maanantai 21. syyskuuta 2015

Saranakohdassa


”… jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille. Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he huomanneet, kuinka joutui tie.”
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, toinen luku. Veljesten epäonninen kosiomatka Männistön mökkiin.


Tuntuu kuin maailmassa olisi suuri sarana, josta elämän suunta kääntyy. Natisee, kirskuu ja paukkuu mennessään, mutta kääntyy kuitenkin, vaikka kuinka vastaan panisi. Sarana on kohta, jonka ohi ei pääse. Siinä olevalta elämä vaatii sopeutumista, luovuutta, mahdollisuuksien oivaltamista, joustoa.


Muutos lienee pysyvä olotila, mutta onko se aina ollut tällaista? Kaikki tuntuu olevan liikkeessä, niin kuin ahtojää tai tukkisuma. Laukeaako tilanne rauhallisesti vai ryskähtääkö kunnolla? Pitääkö meidän yhä uudelleen paeta Impivaaraan ja kokea elämän ankaruus, ennen kuin pystymme ottamaan tulevaisuuden haltuun? 


Aleksis Kivi tunsi kansansa sielun. Seitsemän veljeksen epäonninen kosioretki ei ole ainoa Kiven tuotannossa. Yhtä traaginen tai hupaisa on Nummisuutarin Eskon kohtalo. Eskon elämän koko kaarta ei näytelmä kuvaa, vain käännekohdan. Jääkö Esko vanhempiensa hoiviin, peräkammariin, ottaako neljännenkin ryypyn ja hiipuu, vai miehistyykö veljesten lailla oman elämänsä hallitsevaksi aikuiseksi?



Kipeä käännekohta – tai uutta luova mahdollisuus. Tekemätön työ tuskin on tästä maailmasta mihinkään katoamassa, mutta työn tekemisen ja organisoimisen  ajatteleminen uudella tavalla on välttämätöntä.

Entä jos kyse onkin itsenäisyydestä, aikuistumisesta? Siitä, että on otettava omia askelia ja tehtävä valintoja, asetettava arvot järjestykseen? Raivattava oma polku tiheikön läpi? 

Tarvitsemmeko me yhä vieläkin Männistön muoria, joka kipakalla huudolla panee pojankollit järjestykseen vai lukkaria, joka karttakepillään takoo aakkosia koviin päihin?


Työssä, joka minut mutkaisten polkujen jälkeen valitsi, muutoksia on ollut koko ajan. Ensin kirjoitettiin koneella ja korjausnauhallinen pallokone oli unelmien täyttymys. Sitten tuli videokirjoituskone, jossa tekstiä saattoi korjailla ennen tulostamista, sitten tuli tietokone, uusi tietokone ja taas ja taas… Reprokamerat, jotka joskus olivat toimiston komein härveli, ovat jo kauan ruostuneet jossakin.
Ammatteja katosi, mutta uusia tuli tilalle ja siinä vaiheessa, kun itse siirryin kangistuviin taustajoukkoihin, muutos oli edelleen vahvasti läsnä.

Moni muu työ jakaa saman kohtalon tai kehityksen. Jos digitalisaatio hoitaa rutiinit, älykkäälle ihmiselle jää monta tehtävää. Suunnittelua, johtamista, asiakaspalvelua, kehittämistä. On vain rohkeasti hypättävä uuteen, kun sarana natisee ja lattia liikkuu.

Jukolan pojat selvisivät ja Eskollakin oli mahdollisuus tulevaisuuteen. Jaloilleen se James Bondkin aina putoaa…


Kirjoitelman kuvat kertovat muutoksesta, joka on tuttu, muuttumaton ja aina yhtä ihanan uusi. Ruska. Sitä ei voi digitalisoida. Vai voiko?


Kauan sitten eräs lappilainen kuvaaja kertoi, kuinka oli lähettänyt ruska-aiheisen kaitafilmin kansainväliseen kisaan. Filmikela tuli paluupostissa takaisin, mukana pahoitteleva kirje, jossa todettiin, että värit olivat ilmeisesti kuljetuksen aikana vaurioituneet. Filmi oli kunnossa, värit huikeaa ruskan ilotulitusta.

Totta vai tarua? Totta on ainakin se, että pohjoisen asukkaat kertovat mielellään meheviä tarinoita. Pää pystyssä, vakavalla naamalla, itseensä uskoen.




perjantai 11. syyskuuta 2015

Jos olisin ...


Kesätyöpaikassa valmistettiin knöödeleitä. Kuorittiin perunoita, raastettiin, kuivattiin raastetta, tehtiin taikinaa, kypsennettiin kuumassa vedessä. Katselin touhua, osallistuin, mutta kesti, ennen kuin ymmärsin ja hahmotin koko prosessin ja tiesin, mitä oikein oli tekeillä. Maistuivat, erilaisilta, vähitellen paremmilta.
Myöhemmin tapasin ulkomaalaisen harjoittelijapojan, joka vietti kesää Suomessa. Hän hämmästeli ruokiamme, sitä, kuinka suomalaiset vain keittävät perunansa, eivät valmistaneet niistä mitään sen erikoisempaa.

Jos olisin vieras ja ensimmäistä kertaa maailmalla, osaisinko asettua pöytään ja luontevasti maistaa kaikkea, mitä tarjolla on? Osaisinko kiittää tai kysyä?

   

Korvatulehdus iski ärhäkkänä. Sinnittelin, kunnes terveysasema avautui. Hoitaja toivotti tervetulleeksi ja pyysi tulemaan hiukan etuajassa.
Aikaa tarvittiin, sillä ennen kuin pääsin lääkärin puheille, oli selvitettävä, kuka maksaisi lääkärikäyntini kulut. Minähän olin ulkopaikkakuntalainen, toisilla säännöillä liikenteessä. Pääsin lääkärin puheille, sain reseptin ja apteekista lääkkeet. Puoli tuntia vastaanotolta palaamisen jälkeen alkoi jo tuntua helpommalta.

Jos olisin ollut pakolainen, kuinka minun olisi käynyt? Ei Kelakorttia eikä tietoa siitä, kuka maksaa ja mitä maksaa ja missä. Kuinka kauan siihen olisi mennyt? 



Ulkomaalainen ystäväni oli ostanut kaupasta pakkauksen, jonka arveli sisältävän kaurahiutaleita. Keittämisyrityksistä huolimatta ei tuloksena ollut pehmeää puuroa, jyvät kolisivat kattilassa. Tutkimme ostoksen, tattaria, ja marssimme kauppaan. Tällä kertaa saatiin kaurahiutaleita ja pian puuroakin.

Jos ystäväni olisi tullut maahan yksinään, kielitaidottomana, ilman paikallista kaveria, pakolaisena? Yksi turhaan ostettu tattaripakkaus ei kaada koulutetun asiantuntijan taloutta, mutta jos kaikki säästöt olisivat huvenneet matkaan eikä uusista euroista olisi ollut takeita?


Vanha nainen pukeutui aina huolellisesti, jos lähti kaupungille tai jonnekin pitemmälle. Siistit alusvaatteet, puhdas pusero, parempi hame. ’Jos minä vaikka pyörryn siellä tai…’ Etteivät ajattelisi, että hän ei osaa huolehtia itsestään.
Kun jouduin selvittämään jäämistöä, hätkähdin, kuinka vähän niitä parempia alusvaatteita ja puseroita lopulta oli. Arkikäytössä olleet varusteet olivat lähes loppuun hiutuneet, moitteettoman puhtaat, mutta kuluneet.

Jos olisin pakolainen, jos osaisin lukea ne mielipiteet, joissa arvostellaan maahantulijoita ulkoasun vuoksi…