin ruuhka on lumpeiden luona. Paikalla on hiljaisuutta monella eri kielellä. Katseiden kohteena ovat lumpeet, veden tyyni liike, joka näyttää minä hetkenä tahansa jatkuvan.


Lumpeiden lumoon pääsee Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttelyssä. Salmelan nuori taiteilija 2016 on Johanna Lumme – kukka siis nimeltäänkin. Lumpeet ja rantamaisemat on maalattu taidokkaasti, pohjoismaisessa valossa, vahvoin sävyin. Johanna Lumme ei ole Salmelan ensikertalainen, Domanderin talossa on esillä myös viime vuonna ihastuttaneita eläinaiheita.

Johanna Lumme ja veden kukkaset. Taidekeskus Salmela 
Suomalaista rantamaisemaa tutkii myös Kia Taegen, entistä abstraktimmin, entistä pehmeämmin. Veneet, venevalkamat, valon kimmellys järven pinnalla. Edellisten vuosien Monrepos on vaihtunut järvimaisemaan. Hetket veden äärellä, valo ja seesteiset tunnelmat viipyvät kankaalla.

Kia Taegenin maalaus, Petri Ikosen veistos. Taidekeskus Salmela.
Maisemien lomassa viihtyvät Pekka Kauhasen ja Pirkko Nukarin veistokset. Nukarin pienet linnut ja Kauhasen leikkisät, sadunomaiset hahmot täydentävät maalausten viestiä. Ja jälleen kerran Salmelan ripustus – tai tapa rakentaa näyttely - ihastuttaa. Pieni varpunen oksallaan ikkunan edessä: kun ruutu avataan,  se lentää ulos, vapauteen. 
Pirkko Nukarin lintukansaa.

Pekka Kauhasen leikkiviä hahmoja. Taidekeskus Salmela.
Lintu kohtaa matkallaan ehkä pienen pronssimekkoisen olennon. Salmelan saleissa taiteen tilat ovat kodinomaiset: kuvat onnistuvat paremmin vaikka eivät täydellisiä olekaan. Joka etsii uutta seinälleen, pystyy helposti kuvittelemaan, miltä työ voisi näyttää omien ikkunoiden välissä.

Gustave Dorén Kristus astuu taivaaseen. Petit Palais.
 Monen kodin kirjahyllyssä on paksu, kuvitettu Perheraamattu, Gustave Dorén kuvin. Musta ja valkoinen Jumalan tuomio, mahtipontiset kuvat, jotka ovat muokanneet monen sukupolven ajan kuvaa pyhästä ja Pyhän kirjan hahmoista.

Pariisin Petit Palaisin seinällä kohtaan toisenlaisen Dorén, voimakkaan, myös väreiltään. Taivaaseenastuminen, köyhien Kristus – kuvissa on sävyjä ja draamaa. Sakraaliaiheet täyttävät näyttelytilan seinät, ripustus härnää pientä kameraa: korkealla riippuvien valtavien  taulujen linjat eivät toistu suorina, kuvat kaatuvat.


Juhlava näyttelysaki, Petit Palais.

Sakraalin kosketus tulee mieleen myös Maria Laineen alastonkuvista Salmelan päärakennuksen yläkerrassa. Utuiset hahmot voisi siirtää vanhojen mestarien maalauksien osaksi – vaikka näin ei ehkä tehtäisi oikeutta Maria Laineen ominaislaadulle, kuin kuiskaten kuvatuille hahmoille. Kaunista, hiljaista.

Maria Laineen maalaus, kuin  hiljainen kuiskaus. Taidekeskus Salmela.
Muotokuvan ytimessä on katse, katsojaan kiintynyt katse, vain harvoin kuvattava kääntää silmänsä muualle. Georges Claisin on ikuistanut Sarah Bernnardin kaikessa loistossaan, valkoisessa silkissä, plyymeissä ja kultaisen imukkeen kera. Jugendille ominaiset kaarevat linjat jatkuvat taiteilijan jalkojen juuressa lojuvaan lemmikkikoiraan asti, muotokuva on ajanmukainen asetelma, kokonainen kertomus.

Sarah Bernard, diiva. Petit Palais. 
Moderni muotokuva ei enää leiki asuilla tai viittauksilla ammattiin. Essi Peltosen mallit katsovat suoraan kohti, vaativina ja ehdottomina. Kuva pelkistyy kasvoihin, rekvisiitta puuttuu. Samanlaisia suoria katsekontakteja ottavat myös Ateneumissa syksyyn asti esillä olevat Alice Neelin muotokuvat, realismissaan vaikuttavat. Mitään ei enää peitetä plyymeihin, ei ehkä ole syytäkään.


Essi Peltosen puhuttelevia kasvoja.Taidekeskus Salmela. 
Muotokuvat pelkistyvät matkalla 2000-luvulle, samaan aikaan maisemiin tulee uusia elementtejä. Jenni Yppärilän kolmiulotteisissa maalauksissa talojen seiniin maalatut graffitit ovat jo osa visuaalisuutta, vaikka luonnossa graffitit jatkuvasti korvatutuvat uusilla.

Jenni Yppäriläm kolmiulotteinen maalaus. Taidekeskus Salmela.  

Antti Kettunen maalaa maisemia, joiden elementteinä ovat mainosvalot ja kyltit – sitä ne ovat, mutta konservatiivisen katsojan on pohdittava vielä kerran, ennen kuin iso keltainen M tuntuu hyväksyttävältä kuvan osalta. Maisemaan se on tullut, maamerkiksi, mutta sittenkin. 

Antti Kettusen perinteisempiä kuvia. Taidekeskus Salmela. 
Antti Hakkaraisen maisemissa kuljetaan kultakauden jäljissä, mutta lähestymiskulma on yksilöllinen, oma. Väritehosteet rikkovat harmoniaa, mutta myös alleviivaavat sitä.

Antti Hakkarainen kultakauden jäljillä. Taidekeskus Salmela, 
Alkukesän kuvia ovat tarjonneet Ateneumin, Kiasman, Pariisin ja Taidekeskus Salmelan näyttelyt. Sammatin Taideaitat on tänä vuonna tauolla.


Salmelan tarjonta on runsas, haastavampi ja vaativampi kuin viime suvena. Tekijöitä on enemmän kuin tässä on esitelty. Nuoret suomalaiset tekijät onnistuvat vertailussa kansainvälisten mestareiden kanssa, keinot ja kuvamaailma muuttuvat, mutta traditio ei katkea.

Kesä oikuttelee, kiusoittelee. Taide ei petä. 

Petit Palais. 

torstai 14. heinäkuuta 2016

Proosallista


Edelleenkin on ihmisiä, joille lukeminen on perustarve. Onneksi. Onneksi, koska lukeva ihminen on ajatteleva, keskittyvä, uutta etsivä.
Mitä tekee ihminen, joka ei lue? Tyhmä kysymys, sillä en osaa vastata siihen. Viisas kysymys, sillä hyvä vastaus voisi olla avain lukemattomuuden syihin. Turha kysymys, sillä en koskaan ole saanut siihen kunnollista vastausta.
Kirjoja julkaistaan ja jotkut niistä löytävät lukijansa, jotkut markkinoinnin ansiosta, jotkut omilla ansioillaan, joskus jotkut kuin uhmalla.

Kirja on sesonkituote, jonka elinkaari näyttää lyhenevän koko ajan. Kukaan ei osta hapantunutta maitoa tai juoksettunutta kastiketta, mätänevistä tomaateista puhumattakaan. Meille lukijoille uskotellaan, että paperille painetun tekstin laita olisi samoin. Että sanat eltaantuisivat ja hajoaisivat atomeiksi ja homeitiöiksi, ellei niitä välittömästi, tuoreeltaan lueta. Kai ne kohta merkitsevät ajatuksiinkin parasta ennen -päivän.



Olen tänään ostanut kyläkirppikseltä Hemingwayn novelleja ja Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanin. Eilen poimin kirjaston vaihtohyllystä Tito Collianderia. Jos kaikki eivät ole kuulleet näistä kirjailijoista, se voi johtua siitä, että he ovat kuolleet, eivätkä edes ihan hiljattain. Uusia teoksia he eivät ole julkaisseet vuosiin, heitä ei löydä naamakirjasta tai viihdeohjelmista ja silti he ovat edelleenkin kunnon kirjailijoita.

Ellei kyläkirppiksiä tai antikvariaatteja olisi, ei juuri olisi toivoa saada näitä opuksia omakseen. Jonkun löydöistäni voin viedä kirjaston vaihtohyllyyn, sillä kaikesta ei ole pakko tykätä, mutta ei mennä asioiden edelle. Näillä kirjoilla ei ole palautuspäivää ja niiden hinta on vaatimaton. Aarteen löytää, kun avaa kuluneet kannet ja uskaltautuu lukemaan.

Mitä kuuluu tarinalle? Sille kertomukselle, joka syntyi iltanuotiolla, kun valo sammui taivaalta ja työnteko oli lopetettava. Iltanuotiolla vanhemmat viihdyttivät toisiaan ja  opettivat nuoremmilleen elämää. Miten kohtaavat puhe ja kuunteleminen meillä, onko hetkiä, joiden aikana niin kertoja kuin kuulijakin saavat, enemmän, lääkettä sielulle ja sydämelle.
Iltanuotio on vaihtanut väriään, se on lempeä lukulamppu, väreilevä kuvaruutu, valkokangas, äänentoistolaite, estradi. Kirjoitetun tarinan julkaisuformaatti ei enää välttämättä ole yhdeltä sivultaan yhteen nidottu nippu paperia. On tarinoita, joille ääneen lukeminen sopii paremmin kuin painettu sana, esimerkiksi Karo Hämäläisen huikea Nurmi-monografia Yksin. On kertomuksia, jotka liehuttavat kaunottarien helmoja ja miehustan volankeja ja dokumentoivat kampauksia ja helminauhoja – pitäisikö ne julkaistakin glossy magazine -formaatissa?

Kertomisen rytmi on muuttunut. Verkkainen sanonta väistyy, aiheettaan soutava ja huopaava kertoja joutuu pilkkomaan lukunsa lyhyemmiksi, proosakin tavoittelee rikossarjan rytmiä. Lukijalla on kiire ja eikä kirjoittajan ole sallittu anastaa lukijalta aikaa omille ajatuksilleen  enemmän kuin on pakko, vai onko?

Kirjallisuus on luokkia, kategorioita, sarjoja, genrejä. Jokainen teos on määritelty, niin, että lukija voi valita omansa turhia riskejä ottamatta. Tämä on viihdettä, tässä hehkuu romantiikka, täällä kuristaa sielua jännitys.



Menestyneimmät tekijät pääsevät myyntilistoille, mainoksiin, maineeseen. Tässä tuskin on mitään pahaa – on helppo valita varman päälle ja lukea suosikki – ellei terävinkin kynä joskus tylsyisi ja nokkelimmatkin juonikuviot alkaisi toistaa itseään. Konstaileva monimutkaisuus voi olla taiteellista, mutta se voi myös olla konstailevaa monimutkaisuutta eikä mitään sen kummempaa. Hyvin kirjailijoita on aina enemmän kuin kuuluisia kirjailijoita ja hiljaisemmillekin soisi enemmän näkyvyyttä.

Pidän proosasta, luen mielelläni hyviä tarinoita, joissa on sanomaa. Pidän kauniista äidinkielestä ja huolella rakennetuista kirjoista. Annan mieluusti yllättää itseni. Niin proosallista tämä on.


Miksi mietin sitä, mitä luetaan tai vielä enemmän siitä, mitä ei lueta? Mitä enemmän lukijoita on, sitä enemmän kirjoja julkaistaan, sitä laveampi kirjo ja paremmat selviytymismahdollisuudet sanataiteella.


Kuvituksena näkymiä Hangosta.