Muistot, iholla

Yöksi tuuli tyyntyi. Yön hetkissä on jo pimeää, tänä yönä pilvien peiton läpi ei edes kuun sirppi yltänyt.

Joinakin öinä veden takaa nouseva kuu on ollut kuin vastataottu sirpin terä, heijastuksina lahdella oranssinkarvainen valo.

Aamulla tuuli oli herännyt jo varhain. Pohjatuuli kurittaa järvenselän vesiä, tekee aalloista korkeita, vaahtopäisiä. 

Vesi pärskyy kiviin, kastelee laituria.

Aamu-uinnilla aallokko lyö kasvoille. Laiturin suuntaan uidessa tuuli keinuttaa ja antaa vauhtia, 

kuin hyvittääkseen vastatuulen.

Järvi ei tänä suvena ole ehtinyt lämmitä. Vesi on karhean viileää iholla, kun sen syliin astuu, vasta viileys herättää ja saa veren kiertämään kunnolla. Yön lämpimästä päivän lämpöön siirtyminen on joka aamu pieni rohkeuskoe.

Muistot ovat jääneet iholle. Kaukainen, pohjoinen merenranta, aallokko, joka ei koskaan pysähtynyt eikä lämmennyt. Suolainen vesi, josta jäi valkoiset jäljet, hieno hiekka, joka tuntui karhealta kostealla iholla. Kesä kauan sitten. 

Palaan muistoon, kun viileä järvivesi koskettaa, 

vaikka tuuli ei näillä selillä koskaan saa vettä 

raivoisan meren kaltaiseksi muuttumaan.

Iho muistaa, kertoo entisestä. Tuoksut, kosketukset, 

kukat, puun lehtien äänet ja hiljaisuus. Muistojen takana tunteet ja elämä. Elettyjä kesiä. 

Kolmen kukan haaste – kun yhdessäkin olisi kyllin?

Paikkarin torppa Sampojuhlien sunnuntaina. 

Sain haasteen ystävältäni: kuvaa kolme kukkaa päivässä, haasta kolme ystävääsi kuvaamaan kolme kukkaa ja sitten vuorostaan nämä ystävät haastavat kolme ystäväänsä ja heidän kolme ystäväänsä ottaa haasteen ja eipä aikaankaan kun koko some peittyy ihaniin kesäkukkiin…

Ja nämä ystävättäret, joista yksi on kuin Saaronin lilja, toinen kuin vieno kissankello, kolmas kuin uljas teeruusu, neljäs aurinkoinen kuin voikukka, viides kuin unelmoiva kielo ja kuudes räväkkä kuin pioni – olisivat varmasti vastanneet haasteeseen – ja voivat toki edelleenkin vastata, mielellään, kiitos!

Kiitos haasteesta, mutta anteeksi, toivorikkaat haastajat, se sai minut ajattelemaan toisin.

Suvisen sunnuntain kukkaloisto Paikkarin pientareella tuo mieleen lapsuuden kukkaretket, loputtoman aurinkoiset päivät, jolloin taapersin vihreän piha-aidan takana olevalle niitylle ja poimin äidille ison kimpun kukkia. Leinikkejä, niittykellukoita, päivänkakkaroita, vaikka minkälaisia sinikelloja, heiniä, apiloita. Tiesin kohdan, johon maariankämmekkä joka kesä uudelleen puhkesi, mutta sitä en koskaan poiminut. Kahden ison koivun juurella oli paikka, josta löytyivät ensimmäiset metsämansikat.

Ja taas, torpan pihapiirissä kukkivat leinikit, lehdokit, juhannusruusut ja mäkitervakot. Joko vanhat omenapuut ovat kukkineet? Onko syreenien aika kohta jo ohi?  Maisema vaihtuvine kukkineen on kuin Sammatin suvivirsi tai muisto lapsuuden kesistä.

Niittyleinikit, katse kohti valoa. 

 Se kukka, josta nyt on pakko kirjoittaa, ei ole näissä kuvissa. Rakastan sinistä väriä, kaunista, intensiivistä sinistä ja hennolla roosalla taitettua sinistä. Rakastan yönsinistä ja hangelle lankeavan varjon sinistä. Kun moottoritien pientareet puhkeavat sinisen lupiinin loistoon, maisemassa on satumaista sävyä. Ollaan kuin avaruusmaisemassa. Siniset niityt hohtavat kesäauringossa, puut ovat vehreimmillään, taivas on sininen. Väreissä on intohimoa ja tunnetta. Mutta kuitenkin.

Tutun kylän tutuissa tuvissa asuu kunnon väkeä, uurastajia, jotka eivät enää jaksa huolehtia peltotilkuistaan niin kuin ennen. Sarka toisensa jälkeen jää kesannolle. Samaan tahtiin, nopeamminkin, lupiinien kasvuston huomaa vallanneen alaa. Kun emäntien ja isäntien voimat hupenevat, kun kaalia ei enää kasvateta eikä porkkanoita kylvetä, lupiini käyttää röyhkeästi tilaisuuden, pahakseen. Sininen kukkamatto valtaa alaa nopeammin kuin arvaakaan. Lupiini on monta vertaa röyhkeämpi kuin voikukka tai nokkonen.

Kun kesä saavuttaa lakipisteensä, lupiinin kukat alkavat kuihtua, sininen hehku vaihtuu likaisenväriseen siemenvaiheeseen ja uudet lupiinisukupolvet kehittyvät siemenkodissa, valmiina viemään tilaa apiloilta, lehdokeilta, leinikeiltä, kellokukilta. Voikukkakin jää niille toiseksi.

Lapsuudessa ihailtiin vanhaa kukkapenkkiä, jossa leijonankidat, tiikerililjat ja lupiinit loistivat kilpaa. Lupiinin kukat leikattiin aina ennen kuin ne ehtivät siementää ja niin ne pysyivät kurissa.

Kuka huolehtisi maantien pientareiden niittämisestä? Kuka jaksaisi torjua salakavalan  sinisen valloittajan? Lupiini on kohta todellinen haaste kesäniittyjen monimuotoisuudelle. Yhden kukan ankara haaste, jonka haluaisin jakaa mahdollisimman monelle. Onhan se kieltämättä hetken verran kaunis, mutta.

Lehdokki, kesän kuningatar.

Tavanomaisia tavattomuuksia

Olemme oppineet, että nyt on poikkeuksellisen kuumaa. Viiteenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin kuumaa. Suomessa. Kalkutassa ja niillä main maailmaa tämä kuumuus tuskin olisi uutinen.

Opimme talvella, että lunta oli poikkeuksellisen vähän. Paitsi Lapissa, missä sitä oli poikkeuksellisen paljon. Vai oliko se joku toinen talvi?

Poikkeuksellisen leudon syksyn keskeltä pyrähdimme poikkeuksellisen kylmään Lappiin. Vai tuntuiko se vaan siltä? Koettiin kontrasti kylmän vesisateen ja narskuvan pakkasen välillä, tajuttiin taas, että meillä on elintilaa, myös sääilmiöille.

Poikkeuksellisen kylmän kesäkuun jälkeen taivas käänsi takkinsa ympäri ja antoi porottaa. Hidas mansikkasesonki otti kuuman loppukirin ja mustikat muistivat, mitä mustikkana oleminen on. Innokkaimmat siniposket muistivat sen niin hyvin, että olivat muuttuneet lähes rusinoiksi. Terveellisiä varmaan nekin, mutta hankalia poimia. Siniraitaiset sorsankakat laiturilla, merkki, joka ei ikinä petä. Ota koppa käteen ja poimuri toiseen, siitä se alkaa, taas. Sinisormisten sesonki.

Säästä puhuminen on aina ollut puolueeton ja hillitty tapa kyhnyttää auki yhteistä ajatuskanavaa ja luoda suhdetta lähimmäiseen. On se ollut, onhan se, ei meillä vaan ennen, vai ei teilläkään, voivoi. Ja juuri kun tuntui, että pelkkä helle riittäisi jutunjuureksi, sään haltija rysäytti kunnon tujauksen ryydiksi, nyt sitä vasta juttu luistaakin. Tuntemattomampienkin kesken.

On siis kerrottava, että kesä saavutti kuuman lakipisteensä ja äkkiä noussut ukkonen iski takapihalla kahteen puuhun, jossain tuvan nurkan lähellä sähkölinjaan. Sukkela salama hajotti muutamassa sekunnissa ison kasan sulakkeita, palautti yhden pihalampun sisäosat olomuotonsa alkupisteeseen eli maan tomuksi.

Sademittari säilytti juuri ja juuri kasvonsa eikä tulvinut yli vaikka hilkulla sekin oli. Vesi pieksi pihapolkua, männynneulaset muodostivat maahan pieniä harjanteita ja pihakasvit kaatuivat lakoon. Oksia ja risuja sinkoili puista.

Ja vaikka rajuilman temput omassa pihassa veivät kaikki ajatukset ja huomion koko illaksi, vahinkoa se teki naapurissakin, särki laitteita ja oli polttaa kokonaisen talon, onneksi valpas naapuri ehti hätiin ja hälytti apua.

Jokaisella vanhemmalla sukulaisella on oma ukkostarinansa, siitä kuinka salama löi tupaan ja satutti pistorasian lähellä istunutta ja jätti palaneet jäljet seinäpapereihin – nyt siis meilläkin on oma tarinamme. Olisihan siinä paljon pahemminkin voinut käydä ja mitä jos…  Tervetullut muistutus siitä, että töpseli irti aina, kun sitä ei tarvita. Mutta olisi me naapurien kanssa puheissa pysytty ilman näitäkin, ihan varmasti.

Tavatonta tavatonta eikä koskaan ennen ole käynyt näin. Ei mies- eikä naismuistiin. Miesmuisti voi olla aika lyhyt ja naismuistia kutsutaan joskus nimellä nalkutus, miksiköhän? On tavallista, että ukkonen jyrisee ja salamoi, on hiukan enemmän tavatonta, että se osuu taloihin ja tekee vahinkoa. Ukkosella on ukkosen elkeet.

Muutama viikko vielä ja illat alkavat tummua ja säätieteilijä julkaisee tilastonsa hellepäivien lukumäärästä, ei niitä sittenkään niin monta meilläpäin vuoteen mahdu. Kun oppii lämpimässä olemaan ja nauttimaan, alkaa kohta jo tuoksua syksy. Tulee viima ja vilu ja elimistö alkaa vähitellen totutella talveen.

Mutta sitä ennen on vielä muutama ukkonen ja elosalama.

Vielä ehdit irrotella. Ainakin töpselit.