Tammenlehvät

Tammi on pudottanut lehtensä, sitkeät, syksyä uhmaavat. Tammenlehvä on sitkeän sukupolven tunnus. Niiden, jotka pelastivat tämän maan. Vain muutama tammenlehvätunnuksen kantaja on enää lähipiirissä, muistoissa yhä useampi.

Tarinat tammenlehväsukupolven kohtaloista pysäyttävät sydämen. Ankarat fyysiset ponnistukset rintamalla ja kotirintamalla. Raskas työ, joka jo sellaisenaan olisi uuvuttanut hyvävoimaisenkin. Lisänä henkinen paine, pelko, uhka, vaara. Vaikka itse jaksaisi, jaksaisiko isänmaa? Vaikka itse selviytyisi, selviytyisikö perhe, suku, kylä.

Vaikka Talvisodan syttymisestä on jo 75 vuotta, sotavuodet kokeneet eivät niitä unohda. Sota on läsnä arjessa, muistoina, kipuina, kaipauksena. Kaikkea tätä on sodan jälkeen syntyneiden yhä vaikeampi ymmärtää. Viesti rintamalta ei enää tavoita samalla tavoin kuin se tavoitti meidät, suurten ikäluokkien edustajat. Viestiketju ei silti saisi katketa.

Isäni ja hänen veljensä viettivät monta Itsenäisyyspäivää rintamalla. Kotiväen, vanhempien ja sisarten osana oli huolehtia töistä, luoda jatkuvuutta.

Yksi veljeksistä, Väinö Verner,  kaatui helmikuun taisteluissa, Talvisodan loppuvaiheessa. Pian siitäkin on jo 75 vuotta. Kuolinilmoituksen säkeet liikuttavat yhä.

Kaunis on kuolo kun mainehen mailla

Lahjan kalleimman uhrata saa.

Työnsä kun tehnyt on sankarin lailla,

Muistoa siunaa syntymämaa.

Pelkkä kiitos on pieni sana. Muistaminen on tärkeää, siunaten muistaminen.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Vastuu, joka pelasti kansakunnan

Veteraanipäivä on lähellä. Veteraaneja on enää elossa vain kourallinen. Silloin, kun itse olin lapsi, lähes jokaisen isä oli ollut sodassa, monen äitikin Lottana.

Veteraanien kokemuksista syntyi sukupolvien yli kantava muisto. Kertomukset, jotka kertautuivat ja elivät perheiden arjessa, ovat muuttuneet yhteiseksi pääomaksi.

Veteraanien kohtalona oli vastuu. Vastuun ottaminen, vastuun kantaminen, vastuun kohtaaminen vaikeassakin paikassa. Avaintehtävässä toimivan on tunnettava vastuunsa ja oivallettava, miten sen käyttää.

Veteraanit ottivat vastuun isänmaan tulevaisuudesta. He kantoivat yhdessä taakan, jonka kantajaksi yksikään yksityinen ihminen ei olisi yltänyt. Ja samalla jokainen kantoi vastuunsa, sillä kaikkien panos oli tärkeä. Elämä rintamalla ei ollut helppoa, kovimman vastuun osalleen saaneet asuivat korsuissa, kylmässä, kosteassa, savuisessa, vailla mukavuuksia, alituinen kuolemanvaara kumppanina. Sarkamantteli, ase ja uhma mielessä, niiden avulla taisteltiin vihollista ja ankaria olosuhteita vastaan.

Rauhan aika ei vapauttanut vastuusta, vain sävy muuttui. Isänmaa oli rakennettava uudelleen, kansakunta saatava jaloilleen. Eikä pienimpänä ollut vastuu perheestä, läheisistä. Sodan rohkeat taistelijat ovat olleet seuraavien sukupolvien rakastavia isiä ja isoisiä. Heille lämmin huolenpito oli tapa kantaa vastuuta.

Suomalaisilla kirkkomailla on sankarihautoja, monella sankaripatsas. Kotikirkon multiin pääsi lähes jokainen, osa jouduttiin siunaamaan kentälle jääneinä. On kansakuntia, jotka hautasivat kaatuneensa taistelupaikkojen lähelle. Suomalaisille sankarivainajien toimittaminen kotiseudulle oli ankara ponnistus sodan keskellä. Arkkujen kuljettaminen ei aikalaistodistajien mukaan aina sujunut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta se tehtiin kuitenkin.

Sankarihaudat ovat meille jälkipolville muistutus kohtalonvuosista. Kenttäharmaat sankarit kenttäharmaiden kivien puutarhassa. On sotasukupolvien viisautta, että meillä on nämä muistomerkit keskuudessamme. Korostamassa sitä, että vain vastuun kantaminen voi pelastaa kansakunnan. Yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun kunniaksi vietetään veteraanipäivää.

Veteraanikivelle tai sankarihaudalle laskettu kukkalaite on kaiken tämän kunnioittamista. Pieni kiitos niille, jotka kantoivat ankarimman vastuun.