Biologisia ja muita pakkolakeja

Talvinopeusrajoituksilla etelästä pohjoiseen kestää puoli vuorokautta. Juna on sesonkiaikaan ollut täyteen varattu jo viikkoja, lentäminen tällä varustemäärällä olisi tehokkainta rahan polttamista. Hotelli ei houkuta. Ajetaan. Onhan sinne tie. Moottoritietä ensimmäinen tunti ja rapiat.

Välillä on poikettava tauolle. Nälän ja janon pakkolakien mukaan. Tuoretta kahvia, suolaista tai makeaa, ruokaa, kahvia, jotain piristävää viimeisille pimeän metsätaipaleen kilometreille. Muutaman metrin kävely parkkipaikalta pöytään, happea kai sekin. Taukoja, mutta kohtuudella, eihän isänmaa ole talvella yhtään sen lyhyempi kuin kesälläkään.

Pääkaupunkiseudun ja tunturien välistä matkaa hallitsevat ketjut. Kahvila, ruokaa, kauppapalveluja, jossain pihanurkassa polttoaineen myyntiä. 

Ketjujen asemaa tuskin mikään horjuttaakaan, sillä suurimman osan vuodesta väylä on apean hiljainen, hallit puolityhjiä, pärjätään minimimiehityksellä. Muutamana huippuviikonloppuna kulkijoita on riesaksi asti, mutta kuitenkin, silloinkin sinnitellään minimimiehityksellä. Juhlapyhät ja koulujen lomaviikot ovat yleisesti tarkkaan tiedossa, mutta taukopaikan pitäjille ne ehkä ovat uutisia.

Kun päivä etenee, kahvi vanhenee keittimissä, pullat kuivuvat ja likaiset astiat kertyvät rullakoihin. Ikkunoista olisi varmaan upeat maisemat, jos täpötäydet rullakot eivät kulissien lailla rajaisi näkymiä. Eikö likaisten astioiden paikka ole aina keittiössä eikä asiakastiloissa? Eipä monopoliketjun tarvitse tsempata, tupa tulee kumminkin täyteen. 

Ruokalistalla on oikeasti kaksi vaihtoehtoa. Hampurilaisateria, usein ketjun oma versio. Sämpylä, pihvi, ketsuppia, ranskalaiset, kolaa. Maun ja tuoksun tietää jo tilatessaan. Mutta miksi ’talon tapaan’ tuntuu tarkoittavan, että mausteista on tingitty ja höysteitä vähennetty? Puisevaa, ehkä terveellistä? Hampurilaista kutsutaan pikaruoaksi, mutta joskus sitä joutuu odottamaan kuin alá carte –annosta. Siis kauan.

Toinen aikarajoihin sopiva mahdollisuus on seisova pöytä. Salaattia, höyrytettyjä pakastevihanneksia, einespyöryköitä, kirjolohta ja jotain, aika usein makkaraa. Sama laatu ja maku, kesät talvet, kellon ympäri. Höyryssä mauttomaksi möhjöksi lilluneet vihannekset, suttuisiksi roiskuneet tarjoiluastiat. Ei vuodenaikoja, ei uutuuksia.

Kun jokainen kantaa käyttämänsä tiskit rullakkoon eikä yksikään henkilökunnan edustaja ehdi pöytiä pyyhkimään, liinoja ja tuoleja oikomaan, tehokkuus on huipussaan, viihtyisyys hiipunut olemattomiin. Kohta kai tiskaaminenkin delegoidaan matkalaisille?

Naturalia (non) sunt turpia 

Jokaista tervettä ihmistä kohtaa päivän mittaan muutaman kerran ns. luonnollinen tarve. Hommassa ei ole mitään sensaatiomaista niin kauan kuin liikutaan kotinurkissa tai työpaikalla. Kaikki me olemme samojen biologisten pakkolakien alaisia.

Oudoissa ympäristöissä helpotuksen signaaleja saa joskus etsiä. Kysellä, kävellä portaita, kulkea ravintolasalin läpi, väistellä väärässä paikassa olevia tuoleja, lattialla lojuvia reppuja, sinkoilevia tenavia, availla ovia ja ah! Helpotus! Löytää se oikea. Tai voih! Tuskaa! Täällä ei vaan voi. Tai sitten, öygh. Kun on vaan voitava. Matkaileva ystävättäreni ottaa kaupungille lähtiessään aina mukaan tukun hotellin vessapaperia. Arvaatte, miksi. Ongelma on kansainvälinen, vaikka ihmisiä on kaikkialla.

Arkkitehtuurille ei ehkä voi mitään, jos talo on jo valmis. Kun koko ajan suunnitellaan uusia kauppakeskuksia ja muita liikkuvien ihmisten pyydyksiä, on varmaan mahdollista suunnitella myös esteettömät väylät vessoihin. Ynnä liiketunnistimella toimiva valaistus, jotta ei tarvitsisi hamuilla pimeitä seiniä.

Jos taukopaikan pihamaalla pönöttää kahdeksan polttoainemittaria, kuinka monta vesieriötä sisätiloissa? Ei, eihän se logiikka nyt niin mene. Joko yksi suttuinen tai kymmenen siistiä. Selkeästi viitoitettuina tai häveliäästi vihjailtuna. Joskus se yksi suttuinenkin on varmuuden vuoksi lukossa. Ajatellaanpa. Jos polttoaine ei ajon aikana katoaisi taivaan tuuliin, vaan jäisi käytettynäkin johonkin säiliöön, millaiset tyhjennyspalvelut niille olisi viritelty?

Moneen taukopaikkaan on rakennettu lasten leikkipaikka liukumäkineen ja pallomerineen, mutta onko pikkuväkeä muistettu vessan puolella? Jossain nököttää pikkupotta, aina ei sitäkään. Ja vessakompleksin kaikki poterot ovat samankokoisia, niin ruhtinaallisen tilavia, että pyylevä mamma juuri ja juuri mahtuu pyörähtämään. Ehkä siksi niissä ei ole automaattihanoja. Nehän laukeaisivat yhtenään, jos käyttäjä liikuttelisi käsiään. Yksikään ei ole niin väljä, että sinne mahtuisi äiti pottapuuhissa olevan lapsensa kanssa, oven taakse suojaan vierailta katseilta. Siksi vessoissa kuullaan äitien ovien takaa laukomia huolestuneita/kyllästyneitä/noloja repliikkejä. No joko saa tulla pyyhkimään?

Ja mikä pakkolaki määrää sen, ettei taukopaikan eriön ovi on usein epäkunnossa. Se repsottaa vinossa, kolisee, lukko on rikki tai niin hankala, ettei sitä tavallisin sormivoimin pysty liikuttamaan. Voipa asiakkaalla olla kiirekin… Kaakeleilla sisustettu tila on kaikuisa ja tietysti, ovien mäiske ja räminä peittää alleen litinät ja lotinat.

Moni ovi on lukossa. Eikö meihin matkalaisiin voi missään asiassa luottaa?

Asiaan kuuluu, että kädet pestään toimituksen jälkeen. Millä? Mihin ne kuivataan?

Minne minä lasken käsilaukkuni pesun ajaksi, kun pesualtaiden ympäristö on roiskunut märäksi?

Paremmissa paikoissa on palautelaatikko. Jos on matkustanut muutaman tunnin ja edellinen taukokahvi etsii vimmaisesti ulospääsyä, tekeekö mieli ryhtyä kirjeenvaihtoon huollon kanssa? Ja jos vessapaperi on lopussa, palautelaatikko ei sillä hetkellä paljon auta.

Käsipyyhekoneen vieressä lukee: Jos pyyhe on loppu, ottakaa yhteyttä henkilökuntaan. Entä saippua on loppu tai paperi tai jos roskis tulvii? Eivätkö ne katsasta ja siivoa näitä tiloja muuten kuin yleisön pyynnöstä? Ja yhteyttä, mihin ihmeen henkilökuntaan? Menenkö tarjoilutiskin ääreen jonottamaan ja kertomaan, että vaikka tässä on jonoa, nyt olisi tarjolla vähän epähygieenisempiä hommia… ja saisinko samalla sen lastenhoitohuoneen avaimen?

Hyvän taukopaikan resepti on äärimmäisen yksinkertainen. Siisti, viihtyisä tila, puhtaat pöydät, tuolit omilla paikoillaan. Kahvi tuoksuu, leivonnaiset ovat tuoreita, sosiaalitilat raikkaat ja siistit. Ikkunasta näkyy maisema, jota matkalainen saa hetken antaa katseen harhailla ja ajatella omiaan. Katonrajassa ei välky mainostauluja eikä musiikki pauhaa. On vain siistiä, puhdasta, tuoretta.

Luonnollisia juttuja, vai kuinka?

Jutun kuvituksena oleva huussi ei liity aiheeseen. Siellä ei ole vesijohtoa, vain yksi ovi, homma toimii biologisesti. Sisustuksena nykytaidejäljennöskokoelma seinällä.

Mukaan otetaan

Tämä palanen hiljaisuutta.

Tuuli puuni latvuksessa.

Lempeä tähti, joka syttyy myöhään yöllä.

Pakkaa laukkuun myös

Pienen käden kevyt jälki

Se, joka painui ikkunaruutuun,

Kun orava vilisti oksalta toiselle.

Älä missään tapauksessa unohda

Vanhaa kulunutta kirjaa.

Sitä, jossa on kannessa lukee Muistoja.

Vaikka sitä kirjaa ei enää edes ole.

Muistoissa vain.

Ota ne valkoiset,

Vähän jo tuhruiset

Villasukat.

Niissä on tämän lattian kosketus.

Ja ovathan ne lämpöiset.

Illalla.

Ja ota kaikki muut

Tärkeät ja tarpeelliset

Ja välttämättömät

Helposti pestävät

Siliävät

Kyllä sinä sen jo muutenkin tiedät.

Pakkaa tärkeimmät reppuun.

Ihan tavallinen lähtö

Eikä minun sieluni meinaa millään

Päästä kyytiin.

Sukellus tuntemattomiin vesiin

Toisinaan törmää tilanteisiin, joissa huomaa muuttuvansa niksipalstaksi. Elämä on tekniikkalaji, lähteminen taitolaji ja matkalaukkujen raahaaminen voimalaji.

Yksinkertaiselle mummolle varustautuminen ja valmistautuminen käy älypelistä. Kysellään kavereilta, nettipalstalta - takana joko aitoa tiedon puutetta tai verhottua peeärrää: minäpä se olenkin matkaan lähdössä, ähäkutti. Mutta mitäpä noista, reippaasti viisaamaan, hyviä neuvoja jakamaan!

Olemme lähdössä kolmen päivän pikalomalle suurkaupunkiin. Olisiko teillä vinkeitä vinkkejä?

Jos suurkaupunki on oikea, aito suurkaupunki, säännöt ovat samat kaikkialla maailmassa. Kannattaa pitää hyvät kengät jalassa, sillä uteliaalla kävelemistä riittää. Kolealla säällä käsineet ja pipo on syytä olla mukana, ellei päällä niin ainakin taskussa ja isot rahat piilossa. Pidä kamera ja kännykkä hyvässä latauksessa. Kannattaa katsoa eteensä eikä unohtaa sivusuuntaakaan. Jos janottaa, on pitää juoda riittävästi, mutta noudattaa kohtuutta, ymmärräthän.

Mieli tekee tunturiin, metsään, luontoon. Mitä sinne matkustavan pitää tietää?

Jos luonto on oikea ja aito, samat säännöt pätevät kaikkialla maailmassa. Pukeudu järkevästi, ole erityisen tarkka jalkineita valitessasi. Varaa pipo taskuun tai huivi, kunnon hanskat varalle. Pidä isot rahat piilossa tai jätä suosiolla piironginlaatikkoon. Lataa kamera ja kännykkä aina kun voit. Katso, minne astut ja mistä otat kiinni, kun seikkailet pitkospuilla ja kivikossa. Pidä huolta nesteytyksestä, mutta valitse juomaksesi mieluummin pullotettua vettä kuin muita juomia, ymmärräthän?

Lähtisin talvivaellukselle, anna joku hyvä neuvo? 

No mutta, todellakin olipa hyvä juttu, että huomasit kysyä juuri minulta. Tärkeintä on pukeutua oikein. Kisko ensin vartalosi suojaksi kunnon kerrasto, sen päälle asialliset päällysvaatteet, reppu selkään. Muista valita sukat ja kengät huolellisesti ja varaa matkaan toinenkin kunnon pipo ja varalle toiset rukkaset. Pidä kamera ja kännykkä hyvässä latauksessa ja taskussa lähellä vartaloa, etteivät jäähdy. Maastossa liikkuessa kuulostele kehosi reaktioita ja pidä sopivasti taukoja. Nesteytys on tärkeää, kovaa t.., siis kuumaa mehua, termariin!

Millaisia varusteita tarvitaan aurinkorannalla?

 Voi ihanaa, pääset matkaan ja voit upottaa varpaasi hiekkaan. Niin, muista nyt kumminkin pukeutua oikein ja laita vaikka huivi tai hattu päähän ettei aurinko polta ja jos et siitä hiekasta niin kamalasti tykkää, niin ota sandaalit jalkaan tai lenkkarit. Pidä kamera ja kännykkä hyvässä latauksessa ja hiekalta suojassa. Ja muista juoda riittävästi…

Ah ja voi. Mummoikäinen selviää vaikka mistä, kunhan osaa laittaa hatun päähänsä ja kengät jalkaansa. Ja nesteytys, siinäpä todellinen taitolaji!

Säätilan saa googlesta, samoin kalutuimmat nähtävyydet. On aina joku kohde, joka kaikkien ’pitää’ nähdä. Joku salaperäinen pakko ajaa meitä paikkoihin, joissa kaikki muutkin ovat käyneet. Ikään kuin ei maailmalla olisi ollutkaan, jos ei niitä olisi kokenut. Valkoisia läikkiä matkakohteiden kartoilla ei enää ole, mutta muuten, tutkimatonta maastoa on kaikkialla.

Kokemuksia kertyy rohkeista kohtaamisista ja viisautta siitä, että lähtee. Arkijärjen käyttö ongelmatilanteissa lienee edelleen sallittua. Se, että tekeytyy todellista olemustaan tyhmemmäksi, ei sovi kenellekään kovin hyvin.

Miksi näitä juttuja aina vaan kysellään? Kevään merkki? Rohkeuden puutetta? 

Majakat ja mainosvalot

Matkalla pohjoiseen ohitetaan monta pihapiiriä ja taajamaa. Yksilöllisiä, oman nimisiä, täynnä murteita ja juurevuutta. Jos pysähtyisi, kuuntelisi, antaisi ajan kulua ja jutun solahtaa omaan uomaansa, saisi nauttia tarinoista, jotka ovat jykeviä niin kuin vanhan tuvan hirret, maukkaita kuin uutisleipä. Mutta ei auta, on aikataulu ja reittisuunnitelma. 

Mihin kiireinen matkamies enää tarvitsee karttaa ja kompassia, kun reitillä voi suunnistaa auringon ja säännöllisin väliajoin niemen notkosta ja saarelmasta esiin nousevan keltaisen majakan mukaan? Tiet on numeroitu johdonmukaisesti, tankkauspisteet aakkostettu.

Eipä olla maakuntien metropoleissa maailman menosta syrjässä. Samat henkkamaukat, intersportit, cittarit, stressimiehet ja heset ne täälläkin palvelevat, samat valokyltit kuin kaikkialla muuallakin. Älkää silti ajatelko, että en soisi näillekin seutukunnille samoja shoppailun iloja kuin muillekin. Kauppa käy tehokkaasti, kun valikoima ja esillepano ovat tutut, asiakkaan kiertosuunta ennustettava. 

Ymmärrän senkin, että maakuntien talouselämän välttämättömät katalysaattorit, vapaa-aikaan panostaville vierailijoille viritetyt reservaatit tarvitsevat tuekseen asiallista kaupallista tarjontaa. Tuskin kauppiaat huvikseen sitä vaivaa näkevät, että tekstittävät kylttinsä kahdella eri kirjaimistolla ja ainakin kolmella kielellä. Verkot on viritetty ja katiskat pudotettu asiakkaan mielihalujen syviin vesiin, hyvä niin.

Mutta ihan vaan itsekkäästi: haluaisin katsella paikallista tarjontaa, hypistellä käsinkudottua kangasta, tuntea paikalliseen juureen leivotun rukiisen leivän aromit. Ja toivoisin, että paikallista tarjontaa markkinoiva yritys ei sulkisi oviaan samaan aikaan kuin paikalliset pankit.

Kylät, joiden läpi olen vuosia sitten matkustanut, ovat muuttaneet muotoaan, mutta myös sulkeutuneet. Jos ennen ajettiin kylän läpi pohjoiseen, nyt matkalainen ohjataan ohikulkutielle. Kaupungin keskustaan johtava tie on reunustettu rautakauppa-arkkitehtuurilla, elementtihalleilla ja kaikista itseään kunnioittavista kaupungeista tutuilla merkkiliikkeiden symboleilla.

Kolme vuosikymmentä sitten tyypillinen pohjoisen taajama oli kodikas, omaleimainen kylä, jonka raitilla vuorotteli moderni, lasista ja betonista noussut uhmakkuus ja sodan jälkeisen jälleenrakennuskauden talotyyli. Vaatimaton, mutta inhimillinen. Nyt tie vie ohikulkijan määrätietoisesti ohi.

Tie jatkuu, suorana ja hyväkuntoisena. Vastaantulijoita on harvassa, muita matkalaisia vähän. Joskus metsän siimeksestä pelmahtaa tien varteen marjamatkaltaan palaava täti, palavissaan ja ämpäreitään kantaen, joskus yksinäinen poro harhailee tielle.

Elokuun puolivälissä eletään lempeää syyskesää, mutta parhain sesonki on jo ohi. Vielä ruskan ryöpsähdys, sitten hiljenee talveen.