Ihmisen kuva - 27.4. Veteraanipäivänä

Ihmisen kuva ei ole valokuva eikä elokuva. Ihmisen oikea kuva on muistikuva, mielen otos. Ihmisen kuva piirtyy koko elämän ajan ja vaikka se muuttuu ja muovautuu, olisi julmaa pelkistää se liikkuvan tai pysähtyneen kuvan ulottuvuuksiin. Ihmisen kuva ei tule valmiiksi, se on luomisen työtä, joka jatkuu elämän jälkeenkin.

Elämänmittainen kertomus polveilee, kohtaa tyvenet ja ajautuu myrskyihin. Kertomuksessa on paljon työtä, oppivuosia ja, vihdoin, vuosia, joina omaa oppia on voinut jakaa nuoremmille.

Veteraanien osana on ollut olla yhdessä toteuttamassa isänmaan antamaa velvollisuutta, yhteistä suurta tehtävää. Vastuu, joka sodan ja pulan sukupolven kannettavaksi silloin lankesi, on ollut uskomaton.

Tehtävä, jonka he saivat, ei ollut sellainen, josta kieltäydytään. Käsi, joka halusi tarttua työhön ja itse ansaittuun leipään, joutui tarttumaan aseeseen.

Tapa, jolla he vastuunsa kantoivat, on ollut ainutlaatuinen. Elämä, johon he astuivat, oli tyystin toisenlainen kuin se elämä, jota varten heillä oli suunnitelmat.

Tutussa talossa ei kukaan enää tule yön tunteina ikkunan ääreen eikä kuuntele särkyä, joka kyllä osaa pitää puolensa.

Kukaan ei sytytä kynttilää yövaloksi maailmassa, jota ympäröi sydänyön tumma taivas. Kukaan ei valvo aamun sarastukseen asti.

Askeleet, joista tiesi, että nuoresta sotilaasta oli tullut veteraani, ovat hiipuneet. Ei ole aikaa, on vain elämää, hiljaisuus.

Kuva rakkaasta ihmisestä elää muistoissa.

Jaksammeko me, jälkipolvet ja meidän lapsemme? Jaksaisimmeko me samalla tavalla, vuodesta toiseen, läpi ankarien talvien ja kipeiden kesien? Riittäisikö meillä samaa sitkeyttä ja rohkeutta?

Osaammeko me, jälkipolvet, meidän lapsemme, ottaa opiksi?

Osaammeko me arvostaa elämää ja antaa sille anteeksi kipeät päivät?

Muistoksi

Muistan hänet ja hänkin muisti minut, isäni tyttärenä. Tapasimme joitakin kertoja, aina yhtä sydämellisesti ja iloisesti. Muistan, miten arvostavasti hänestä aina puhuttiin.

Ilmoitus lehdessä kertoi, että pitkä päivätyö oli päättynyt. Suruviesti, mutta myös tieto siitä, että elämän luonnollinen kulku oli toteutunut.

Hienoa persoonaa kuuluu muistaa ja sellaisena yhä näen hänet, yhtenä esikuvista. Hillittynä ja hallitusti omaa linjaansa ajavana, todellisena diplomaattina.

Mutta, muistaminen. Hautajaisiin en pääse, adressille ei ole kuin yksi epävarma osoite. Läheisistä tunnen muutaman, sukulaisista en ainoatakaan. Hauras side on katkennut.

Muiston kunnioittaminen ei onneksi ole pelkkää ulkoisten muotojen noudattamista. Ja jokainen suru ja ikävä kantaa mukanaan omaa olemustaan. Muistaminen on sekä sielun liikettä että muodollista toimintaa.

On armollista, että surulle on olemassa käytännöt ja tutut tavat. Ajatustensa keskellä harhaileva osaa tarttua adressiin, sommitella kukkakimpun, sytyttää kynttilän, pitää puheen tai tehdä jotain, jonka tietää oikeaksi ja hyväksi. Jäähyväisillä on tapansa ja kulkunsa ja ne muodostavat ensimmäisten kaoottisten päivien ajaksi toiminnallisen tukirangan surevalle.

Muistolauseen etsiminen on mieluisa surutyö. Vaikka en kyseisestä sanasta pidäkään ja vaikka kerron sen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kyllä suru työstä käy, se uuvuttaa sielun ja ruumiin, mutta toisin kuin melkein mikä tahansa muu työ, sitä ei voi teettää toisella, tilata kustomoituna  pakettina tai ostaa avaimet käteen. Sitä ei voi siirtää toiseen aikaan tai paikkaan, ei ainakaan ilman seurauksia.

Muistolausetta etsiessä otan runokirjat esille, luen tuttuja ja uusia säkeitä, muistelen sitä, jolle sanani suuntaan. Tuttua vainajaa ja hänen läheisiään, joilla on ikävä. Selailen, palailen, muistelen, kirjoitan. Ilta siinä menee ja saa mennäkin, hyvää aikaa.

Muistan Eeva Kaarinaa ja hänen olemustaan, hyviä arvoja, joita hän toi minunkin elämääni. Olen ylpeä siitä, että sain tuntea hänet. Olen kiitollinen aidosta ystävyydestä, jota hän osoitti veteraaniveljilleen, arvokkaalle sidosryhmälleen.

Virret ovat vierähtäneet, runo väsynyt. Sielu on  siirtynyt ikuisuuteen. Pitkän päivän työ on valmis. Ja niin kuin Kalevalan runoilija todistaa, elämän ankara realiteetti on, ettei mikään ole ikuista. Pitkän elämän palkintona on rauha.

Sytytän kynttilän ja muistan.

Hevonenki hengähtävi

matkan pitkän mentyänsä,

rautanenki raukeavi

kesäheinän lyötyänsä,

vetonenki vierähtävi

joen polvet juostuansa,

tulonenki tuikahtavi

yön pitkän palettuansa;

niin miks' ei runo väsyisi,

virret vienot vierähtäisi

illan pitkiltä iloilta,

päivänlaskun laulannoilta?

Veteraanipäivä ja Hakkapeliittain muisto

Aamulla nostimme lipun salkoon isäni talon pihalla. Uhrin ansiosta lippu liehuu, vaikka veteraani ja sotainvalidi on läsnä parhaissa, lämpimissä muistoissa.

Ylipäällikön askel Mikkelin torilla. 

Isäni oli ratsuväen miehiä ja uskollinen aselajilleen viimeiseen asti. Hän suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa URR:n riveissä. Kun kotiuttamisen aika tuli, maailmantilanne oli muuttunut ja palvelus jatkui. YH ja pian sen jälkeen alkanut Talvisota piti miehen rintamalla – jatkosota päättyi haavoittumiseen juhannuksena 1944.

Veteraanien antama uhri on lipunnoston arvoinen asia. Sota, jonka muistot varjostivat veteraanin jokaista päivää, loppuvaiheessa jokaista askelta, ei saa unohtua jälkipolviltakaan.

Jos joutuisimme samaan, jaksaisimmeko päivääkään? Miten meidän voimamme riittäisivät?

Jaksaisimmeko kaikesta huolimatta rakastaa ehdoitta isänmaata ja kotiseutua?

Kun aseveljet tapasivat ja viettivät yhdessä iltaa, laulettiin Hakkapeliittain marssi. Musikaalisuuden korvasi paatos ja sydämestä tuleva tunne. 

Aseveljet, Unto ja Eemeli ovat olleet jo kauan poissa. Kiitos heille muistoista. Hakkapeliittain uhmakas poljento on tallella.

On Pohjolan hangissa meill' isänmaa

sen rannalla loimuta lietemme saa

kas' säilöjä käyttäiss' on varttunut siell'

on kunniall', uskolle hehkunut miel'

Kun ratsujamme Nevan vuossa juotettihin

Se ui kuni häihin yli Veikselinkin;

Se kalpamme kostavan Reinille toi

ja Tonavasta keisarin maljan se joi !

Kun raunion, tuhkan yli lennetähän,

niin kaviotpa loimun luo säihkyävän'

Joka iskumme välkkyy kuin aamun koi

ja vapauden puolesta säilämme soi!

- melodia 30-vuotisen sodan ajoilta, 

nykyiset sanat Zacharias Topelius, 1874

Tuttu kosketus on jäljellä tutuissa esineissä.